Part 3

"Saatatte minut hämmästymään", sanoi hän kohteliaasti. "Hyvänen aika! Mr Eltonko? Hän on viimeinen henkilö maailmassa, jota voisi epäillä näpistelystä."

"Jätetään kaunistelut ja käydään suoraan asioihin", sanoi Dick työntäen whiskypullon vieraansa puolelle pöytää. "Mitä tiedätte mrs Eltonista?"

"Mitä ihastuttavin nainen! Mitä suloisin nainen! Kuitenkin olisi liioittelua sanoa hänen sielunsa olevan valkoista, neitseellistä lajia. En epäile tunnustaa, että kun ajattelen sieluja yleensä, niin minusta on parempi, että ne ovat hienosti värjättyjä, _rose du barri, eau de nil_ — mitä hyvänsä, paitsi ei sitruunaa."

"Mikä hän oli ennen naimisiinmenoaan?"

Slick kohautti olkapäitään.

"Juorupuheet ja häväistysjutut ovat minusta inhoittavia", sanoi hän haluttomasti. "Kaikki, mitä tiedän hänestä, on, että hän oli hyvä nainen, mutta huono näyttelijätär. Luulen hänen menneen naimisiin Eltonin kanssa tehdäkseen hänestä paremman miehen. Niin monet parhaista naisistamme tekevät sillä tavalla."

"Ja onko hän onnistunut?" kysyi Shannon ivallisesti.

Jälleen mr Smith kohautti olkapäitään.

"Kuulin tuonottain, että Elton kannattaa innokkaasti kieltolakia. Onko se merkki parannuksesta? täytyy olla, luulen minä."

Hän kaatoi lasiinsa runsaan annoksen whiskyä ja antoi seltteriveden sihisten valua sen päälle sifonista.

"Juomista ei voi puolustaa millään tavalla, olipa sitten kuinka terävä tahansa. Voidaan sanoa: Mutta minähän ryyppään kohtuullisesti: pitäisikö minun oikeuksiani rajoittaa sen vuoksi, että tuo kauhea maustekauppias juo itsensä juovuksiin ja lyö vaimoaan? Mihin minä vastaan: Englannissa on viisikymmentätuhatta alle kuuden kuukauden ikäistä pienokaista, pienokaista, jotka olisivat lapsellisen iloisia saadessaan kauniin, kirkkaan partaveitsen leikkikalukseen. Ja te voisitte antaa jokaiselle niistä partaveitsen, kapteeni, ja enintään yksi viidestäkymmenestätuhannesta leikkaisi poikki nuoren kurkkunsa. Täytyykö meidän silloin kieltää näitä muita neljääkymmentäyhdeksäätuhatta ja riistää niiltä ilo ja onni leikkiä parranpoistajalla, koska yksi pienokainen on tuhmuuksissaan leikannut päänsä poikki? Kyllä, sir, meidän täytyy. Terve järki sanoo meille, että mikä on tapahtunut yhdelle, voi aivan yhtä hyvin tapahtua kaikille viidellekymmenelletuhannelle. Puhunko viisauden sanoja? Puhun. Kiitoksia: — maljanne!"

Hän maiskutteli huuliaan hyväksyvästi.

"Vähintään kaksikymmentä vuotta vanhaa. Olisipa kaikki whisky tällaista, niin tapahtuisi vähemmän itsemurhia."

Dick katseli häntä tarkkaan ollen täysin selvillä siitä, että hän tahtoi hienotunteisesti siirtää keskustelun uudelle uralle.

"Onko hänellä sisarta?"

Mr Smith tyhjensi loput lasistaan.

"Jos hänellä on", sanoi hän, "niin Jumala häntä auttakoon!"

VI.

Sisaret.

