Part 3

Tämäkö oli pahantekijä? Isäntä oli siis sittenkin saanut sen käsiinsä. Nyt sen ei pidä päästä pakoon vaikkapa hänen pitäisi ampua sitä kinttuihin. Hän hyökkäsi notkeana esiin viljasta.

Lapsi parkaisi, pudotti palavat tuohet ja läksi juoksemaan. Se menee karkuun, se menee karkuun!

— Seisahdu! kiljaisi isäntä ja kaiku toisti hänen varoituksensa. — Seisahdu! huusivat isäntä ja kaiku toistamiseen. — Jollet seisahdu, ammun minä.

Mutta lapsi meni nokisten puunrunkojen välissä nopsajalkaisena kuin metsän eläin.

Isäntä laukaisi.

Lapsi kaatui suulleen.

Samassa silmänräpäyksessä isäntä selvisi ja käsitti mitä oli tehnyt: tappanut ihmisen. Herra Jumala sentään! Hänen olisi pitänyt rientää auttamaan, mutta hän ei päässyt paikalta. Vihdoin hän sai luontonsa voitetuksi ja juoksi läpi kasteisen kauran ja karrelle palaneen metsän. Hän tarttui hentoon ruumiiseen, jonka ympärillä oli märkiä vaatteita.

— Sattuiko? Sano lapseni, sattuiko?

Hän nosti lapsen pystyyn. Häneen katsoi kaksi pelästynyttä silmää kuin linnulla, joka elävänä on joutunut ihmisen käsiin. Hän koetteli nopeasti jäseniä. Jumalan kiitos, lapsi oli vahingoittumaton, mutta vapisi kovasti, luultavasti pelästyksestä yhtä hyvin kuin vilusta.

— Sano tyttöseni, mitä sinä äsken teit — sano.

Lapsi piipatti itkunsa seasta:

— Sytytin.

— Sytytit... Mitä sinun piti sytyttää?

— Metsä.

— Sinäkö sytytit eilen?

— Minä.

— Kuka käski sytyttää?

— Äiti.

Isännän täytyi pysähtyä vetämään henkeään.

— Kuka on äiti?

Lapsi vain nyyhki.

— Sano nyt vain, ei setä tee sinulle pahaa.

— Äiti.

— Etkö sinä tiedä kuka on äitisi?

— Äiti, toisti lapsi avuttomana.

— Tiedäthän sinä kuka äiti on? sanoi isäntä vaivoin hilliten kiihtymystään ja puristi lasta käsivarresta.

Silloin se parkaisi ja yritti livahtaa pakoon. Isäntä ei hellittänyt otettaan. Hän päätti ottaa lapsen syliinsä ja viedä kotiin. Kaipa huomenna saataisiin selville, kuka oli lapsi ja kuka oli äiti.

Mutta hän ei ollut ehtinyt kantaa itkevää tyttöä montakaan askelta, kun ladon takaa astui esiin aikuinen ihminen. Varmaan syyllinen äiti! Isäntä läksi juoksujalan häntä kohti peläten että hän pääsisi pakoon. Mutta pelko oli kokonaan turha: nainen astui suoraan luo ja pysähtyi odottamaan keskelle mustaa kuloa. Hänen käsivarrellaan oli punainen huivi. Hän naurahti.

Isäntä päästi lapsen maahan ja se lähestyi pelokkaana äitiään.

— Onko jokin paikka kipeä? sanoi äiti sointuvalla äänellä, jonka isäntä joskus oli kuullut. — Juokse istumaan tuonne ladon portaille. Ei äiti enää koskaan käske sytyttämään. Älä itke. Äiti tulee pian, niin mennään kotiin.

Isäntä oli kaiken aikaa varuillaan, valmiina hyökkäämään käsipuoleen, jos nainen yrittäisi paeta. Mutta päästyään eroon lapsesta kohotti nainen isäntään päin kasvot, joiden punaisten huulten välistä hampaat loistivat.

— Ei isäntä taida tuntea.

Isäntä oli paikalla tuntenut. Muisto oli epämääräisenä herännyt jo silloin kun hän näki punaisen huivin naisen käsivarrella.

