Part 4

Hän laskeutui linja-autosta Charing Crossin asemaa vastapäätä ja kuljettuaan tungosta täynnä olevan kadun poikki kiiruhti asemarakennukseen. Tilavalla asemasillalla oli sadoittain ihmisiä; yöjuna alkoi täyttyä, ja matkustajia ja heidän ystäviään seisoi ryhmissä aitauksen edustalla. Hän katseli ympärilleen jokseenkin kauan, ennenkuin huomasi mr Pierren, lyhyen, tanakan miehen, jolla oli pellavainen parta ja joka näytti olevan kokonaan kiintynyt katselemaan vilkasta elämää ympärillään. Siirtyen miehen toiselle puolelle tullakseen täysin varmaksi hän näki hänen poskessaan pienen syntymämerkin, josta hänen piti tuntea hänet. Enemmittä viivytyksittä hän otti taskustaan käärön ja siirtyi aivan miehen viereen.

"Tämä on rouvalle", sanoi hän.

Mies hätkähti, katsoi häneen tutkivasti ja pisti käärön taskuunsa niin nopeasti, että hän tuskin voi seurata hänen liikkeitään.

"_Bien!_" sanoi mies. "Tahdotteko kiittää herraa! Ja..."

Hän kääntyi nopeasti ympäri, mutta se mies, joka oli tarttunut hänen ranteeseensa, oli saanut niin lujan otteen, ettei siitä ollut helppo irtautua. Samassa silmänräpäyksessä joku pisti kätensä Audreyn kainaloon.

"Minulla on asiaa teille, ystäväiseni", sanoi miellyttävä ääni. "Olen kapteeni Shannon Scotland Yardista."

Puhuja pysähtyi äkkiä tuijottaen hänen kääntyneisiin, säikähtyneisiin kasvoihinsa.

"Minun ryysyprinsessani!" pääsi häneltä hämmästynyt huudahdus.

"Päästäkää minut, olkaa hyvä." Audrey koetti vapauttaa käsivartensa. Hän oli kauheasti säikähtynyt ja tunsi hetkisen olevansa suorastaan sairas. "Minun on mentävä..." Hän hillitsi itsensä hyvissä ajoin.

"Mrs Eltonin luo, luonnollisesti", sanoi Shannon katsoen häneen tutkivasti.

"Ei, minun ei ole mentävä mrs Eltonin luo. En tunnekaan ketään mrs Eltonia", väitti Audrey tuskin saaden ääntään kulkemaan.

Shannon pudisti päätään.

"Pelkään, että meidän on vielä puhuttava siitä. Ei kai minun tarvinne pitää kiinni käsivarrestanne? Tahdotteko tulla mukanani?"

"Aiotteko pidättää minut?" änkytti Audrey.

Shannon nyökkäsi vakavasti.

"Aion pidättää teidät, kunnes eräs pikkuseikka on aivan varma, että olette aivan viattomasti sotkeutunut tähän asiaan, samoin kuin olen aivan yhtä varma siitä, ettei sisarenne ole suinkaan syytön."

Dorako? Puhuiko hän Dorasta, kysyi Audrey tuntien raskaan painon sydämellään. Shannonin sävy, hänen ankarasti tuomitseva äänensä, sanoi tytölle jotakin, mitä hänen ei tarvinnut kysyä, jotakin, mikä järkytti häntä sanomattomasti. Kuitenkin |hän kokosi kaiken rohkeutensa ja sai vaivoin sanotuksi:

"Olen mielelläni valmis puhumaan kanssanne asiasta enkä tule tekemään mitään pakoyrityksiä. Mutta minä en ole tullut mrs Eltonin luota, eikä hän ole sisareni. Juttu, jonka kerroin teille tänään iltapäivällä, ei ollut totta."

"Mutta miksi?" kysy Shannon, kun he kulkivat yhdessä pitkin käytävää ulos asemarakennuksesta.

"Koska" — Audrey epäröi — "tiesin teidän olevan salapoliisin."

Shannon kutsui auton, antoi ajajalle ohjeensa ja auttoi Audreyn autoon.