Audrey vietti neljännestunnin Victorian asemalla etsien Doraa ja tutkien uutislehtiä, joissa tehtiin selkoa Suomen kuningattaren kaulaketjujen varkaudesta ja päivän kuluessa selville saaduista seikoista. Kului kaksikymmentä minuuttia, ja Doraa ei ollut näkynyt. Mrs Graffittilla oli raivostuttava tapa unohtaa panna kirjeet postiin, ja hän muisti jättäneensä kirjeen, jossa hän ilmoitti sisarelleen Lontooseen saapumisestaan, tämän vanhan naisen huolehdittavaksi.

Hänen käyttövaransa olivat liian vähäiset, joten hän ei voinut turvautua vuokra-autoon, vaan pyysi opastusta eräältä poliisilta, joka oli perillä kaikista linja-autoista aivan kuin elävä tietosanakirja. Odotettuaan muutamia minuutteja tihkusateessa hän tapasi erään, joka oli menossa Park Lanelle, jolta Curzon Street saa alkunsa. Lontoo oli hänelle arvoituksellinen paikka; mutta uutterasti etsittyään hän lopuksi löysi etsimänsä pienen talon ja soitti ovikelloa. Vähän ajan kuluttua avasi oven soma palvelijatar, joka katsoi karsaasti nukkavieruiseen vieraaseen.

"Mrs Martin Elton ei ole nyt vapaa. Tuletteko Sevillestä?"

"Ei, tulen Sussexistä", sanoi Audrey raukeasti hymyillen. "Tahdotteko ilmoittaa mrs Eltonille, että olen hänen sisarensa?"

Palvelijatar näytti hiukan epäilevältä, mutta opasti hänet pieneen, koleaan arkihuoneeseen ja poistui sulkien oven. Ilmeisesti häntä ei oltu odotettu, ajatteli Audrey, ja se vastenmielisyys, jota tuntien hän oli saapunut tälle vierailulle, kävi yhä suuremmaksi.

Heidän kirjeenvaihtonsa oli ollut hyvin laiminlyötyä. Dora ei ollut koskaan erikoisemmin välittänyt äidistään eikä, niinkuin hän suurennellen oli kuvannut ystävilleen, "farmista"; ja kun nuorempi sisar oli epätoivoissaan kirjoittanut hänelle pyytäen apua, niin oli pitkän väliajan jälkeen tullut viiden punnan seteli ja peittelemätön ilmoitus, ettei mrs Martin Eltonilla ollut varoja eikä taipumustakaan ihmisrakkauteen.

Dora oli liittynyt teatteriin jo nuorena ja muutama viikkoja ennen äitinsä kuolemaa päässyt, niinkuin kaikin puolin näytti, hyviin naimisiin. Tämän ankaran, jäykän naisen silmissä Dora ei voinut tehdä mitään väärää, ja hänen järjestelmällinen välinpitämättömyytensäkään ei koskaan vähentänyt vanhemman naisen kiintymystä, vaan näytti pikemminkin lisäävän sen laajuutta. Päivin ja öin, vuodesta toiseen, Dora oli ollut sisarensa edessä pidettynä esikuvana. Doralla oli ollut menestystä, mikä mrs Bedfordin silmissä korvasi kaikki vajavaisuudet. Hänellä oli ollut menestystä näyttelijättärenäkin; hänen nimensä oli esiintynyt isoin kirjaimin painettuna kiertueitten ilmoituksissa; hänen valokuvansa oli ollut lontoolaisissa lehdissäkin. Millä tavoin hän oli saavuttanut maineensa ja perustanut riippumattomuutensa, sitä mrs Bedford ei tietänyt eikä siitä välittänytkään.

Ovi aukeni äkkiä, ja sisään astui nuori nainen. Hän oli kookkaampi ja vaaleampi kuin sisarensa ja melkein yhtä kaunis, vaikka hänen suunsa piirteet olivat kovemmat ja silmistä puuttui Audreyn sukkela huumori.

"Rakas lapsi, mistä ihmeestä sinä olet tullut?" kysyi hän hämmästyneenä.

Hän ojensi hänelle velton, jalokivisormuksien somistaman kätensä ja kosketti huulillaan Audreyn kylmää poskea.

"Etkö saanut kirjettäni, Dora?"