Olisihan hänen alunpitäen tullut tietää, kuka häntä tämän ladon nurkalta vaati tilinteolle.

— Minä palvelin ennen Harsialla. Siitä on kauan. Kävin joskus tuomassa evästä, kun oltiin heinässä.

Isäntä sipaisi kädellä otsaansa.

— Kyllä minä muistan, keskeytti hän. — Koska te olette tullut näille maille?

— Vähän aikaa sitten. Ihmisellä sanotaan tekevän mielen kotipuoleen kuolemaan.

Hän ei totisesti näyttänyt kuolevalta. Hänen naurunsa oli kotoisin syvältä elämästä.

— Ja nyt te poltatte täällä minun metsiäni.

— Niin, minkäs mahdat. Metsämieskin tekee sauhun karhunpesän suulle, kun tahtoo karhua ulos pesästään.

— Kaipa minut olisi saanut ulos vähemmälläkin.

Nainen nauroi:

— Ajattelin että olisin voinut tulla tielle. Harsiassahan nyt kuuluu olevan nuori emäntä.

— Se ei kuulu kehenkään! parahti isäntä kuin hädässä. — Mitä teillä on minulle sanomista? Sanokaa nopeasti, muuten voi leikki käydä teille kalliiksi. Minä ilmiannan teidät ja te pääsette elinkautiseen...

— Sopii ilmiantaa! huusi nainen ja kohottautui suoraksi.

Nokisesta petäjiköstä vastasi nauru. Metsä oli ääneti kun isäntä puhui, mutta naisen ääneen se vastasi.

— Mitä teillä sitten on minulle sanottavaa?

— Olisin pyytänyt vähän apua.

— Paljonko te tahdotte jos menette niin kauas ettette koskaan palaa?

Taas nauroivat sekä nainen että petäjikkö.

— Isäntä ei taitanut kuulla kun sanoin, että olen tullut tänne kotipuoleen kuolemaan. Olen ostanut huoneet tästä vierestä. Ja juuri siihen pyytäisin apua.

Isäntä haroi nokisella kädellä otsaansa.

— Teidän täytyy muuttaa pois.

— Siitä ei tule mitään.

— Eikö tätä metsää jo ole tarpeeksi palanut?

— En minä siihen nyt enää koske, kun sain isännän puheilleni.

Isäntä kävi kiinni aseeseensa. Jos se olisi ollut ladattuna, olisi hän laukaissut vasten noita nauravia kasvoja, niin suunniltaan hän oli. Mutta hän muisti että oli ampunut piipun tyhjäksi. Nainen oli kuitenkin pelästynyt. Hän peräytyi latoa kohti ja rupesi huutelemaan lastaan.

— Mennään pois kotiin. Tämä — tämä setä on pahalla tuulella.

Kun hän samassa huomasi isännän käsien rentoina riippuvan alas kylkiä, jäi hän seisomaan ja virkkoi:

— Koska minä sitten saan tulla ottamaan sitä apua. Huomenna on kai liian aikaista. Entäs ylihuomenna? Kai isännältä aina jokin satanen liikenee. No, ylihuomenna sitten. Siinä auringonlaskun aikaan.

Hän kiskaisi käsipuolesta vetäen nyyhkivän lapsen ladon sillalta ja läksi taluttamaan sitä metsään päin. Kesäyön hämärästä ammotti hävitys.

Isäntä tuijotti eteensä.

Hävitystä minnepäin hän vain ajattelikin.

HÄMÄHÄKKI

Lennart Hardén ja Tyyni Laine seisahtuivat keskelle konfettisadetta Esplanadilla ja pitivät neuvottelua. Heillä oli vain silmänräpäys aikaa, sillä seura, jonka kanssa oli syöty aamiaista Luodolla, tuli remuten parin askelen päässä. He tahtoivat eroon tästä seurasta ja katsoivat kysyvästi toisiinsa. Kuiske ei olisi kuulunut, tuskin puhekaan. Koko Esplanadi aaltoili yhtenä ilonpitona. Kaikki nuori kansa oli jalkeilla ja jokainen huusi, nauroi ja huiski.