"Te valehtelette suojellaksenne sisartanne ja Bunny Eltonia", sanoi hän. "Minusta on ikävää käyttää teistä sanaa 'valehdella', mutta juuri sitä te teette, lapsukaiseni."

Audreyn ajatukset olivat täydellisessä sekasorrossa, josta muuan selvä seikka kuitenkin sukelsi esiin. Se ei ollut mikään pienoiskuva, joka hänen piti viedä Doralta sille salaperäiselle naiselle; se oli jotakin paljon tärkeämpää, jotakin kauhistuttavan vakavaa.

"Mitä siinä käärössä oli?" kysyi hän käheästi.

"Suomen kuningattaren timanttikaulaketjut, jollen ole suuresti erehtynyt. Hänen autonsa pysähdytettiin The Mallilla neljä päivää sitten, ja jalokivet anastettiin hänen kaulastaan."

Audrey suoristautui irvistäen tuskasta. Hänestä tuntui, kuin Shannon olisi lyönyt häntä. Dora Hän oli lukenut jotakin ryöstöstä niistä sanomalehdistä, jotka Shannon oli hankkinut hänelle Barnhamin asemalla. Mrs Graffitt oli puhunut rikoksesta. Hän istui pitkän aikaa kauhun lamauttamana.

"Tietysti te ette tietänyt, mitä käärössä oli", sanoi Shannon aivan kuin puhuen itsekseen. "Teen teille kauhean kehoituksen, mutta teidän täytyy kertoa minulle totuus, vaikkakin se saattaa sisarenne siihen paikkaan, joka on odottanut häntä jo useita vuosia."

Auto näytti kääntyvän ja kääntyvän; ikkunasta näkyvät valot ja liikenne muuttuivat sekavaksi virraksi.

"Tee kaikkesi Doran puolesta..." Äidin alinomaa toistama kehoitus, jonka Audrey jo oli melkein unohtanut, kaikui hänen korvissaan. Hän vapisi ankarasti; hänen päänsä oli aivan puutunut eikä antanut hänelle mitään neuvoa. Ainoastaan yhdestä seikasta hän oli selvillä: hän oli tullut pidätetyksi, hän, Audrey Bedford Beak Farmista! Hän kostutti kielellään kuivia huuliaan.

"Minulla ei ole mitään sisarta", sanoi hän hengittäen raskaasti. "Minä varastin kaulaketjut!"

Hän kuuli Shannonin nauravan pehmeästi ja olisi voinut murhata hänet.

"Te poloinen lapsiparka!" sanoi Shannon. "Ryöstön suoritti kolme kokenutta rosvoa. Kuulkaahan nyt", — hän taputti hänen kättään lempeästi — "minä en aio sallia teidän toteuttaa tätä typerää päähänpistoanne. Ettekö tietänyt, että Dora Elton ja hänen miehensä ovat Lontoon vaarallisimpia varkaita."

Audrey itki kasvot käsissään.

"Ei, ei", nyyhkytti hän, "en tiedä mitään... Hän ei ole sisareni."

Dick Shannon huokasi ja kohautti hartioitaan. Ei ollut tehtävissä mitään muuta kuin panna hänet syytteeseen.

Pierre oli saapunut poliisiasemalle ennen heitä, ja Audrey katseli kauhun lumoamana hänen tarkastamistaan ja näki, kuinka käärö aukaistiin ja sen välkkyvä ja kimalteleva sisällys laskettiin pöydälle. Sitten Shannon otti häntä lempeästi käsivarresta ja vei hänet teräsaitauksen sisäpuolelle.

"Nimi on Audrey Bedford", sanoi Shannon. "Osoite on Fontwell, West Sussex. Syytetään" — hän epäröi — "varastetun tavaran hallussapidosta tietoisena siitä, että se on varastettu. Kertokaa nyt totuus", kuiskasi hän.

Audrey pudisti päätään.

IX.

Hylättynä.

