Part 2

minun on vaikea tätä kirjoittaa ja sinun tulee olemaan vaikea sitä lukea. Ei kuitenkaan ole mitään keinoa. Rakkaat kirjeesi olen lukenut uudestaan ja uudestaan. Olen itkenyt ja valvonut niin paljon, että olen kuin sammuksissa. En näe mitään keinoa. Kukaan nainen ei voi ottaa sinua äidiltäsi, hän rakastaa sinua liiaksi. Hänen kuolemansa olisi menettää sinut, sinä ymmärrät ettei kukaan nuori nainen tahdo ruveta murhaajaksi.

Minua hämmästyttävät omat tyynet sanani. Kuitenkin on ollut kovin vaikeaa päästä tähän selvyyteen. Kun siellä harjulla viluissani kävelin, paleltui minusta jotakin. En voinut sille mitään. Sinä vain olisit voinut minua lämmittää. Mutta sinä et voinut jättää sairasta äitiäsi. Nyt on myöhäistä. Ehkä olen sinulle liian ankara, ehkä joku toinen nainen voi tyytyä toiseen sijaan sydämessäsi. Minä en voi jakaa kenenkään kanssa. Jos minä sinut ottaisin, tappaisin äitisi. En voi.

Anna minulle anteeksi että olen sellainen kuin olen. Anna anteeksi että lähetän sinulle tällaisia ajatusten säpäleitä. Kaikki on minussa säpäleinä. Jumala voi sinua lohduttaa ja Hän lohduttaa minuakin. Kuinka onnellista, että Hän on omanamme. Kiitos kaikesta mitä minulle annoit. Toivotan sinulle sydämestäni hyvää. Älä koeta vaikuttaa päätökseni horjuttamiseen. Se on turhaa. Jumalan haltuun.

Anna-Liisa.»

Sigurd karkasi kirje kädessä äitinsä eteen ja hänen silmänsä verestivät.

— Nyt te voitte olla tyytyväinen. Nyt te olette saanut ajetuksi tahtonne läpi. Hän ei voi tulla omakseni, sillä hän ei tahdo riistää minua teiltä. Oletteko nyt tyytyväinen?

Äiti tuijotti häneen pitkään eikä vastannut mitään.

— Ettepäs nyt sairastu, huusi poika, — ettepäs nyt kaadu lattialle. Olette tyyni ja iloinen. Sillä juuri tätä te olette tahtonut. Mutta tietäkää, että minä en rupea olemaan saman katon alla kanssanne. Te kadotatte minut kumminkin. Minä vihaan teitä. Ei ole ketään ihmistä maan päällä jota minä niin vihaisin.

Äiti laski tyynnyttäen kätensä hänen käsivarrelleen. Mutta poika säpsähti hänen kosketuksestaan.

— Älä raivoa. Puhutaan tyynesti. Kaikki käy vielä hyvin.

— Ei, hän ei taivu. Kaikki on hukassa. Minun elämäni on ollutta ja mennyttä, jollen minä häntä saa. Ja minä tunnen hänet. Hän ei peruuta päätöstään. Ja tämä on teidän syynne. Te olette tuhonnut minun elämäni onnen. Minä vihaan teitä, tietäkää se.

Lääkäri noudettiin ja Sigurd sai hoitoa, mutta hänen sairautensa ei ollutkaan lääkitty yhtä helposti kuin äidin sairaus. Siitä tuntui kehittyvän pitkä, vakava hermotauti.

Äiti tuhlaili hellyyttä ja kuunteli nurkumatta ja vastaansanomatta kovia sanoja, mitä pojalla oli viljalti hänen varalleen.

— No nyt te saatte minut pitää, saattoi hän sanoa. — Iloitkaa nyt. Tällaisena ei enää kukaan minusta huoli. Te saatte pitää.

— Lapseni, rakas lapseni, puheli äiti, — meille koittaa vielä ilon aika. Sinä saat pienen pappilan ja äiti hoitaa...

Hän ei päässyt lausettaan loppuun. Poika sai raivokohtauksen. Siitä lähtien hän oli pitkän aikaa kuin sekaisin päästään. Äiti ei enää uskaltanut puhua pienestä pappilasta.