Lennart Hardénin ja Tyyni Laineen oli tarpeetonta puhua. He olivat ilmankin selvillä siitä mitä tahtoivat: olla kahden. Kun joukko ylioppilaita äkkiä yhdessä rykelmässä tölmäsi eteenpäin ja konfettisade tuli alas kuin pilvenputoama, juoksivat ihmiset hajalle ja Tyynikin joutui matkan päähän toveristaan. Hardén erotti kuitenkin joukosta hänen hattunsa, jonka pohjaa kiersi kiehkura tulipunaisia unikukkia, saavutti hänet ja tarjosi hänelle käsivartensa. Heidän oli helppo tällä hetkellä hukkua seurastaan ja he käyttivätkin hyväkseen tilaisuutta ja riensivät puolijuoksua kaaressa takaisin sinnepäin mistä olivat tulleet. Torinkulmassa seisoi auto vartavasten kuin heitä odottaen, se oli koristettu unikukilla kuten Tyynin hattu, he valloittivat sen ja Hardén komensi:

— Antakaa mennä!

— Mihin ajetaan? kysyi kuljettaja.

— Tomppeli, sanoi Hardén, — kysyy sitä vapunpäivänä. Niin pitkälle kuin päästään. Minne vain.

Mutta pääseminen ei ollut helppoa. Jalkamies olisi päässyt eteenpäin nopeammin. Ensimmäisessä kadunkulmassa törmäsi auto yhteen aamiaisseuran kanssa. Neljästä suusta pääsi silloin huuto ja kaksi herraa ja kaksi naista piiritti auton. Mutta Hardén nousi seisomaan ja huusi kuljettajan korvaan, ettei saanut pysähtyä.

— Me tulemme mukaan, inttivät herrat ja naiset. — Avatkaa!

— Tuhlarit, lausui Feliks Nymalm juhlallisesti, viisi henkeä mahtuu autoon ja te aiotte lähteä kahden.

— Kaikki on luvallista vapunpäivänä! sanoi Hardén yhä seisoallaan ja toisti käskynsä kuljettajan korvaan.

— Kaikki on luvallista vapunpäivänä, toisti Tyyni Laine kaikuna hänen perässään ja nauroi.

— Seuranpettäjät, avatkaa heti paikalla! torui yksi tytöistä, juosten rinnan auton kanssa.

Serpentiini tuli vasten hänen kasvojaan ja hänen täytyi pelastautua tiepuoleen.

— Lennart Hardén ja Tyyni Laine, minne te kiidätte? huusi Nymalm.

— Maailman loppuun! vastasi Hardén ja pudottautui istumaan.

— Maailman loppuun! toisti Tyyni Laine taasen kaikuna hänen perässään ja kimmahti seisomaan.

Hän heilutti valkeaa huntua, Hardén tuki häntä kyynärpäästä pidellen, kunnes vauhti tuli niin vinhaksi että hänen täytyi istuutua. Auto oli vihdoinkin vapautunut tungoksesta ja lensi eteenpäin. He asettuivat molemmat mukavasti aloilleen ja naurahtelivat iloisesti.

Vihdoinkin yksin!

Ei heillä ollut mitään merkillistä puhuttavaa. Heidän pienet huudahduksensa olivat pelkkää pärskettä. Mutta ne irtaantuivat virrasta, joka voimakkaana kulki heidän sisässään.

