Part 4

He istuivat kasvot hehkuen ja katsoivat alas. Vain Hardénin kohottaessa lasiaan osuivat heidän katseensa yhteen. Hän kutsui tarjoilijan. Tyyni paineli kasvojaan vastaan kukkasia, jotka oli puoleksi näivettyneinä ottanut vyöstään. Soitto värisi ja nyyhki tupakansavun täyttämässä salissa. Tyyni pelkäsi vaatteiden alta näkyvän, miten hänen sydämensä löi. Hän kuuli toisella korvallaan huimaavan luvun, johon illallislasku nousi, ja hänen olisi tehnyt mieli huutaa ja laulaa.

— Olemme sitten valmiit, sanoi Hardén.

Auttaessaan takkia Tyynin ylle hän näki syvälle paljaan niskan ja hiukset, jotka olivat kuin kullankarvaista silkkiä. Ojentaessaan Tyynille käsilaukkua hän huomasi, että tyttö oli käynyt kalpeaksi. Hänet valtasi mieletön hellyys.

He lähtivät.

Jostakin avatusta ikkunasta kaikuivat puoliyön kellonlyönnit.

* * * * *

Pikku Tyyni Laineesta ei ollut lainkaan helppo päästä eroon. Hän oli siihen aivan liian suloinen. Hänen ilonsa lahjasta, pienestä yllätyksestä huviretken, kukkavihon tai vaatekappaleen muodossa oli niin helisevä, että saadakseen nähdä hänen ilakoimistaan Lennart keksimistään keksi, mitä tämä voisi tarvita. Se ei ollutkaan vaikeaa: tyttö tarvitsi kaikkea. Ja hän sai kaikkea. Koska Tyynille tuotti uutuudenviehätystä olla punnitsematta jokaista ropoa, oli Lennart määrännyt, ettei hän saanut kysyä, mitä maksaa, pitää vain kysyä, onko kaunista. Tyyni osasi saada värit sointumaan. Ennen pitkää hänen pukunsa oli niin valikoitu ja koko hänen esiintymisensä niin siro, että hän herätti huomiota kulkiessaan. Lennart, jota aluksi oli epäilyttänyt näyttäytyä kaupungilla hänen seurassaan, vähitellen suorastaan ylpeili hänestä.

Hauskempaa toveria ravintolassa illoin ei saattanut ajatella. Kaikki huvitti häntä. Hän piti ruuasta ja hän sai sen päähänpiston, että joka ilta tilasi uuden ruokalajin, kunnes kaikki ruokalistat kaikissa Helsingin ravintoloissa on käyty läpi. Päähänpisto oli niin »suurenmoinen», että hän nauroi katketakseen, kun oli pukenut sen sanoihin. Lennart piti sitä nerokkaana ja iloitsi hänen jännityksestään ravintolassa. Mitä tarjoilija toisi? Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä noiden vieraskielisten nimien takana piili. Lennart, joka itsepintaisesti pysyi kiinni tutuissa kotleteissa, odotti huvitettuna hänen kanssaan, ja kun tuli jokin kummallinen sekoitus, jota Tyyni ei ensinkään osannut syödä, nauroivat he ja Lennart leikkasi Tyynille puolet kotletistaan, kun tämä ei mistään hinnasta suostunut uuteen tilauksen.

Erikoisen viehätyksen tarjosivat hänelle korkeat ravintolalaskut ja runsaat juomarahat. Hän nautti hovimestarien palvelevaisuudesta ja nöyräselkäisistä kiitoksista.

Hardén ymmärsi hänet: se oli koko hänen menneen elämänsä puutteen ja köyhyyden vastavaikutusta. Vähin erin oli käynyt selville kuka hän oli: torikauppiaan tytär. Heitä oli paljon lapsia, isä joi kaikki mitä äiti ansaitsi torilla. Hän oli jo monta vuotta sitten kuollut. Tyyni palveli kangaskaupassa Pursimiehenkadulla.