Hänen hellyytensä ja voimansa kasvoivat päivä päivältä. Hän raatoi ja hän säästi. Yökaudet hän istui käsitöiden ääressä, jotka olivat hänen ainoa tulolähteensä. Poika kohteli häntä nurjasti, tyytymättömästi ja ilkeästi. Hän kantoi kaiken nurkumatta. Ja tauti paheni päivästä päivään. Eivät tietäneet neuvoa pääkaupungin lääkärit, mahdollisesti olisi voinut saada apua ulkomailta. Mutta ulkomaanmatkoihin ei ollut varoja.

Kun viisi vuotta oli kulunut, liikkui Sigurd Vilenius keinotekoisen lihavana, äreänä miehenä hämärissä kotikaupunkinsa kaduilla. Häntä ei saatu liikkeelle päivisin, hän pelkäsi ihmisiä ja asteli katuun katsoen. Äiti näytti haamulta, mutta miltei läpikuultava ruumis oli täynnä sitkeyttä ja tarmoa. Hän, joka ennen oli pelännyt velkaa, teki nyt velkaa joka päivä ja ajatteli aikaa, jolloin ei kukaan enää antaisi hänelle velaksi.

Kymmenen vuoden kuluttua hän oli vaivaistalon tutisevia asukkaita. Ajoittain täytyi hänet sijoittaa mielenvikaisten puolelle. Hyvinä hetkinään hän puhui pojastaan, joka oli ylioppilas ja josta olisi voinut tulla vaikkapa piispa, jos Jumala olisi antanut terveyttä.

Joskus, harvoin, kävi poika häntä katsomassa. Hän toi silloin puolen kiloa kahvia ja kilon sokeria ja eukko itki ilosta. Mutta puhumista heillä ei ollut toisilleen.

Poika eli hyvien ihmisten ja parin entisen toverin avusta. Hän oli laiha ja keltainen ja lahjoitetut vanhat vaatteet riippuivat hänen olkapäillään kuin telineillä. Hän hakkasi puita ja ansaitsi lisäpennin toimittamalla yhtä ja toista pientä palvelusta. Koppa käsivarrellaan hän kulki keittiöstä keittiöön ja sai vanhaa ruokaa. Hän tuijotti yhä katuun liikkuessaan ulkona, mutta ei enää pelännyt ihmisiä.

METSÄVALKEA

Vasta pari päivää sitten oli Harsian isäntä tuonut kotiin nuoren emäntänsä. Tuliaisjuhlia ei vietetty Harsiassa, koska vanha emäntä oli heikkona sairaana, juotiin vain kahvit omin joukoin ja soluttiin siitä yhtä päätä tavalliseen päiväjärjestykseen. Tietenkin oli väellä paljon puhumista isännästä ja emännästä, yksi ja toinen pila laskettiin siitä, ettei isännän käsi enää muualla olisi ollutkaan kuin emännän kaulassa, ja tarkaten seurasi jokainen silmä emännän mutkia. Vaitelias hän oli näin alussa, kun ei tuntenut talon tapoja eikä paikkoja. Lienee ehkä ollut ikävissäänkin. Muuten hän tuntui kaikin puolin mukavalta, sitä ei voinut kieltää, oli työteliäskin tullakseen niin suuresta paikasta ja ollakseen niin nuori. Oli siinä koko ikäero hänen ja isännän välillä, mutta eivätpä vuodet isäntääkään painaneet: pulska ja punainen hän oli katsella. Ja ylpeä emännästään ja onnellinen. Taloon oli emännän vuoksi teetetty paljon uutta, kamariin keittiön taakse pantu paperit ja ostettu leveä, kahden maattava vuode, sekä saliin tuotu kaupungista plyyshiset huonekalut. Isännän sisar, joka oli pitkät vuodet ankaralla kädellä hoitanut taloutta, siirtyi kokonaan vanhan emännän puolelle. Tuiki tarpeellista olikin niin sairaalle ihmiselle, että omainen oli aina lähettyvillä. Sisar oli ollut ensimmäisenä kehoittamassa isäntää naimisiin, hän oli väsynyt, pariakymmentä vuotta vanhempi veljeään kun oli, ja päätteli, että nuori terve ihminen tuo uuden olon taloon. Ja niin näytti käyvänkin. Isäntä oli yhtenä päivänpaisteena ja varmaan emännästäkin tulisi hyvä, jahka hän siitä tottuisi talon tavoille.