Vasta kolme tuntia he olivat tunteneet toisensa, mutta heidän oli hyvä olla toistensa seurassa. Hardén totesi itsekseen, että hän oli tässä nuoressa neiti Laineessa, jonka suvusta ja syntyperästä hänellä ei ollut minkäänlaista tietoa, tavannut juuri sen, jota hän viime aikoina oli kaivannut, sen joka antoi hänelle vapautusta. Hän oli liian kauan elänyt hyvää tarkoittavien tätien holhouksen alaisena, häntä oli kuljetettu perheestä perheeseen, missä tyttärien naittamisen tarkoitus oli kuin seinään kirjoitettu. Hän punastui kun vain ajattelikin alennuksensa aikaa. Tänä viime lukukautenakin oli kolme sisarusta yhtaikaa rakastunut häneen ja hän oli horjunut heidän kaikkien välillä, tietämättä keneen heistä kiintyä. Vaikea heistä oli ollut päästä eroon eikä hän kunnollisesti ollutkaan erossa. Talosta saattoi vielä silloin tällöin saapua illalliskutsu ja hän noudatti sitä. Humoristista se oli katsoen tästä kiitävästä autosta. Mutta tässä hän paranee. Tulkoot vain vastaan Astridit, Hjördisit ja Anne-Mariet, niin tuskin tuntevat häntä. Hän on elämäniloinen ja vallaton.

He eivät koskaan pystyneet antamaan hänelle elämäniloa. Se on tarttunut tästä pienestä Tyyni Laineesta, joka huutaa ja heiluttaa huntuaan jokaiselle vastaan tulevalle autolle. Ne ovat kuin vetojuhtia heidän autonsa rinnalla, täynnä väkeä ja muutenkin köyhemmin koristettuja. Heidän autoansa kiertävät käsivarrenpaksuiset seppeleet ja se kulkee kevyesti notkuen ikäänkuin sen tehtävä olisi valmistaa mieliä johonkin ihmeelliseen juhlaan, johon yksin sillä on oikeus kuljettaa ihmisiä. Lennart Hardénin ja Tyyni Laineen tuli siinä mielettömän kevyt olla. Varmaan koko tämä iloinen päivä oli olemassa vain heitä varten. Kunpa he olisivatkin kuin vastakruunattu hallitsijapari maassa, jossa kansa kantaa kuningasta ja kuningatarta käsillään! Heidän juhlansa johdosta parveilivat joukot heleissä puvuissa, kukkaset rinnassa, laulellen ja heitellen konfettia. Heidän kunniakseen puhkesi itse kevät.

Tyyni repäisi paperikukan köynnöksestä viereltään ja keinutteli sitä kuin taikatemppuja tehden.

— Minä nukutan teidät, sanoi hän.

— Saanko minä nukkua pää teidän polvellanne?

— Tehkää hyvin.

Tyyni nosti jalat etuistuimelle.

— Kuinka teillä on kauniit sukat, sanoi Hardén.

Tyyni veti kiireesti jalkansa alas.

— Kaikkia te nyt.

— Mutta vapunpäivänä! nauroi Hardén.

Kuin vahvistukseksi hänen sanoilleen lensi autoon suuri paperilaite. He säpsähtivät ja kiljahtivat. Ohi kulkevista ajopeleistä huudettiin vastaan. Ne etenivät hitaasti, keskellä seisoi viisi ylioppilasta pidellen toisistaan kiinni ja laulaen.

— Katsokaa kuinka paljon konfettia! sanoi Tyyni.

Hardén kahmaisi paperijauhoja käsiinsä ja paiskasi tielle.

— Antakaa olla, kuiskasi Tyyni. — Jos tulisi niin paljon että olisi kaulaa myöten.

— Olisiko se teistä hauskaa?

— Pelkäättekö että tukehtuisimme?

— En. Tulkoon vain minun puolestani.

— Ah, kuinka on hauskaa!

Hardén katsoi Tyyniin ihastuneena. Hän istui kuin kirjavaan verkkoon kiedottuna.

He olivat tulleet maalle. Liikenne oli vähentynyt. Linnut lauloivat ja harmaa luonto alkoi silmin nähden vihannoida. Heidän täytyi pidättää riemun aaltoa sisässään. Heidän puheensa oli hölynpölyä.

— Odottakaahan, sanoi hardén. — Missä minä olen nähnyt teidät?

— No, koettakaahan muistella.

— Mahdotonta.

— No, minä sanon: teatterissa.

— Teatterissa?

Tyyni antoi toverinsa vähän aikaa miettiä. Oli hauska katsella ryppyjä Hardénin otsalla.

— Näyttämön puolella, sanoi hän vihdoin ja nauroi.