Dora Elton pudisti päätänsä.

"Ei, en ole saanut mitään kirjettä. Olet kasvanut, lapsi. Olit keskenkasvuinen tyttö, kun näin sinua viimeksi."

"Ainahan sitä kasvetaan", myönsi Audrey vakavasti. "Olen myynyt talon."

Vanhemman sisaren silmät suurenivat.

"Mutta minkä ihmeen takia olet sen tehnyt?"

"Se myi itsensä", sanoi Audrey. "Toisin sanoen minä panttasin sen pala palalta, kunnes siitä ei ollut mitään jäljellä; sitten minä myin kanat — luultavasti ainoat munimattomat kanat koko maassa ja biologisina harvinaisuuksina suurien summien arvoiset."

"Ja nyt sinä olet tullut tänne?"

Doran äänen tyytymättömästä sävystä ei voinut erehtyä.

"Tämä on hyvin ikävää! Minun on mahdotonta ottaa sinua tänne, ja minä en luule, että olit kovinkaan kiltti myydessäsi talon. Rakas äiti kuoli siellä, ja jo senkin olisi pitänyt tehdä paikan pyhäksi sinulle."

"Kaikki äidin yhteydessä olevat asiat ovat minulle pyhiä", sanoi Audrey rauhallisesti, "mutta luulen tuskin olevan tarpeellista nälkiytyä kuoliaaksi osoittaakseni rakkauttani äitiä kohtaan. En tarvitse kovin paljoa sinulta, Dora — ainoastaan nukkumispaikan viikoksi, kunnes voin löytää jotakin työtä."

Dora käveli edestakaisin pienessä huoneessa kädet selän takana ja otsa rypyssä. Hänen yllään oli iltapäiväpuku, jonka arvo olisi riittänyt Audreylle mukavaan elämiseen koko kuukaudeksi; hänen timanttikorvarenkaansa ja kaksinkertainen helminauha hänen kaulassaan vastasivat pientä omaisuutta.

"Minulla on täällä eräitä vieraita teellä", sanoi hän, "ja illalla minulla on pienet päivälliskutsut. En tiedä, mitä ihmettä tekisin sinulle, Audrey. Et voi tulla päivällisille tuossa asussa."

Hän silmäili ylenkatseellisesti toisen mitättömännäköistä pukua:

"Sinun olisi parempi mennä johonkin hotelliin. Bloomsburyssa on yllin kyllin huokeita paikkoja. Tee sitten itsesi siistiksi ja tule käymään luonani maanantaina."

"Maksaa rahaa tehdä minut siistiksi maanantaina tai tiistaina tai minä muuna viikonpäivänä tahansa", sanoi Audrey rauhallisesti, "ja kaksi yötä jossakin kolmannen luokan hotellissa veisi kaikki minun varani".

Dora puri yhteen huulensa.

"Olet tehnyt todella pahoin heittäytyessäsi tänne tällä tavalla aivan kuin pilvistä", sanoi hän ärtyisästi. "En kykene keksimään, mitä minun on tehtävä. Mutta odotahan — puhun Martinin kanssa."

Hän riensi ulos huoneesta jättäen jälkeensä heikon hajuveden tuoksun, ja Audrey Bedfordin huulet vääntyivät heikkoon hymyyn. Hän ei ollut pahoillaan omasta puolestaan. Dora oli käyttäytynyt, niinkuin hän oli odottanut hänen käyttäytyvän. Hän odotti pitkän aikaa; kului melkein puoli tuntia, ennenkuin oven ripa jälleen kääntyi ja hänen sisarensa tuli sisään. Oli tapahtunut jokin taikaperäinen muodonvaihdos, sillä Dora oli melkein miellyttävä, vaikkakin hänen iloisuutensa kuulosti hiukan teennäiseltä.

"Martin sanoo, että sinun täytyy jäädä tänne", sanoi hän. "Tule ylös kanssani."