Audrey heräsi rauhattomasta unesta, pääsi ponnistellen epävarmoille jaloilleen ja hieroi kivistäviä hartioitaan. Hän oli maannut paljaalla lavitsalla vain ohut huopapeite verhonaan, ja hän oli kipeä päästä jalkoihin saakka.

Kopin oven lukossa kääntyvän avaimen ääni oli hänet herättänyt. Tulija oli vanhahko naishenkilö, joka oli tullut viemään hänet kylpyhuoneeseen. Kun hän hiukan virkistyneenä oli palannut koppiinsa, odotti häntä siellä kahvi, leipä ja voi, ja hän oli juuri lopettanut aamiaisensa, kun ovi aukeni jälleen, ja hänen katseensa kohtasi Dick Shannonin vakavat silmät. Shannon nyökkäsi hänelle.

"Pyydän teitä tulemaan mukanani", sanoi hän.

Audreyn rohkeus meni matalalle.

"Tuon tuomarinko eteen?" änkytti hän.

"Ei vielä", sanoi Shannon. "Mutta minä pelkään, että te lopuksi joudutte sinne, jollette..."

Audrey torjui hänen kehoituksensa kärsimättömällä kädenliikkeellä. Hän oli ratkaissut sen asian lopullisesti yön hiljaisuudessa.

Miehen sydäntä pakotti hänen takiaan. Shannon tiesi aivan hyvin, että Audrey oli syytön, ja hän oli samana aamuna lähettänyt erään miehen Sussexin saadakseen hänen syyttömyytensä, niinkuin hän toivoi, eittämättömästi toteennäytetyksi.

"Täällä on joku, jonka te luullakseni tunnette", sanoi Shannon ja avaten oven työnsi Audreyn erääseen huoneeseen.

Siellä oli kaksi henkilöä: Dora Elton ja hänen miehensä. Audreyn oli puristettava kyntensä kämmeniinsä säilyttääkseen mielenmalttinsa, ja hän onnistuikin ihmeteltävän hyvin.

"Tunnetteko tämän tytön?" kysyi Shannon.

Dora pudisti päätään.

"En, en ole nähnyt häntä koskaan ennen", sanoi hän viattomasti. "Tunnetko sinä hänet, Martinin?"

Kalpeakasvoinen Martin kielsi yhtä jyrkästi.

"En ole koko ikänäni nähnyt häntä aikaisemmin", sanoi hän.

"Luulen, että hän on teidän sisarenne."

Dora hymyili.

"Kuinka mieletöntä!" sanoi hän. "Minulla on ainoastaan yksi sisar, ja hän on Australiassa."

"Ettekö tiedä, että sekä äitinne että sisarenne asuivat Fontwellissa?"

"Minun äitini ei koskaan koko ikänään asunut Fontwellissa", sanoi Dora rauhallisesti, ja Audrey hätkähti mielenmaltistaan huolimatta. "Fontwellissa asui eräitä ihmisiä, jotka" — hän kohautti hartioitaan — "saivat minulta avustusta. Jos tämä on sen naisen tytär, jota avustin kerran tai kaksi, on hän minulle täysin tuntematon."

Hänen puhuessaan olivat hänen silmänsä kaiken aikaa kiinni Audreyssä, ja tytöstä tuntui, että niissä oli huomattavissa äänetöntä avunpyyntöä. Äkkiä Audreyn päähän pälkähti, että se, mitä Dora oli sanonut, saattoi aivan hyvin olla tottakin. Dora oli mennyt naimisiin taiteilijanimellään, ja oli täysin mahdollista, ettei kukaan naapureista tuntisi häntä mrs Bedfordin tyttäreksi, sillä hän ei ollut koskaan käynyt paikkakunnalla, ja Audreyn äiti kuului sellaisiin vaiteliaisiin luonteisiin, joilla ei ole ketään uskottuja.

"Se, mitä mrs Elton sanoo, on täysin totta", sanoi hän levollisesti. "Minä en tunne häntä, eikä hän tunne minua."

Dick Shannon avasi oven, ja Audrey palasi ulkopuolella odottavan vartijattaren luo. Kun hän oli mennyt, kääntyi Shannon Eltonien puoleen.