— Minä olen esiintynyt statistina. Jotakinhan ihmisen pitää tehdä ja minua on aina vetänyt näyttämölle.

— Ai, minä muistan! Viime syksynä. Te lausuittekin jonkin sanan. Mutta teillä oli tukka toisin.

— Kas että muistatte.

— Kahtena kiehkurana korvilla.

— Kas että muistatte.

Tyyni oli ylen onnellinen siitä että Hardén jo silloin oli hänet huomannut. Hän ei hetkeen puhunut mitään, hymähteli vain.

Äkkiä pysäytti kuljettaja auton ja huomautti että tunti oli kulunut.

— Entä sitten, sanoi Hardén lyhyesti. — Ajakaa.

Kuljettaja mutisi jotakin siitä, etteivät herrat aina mielellään maksa, ja Tyyni ja Hardén mainitsivat jotakin typeristä kuljettajista. Pieni keskeytys mielialojen juoksussa kuitenkin teki, että kummankin ajatus sai vähemmän välittömän luonteen. Hardén päätteli itsekseen, että kaikkihan käy kuin nuottien mukaan: tuota pikaa hän on vapaa ja irti. Tämä päivä vain tätä menoa, niin hänet on parannettu. Suhdetta ei tarvitse kestää eikä se saakaan mennä pitkälle. Kuinka pitkälle? Sen osoittakoon päivä ja yö. Tyttö hänen rinnallaan ajatteli: kuka olisi uskonut että minä istuisin autossa maaherranpojan rinnalla. Keskellä päivää, kahden — ja vapunpäivänä! Ei suinkaan tätä kestä kauan, mutta pidetään hauskaa niin kauan kuin voidaan.

Hardén oli luvannut syödä päivällistä sisarensa ja tulevan lankonsa kanssa, jotka maalta olivat saapuneet viettämään vapunpäivää Helsinkiin. Se ei ollut hauskaa, hän ei ollut ensinkään »perhetuulella», mutta siitä kerta kaikkiaan ei voinut päästä. Illalla sensijaan...

Tyyni oli teatterin jälkeen vapaa. Hardén pyysi häntä illalliselle ja he päättivät tavata eteisessä. Se sopi erinomaisesti. Hardénilla oli lippu näytäntöön.

Loppumatkan he vaikenivat ikäänkuin odotuksessa. Molemmilla oli tunne jostakin tulevasta, jonka rinnalla tämä hetki on vain väliaikainen. Kun he pääsivät lähemmäksi kaupunkia oli liikenne tuntuvasti vähentynyt. Jokainen kokosi kai kotonaan voimia päivän myöhempiä vaiheita varten. Eläintarhassa he sattuivat yhteen työväenkulkueen kanssa. Senkään rivit eivät enää olleet eheät. Laulu piipatti katkonaisesti siellä täällä, torvet särisivät epätahdissa ja lipunkantajat ponnistivat väsyneinä tuulta vasten.

Oli ruvennut käymään tuuli.

Vaatimattoman lipun perässä astui pieni joukko naisia. Heillä oli köyhät puvut, heidän rivinsä pysyivät koossa ja he lauloivat kuin yhdestä suusta. Auton tieltä väistyessään rupesi kaksi naista kiihkeästi nyökkäämään päätä ja puhumaan. He olivat nähtävästi tunteneet nuoren naisen, joka kirjavanaan konfetteja ajoi autossa.

Vai täältä hän tulee! päätteli Hardén. Itse köyhälistöstä. Sen parempi. Siksipä hänessä asuu vapauttava voima. Se on turhaa puhetta että yläluokan mies aina etsii alaluokan naista hänen turvattomuutensa takia — hän on ennakkoluulottomuus, vapautus — siinä avuja, joita ei yläluokan nainen voi tarjota.

He pysähtyivät portille, joka johti asfaltilla lasketulle pihamaalle. Kuin suomuksina varisivat kirjavat paperit kadulle heidän liikkuessaan.

— Kiitos, sanoi Tyyni. — Siis illalla.