— Sinun täytyy päästä pois sieltä, sanoi Lennart kun sen kuuli. — Jahka tässä ehditään. Ja teatteri sinun myöskin pitää jättää.

Joskus illalla he söivät vaihteen vuoksi kotona. Tyyni osasi järjestää niin, että Lennartin kaksi huonetta olivat kuin kokonainen huoneisto ja ruokapöytä leikkeleineen, kuumine teekannuineen voitti kaikki mitä ravintolat saattoivat tarjota. He avasivat ikkunat keväiseen iltaan. Näkyi kauas kattojen päällitse merelle. Tyyni toi ikkunalaudalle tuhkakupin, leikkasi sikarin pään ja sytytti. Itse hän otti savukkeen.

— Tule minun polvelleni, sanoi Lennart.

— Mutta jos sinä varistat tuhkaa.

— Sinun pitää istua hiljaa.

* * * * *

Heidän suhdettaan oli kestänyt jonkin viikon, kun ensimmäinen pilvi nousi heidän taivaalleen.

Tyyni istui Lennartin huoneistossa, johon hänellä oli avain, ommellen ja odotellen, kun Lennart tuli kotiin mustana ja ovia paiskellen.

— Poikkesin vain ottamaan päällystakkia, koska tuntuu kylmältä, sanoi hän. — Eräs tuttava odottaa minua.

— Kuka tuttava? sanoi Tyyni koettaen lyödä leikkiä. Lennart vaikeni.

— Kuule, sanoi Tyyni ja painoi päätään hänen rintaansa vasten, — älä nyt jöröile, vaan sano minulle kuka se on.

Tumma veri nousi Lennartin kasvoille.

— Sinun ei tarvitse sitä tietää.

Tumma veri nousi Tyyninkin kasvoille.

— Viivytkö kauan? sanoi hän piikki äänessään.

— En tiedä.

— Entä minä — lähdenkö pois?

— Voit lähteä — voit jäädä. Niinkuin tahdot.

Lennart sanoi sen ovelta.

— Hyvä! huusi Tyyni vihaa ja kyyneliä pidätellen.

Mutta kun Lennartin askelet kaikuivat portaissa, saivat kyynelet voiton ja hän karkasi ulos ja huusi hänet takaisin. Lennart murjotti sanatonna suuressa nahkatuolissaan ja Tyyni rukoili häntä kyynelten vallassa selittämään, miksi hän oli suuttunut. Vähitellen hän sai Lennartin puhumaan.

— Sinä olet kaupungilla kehuskellut, että maisteri Hardén antaa sinulle mitä ikinä pyydät, vaikka tahtoisit ilmalaivaa. Sinä olet näytellyt rannerenkaitasi ja puseroitasi ja sanonut, että ne ovat minun ostamiani. Äitisi on ylpeästi sanonut, että minä menen naimisiin kanssasi. Sinä olet kertoillut, että tarjoan sinulle sadan markan illallisia. Mutta kyllä siitä tulee loppu. Älä luulekaan, että minun varani ovat pohjattomat. Eikä minun kärsivällisyyteni myöskään. Ja äidillesi voit ilmoittaa, etten milloinkaan ole aikonut sinua naida. En mene naimisiin. Olen ollut kyllin hullu huvitellakseni kanssasi. Minulla ei ole siitä vähintäkään omantunnonvaivoja, koska olisit huvitellut jonkun toisen kukkarolla, jollen minä...

Tyyni huudahti, nousi pystyyn lattialta, johon hän oli lyyhistynyt, ja lakkasi itkemästä. Lennart vaikeni. Hän ei ollut nähnyt Tyynin itkevän, enempää kuin tunsi tätä uutta käännettäkään hänen mielentilassaan.

— Voitko kieltää mitä olen sanonut? lausui hän hetken perästä tylysti.

— Olen rakastanut sinua, sanoi Tyyni hiljaa, katse maassa. — Kun ihmiset ovat tulleet kysymään, mistä saan kauniit vaatteeni, olen sanonut että itse ostan. He eivät ole uskoneet, vaan kysyneet, että maisteri Hardénko ne on ostanut. En ole voinut sille mitään että olen punastunut.