Hän näytti tietä ylös kapeita portaita, ohi erään oven, jonka takaa kuului naurun ja puheen ääni, ja pysähtyi toisessa kerroksessa avaten erään oven ja kiertäen sähkön palamaan. Audrey arvasi, että se oli toiseksi paras makuuhuone talossa ja varattu Eltonien vieraanvaraisuuden huomattavimpia nauttijoita varten.

"Sinulla ei kai ole mitään ystäviä Lontoossa, vai mitä?" kysyi Dora aivan kuin sivumennen.

Hän seisoi katsellen ympärilleen oviaukossa Audreyn nostaessa huoneeseen matkalaukkunsa.

"Ei yhtään", sanoi Audrey. "Tämä on kaunis makuuhuone, Dora."

"Niin, eikö olekin? Tietääkö kukaan, että olet tullut tänne?"

"Mrs Graffitt tietää, että olen tullut kaupunkiin, mutta ei tiedä minne."

Hän oli odottanut sisarensa jättävän hänet heti näytettyään hänelle tien huoneeseen, mutta Dora vitkasteli oviaukossa aikoen nähtävästi sanoa jotakin.

"Pelkään olleeni sinulle jokseenkin töykeä, Audrey", hän sanoi laskien kätensä sisarensa käsivarrelle.

"Mutta sinähän olet hyvä, suloinen enkeli ja annat minulle anteeksi, vai mitä? Tiedän sinun sen tekevän, koska lupasit äidille tulevasi tekemään kaikkesi minun puolestani, kultaseni, eikö niin?"

Hetken ajan Audrey oli liikutettu.

"Sinähän tiedät, että teen sen", sanoi hän.

"Jonakin päivänä kerron sinulle kaikki salaisuuteni", jatkoi Dora. "Voin kertoa sinulle, koska olet ainoa ihminen maailmassa, johon voin luottaa. Äiti sanoi aina, että sinä olit niin itsepäinen, ettei pirukaan voinut saada sinua puhumaan, jollet sinä itse tahtonut."

Audreyn silmissä välkkyi hymyn häive.

"Rakas äiti imarteli aina", sanoi hän kuivasti.

Hän oli rakastanut äitiään, mutta elänyt liian lähellä hänen ankaruuttaan ja huomannut hänen rakkautensa kohdistuvan pääasiassa vain hänen suosikkiinsa, joten hän ei voinut nähdä äitiään ainoastaan hellyyden kaunistavan vaipan verhoamana. Dora taputti häntä käsivarteen ja nousi ripeästi tuoliltaan.

"Vieraat ovat nyt lähtemässä. Sinun täytyy tulla alas tapaamaan mr Stanfordia ja Martinia. Sinähän et ole koskaan nähnyt Martinia?"

"Olen nähnyt hänen valokuvansa", sanoi Audrey.

"Hän on hyvännäköinen", sanoi Dora huolettomasti. "Tulet ehkä rakastumaan häneen — 'Bunny' on varmasti rakastuva sinuun. Hänen heikkoutenaan ovat uudet kasvot." Hän kääntyi ovella. "Luotan sinuun, Audrey", sanoi hän, ja hänen äänensä sävyyn sisältyi uhkausta. "Curzon Streetillä on omat pienet perhehuolensa yhtä hyvin kuin siellä maallakin."

Dora tuli takaisin vierashuoneeseen, ja siellä olevat kaksi miestä tarkastelivat tutkivasti hänen kasvojaan.

"Missä hän on?" kysyi kookkaampi heistä.

"Olen pistänyt hänet vapaana olevaan makuuhuoneeseen", sanoi Dora.

Mr Elton siveli pehmeitä, mustia viiksiään.

"En ole oikein varma siitä, onko hänen oltava täällä juuri nyt. Anna hänelle rahaa ja lähetä hänet johonkin hotelliin."

Dora nauroi.

"Te olette väitelleet koko iltapäivän siitä, kuinka meidän on saatava se tavara Pierrelle. Kumpikaan teistä ei tahdo antautua vaaraan tulla tavatuksi Suomen kuningattaren kaulaketjujen..."