— Illalla. Teatterin eteisessä.

Hardén löi kiinni oven ja samassa hetkessä hän oli vastenmielisen tunteen vallassa. Sentapaisen, jossa mies aamulla herää ravintolassa valvotun yön jälkeen. Kaikki tuntui tympäisevältä ja tahmealta. — En mene illalla hänen kanssaan, päätteli hän. Kai sellainen tyttö aina seuraa löytää. Hän sytytti savukkeen, tuijotti yhteen kohtaan edessään niin että silmäterän rajat sekaantuivat, ja eritteli uutta tuttavuuttaan.

Vaatteet juutalaiselta, hatut ja helyt halvinta lajia. Sulava kumarrus ja eräänlainen seurustelutottumus kotoisin näyttämöltä ja — kulissien takaa. Tympäisevää.

No niin, en suinkaan aio jatkaa. Entisyys ei taida päästää irti tällä tavalla. Sen juuret ovat syvällä. Eihän tuo pieni ohuthuulinen tyttö mahtane kuvitella, että tällä retkellä on jokin syvempi tarkoitus. Syyttäköön sitten itseään. Ei taida olla pelkoa: kai hän on tottunut. Tuollaisen ihmisen elämä kai on kuin liehittelystä koottua mosaiikkia.

Miten hän saikin laskun niin nousemaan — ajaja? Hardén polki savukkeen katuun sammuksiin ja latoi kolmekymmentä viisi markkaa miehen kouraan. Jalkakäytävän syrjällä oli konfettia niin paksulta, että kenkä upposi nilkkaa myöten. Tuulessa alkoi kirjava nöyhtä pitkin katua liikkua. Kaikki tuntui Hardénista suututtavalta.

Pienten pöytien ääressä meluttiin. Pöytäliinat olivat tahraiset. Ihmisiä tuli ja meni. Nuorta naista talutti herra. Nainen oli tullut kipeäksi, Hardén katsoi häneen julkeasti.

Hän löysi ravintolan kulmauksesta neljän hengen pöydän, jossa oli hänen tulevan lankonsa nimikortti, ja istuutui odottamaan. Kaikki ärsytti häntä. Hän komensi tarjoilijaa muuttamaan pöytäliinan ja huomasi, juuri kun oli päästänyt hänet menemään, hämähäkinverkon nurkassa. Jos hän olisi sillä hetkellä voinut saada tarjoilijan käsiinsä, olisi tämä kuullut kunniansa. Kun tätä oli mahdoton saavuttaa, päätteli hän, että hän huomispäivänä puhelimessa läksyttäisi isännän.

Suuren, eheän verkkonsa syrjällä istui hämähäkki ja söi saalistaan. Sen jalat olivat liikkeessä. Uhri ei hievahtanut paikoiltaan. Lennart Hardén katseli näytelmää ja unohti hetkeksi harminsa. Vahinko ettei hän nähnyt sitä alusta. Olisi voinut olla kiinnostavaa seurata, miten hämähäkki vaani, miten se teki hyökkäyksensä ja miten uhri puolustautui. Nyt se oli myöhäistä.

Mikä hänen on? Eivät autolaskut, eivät humalaiset naiset, eivät tahraiset pöytäliinat eivätkä hämähäkit olleet syynä hänen pahaan tuuleensa. Menneisyys piteli häntä — hänen täytyi päästä irti.

Kuollut hyönteinen oli pudonnut verkosta ja hämähäkki paikkasi reikää. Ja sitten asetuttiin odottamaan uutta saalista. Hämähäkki vietti vapunpäivää, sekin.

Hardén huomasi heti, kun hänen sisarensa sulhasineen astui ovesta, että kummallakin oli liian uusi puku. Se oli tullut kotiin räätäliltä joko eilen illalla tai vasta tänä aamuna. Muuten oli Ruth suloinen ylioppilaslakissaan ja hänen sulhasensa mahdoton. Molemmat lähestyivät iloisina ja Ruth oli karkaamaisillaan veljensä kaulaan.

— No, no, keskeytti Lennart. — Tahdotteko nähdä hämähäkkiä.