Hän oli niin viehättävä sanoessaan tämän, puna poskilla, kyynelet silmänripsissä ja nyyhky äänessä, että Lennart veti hänet polvelleen ja suuteli kyynelet hänen silmistään.

Odottavalle tuttavalle soitettiin, että oli tullut este.

Pahempi ristiriita syntyi heidän välillään vähän myöhemmin.

Kamreeri Nymalm, Lennartin luokkatoveri ja vanha ystävä, oli mennyt kihloihin ja tahtoi tutustuttaa Lennartia ja morsiantaan. Nuori neiti Arma Harknäs oli pianisti, harjoittanut opintoja ensin kotimaassa ja viime talven ulkomailla. Kuultuaan sulhaseltaan neiti Laineen ja Hardénin suhteesta — jota Nymalm merkeistä päättäen piti pysyvänä — oli Arma tullut siihen johtopäätökseen, etteivät he voi viedä Lennartia yksin kanssaan iltaa viettämään, vaan heidän on otettava tyttö mukaan. Arma päätti olla ennakkoluuloton ja rakastettava — mahdollisesti hän myöskin oli utelias — ja niin tapasivat molemmat parit toisensa kylmänä kesäkuun iltana pikkulaivassa matkalla Luodolle. Tyyni oli pukeutunut liian ohuesti ja häntä paleli. Arma asettui silloin hänen toiselle puolelleen ja komensi Lennartin »toimittamaan lämmittäjän virkaa», ja niin meni alku lupaavasti. Onnellisesti meni myöskin aluksi ravintolassa. Ihailtiin merta, puhuttiin Suomen köyhyydestä ulkomaiden rinnalla ja valittiin ruokalajit. Arman katse ilmaisi, että Tyyni oli hänestä ihastuttava, mutta hän pidätti itselleen vielä jonkin verran varovaisuutta ja arvostelua.

Hän ei voinut tehdä mitään pahempaa kuin asettua Tyynin rinnalle, nauraa yhdessä hänen kanssaan ja silloin tällöin laskea kätensä hänen kädelleen. He olivat kuin luonnonkukka ja paperikukka.

Hänen täytyy ruveta käyttämään pitkiä hihoja, ajatteli Lennart. Hänen täytyy ottaa lausuntatunteja. Voihan ääntäkin kehittää.

Nymalm koetti voimiensa takaa pitää keskustelua koossa. Mutta ennen pitkää hän keskusteli kahden Tyynin kanssa ja äkkiä tuli tuskallinen pysähdys. Arma ja Lennart puhelivat taukoamatta siirtyen aiheesta toiseen. Heidän kasvonsa loistivat viihtymystä ja hengenheimolaisuutta. Tyynin kävi yhä vaikeammaksi peittää pahaa mieltään ja Nymalmkin jätti hänet oman onnensa nojaan mennen noiden kahden puolelle. Kaikki pitivät tarkkaa huolta siitä, ettei Tyyniltä puuttunut mitään, hänen lasinsa oli aina täynnä ja ruokavadit piirittivät hänet, mutta se mistä puhuttiin ei ollut häntä varten. Hän olisi halunnut vastata pöytätoveriensa hajamielisiin kohteliaisuuksiin paiskaamalla vadit ja lasit vasten heidän kasvojaan.

Arman katse osui kesken virkeintä väittelyä hänen kasvoihinsa ja hänen lauseensa katkesi. Hän päätti koko keskustelun nauruun, laski liioitellun lämpimästi kätensä Tyynin käsivarrelle ja koetti korjata mitä vielä oli korjattavissa. Hän rupesi yhtäkkiä syyttämään sulhastaan jostakin, jota ei lainkaan ollut tapahtunut, ja ehdotti vihdoin lähempää tuttavuutta Tyynin kanssa.

Tyyni veti pois kätensä. Hänen ihonsa meni suuttumuksesta ja vilusta sinipunertavaksi ja suun viiva oli valkoinen.