"Ei niin äänekkäästi, sinä hölmö!" sanoi Martin Elton hampaittensa välistä. "Avaa ikkuna ja kuuluta se maailmalle, vai mitä tahdot?"

"Kuuntele!" komensi Big Bill Stanford. "Jatka, Dora. Luulen, että mitä sanot on aivan oikein. Se merkitsisi elinkautista sille miehelle, joka joutuisi kiinni se tavara mukanaan — mutta Pierren on saatava se tänä iltana. Kuka vie perille kaulaketjut?"

"Kukako? Tietysti rakas pikku sisareni!" sanoi Dora kylmästi. "Se tyttö on syntynyt ollakseen hyödyksi!"

VII.

Salajuoni.

Big Bill ei ollut ensinkään tunteellinen, mutta hänen sielussaan oli kuitenkin vaikuttamassa jonkinlainen alkeellinen laki, jonka merkkeinä olivat aikaisemmin olleet kunnian ja säädyllisyyden tunto.

"Sinun sisaresi! Et voi sallia hänenlaisensa lapsen antautua sellaiseen vaaraan?"

Doran hymyily oli hänen vastauksenaan. Hänen miehensä pureskeli hermostuneesti kynsiään.

"Siinä ei voi olla mitään vaaraa", sanoi hän, "ja jos on, niin eikö se koske meitäkin?"

Stanford liikehti levottomasti.

"Niinhän se on. Mutta tässä asiassa on kysymyksessä meidän hyötymme — ja vaaramme. Otaksukaammepa, että hän joutuu kiinni ja antaa ilmi meidät."

"Se on ainoa todellinen vaara", sanoi Dora, "ja se ei ole kovinkaan suuri."

Kookas mies katsoi ajattelevasti eteensä.

"Se esine on saatava pois tästä talosta ja pois maasta — ja pian!" sanoi hän. "Se on liian kookas pitää ja rikkoa täällä, ja minä en koskaan kulje minkään sanomalehtipojan ohi kuulematta sanomalehtien asiasta nostamaa melua. Sulje ovi, Dora!"

Tämä totteli. Uuninreunakkeella oli kaunis kullattu ja emaljoitu kello, jonka yläosassa oli pieni faunin kuvapatsas.

Tarttuen lujasti tähän kuvapatsaaseen Elton nosti pois suurimman osan kellon sisustasta, ilman että kellon käynti siitä millään tavalla häiriytyi. Painamalla erästä jousta hän sai pronssikotelon toisen sivun aukenemaan, jolloin tuli näkyviin koteloon juuri sopiva tinapaperin ympäröimä käärö. Sen hän laski pöydälle ja kääri auki, ja esille tuli sellainen määrä sinistä, vihreätä ja puhtaan valkoista säteilyä, että Doran suu aukeni ihmetyksestä ja ihailusta.

"Siinä on seitsemänkymmentätuhatta puntaa", sanoi Stanford ja työnsi ajatellen ulos alahuulensa. "Ja siinä on myöskin kymmenen vuotta jollekulle — seitsemän vuotta varkaudesta ja kolme vuotta majesteettirikoksesta. Vierailevalta kuningattarelta ei voi ryöstää saamatta tuomioon jotakin lisää."

Elton värisi.

"Älä puhu tuomioista, hyvä mies", sanoi hän äreästi. "Jos Pierre hoitaa osansa..."

"Pierre tulee hoitamaan osansa. Hän odottaa Charing Crossin asemalla kello yhdeksän ja viisitoista. Kysymys on siitä, kuka ottaa viedäkseen esineen."

Oli jonkin aikaa äänetöntä.

"Audrey tekee sen", sanoi Dora lopuksi. "Olin hölmö, kun en ajatellut sitä heti, kun näin hänet. Kukaan ei tunne häntä eikä kukaan tule häntä epäilemään. Pierre on helppo tuntea. Ja sitten, Bunny, irti tällaisista hommista kerta kaikkiaan." Hän nyökkäsi päätään korostaen sanojaan. "On olemassa vanha kertomus vesiruukusta ja kaivosta; ja _Sunday Globessa_ on julkaistu kertomus Daisy Emmingin elämästä vankilassa — ottaen ne yhdessä minä luin varoituksen nuorille naisille."