"En tiedä, kuinka kauan hän tulee jatkamaan tällä tavoin", sanoi hän. "Mutta jos hän pitää kiinni kertomuksestaan alusta loppuun saakka, Elton, hän joutuu vankilaan." Hän puhui punniten sanojaan. "Ja nyt minä sanon teille yhden asian. Jos tämä lapsi lähetetään vankilaan, jos te sallitte hänen uhrata itsensä, minä en tule lepäämään yöllä enkä päivällä, ennenkuin olen saattanut teidät kumpaisenkin rangaistussiirtolaan."

"Te näytätte unohtavan, kenelle puhutte", sanoi Dora silmät säihkyen.

"Tiedän puhuvani kahdelle mitä tunnottomimmalle, turmeltuneimmalle ja sydämettömimmälle ihmiselle", sanoi Dick. "Menkää tiehenne!"

* * * * *

Lacy Marshalt istui aamiaishuoneessaan. Hänen edessään oli sanomalehti, ja hänen otsansa oli rypyssä. Hän katsoi jälleen jonkun toimeliaan lehtivalokuvaajan ottamaa kuvaa, joka esitti autosta ulosastuvaa tyttöä. Taustalla oli joukko uteliaita katselijoita. Tytön toisella puolella oli poliisi, toisella leveäharteinen vartijatar. Se oli yksi niitä kuvia, jotka ovat hyvin tuttuja sanomalehtien lukijoille. Silmänräpäyskuva tuomioistuimen eteen matkalla olevasta rikollisesta. Ei ollut ensinkään tarpeen verrata sanomalehteä hänen taskussaan olevaan valokuvaan. Jo vangin nimi olisi ollut hänelle kylliksi, vaikka lehdessä ei olisi ollut kuvaakaan.

Tonger tuli sisään pujahtaen oven raosta.

"Soititteko minua, Lacy?" kysyi hän.

"Soitin kyllä, kymmenen minuuttia sitten. Ja nyt kehoitan sinua viimeisen kerran unohtamaan tuon 'Lacysi'. Rajansa on minunkin kärsivällisyydelläni, ystävä hyvä."

Pieni mies hieroi käsiään iloisena. "Olen saanut kirjeen tytöltäni tänään", sanoi hän, "Hän menestyy hyvin Amerikassa. Taitava tyttö, Lacy."

"Onko hän?" Lacy Marshalt kääntyi jälleen silmäilemään sanomalehteään.

"Hänellä on rahaa — kirjoittaa aina parhaista hotelleista. En ajatellut koskaan, että asiat kääntyisivät tällä tavalla."

Lacy pani kokoon lehtensä ja pudotti sen lattialle. "Mrs Martin Elton tulee tänne viiden minuutin kuluttua. Hän tulee tallikujan kautta takaovelle. Odota häntä ja tuo hänet kasvihuoneen kautta kirjastoon. Kun soitan sinua, saatat hänet ulos samaa tietä."

Tonger virnisti.

"Onpa siinä poikaa kerrakseen tytöille!" sanoi hän ihaillen.

Lacy nyökäytti päätään ovea kohti. Ei ollut kulunut viittakaan minuuttia, kun Dora Elton työnsi auki raskaan veräjän ja kuljettuaan poikki pihan nousi rautaportaita pitkin "kasvihuoneeseen" — talon taakse keittiön ja astiainpesuhuoneen päälle sijoitettuun lasiseinäiseen lisärakennukseen. Hän oli pukeutunut mustiin, peittänyt kasvonsa tiheällä harsolla. Avatessaan kasvihuoneen oven Tonger huomasi hänessä hermostuneisuuden merkkejä.

"Oletteko tullut syömään aamiaista?" kysyi hän rakastettavasti.

Mrs Elton oli liian tottunut hänen tuttavallisuuksissa loukkaantuakseen hänen käytöksestään.

"Missä mr Marshalt on?"

"Kirjastossa — lukemassa", sanoi Tonger.