— En minä ole teidän armojenne tarpeessa, sanoi hän.

Mieliala oli auttamattomasti rikki. Turhaan kokosi jokainen malttinsa parantaakseen tapahtunutta. Lennartille oli kuin salaman valossa selvennyt, mikä kuilu erotti häntä ja tyttöä, jonka hän oli vienyt elämänsä sisimpään. Jollei hän olisi nähnyt vaaraansa niin vakavana, olisi hän silmittömästi suuttunut Tyynille. Nyt hänen käytökseensä tuli ainoastaan pahaaennustavaa kylmyyttä.

Kahden jäätyään he astelivat sanaa lausumatta ja heidän välillään oli niin suuri matka, ettei olisi luullut heidän kuuluvan samaan seuraan. Lähtiessä he olivat sopineet, että Tyyni tulisi yöksi Lennartin sohvalle.

— En suinkaan minä enää hilaa itseäni sinne neljänteen kerrokseen, virkkoi Tyyni äkkiä ja hänen äänensä särisi itkun ja naurun vaiheilla. — Itse sinä olet ripustanut helyt minun selkääni, ei minulla niitä ennen ollut. Ja mikäs on laiskan käsien säilyessä hienoina ja valkoisina.

— Puhutaan huomenna, keskeytti Lennart jääkylmästi.

— Pianon rämpyttäminen ei ole mitään työtä.

— Tule kello kymmenen huomenna minun luokseni, niin puhutaan asiat selviksi, keskeytti Lennart.

— Ota sinä vain se harakka. Sinua se rakastaa eikä Nymalmia. Nymalm on sille aivan liian jörö. Pitää olla sellainen väkkärä kuin sinä. Liukkaasti — huiskis haiskis sinne ja tänne! Siitä se pitää.

— Minä olen sanonut että huomenna olen tavattavissa, lausui Lennart ja hänen oli vaikea pidättää raivoaan.

Tyyni nauroi:

— Sinä unohdat että minä olen vielä toimessani. Vasta ensimmäisestä päivästä minun piti kokonaan olla »sinun omanasi».

— Aamiaistunnilla sitten.

— Saanhan minä tulla, mutta mitäpä meillä enää lienee puhumista. Olet löytänyt toisen. Mutta mitä te pianonsoittajat ja korkean oikeuden istujat luulette tietävänne työstä? Menkää kahdenkymmenen asteen pakkasessa torille nostelemaan lihaa suolavedestä, niin tiedätte miltä tuntuu kun kirvelee. Onko se minun syyni etten ole yhtä hieno kuin everstien ja professorien lapset.

Kotiportilla taisteli Tyyni kyynelten kanssa. Sääli teki Lennartin heikoksi. Hän ojensi Tyynille kätensä:

— Nukutaan nyt ja puhutaan huomenna järkevästi.

Siihen sai Tyyni tyytyä. Hän oli toivonut että Lennart heltyisi, porttikäytävässä ei keskellä yötä ollut ketään näkemässä. Mutta Lennart meni. Hänen loukkaantumisensa oli nähtävästi vaarallista laatua.

Lennartin päätös oli itse asiassa järkkymätön. Suhteen täytyi loppua. Hän oli valmis hyvittämään. Tyynin piti saada pieni pääoma. Kotoa ei hän voinut pyytää tätä summaa, mutta hän ottaisi sen velaksi. Kummallista, Lennart tunsi samankaltaista vapautumista, jollainen vapunpäivänä oli viehättänyt häntä Tyynin vuoksi. Silloin irti porvarillisesta yhteiskuntaelämästä — nyt irti Tyynistä.

Jonkinlaista askeettisuuden onnea nauttien hän tuli huoneistoonsa, korjasi vaatenaulasta kääröön Tyynin valkoisen harsohuivin, avasi ikkunat ja otti laatikosta äitinsä kuvan. Ettei sitä vapunpäivää milloinkaan olisi ollut...