"Ehkäpä mr Lacy Marshalt antaa Martinille jonkin johtajanpaikan", pisteli Stanford.

"Tunnen tuskin koko miestä", sanoi Dora terävästi. "Kerroin sinulle hänestä, Bunny. Hän on se mies, jonka tapasin Denhoresin tanssiaisissa. Hän on eteläafrikkalainen ja rikas, mutta tavattoman saita."

Martin Elton katsoi häneen epäluuloisesti.

"En tietänyt sinun tuntevan häntä...", aloitti hän.

"Palatkaa asiaan", keskeytti Stanford. "On yksi seikka, jonka tahtoisin tietää. Mitä teemme, jos hän joutuu kiinni?"

Jälleen pitkä ja kiusallinen äänettömyys.

"Emmekö voisi pitää sitä täällä siihen saakka, kunnes melu on ohi?" kysyi Elton. "Ei ole epäilyksen varjoakaan siitä, että meitä ajatellaan tämän jutun yhteydessä."

Stanford katsoi häntä suoraan silmiin.

"Kaksitoista kuukautta sitten", sanoi hän hitaasti, "kun Leyland Hall puhdistettiin, sinä sait viedyksi suurimman osan romusta pois maasta erään bognorilaisen miehen välityksellä. Hän aiheutti sinulle hiukkasen harmia, eikö niin?"

"Kyllä", sanoi toinen lyhyesti; "juuri sen takia en ollut ajatellut häntä tämän yrityksen yhteydessä".

"Ja siinä teit viisaasti", sanoi Bill nyökäten hyväksyvästi. "Dick Shannon on kuluttanut suurimman osan tätä päivää ystäväsi kanssa Bognorissa!"

Martin Eltonin kalpeat kasvot kävivät vielä kalpeammiksi.

"En usko hänen lörpöttelevän", sanoi hän epävarmasti.

"Kuka tietää. Jos joku yleensä voi saada hänet lörpöttelemään, niin se on juuri Shannon. Englannin salapoliisilaitos on edistynyt eri tavalla sen jälkeen, kuin sen palvelukseen on tullut herrasmiehiä. Pidän poliisista, jonka kanssa voi puhua järkeä." Hän kilisteli irtonaisia rahoja taskussaan selittäen siten sanojaan. "Juuri senvuoksi sanon, ettette voi pitää tätä esinettä tässä talossa. Bennett on voinut olla lörpöttelemättä. Toiselta puolen hän taas on voinut päästää lörpöttelyn tapaisia ääniä. Mitä sinä sanot, Dora?"

Tämä nyökkäsi.

"Se on saatava pois täältä: olen myöntänyt sen koko ajan", sanoi hän. "Pane se kääröön, Martin."

He katselivat syrjästä, kun Elton kääri kaulaketjut jälleen vanuun, asetti käärön vanhaan savukelaatikkoon ja pani sen sitten ruskeaan paperikääreeseen. Sitten Stanford kysyi:

"Lörpötteleekö sisaresi, jos hän joutuu kiinni?"

Dora mietti hetkisen, ennenkuin vastasi.

"Olen varma hänestä", sanoi hän.

"Kutsu hänet tänne", sanoi Stanford, kun käärö °H sidottu lujasti ja piilotettu erään sohvatyynyn alle ja kellon yläosa asetettu takaisin paikalleen.

Audrey istui syvässä, matalassa nojatuolissa kaasuvalkean edessä mietiskellen omituista vastaanottoa, kun hän kuuli Doran askelet portaissa.

"Voit nyt tulla alas."

Hän katseli sisartaan eikä kaikesta oveluudestaan huolimatta voinut salata silmänluontiinsa sisältyvää halveksivaa arvostelua.