Lacy ei ollut tutkimassa mitään sen tärkeämpää kuin takkavalkeaa, kun Dora tuli sisään.

"Minulla oli kamalasti vaivaa, ennenkuin pääsin tänne", sanoi Dora. "Eikö tätä olisi voitu tehdä tänään iltapäivällä? Sain keksiä kaikenlaisia valheita Martinille. Etkö aio suudella minua?"

Lacy kumartui ja siveli huulillaan hänen poskeaan.

"Sepä vasta oli suudelma!" sanoi Dora pilkallisesti.

"No?"

"Tämä jalokivivarkaus", sanoi Lacy hitaasti. "Eräs tyttö on sekaantunut siihen. Olen kuullut poliisin olevan siinä luulossa, että hän on sinun sisaresi."

Dora oli ääneti.

"Minä tiedän luonnollisesti, että sinä olet juonessa mukana", jatkoi Lacy. "Stanford on vanha tuttavani Etelä-Afrikan ajoilta, ja hän kuuluu joukkueeseenne. Mutta tämä tyttö, onko hän siinä mukana?"

"Sinä tiedät, kuinka paljon hän on siinä mukana", vastasi Dora äreästi. Hän ei ollut huomattavaan vaaraan antautuen tullut Portman Squarelle keskustellakseen Audreysta. Ja vaaraa ajatellessa...

"Muuan mies oli pitämässä silmällä tätä taloa, kun minä tulin tallikujaa pitkin", sanoi hän. "Näin hänet takaoven luona. Kun hän näki minut, lähti hän kävelemään pois."

"Pitämässä silmällä tätä taloa?" sanoi Lacy epäilevästi. "Minkälainen mies?"

"Hän näytti herrasmieheltä. Ehdin juuri ja juuri nähdä hänen kasvonsa — hyvin laihat ja hienonnäköiset. Hän ontui..."

Lacy astui askelen häntä kohden ja tarttui hänen olkapäihinsä. Hänen kasvonsa olivat harmaat huulensa vapisivat. Vähään aikaan hän ei voinut puhua, sitten:

"Sinä valehtelet!"

Dora tempautui säikähtyneenä irti hänen otteestaan.

"Lacy! Mikä sinua vaivaa?"

Lacy viittasi häntä olemaan vaiti.

"Olen hermostunut, ja sinä pelästytit minut", mutisi hän. "Mitä sinun pitikään sanoa? Onko se tyttö sinun sisaresi? Minun täytyy saada se tietää."

"Minun sisarpuoleni", sanoi Dora matalalla äänellä.

Lacy keskeytti kävelynsä.

"Tarkoitatko, että teillä on eri isät?"

Dora nyökkäsi.

Lacy ei puhunut mitään niin pitkään aikaan, että Doraa alkoi peloittaa.

"Hän menee siis vankilaan... pelastaakseen sinut?" nauroi Lacy, mutta hänen naurussaan ei ollut mitään hilpeyttä. "Se on parasta — minä voin odottaa", sanoi hän.

* * * * *

Kuukautta myöhemmin, eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna, seisoi kalpea tyttö syytettyjen aitauksessa Old Baileyn oikeussalissa ja hänen vieressään tanakkahartiainen belgialainen, ensimmäiset tuomittavat sinä päivänä.

Tullessaan ulos oikeussalista, sydän raskaana ja kyllästyneenä siihen koston juhlalliseen koneistoon, joka parhaillaan oli musertamassa rikki niin haurasta uhria, Shannon näki tutun henkilön istuvan eräällä niistä penkeistä, joilla todistajat tavallisesti istuivat odottaessaan vuoroaan.

"No, Slick, oletteko ollut oikeussalissa?"

"Olen kyllä", sanoi toinen varovaisesti, "mutta menestyksellistä salapoliisia koskeva kuvittelu kului loppuun, ja se suuri aitaus oli suorastaan nälkäisen näköinen. Riistäydyin irti sieltä. Toisilla ihmisillä ei ole mitään herkkiä tunteita. Näin Stanfordin uteliaiden joukossa."

Shannon istuutui hänen viereensä.