Oli, kuten sanottu, kulunut pari päivää siitä kun isäntä toi kotiin emännän. Oltiin aamiaisella. Puhuttiin samasta, mihin jonkin ajan kuluessa aina oli palattu: häistä. Suurelliset ne olivat olleet: kaksisataa kutsuvierasta ja hyvä joukko kuokkaväkeä. Pitopuuroakin oli ollut saaveittain ja kahvia kannettu ämpärillä. Miehet äännähtivät silloin tällöin ihmettelynsä merkiksi, tytöt pöydän alapäässä istuivat ääneti, mutta ottivat varteen jokaisen sanan. Emäntä itse oli jalkeilla täytellen vateja kun ne tyhjenivät. Hänen lauhoille kasvoilleen puhkesi liikutus aina kun hänen kodistaan ja haistaan puhuttiin. Turhaan hän koetti sitä pidättää, turhaan painuivat luomet silmille, kun hän läheni pöytää ja asettui miehensä rinnalle. Hehku poskilla ja kosteus silmäripseissä ilmaisivat hänet.

Äkkiä alkoi etumies Antti palojen välillä vilkuilla ulos ikkunasta ja vihdoin hän kokonaan lopetti syöntinsä. Silloin rupesivat muutkin miehet katsomaan ikkunaan.

— Sitäkö sinä, ettei tuo ole oikeaa sauhua? sanoi isäntä.

— Sitä, vastasi Antti.

— Ei olekaan, todistivat muut miehet.

Poutaisella taivaanrannalla kulki hiljalleen pilvi, joka oli niin harmaa, että sitä tuskin erotti. Jos se olisi pysynyt paikoillaan, ei se olisi ollut mikään, mutta sen liikkuminen ja kasvaminen saattoi tietää pahaa.

Hetken tuijottivat miehet päät yhdessä ikkunasta ja tytöt olivat syömättä. Sitten sanoi isäntä:

— Se voi olla Uudellakorvella.

— Mikäs sinne nyt olisi valkean pistänyt, eihän sinne olisi pitänyt olla asiaa kenelläkään, sanoi tallimies.

— Joku on voinut pudottaa piipustaan.

— Tällaisella kuivalla ei paljon tarvita.

Miehet tuijottivat taas ääneti ikkunaan. Oli niin hiljaista, että kärpästen surina pääsi hallitsevaksi huoneessa ja siitä erottautui joka paukahdus, jonka kuusipuut liedellä päästivät.

— Tai on joku sytyttänyt ilkimyksissään, lausui äkkiä nuori emäntä.

Kaikki kääntyivät häneen päin. Hänen silmänsä olivat auki, talonväki katsoi häntä ensimmäisen kerran silmiin ja huomasi niissä oudon pelästyksen. Hän tuntui näkevän jotakin jota muut eivät nähneet.

— Nyt se menee pienemmäksi, sanoi etumies ikkunasta.

Isännän käsi oli jo emännän olkapäällä ja hän pisti koko pelästyksen leikiksi. Uhkaava pilvi taivaanrannalla oli todella sekaantunut pitkien poutien autereeseen. Miehet jatkoivat aterioimista, isäntä ja emäntä menivät kamariin. Rengit vaihtoivat silmää ja naurahtivat. Kylläpä se oli hellää, tiesihän sen näin alussa.

Isäntä vei emännän vuoteen laidalle, joka uudenuutukaisine lakanoineen ja peitteineen vielä oli järjestämättä. Emännän silmäluomet painuivat alas kun toinen häntä kosketti, hän huitoi kärpäsiä menemään ja naurahteli häveten äskeistä pelästystään.

— Kukas nyt sillä lailla, kuiski isäntä kuin lapselle ja huumaantui nuoren naisensa kukoistuksesta. — Ethän sinä enää pelkää. Rauha... Rauha, kukas se niin pelästyi. Eihän enää särje päätä?