"Olet oikea linnunpelätti, Audrey! Minun on ostettava sinulle heti paikalla jonkin verran vaatteita."

Audrey seurasi häntä alempaan kerrokseen ja isoon vierashuoneeseen, joka ulottui talon seinästä toiseen. Kookas, leveäharteinen mies seisoi selkä tuleen päin, ja Audreyn silmät pysähtyivät ensiksi häneen. Hän oli noin viisikymmenvuotias mies, jonka tukka oli leikattu niin lyhyeksi, että Audrey luuli häntä ensin kaljupäiseksi. Hänen syvät, vastenmieliset silmänsä tarkastelivat kiinteästi Audreyta tämän astuessa sisään.

"Tämä on mr Stanford", esitteli Dora. "Ja tämä on minun pikku siskoni."

Stanford ojensi ison kätensä tarttuen Audreyn käteen otteella, joka sai hänet kivusta hätkähtämään.

Toinen huoneessa olevista miehistä oli hoikka ja solakka, ja hänen tavatonta kalpeuttaan korostivat pienet, mustat viikset ja sysimustat kulmakarvat. Hyvännäköinen, ajatteli Audrey, melkein kaunis. Tämä oli siis se suuri Martin, josta hän oli kuullut niin paljon ylistyspuheita.

"Olen iloinen saadessani tutustua sinuun, Audrey", sanoi hän ihaillen tuijottaen tytön kasvoihin. "Hän on kuin persikka, Dora."

"Hän on kauniimpi kuin aikaisemmin", sanoi Dora välinpitämättömästi, "mutta hänen pukunsa on peloittava".

Audreyn tapaista ei ollut tuntea itseänsä vaivautuneeksi. Hän oli niin paljon köyhyyden koettelemuksien yläpuolella, että tavallisesti olisi suopeasti nauranut tällaiselle karkealle huomautukselle. Mutta nyt hän jostakin syystä tunsi itsensä hämmentyneeksi. Se johtui tulisijan ääressä olevan kookkaan miehen uupumattomasta tuijottamisesta, hänen silmiensä suorittamasta kylmästä arvioimisesta.

Stanford katsoi kelloaan.

"Lähden nyt", sanoi hän. "Olen iloinen saatuani tavata teidät, miss. Ehkä saan nähdä teidät jälleen."

Audrey toivoi vilpittömästi, että tämä tapaaminen jäisi viimeiseksi.

VIII.

Pidätys.

Dora antoi Martin Eltonille merkin mennä saattamaan Stanfordia ja jäätyään yksin sisarensa kanssa ryhtyi kertomaan juttuaan.

Hän kertoi vääryyttä kärsineestä vaimosta, jonka oli ollut pakko miehensä raakuuden takia paeta pois maasta jättäen jälkeensä lapsensa pienoiskuvan.

"En epäile tunnustaa sinulle, Audrey, että me olemme hankkineet haltuumme sen pienoiskuvan", sanoi Dora vilpittömyyden puuskassa. "En luule toimineemme täysin lain kirjaimen mukaisesti — suoraan sanoen Martin lahjoi sir Johnin palvelijan tuomaan sen meille. Sir John arvaa kuvan olevan meidän hallussamme ja on antanut vartioida meitä päivin ja öin, ja kaikki yritykset kuvan lähettämiseksi joko postin kautta — me olemme varmat siitä, että hän on ilmoittanut asiasta postiviranomaisille — tai lähetin välityksellä tulevat todennäköisesti epäonnistumaan. Eräs lady Nilligan-raukan ystävä tulee nyt Lontooseen tänä iltana, ja me olemme luvanneet tavata hänet asemalla ja jättää hänelle pienoiskuvan. Nyt, Audrey, on kysymys siitä, tahdotko sinä olla niin rakastettava, että viet sen hänelle. Sinua ei kukaan tunne; ja sinä voit tehdä tälle naisparalle suuren palveluksen. Omasta puolestani minä olen sitä mieltä, että tässä asiassa on liian paljon tunteellisuutta, sillä en ymmärrä, miksi jokin pienoiskuva olisi arvokkaampi kuin jokin muu. Mutta nähtävästi tämä lady-parka on toista mieltä."