Hän heräsi varhain aamulla kellonsoittoon. Lanko oli oven takana. He olivat illalla tulleet Ruthin kanssa hääostoksille. Kotona voitiin hyvin. Tehdas — niin, tietysti se meni loistavasti. Äiti oli ollut vähän pahoillaan, kun Lennart ei ollut kirjoittanut eikä soittanutkaan. Äiti oli pari kertaa yrittänyt soittaa, mutta milloin ei ollut tullut vastausta, milloin oli vastannut jokin sivistymätön naisenääni, nähtävästi siivoojatar.

Veri nousi Lennartin hiusrajaan asti. Hän näki langostaan, että tämä tiesi kaikki, ja vastustuksenhalu valtasi hänet.

— Saakelin paljon sinulta on mennyt rahoja viime aikoina, jatkoi lanko. — Tiedätkö että huhtikuun viidennentoista päivän jälkeen olet ottanut kuusituhatta markkaa ja hiukan päälle. Kotoa ei liikene enempää tällä hetkellä. Bergman rahjus on saanut päähänsä, että pitää olla kaikkinaisia uudenaikaisia äkeitä, ja eukko on antanut perään. Meidän täytyy tehdä vekseli.

— Häät tulevat tietysti myöskin maksamaan, sanoi Lennart kärkevästi.

— Niin, tietenkin. Katajistossa on aina vietetty suuria häitä. Tietysti se maksaa.

— Teette kai häämatkan?

— Niin, kartanosta tehtaalle. Puolen kilometrin häämatkan. Se ei tule kalliiksi. Mutta isännöitsijän asuntoa korjataan paraikaa perinpohjaisesti.

Langokset vaikenivat hetkisen ja isännöitsijä kehui Lennartin sikareja. Sitten hän katsahti kirjoituspöydällä olevaan kuvaan ja aloitti:

— No tuossahan eukko istuu. Joku tiesi siellä Katajistossa kertoa ettet enää pidä äitisi kuvaa pöydälläsi, vaan että huoneessasi vallitsee aivan toisenlainen naikkonen. Kyllä siellä on kerrottu hauskaa! Lienevätkö puoletkaan tosia. Muunmuassa kuulut ostaneen auton. No tässä...!

Tyytyväisenä niinkuin katupoika tekee löytönsä salaperäisissä kätköissä oli lanko keksinyt Lennartin pöydältä sormustimen.

— Oletko ruvennut neulomaan? jatkoi hän silmää vilkuttaen.

Viha pani punaiset täplät hyppimään Lennartin silmissä ja hän keskeytti kalpeana:

— Hän on morsiameni! Minäkin menen naimisiin. En vietä mitään häitä, mutta ulkomaanmatkan teen ja niin muodoin on vekseli kyllä tarpeellinen, jollei kotoa riitä rahoja.

Lennart nautti: kerrankin oli hän saanut langon ymmälle. »Soo soo, hm hm» — ainoastaan sellaisia ääniä läksi hänen kurkustaan ja hän tuli nöyrän hymyileväksi kuin piesty koira. Hän katseli ihaillen morsiamen kuvaa, jonka Lennart ojensi hänen nähtäväkseen ja viehättyi suutaan maiskauttaen kehumaan ryhtiä kampausta, pukua, hymyä.

— Mutta et ole vielä sanonut hänen nimeään.

— En sano hänen nimeään, sillä meikäläisen korvissa ei sillä ole kaikua. Mutta se on rehellisen, työtä tekevän perheen nimi.

— Aijaijaijai — se on uskallettua.

— Olkoon. Itse ja yksin kannan seuraukset.

— Luuletko että Katajiston everstinna jää syrjästä katsojaksi?

— Sille en voi mitään.

— Isku tulee kovin äkkiä.

— Minun olisi ehkä pitänyt valmistaa, kirjoittaa. Mutta mitäpä se siitä olisi parantunut. Kirjoitan äidille vielä tänään.

— Olisi hauska tutustua tähän pieneen naikkoseen. Mitä sanot päivällisistä Kappelissa?