"Mitä mieltä te olette?"

"Tästä jutustako? Pikku miss Quixote on menemässä." Hän viittasi merkitsevästi tiilikivillä peitettyyn lattiaan.

"Pelkään sitä", sanoi Shannon hetkisen vaiettuaan ja huokasi.

"Mutta ainoastaan niin pitkäksi aikaa, kuin he saavat hänet käsiinsä", aprikoi Slick Smith. "Hän tulee ulos aivan samanlaisena, kuin menee sisäänkin — suloisena. Se laji ei happane helposti. Sanokaapa, Shannon, oletteko koskaan kuullut eräästä Malpas-nimisestä miehestä?"

Dick, joka ajatteli jotakin muuta, hätkähti.

"Kyllä. Hän on muuan kummallinen vanha mies, joka asuu Portman Squaren varrella. Entä sitten?"

Slick Smith hymyili viehkeästi.

"Hän on mukana asiassa jollakin tavalla", sanoi hän. "Puhun salapoliisina."

Muuan poliisi viittasi Shannonille, ja tämä kiiruhti oikeussaliin ehtiäkseen ajoissa kuulemaan tuomion julistamisen.

"Kuinka vanha olette?" kysyi tuomari miettien kynä kädessä ja katsoen silmälasiensa ylitse.

"Yhdeksäntoista, mylord." Puhuja oli Shannon. "Ja minä voin sanoa, että poliisi on todistusaineistosta huolimatta täydellisesti vakuutettu siitä, että tämä tyttö on toisten, vielä pidättämättä olevien henkilöiden viaton uhri."

Tuomari pudisti päätään.

"Todistusaineisto ei tue sitä mielipidettä. On hyvin hirveätä nähdä nuori tyttö tällaisessa asemassa, mutta minä jättäisin täyttämättä velvollisuuteni yhteiskuntaa kohtaan, jollen kohtelisi ankarasti niin vaarallista henkilöä. Audrey Bedford, te menette kahdeksitoista kuukaudeksi pakkotyövankilaan".

X.

Totuus.

Eräänä hämäränä joulukuun aamuna aukeni Holloway-vankilan veräjä, ja solakka tyttö ruskea samettitakki yllään tuli ulos ja katsomatta oikealle tai vasemmalle kulki vapautettavia vankeja odottavien ystävien ohitse jatkaen matkaansa Holloway Roadia pitkin Camden Towniin päin. Kuljettuaan kadun poikki hän nousi raitiotievaunuun, ja samalla hetkellä Dick Shannonin pitkä auto pyyhälsi ohitse tytön sitä huomaamatta. Dick saapui kolme minuuttia liian myöhään tavoittaakseen hänet.

Audreyllä oli tuloksena vuoden kestäneestä työstään jäljellä muutamia shillingejä, ja astuttuaan alavaunusta raitiotien pääteasemalla hän lähti kulkemaan pitkin Euston Roadia, kunnes saapui erääseen pieneen ravintolaan.

Kasvot olivat käyneet hieman kalpeammiksi ja silmät vakavammiksi, mutta se oli entinen Audrey, joka tilasi ison annoksen munuais- ja munapöperöä. Yhdeksän kuukautta oli vankilan yksitoikkoinen elämä kiusannut hänen sieluaan; seitsemänkymmentäkaksi tuntia viikossa hän oli saanut seurustella maanalaisen maailman pohjasakan kanssa vajoamatta alas sen tasalle tai tuntematta olevansa sitä suunnattomasti korkeammalla. Oli ollut katkeria öitä, jolloin se synkkä petos, joka häntä oli kohdannut, oli tuntunut hänestä suorastaan musertavalta, ja hän oli sulkenut silmänsä ollakseen näkemättä hirveätä todellisuutta. Oli ollut kiduttavia öitä, jolloin tietoisuus hänen perikadostaan oli saattanut hänet mielipuolisuuden partaalle.