— Hui, pääsi sisarelta, — minä pelkään hämähäkkejä.

Hän kurotti kuitenkin uteliaana päätään ja kävi veljensä käsivarteen.

— Sillä on jo toinen saalis puolen tunnin kuluessa, sanoi Lennart. — Se viettää oikein orgioita.

— Kuten koko Helsinki! naurahti lankomies, Katajiston tehtaan isännöitsijä.

Lennart soitti.

— Ette saa tappaa sitä! huudahti Ruth ja hänen lapselliset kasvonsa kävivät huolestuneiksi. — Hämähäkki on vertauskuva.

— Rakkauden vai? sanoi lankomies.

— Tai elämän, vastasi Ruth vakavana.

— Tai molempien, koska ne ovat yksi ja sama! nauroi hänen sulhasensa ja soitti vuorostaan hänkin. — Tänne Helsinkiin on helkkarin hauska tulla, kun joulusta asti on homehtunut Katajistossa. Minun täytyy sanoa, että täällä käy oikein suurkaupungin tuulahdus.

Palvelija tuli ja hänelle näytettiin hämähäkki verkkoineen. Hänellä oli tulinen kiire, mutta ihmettely pysähdytti hänet paikalle. Tänä yönä oli ravintola siistitty laesta lattiaan. Käsittämätöntä oli, mistä hämähäkki oli saattanut ilmestyä keskelle vuoden pahimpaa hälinää. Hän korjasi hämähäkin liinaansa ja sai tilaukset.

Lennart kyseli kuulumisia. Katajistossa voitiin hyvin. Äiti oli lähettänyt Lennartin lempileivoksia. Järvi oli miltei avoin ja lintuja saapui joka päivä. Tämäntapaisia uutisia kertoi Ruth. Hänen sulhasensa alkoi heti puhua tehtaasta. Sellaista voittoa, jollaisen tämä vuosi tulee antamaan, ei Katajiston tehtaalla ole nähty eikä kuultu. Suuri tilaus Venäjältä oli loistava yritys — isännöitsijä alensi ääntään kun hän tämän kertoi ja hänen kädenliikkeensä osoitti, että hän ilmaisi salaisuudesta vain pienen osan.

— Miltä oraat näyttävät? kysyi Lennart.

— Eivätkö ne liene hyvät, vastasi isännöitsijä. — Maanviljelys nyt kerta kaikkiaan ei ole minun vahvoja puoliani. Tehdas on minulle, kuten tiedät, kaikki kaikessa. Minun tarkoitukseni on saada se eurooppalaiseksi liikkeeksi ja sitä on siinäkin.

— Mitä vanha Bergman sanoo?

— Lupaa kannella sinulle yhtä toista, kun tulet kotiin! huudahti Ruth hiukan hermostuneesti. — Hän sanoo itse lähtevänsä vastaan asemalle, että oikein saa keventää sydäntään.

Lennartin täytyi hymähtää ajatellessa vanhaa Bergmania. Epäilemättä niin suuri kartano kuin Katajisto tarvitsi nuoremman hoitajan ja Bergmanin täytyi pian saada se tietää. Mutta tulokkaalla, langolla, ei ollut oikeutta loukata miestä, joka oli kolmekymmentä vuotta uskollisesti palvellut taloa. Lennart ei pitänyt langosta eikä käsittänyt sisartaan. Syksyllä oli isännöitsijä tullut tehtaalle, jouluna jo oltiin kihloissa ja juhannuksena piti vietettämän häät. Ruth tunsi mielialan kiristyvän ja riensi kertomaan lisää uutisia. Lennartin koirat voivat hyvin. Bella oli jokin aika sitten saanut myrkkyä, ties miten, ja pelättiin jo sen kuolevan, mutta se virkosi.

Lennartia oli mahdoton saada sulamaan. Isännöitsijä sensijaan lämpeni joka ruokalajilta ja viinilasilta. Hän ei enää välittänyt yleisöstä, vaan kiersi käsivarren morsiamensa ympäri. Ruth punastui ja koetti loitota, mutta sitä lähemmäksi sulhanen tuli.