Emäntä tuijotti terveisiin käsiinsä, jotka kiertelivät esiliinan kulmaa.

— En minä ymmärrä, mikä minulle tuli. Onpa noita kärpäsiä... En minä ymmärrä. Niinkuin jokin aavistus.

Kärpäsiä oli todella kokonaisia pilviä. Emäntä huiskautti esiliinaansa.

— Ei saa olla aavistuksia, puhui isäntä hänen korvaansa ja hengitti hiusten tuoksua niskassa. — Eihän enää tule. Sano, sano ettei enää tule.

Samassa kuului oven takaa:

— Isäntä hoi, se taitaa sittenkin olla metsävalkea.

Isäntä ja emäntä erkanivat nopeasti toisistaan. Isäntä meni keittiöön, mutta emäntä ei voinut näyttää polttavia poskiaan, vaan jäi hypistelemään kellastuvia lehtiä kukkasessa ikkunalla ja rupesi vähän toinnuttuaan järjestämään vuodetta. Hän kuuli miesten puheen keittiössä käyvän yhä äänekkäämmäksi ja askelten kiireesti kulkevan yli keittiön permannon ja eteisen siltapalkkien. Isäntä käski tallimiestä nopeasti panemaan hevosen aisoihin. Kamarin ovi kiskaistiin auki ja isäntä astui huoneeseen. Hän oli päättäväinen ja tarmokas.

— Se on Uudellakorvella, puhui hän vetäessään saappaita jalkaansa. — Onneksi on näin tyyni. Sillä kulmalla on kaksi meidän torppaa, kyllä kai niistä jo on huomattu valkea. Lähdemme nyt yhtäkaikki. Kai sieltä päivälliseksi päästään kotiin. Älä sentään säikähdä, jos vähän viivyttäisiin. On näin kuiva aika.

Isäntä sipaisi vaimonsa olkapäätä ja lähti juoksujalan menemään. Pian hän saavutti Antin, mutta nuoremmat miehet pysyivät edellä. Tallimies tapasi isännän ja Antin ahteessa ja siitä he lähtivät ajamaan minkä hevonen pääsi. He katosivat tomupilveen. Mutta emäntä viipyi kuin naulattu ruusupensaan luona rakennuksen kulmalla katsomassa sauhua, joka viattomasta alustaan oli kasvanut vaaralliseksi voimaksi. Milloin tuprusi metsänlaidasta ilmaan kuin jättiläiskokoisia villahahtuvia, milloin hulmahti sauhu levälleen ikäänkuin tuuli olisi pullistanut purjetta.

Päivä paahtoi, linnut eivät jaksaneet äännähtää kuumuudessa. Ainoastaan turilas teki työtään ruusupensaassa ja hyrähti lähtiessään lentoon. Pihan toiselta puolen kuului sairaan emännän voihke. Häneltä piti salattaman kaikkea ikävää, mutta hän otti ilmasta kiinni kaiken levottomuuden ja kävi aina silloin tavallistakin huonommaksi.

Nuori emäntä painoi kädet sydänalaansa vasten.

Vanha emäntä oli ollut hyvin onneton avioliitossaan.

Miehet ajoivat täyttä karkua. Rautalapiot ja kanget linjaalittomilla rattailla rämisivät niin että vain huutamalla sai kuuluville puheensa. Eipä miehillä ollutkaan mitään puhumista. Jokainen ajatteli erinäisiä metsävalkeita, joita elämänsä mittaan oli ollut sammuttamassa, ja jokaisen katse oli sauhussa. Saattoi selvästi havaita, että valkeaa vastaan taisteltiin. Kulmakunnan torpparit olivat tietenkin työssä. Ylämaata noustaessa vihdoin tuli vastaan palaneen käry ja mäen päältä näkyi koko tuho. Solakka mäntymetsä, Harsian isännän ylpeys, paloi heleällä lieskalla. Liekit kiemurtelivat käärmeinä pitkin kangasta, hyppelivät ylös puiden runkoja, kiepauttivat itsensä latvaan ja sujahtelivat siitä pitkien matkojen päähän, mennessään hihkuen ja huristen. Tuli oli selvästi saanut alkunsa ladon laidasta, missä Harsian viljelykset olivat, ja siitä lyhyintä tietä samonnut kanervia myöten petäjikköön.