"Mutta kuinka kummallinen juttu!" sanoi Audrey rypistäen otsaansa. "Ettekö voisi lähettää jotakuta palvelijoistanne? Tai eikö se ystävä voisi tulla tänne?"

"Sanoinhan sinulle, että taloa vartioidaan", sanoi Dora kärsimättömästi. "Jollet tahdo tehdä sitä..."

"Tietysti teen sen", nauroi Audrey.

"Tahdon huomauttaa ainoastaan yhdestä asiasta", sanoi hänen sisarensa keskeyttäen hänen naurunsa, "ja se on seuraava: jos asia sattumalta tulisi ilmi, niin pyytäisin sinua lupaamaan, ettei meidän nimeämme sekoiteta siihen. Pyydän sinua vannomaan äiti-vainajamme nimessä..."

"Se on tarpeetonta", sanoi Audrey hieman kylmästi. "Minä lupaan — se riittää."

Dora syleili ja suuteli häntä.

"Olet oikein kultainen", sanoi hän; "ja sinusta on tullut niin kauhean kaunis. Minun on löydettävä hieno mies sinulle."

Audreyn kielen kärjellä oli ehdotus, että hänen sisarensa voisi hänelle miestä etsiessään aivan hyvin koettaa jotakin muuta mittapuuta kuin sitä, joka oli tuonut esiin kalpean Martin Eltonin, jota kohtaan hän tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä.

"Tietysti minä teen sen, rakkaani", sanoi hän. "Sehän näyttää niin vähäiseltä asialta. Ja jos kohtaan sen töykeän aviomiehen, niin sanonpa hänelle suorat sanat!"

Doran pidot olivat ilmeisesti siirrettävää lajia, sillä vaikka Audrey söi päivällisensä huoneessaan, ei siitä päivällisseurueesta, josta Dora oli puhunut, kuulunut mitään. Puoli yhdeksän aikaan Dora tuli Audreyn huoneeseen kantaen kädessään pientä, pitkulaista kääröä, joka oli lujasti sidottu ja sinetöity.

"Muista nyt, että sinä et tunne minua etkä ole koskaan ikänäsi ollut numerossa 508 Curzon Streetin varrella..." Hän toisti varoituksensa ja antoi yksityiskohtaisen kuvauksen salaperäisestä Pierrestä. "Kun näet hänet, on sinun mentävä hänen luokseen ja sanottava: 'Tämä on rouvalle' — eikä mitään muuta."

Hän toisti ohjeet ja pani tytön lausumaan ne hänen jälkeensä. Audrey oli aluksi huvitettu, sitten hiukan ikävystynyt.

"Näyttää olevan kamalan paljon vaivaa niin vähäpätöisen asian tekemisessä, mutta sinun on onnistunut herättää minussa suoranainen salaliittolaistunne."

Kätkettyään käärön päällystakkinsa sisätaskuun hän poistui talosta Curzon Streetille ja käveli ripeästi Park Lanelle päin. Hän oli tuskin ehtinyt lähteä, ennenkuin Martin Elton tuli ulos. Pitäen Audreytä näkyvissään Elton seurasi häntä, kunnes näki hänen nousevan linja-autoon, jolloin hän hyppäsi vuokra-autoon ja seurasi perässä.

Audreystä tämä seikkailu oli lievästi kiihoittava. Hän ei tuntenut tämän perheriidan kumpaakaan osapuolta ja huomasi vaikeaksi aavistellakaan heidän henkilöllisyyttään. He olivat luultavasti kaksi aivan jokapäiväistä, mielenkiinnotonta ihmistä. Perheriitojen osapuolet olivat tavallisesti sellaisia. Mutta hän oli iloinen saatuaan tilaisuuden ansaita asuntonsa ja ruokansa, ja se vapautti hänet kiitollisuudenvelan tunteesta, mistä hän oli iloinen.