Hänestä ei kuitenkaan näyttänyt luonnottomalta, että Dora oli käyttäytynyt sillä tavalla. Kaikki tuntui juuri sellaiselta, kuin Doran oli voinut odottaa tekevänkin, kaikki oli sopusoinnussa sen kanssa, mitä hän tiesi ja oli kuullut sisarestaan. Ainoastaan se ajatus, että nämä hänen sisarensa ominaisuudet olivat samat, jotka olivat olleet erikoisesti huomattavat hänen äidissään, saattoi hänet alakuloiseksi. Huokaisten hän nousi pöydästä ja otettuaan laskunsa maksoi sen kassaan.

Minne hänen oli nyt mentävä? Doran luo, hän päätti. Hänen täytyi päästä täysin varmaksi siitä, ettei hän ollut tuominnut sisartaan kokonaan väärin. Mutta hän ei voinut mennä sinne päivällä, se ei olisi ollut sopivaa. Hän kulutti lopun aamupäivästä etsien itselleen asuntoa ja vuokrasi lopuksi erään ylimmässä kerroksessa olevan takahuoneen Gray's Inn Roadin varrelta. Siellä hän lepäsi iltapäivän oikoen tulevaisuutensa riekaleita. Hämärän tultua hän lähti matkalle Curzon Streetille.

Palvelijatar, joka avasi hänelle oven, oli sama tyttö, joka oli ollut siellä hänen ensikertaakin käydessään.

"Mitä tahdotte?" kysyi hän happamesti.

"Tahtoisin tavata mrs Eltonia", sanoi Audrey.

"Hän ei ole tavattavissa", sanoi tyttö ja yritti sulkea oven.

Mutta Audreyn ruumiillisessa työssä viettämät yhdeksän kuukautta olivat antaneet tuloksia. Suuremmitta ponnistuksitta hän työnsi oven auki ja astui sisään.

"Menkää ilmoittamaan rouvallenne, että minä olen täällä", sanoi hän.

Tyttö riensi ylös portaita, ja Audrey seurasi häntä vitkastelematta. Tullessaan palvelijattaret perästä vierashuoneeseen hän kuuli sisarensa sanoi van:

"Kuinka hän uskaltaa tulla tänne!"

Dora oli iltapuvussa. Hän näytti erittäin sievältä ja hänen kaunis tukkansa loisti kuin kiilloitettu kulta. Hän tuijotti Audreyhin aivan kuin aaveeseen, ja hänen silmänsä sinkosivat salamoita.

"Kuinka sinä uskallat tunkeutua tähän taloon?" kysyi hän.

"Lähetä pois palvelijattaresi", sanoi Audrey rauhallisesti. Ja kun tyttö oli mennyt ja Audrey oli vakuuttautunut siitä, ettei hän ollut jäänyt kuuntelemaan oven taakse, astui hän Doran luo kädet selän takana. "Tulin tänne, jotta voisit kiittää minua", sanoi hän yksinkertaisesti. "Olen tehnyt mielettömän, typerän teon, koska luulin, että minun täytyi korvata äidille kaikki, mitä olin hänelle velkaa ja mitä en ollut vielä maksanut."

"En ymmärrä, mistä sinä puhut", sanoi Dora punastuen.

"Teillä on sittenkin otsaa tulla tänne!"

Se oli keikarimainen Martin.

"Te yrititte sekoittaa meidät rikokseenne. Olette saattanut teidän — mrs Eltonin maailman ivan esineeksi, ja sitten te mistään välittämättä tulette kylmästi tähän taloon. Kirotun röyhkeätä!"

"Jos tarvitset rahaa, niin kirjoita", sanoi Dora sysäten oven auki. "Jos vielä kerran tulet tänne lähetän hakemaan poliisia."

"Tee se nyt heti", sanoi Audrey kylmästi. "Olen niin hyvä tuttu poliisien ja vangin vartijattarien kanssa, ettet voi minua niillä peloittaa, rakas sisareni."

Dora sulki oven nopeasti.

"Jos tahdot tietää, niin me emme ole sisaria. Sinä et ole edes englantilainen!" sanoi hän matalalla, myrkyllisellä äänellä. "Sinun isäsi oli äidin toinen mies, amerikkalainen! Hän on aallonmurtajalla Kapkaupungissa, missä hänet on tuomittu elinkautiseen pakkotyöhön!"