— Joko sinua saa onnitella? sanoi hän lasi kädessä Lennartille. — Onko se nyt se Astrid vai se Hjördis vai se Anne-Marie? Kaikki niin koreita tyttöjä että tekisi mieli naida heidät kaikki.

Ruth painoi katseensa alas.

Lennartista tuntui yhtäkkiä siltä kuin koti, äiti, vanha Bergman, kaikki, mikä muodosti hänen elämänsä pohjan, olisi paennut kauemmaksi sentähden, että lanko asui tehtaalla, puolen kilometrin päässä Katajistosta. Hän katsoi kelloa, syytti päänsärkyä, sopi sisarensa kanssa, milloin he huomenna tapaisivat, ja läksi.

Jos joku olisi sinä päivänä malttanut viipyä Esplanadilla puiden luona, olisi voinut nähdä lehtisilmujen aukeavan. Mustille oksille oli päivän kuluessa ikäänkuin heitettynä tullut keltainen harso. Ruusunpunainen auringonhohde värisi rakennusten seinillä, kiilteli ikkunoissa ja helotti ihmisten puvuilla. Uusi osa Helsingin asukkaita oli nyt joutunut liikkeelle: köyhempi kansa, joka illansuussa oli päässyt irti työstä. Hardén ei nähnyt auringon hohdetta eikä puhkeavia lehtisilmuja, hän ei tuntenut itävien kasvien tuoksua eikä auerta, joka nousi maasta. Hän tervehti kuin unessa, kun näki tuttujen kasvojen kulkevan ohi, tuli asuntoonsa ja heittäytyi suinpäin pitkäkseen.

Hänellä oli teatteripiletti, mutta hän heräsi niin myöhään, että näytäntö oli aikoja sitten alkanut. Vähät siitä. Päänkipu oli poissa. Hänestä tuntui aivan selvältä, että hän menisi tapaamaan neiti Lainetta. Ajatus ei huumannut häntä kuten aamulla, se hallitsi paremmin kohtalona, josta ei mihinkään päässyt. Sydän löi tasaisesti ja voimakkaasti. Hän järjesti hiukan huoneessaan ja pani äitinsä kuvan kirjoituspöydältä laatikkoon.

Kun hän teatterin eteisessä pysähtyeli vastaamaan tuttavien puhutteluun, takoivat hänen ohimonsa kuin voitonilossa. Ja kun hän näki Tyyni Laineen rientävän vastaansa jo tyhjentyvän käytävän päästä, palasi aamuinen mieliala takaisin, ainoastaan rohkeampana ja vaativampana.

He astuivat läpi hämärtyvien katujen, joilla kaikui puolihumalainen laulu. He saivat hyvän pöydän ravintolasalin kulmassa. Tyynillä oli yllä vaalea silkkipusero, hihat tuskin kyynärpäihin, povella läpinäkyvää pitsikoristetta. Hänen kulmakarvoihinsa oli jäänyt maalia. He tutkivat ruokalistaa päät yhdessä. Hardén tilasi kalan kanssa valkoista viiniä ja paistin jälkeen samppanjaa.

Teatteri oli ollut täpötäynnä ja molemmin puolin parrasta oikea vapputunnelma.

— Ottaakapa hattu päästänne, sanoi Hardén äkkiä.

Tyyni katsahti hänen kuumiin kasvoihinsa ja kävi molemmin käsin kiinni hattuunsa.

— Mielelläni, sanoi hän. Samassa hän tuli kuitenkin kaihtavaksi ikäänkuin olisi ollut liian häikäisevässä auringonpaisteessa. — Ai ei, minä en voi, en ehtinyt näytännön jälkeen kunnollisesti...

— Mutta minä tahdon nähdä teidän hiuksenne. Vielä tänään.

Tyynillä oli kauniit hiukset ja hän tiesi sen.

— Mutta missä minä nyt voin ne teille näyttää? nauroi hän hämillään.

— Minun luonani.

— Mutta nythän on jo niin myöhäistä.

— Syödään nopeasti ja mennään.