Lennart torjui kaikki yhdessäolot ja lupasi iltapäivällä mennä tapaamaan sisartaan.

Kun Tyyni tuli aamiaistunnilla Lennartin luo, odotti häntä yllätys. Lennart ilmoitti, että he ensi tilassa menisivät naimisiin ja lähtisivät ulkomaille. Tyyni, joka oli valvonut yön, ratkesi itkemään ja heidän sopunsa oli täydellisempi kuin koskaan. Tyyni istui kyynelissään katsellen Lennartin äidin kuvaa, jota ei hän vielä ollut nähnyt.

— Kuinka hän on kaunis ja hieno! kuiskasi hän.

— Sinun täytyy ottaa vähän lausuntatunteja, huomautti Lennart äkkiä.

* * * * *

Tyyni jätti toimensa, sanoi hyvästi kodilleen ja tuttavilleen ja muutti Lennartin luo. Mutta elämä ei muodostunut ensinkään hauskaksi. Viehätys oli nopeasti kadonnut ravintolaelämästä ja pienet kotoiset teeillalliset kuluivat sanattomina. Tyynin oli ikävä Lennartin istuessa kirjojensa ääressä ja Lennartia häiritsi että joku hiiviskeli huoneissa varpaisillaan hänen lukiessaan.

Tyyni oli toivomalla toivonut eroa toimestaan ja teatterista, mutta nyt hänen oli ikävä työtä. Hän kuljeskeli ilman asiaa kaduilla ja nautti tosin siitä että hänet huomattiin, mutta ei niin paljon kuin ennen. Lennart käski häntä kaupungille kävelemään, jotta saisi lukea — hänet oli äkkiä vallannut ihmeteltävä ahkeruus — mutta kun Tyyni palasi, syytti hän tätä siitä, että tämä liehitteli ihmisiä kadulla. Jonkin aikaa kiisteltyään he sopivat. Mutta sovinnostakin kului vähitellen pois sen entinen sulo.

Aivan uusi viehätys tuli heidän elämäänsä, kun Lennartin suku nosti sodan heidän aiottua avioliittoaan vastaan. Äidin kovuus oli suorastaan hämmästyttävä. Lennart ei milloinkaan ollut aavistanut sellaista piirrettä olevankaan äidissään. Hän kirjoitti pyyhkivänsä pois ainoan poikansa sydämestään, ei sentähden että hän olisi halveksinut rehellistä, työtätekevää ihmisluokkaa, vaan sentähden, että tässä oli tapahtumaisillaan luonnonvastainen henkinen sekaantuminen, joka ei jäisi kostamatta. Ruth rukoili kirjeessään, että Lennart ajattelisi äidin terveyttä. Tämä oli muutamassa päivässä käynyt valkopäiseksi. Sisaren kirjeen lopussa oli isännöitsijän jälkikirjoitus: »En pyydä sinua rikkomaan välejä — näin naikkosen kuvan ja katso hän oli sangen suloinen — mutta pyydän, että siirrät ratkaisun kunnes me täällä olemme onnellisesti päässeet kristilliseen aviosäätyyn. Viime päivinä olisi voinut luulla valmistettavan hautajaisia, niin täällä on itketty ja ulvottu.» Tuttavat tervehtivät Lennartia kadulla oudosti tarkastellen ja jotkut lakkasivat kokonaan tervehtimästä. Muutamiin sukulaisperheisiin hän sai kutsut ja päivällisen jälkeen vanha setä tai täti otti hänet kahdenkesken ja neuvoi hänelle kohteliaasti tai vähemmän kohteliaasti, mitä hänen rauhaansa sopi. Kaikki vastustus ärsytti häntä ja vei häntä lähemmäksi Tyyniä. Aina kun hän tuli kotiin kaupungilta, oli Tyyni vastassa utelemassa mitä kuului. Ja Lennart kertoi mikä kuohu pikku Tyynin takia vallitsi suvussa. Tyyni tunsi tärkeytensä kasvamistaan kasvavan ja kietoi yhä lujemmin kätensä Lennartin kaulaan. Suvun vainotessa heidän rakkauttaan he tunsivat ihanaa yksinäisyyttä ja yhteenkuuluvaisuutta.