Audrey tarttui tuolin selkänojaan pysyäkseen pystyssä.

"Se ei ole totta", sanoi hän.

"Se on totta — se on totta!" sähisi Dora. "Äiti kertoi minulle, ja mr Stanford tietää kaiken. Isäsi osti timantteja ja ampui sen miehen, joka antoi hänet ilmi. Timanttien ostaminen on Etelä-Afrikassa sakoilla sovittamaton rikos. Hän saattoi häpeään äitini, joka muutti nimensä ja palasi Englantiin isäsi vangitsemisen jälkeisenä päivänä. Sinulla ei ole edes oikeutta nimeen Bedford. Äiti vihasi isääsi siinä määrin, että muutti kaiken!"

Audrey nyökkäsi.

"Ja luonnollisesti äiti hylkäsi hänet", sanoi hän puhuen itsekseen. "Hän ei jäänyt hänen läheisyyteensä antaakseen hänelle sitä lohdutusta ja myötätuntoa, jota vaimon olisi annettava huonoimmallekin miehelle. Hän vain jätti hänet — selvä! Kuinka hänen tapaistaan!"

Hänen äänessään ei ollut jälkeäkään ilkeydestä tai katkeruudesta. Audreylla oli kyky nähdä asiat oikeassa valossa. Hän kohotti silmänsä hitaasti, kunnes ne kohtasivat Doran katseen.

"Minun ei olisi pitänyt mennä vankilaan", sanoi hän. "Sinä et ansaitse sitä. Eikä äitikään, luulen minä."

"Sinä uskallat puhua tuolla tavoin äidistäni!" huusi Dora raivoissaan.

"Kyllä. Hän oli myöskin minun äitini. Hän on minun arvosteluni ja sinun puolustuksesi ulkopuolella. Kiitän sinua. Mikä sitten on minun nimeni?"

"Sen saat itse ottaa selville!" sähisi Dora.

"No niin, kysyn mr Shannonilta", sanoi Audrey.

Se oli ainoa ilkeys, jonka hän oli lausunut koko keskustelun aikana. Mutta maksoi vaivan nähdä, kuinka molempien muiden kasvot sen tultua sanotuksi muuttuivat.

XI.

Mr Malpas.

Dick Shannon asui Haymarketin varrella, missä hänellä oli huoneisto, joka toimi samalla kertaa sekä kotina että toimistona, sillä työhuoneessaan, josta oli hyvä näköala yhdelle Lontoon vilkkaimpia katuja, hän suoritti suuremman määrän työtä, kuin työintoa antamattomassa virkahuoneessaan Embankmentin varrella.

Steel, hänen apulaisensa, oli ristinyt hänen huoneistonsa "Uusimmaksi Scotland Yardiksi", missä hänellä oli todella syytäkin, sillä siellä pidettiin useimmiten ne neuvottelut, jotka saattoivat "Suuren Viiden" neuvottelupöydän ääreen.

Jonkinlainen alakomitea oli siellä koolla sinä päivänä, jolloin Audrey Bedford pääsi vapaaksi vankilasta. Kersantti Steel, jonka erikoisalana olivat hienoston keskuudessa sattuvat tapahtumat — Scotland Yardin ylpeytenä oli, että hän oli parhaiten puettu mies Lontoossa -, ja entinen Bow Streetin nyt Marylebonen piirin tarkastaja Lane oli kolmas.

"Ettekö tavannut häntä?" kysyi tarkastaja.

Dick Shannon pudisti päätään.

"Kun minä vankilanjohtajan luo tultuani sain kuulla, että hänet oli jo päästetty pois, niin silloin ei enää hyödyttänyt lähteä häntä etsimään. Olen antanut kaikille asemille määräyksen, että niiden on heti, kun hän ilmoittautuu — hän ei ole suorittanut koko rangaistustaan -, ilmoitettava minulle."

Hän tukahdutti huokauksen.