Lennart oli päättänyt, ettei olisi missään tekemisissä sukunsa kanssa. Suku oli häntä siinä määrin loukannut Hän ei menisi häihinkään. Mutta juuri ennen juhannusta tuli sisarelta niin taivuttava kirje, että veli viime hetkessä läksi. Peläten päästi Tyyni hänet käsistään.

— Jos he muuttavat sinun mielesi, sanoi hän, — niin minne minä joudun? Minä rakastan sinua.

— Ole levollinen. Me kuulumme yhteen. Älä näyttele liiaksi kauneuttasi kaduilla poissa ollessani.

Vihkimisen jälkeen, joka toimitettiin kukkivien omenapuiden alla puistossa, käkien kukkuessa, tuli äiti Lennartin luo. Hän oli harmaudessaan liikuttavampi kuin milloinkaan.

— Anna minulle anteeksi, sanoi hän kyynelittä. — Jokaisen täytyy käydä läpi kohtalonsa eikä toinen ihminen pysty ohjaamaan toisen elämää. Tuo morsiamesi äitisi luo. Hänen pitää nukkua yläkerran valkeassa kamarissa niinkuin muut Katajiston morsiamet ovat nukkuneet. Ja teidän häänne pitää vietettämän niinkuin kaikkien muiden.

Sekä äidin että pojan silmissä oli kyyneliä.

Elokuun kuutamolla toi Lennart morsiamensa tuttuja peninkulmia, tuttuja myötä- ja vastamaita asemalta Katajistoon. Oli niin valoisaa ettei vaununlyhtyjä tarvinnut sytyttää. Ainoastaan metsässä oli salaperäistä ja pelottavaa. Tyyni teeskenteli iloista ja koetti päästä vanhan Bergmanin suosioon. Mutta ukko pysyi sotilaallisen kohteliaana ja yksisanaisena. Lennart näki että hänen rakkaustarinansa oli Katajiston palvelusväenkin tiedossa.

Vakavana hän istui kääriytyneenä peitteeseen, jonka äiti, kuten ennen muinoin, oli pannut mukaan matkalle. Hän pysyi kylmänä morsiamensa ilolle. Olihan varsin luonnollista, että köyhä tyttö puhkesi ihastuneena huudahtelemaan: »Onko se totta että kaikki tämä on sinun ja siis myöskin minun?» Mutta Lennartia hävetti Bergmanin takia. Hän koetti välillä tehdä jonkin kysymyksen, mutta siihen tuli vain täsmällinen vastaus eikä sukeutunut entistä luottavaa keskustelua. Valituksista, joita Bergman oli uhannut tehdä, ei tullut mitään. Kun ei ilakoiva riemu mistäänpäin löytänyt vastakaikua, vaikeni Tyynikin.

Sumu oli raskaina vöinä asettunut notkoihin. Asumukset tien varrella olivat pimeät. Ikivanhan puukujan päästä loistivat korkeista ikkunoista Katajiston valot. Koirat rupesivat haukkumaan...

* * * * *

Lennart ja Tyyni vihittiin hedelmissään punoittavien omenapuiden alla ja päivällisten aikana sytytettiin puisto täyteen soihtuja.

Mutta kun vieraat ja morsiuspari olivat lähteneet, sairastui Katajiston everstinna ja häälyi elämän ja kuoleman välillä. Elämään hän kuitenkin jäi.

Nuori pari oli ulkomailla.

Tuli kotiin.

Vuodet kuluivat.

Lennart Hardénilla oli asianajotoimisto suuressa maaseutukaupungissa. Hänen nimensä kulki kultaisin kirjaimin pitkin kivimuurin koko julkipuolta ja maan huomatuimmat sanomalehdet toistivat sitä ilmoituksissaan päivästä päivään. Hardénin asianajotoimistolta ei loppunut työ enempää kuin maailmasta loppui riita. Mutta sen kautta eivät kulkeneet suuret voitot, joiden kehitystä jännityksellä seurattiin kautta maan. Hardénin asianajotoimisto oli siinä huudossa että se ajoi likaisia asioita. Kukaan ei tiennyt tätä paremmin kuin Hardén itse.

Oli aika, jolloin hän työnsi luotaan jutut, jollaisia hän nyt otti vastaan.

Hänen täytyi ansaita, sillä hänen elämänsä oli kallista.

Tyyni-rouva vietti kerran kevään Pariisissa oppiakseen kieltä ja seurusteli silloin suomalaisten taiteilijoiden kanssa. Hänessä huomattiin taipumuksia, jotka häneltä itseltäänkin olivat olleet salassa. Näyttämö oli kadottanut hänessä merkillisen tähden — hän ei enää voinut mennä teatteriin, koska oli viime aikoina tullut hyvin lihavaksi. Hän vietti vuoden Helsingin musiikkiopistossa harjoittaen lauluopintoja ja rupesi vihdoin muovailemaan savea. Hänen nuoret ystävänsä vakuuttivat, että kuvanveisto lopultakin oli hänen alansa.

Tämä kaikki tuli kalliiksi. Tyyni-rouva oli kovaosaisten taiteilijain hyväntekijä, ymmärtäjä ja ystävätär. Heidän oli mahdoton elää ilman toisiaan. He seurasivat toisiaan Pariisiin ja he seurasivat toisiaan maaseutukaupunkiin, mihin Tyyni-rouva omien piirustustensa mukaan oli teettänyt »työpajan». Se oli läpi kahden kerroksen ulottuva atelieeri ja siellä oli tilaa heille kaikille. Tyyni-rouva oli kuuluisa kautta maan. Tuomari maksoi.

Hän maksoi sittenkin mielellään, kun sai lähettää rahat muualle, mutta hänen oli vaikea syödä samassa pöydässä vaimonsa ystävien kanssa ja yökaudet kuulla atelieeristä soittoa konttoriin, jossa hän teki myöhään työtä.

Hän oli jonkin aikaa hakenut huvitusta tahollaan hänkin, mutta senjälkeen kun heidän pieni tyttärensä syntyi, ei hän ollut muusta tiennyt kuin työstään ja lapsestaan.

Katajisto oli palstoitettu, päätila kuului yhä tehtaaseen, jonka Ruthin mies oli tehnyt eurooppalaisesti tunnetuksi, everstinna asui vanhassa päärakennuksessa. Hän ei ollut nähnyt miniäänsä sitten häiden ja surulliset olivat olleet äidin ja pojan kohtaamiset. Ne harvenivatkin harvenemistaan. Yhä tuskallisemmaksi kävi laskea yhtämittaa lisääntyviä ryppyjä kummankin kasvoilla.

Kerran jouluna, kun Tyyni-rouva oli Pariisista ilmoittanut, ettei hän päässytkään kotiin, sai tuomari Hardén äitinsä lupautumaan jouluksi heille. Tämä ei ollut milloinkaan nähnyt pientä Eleonoraa.

Tuomari tuli uudelleen lapseksi valmistaessaan juhlanviettoa. Hän iloitsi ihmisvilinässä kaduilla ja kauppapuodeissa. Ennen kaikkea hän valmisti lastaan vastaanottamaan isoäitiä. Katajistosta tuli hänen kertomuksissaan kokonainen satulinna, jossa isoäiti hallitsi hyvänä hengettärenä.

— Mitä Nora sanoo, kun mummo tulee?

— »Tervetuloa rakas mummo.»

— Mitä Nora tekee?

— Panee kädet kaulaan ja rutistaa.

— Niin Nora tekee.

Jouluvieraaksi ilmoittautui vielä kamreeri Nymalm, jonka rouva oli kuollut hiljattain.

Hän tuli pari päivää ennen aattoa. Ystävysten keskustelu liikkui kaukana siitä mikä heille oli likeistä.