— Ladon nurkalta, ajatteli isäntä. Tietysti — mistäs muuten. Olisihan minun näkemättäkin pitänyt tietää se. Se lato on hävitettävä. Minun olisi aikoja sitten pitänyt hävittää se.

Hän huomasi jo näin ajatellessaan päätelmänsä mielettömyyden ja löi ohjasperillä hevosta, joka kiihtyneenä tulen tohinasta, sieraimet levällään ja kupeet vaahdossa muutenkin oli pannut liikkeelle kaikki voimansa.

Miehiä odotti kuuma työ. Väki torpista, joiden rakennukset saattoivat joutua vaaraan, oli alunpitäen ollut sammuttamassa. Myöhemmin saapui väkeä kylästäkin ja illansuussa saatiin tulen valta kukistetuksi. Harsian miehet sanoivat suurkiitosta vieraille ja jäivät myöhempään sammuttelemaan kohtia, jotka uudelleen syttyivät palamaan. Kilometrin ala mitä kauneinta metsää oli mustana. Väsyneinä ja nokisina liikuskelivat ihmiset palaneella tantereella, hiiltyneiden puunrunkojen keskellä ja lausuivat silloin tällöin sanasen vahingon suuruudesta. Miten tuli olikaan mahtanut syttyä? Nähtävästi sitä oli pidelty varomattomasti ladon nurkalla. Isäntä kirosi, kun astui ladon ohi. Etumies katsoi häneen pitkään. Kerran kuuli isännänkin suusta kirouksen. Ymmärsihän sen — tällainen vahinko.

— Tuon saa tuosta hävittää, sanoi isäntä ja paiskasi kekäleen vasten ovea.

Hevonen, joka oli pantu kiinni ladon taakse, juoksi esiin pelästyneenä raskaasta iskusta.

— Entäs heinät, sanoi Antti ja katsoi isäntään pitkään.

Isäntä huomasi puhuneensa järjettömiä ja vaikeni. Väsyneinä istuutuivat miehet rattaille ja kääntyivät ajaessaan silloin tällöin katsomaan taakseen.

— Kaipa torpanväki pitää huolen ettei uudelleen pääse irti, sanoi isäntä, koettaen tyynellä puheella parantaa äskeistä kiihtymystään.

Kukaan ei enää puhunut. Lapiot ja rautaseipäät vain olivat äänessä. Nälkiintyneet miehet antoivat vastaan seisomatta rattaiden röykyttää itseään mielin määrin.

Ilta viileni. Aurinko hehkui sateettomana kiekkona kirkon yläpuolella. Sillä oli sama karva kuin polttavimpien talvipakkasten aikaan. Mäeltä tanhuan päästä tuli näkyviin Harsian talo. Kaikkien miesten, ei yksin isännän, silmät keksivät paikalla ruusupensaiden äärestä rakennuksen kulmalta vaaleapukuisen naisen.

Isännän mielikarvaus meni kuin pyyhkäisemällä eikä hän enää tuntenut väsymystä. Mitäpä merkitsivät kaikki aineelliset tappiot sen rinnalla, että hänellä oli vaimo, että olisi lapsia... Liikutus tyrskähti hänen rintaansa ja hänen teki mieli antaa jokin lahja noille ihmisille, jotka hänen työssään olivat raatanet väsyksiin.

— Sauna lämpiää, huusi tallimies.

— Totta kai emäntä..., sanoi isäntä, vaikkei kukaan kuullut mitä hän sanoi, koska liikutus kävi hänelle ylivoimaiseksi.

Emäntä oli lämmityttänyt saunan ja kuuma keittoruoka oli valmiina. Mutta hän itse tuntui sinä yhtenä päivänä vanhentuneen.

Parin vuorokauden aikana menivät talonväen silmät tottumuksesta yhtä mittaa sille kohdalle metsänlaitaan, mistä savu oli alkanut näkyä. Siellä ei tuntunut pilveäkään. Helteiset päivät kuluivat ilman sateen toivoa ja kaivoista uhkasi loppua vesi. Emäntä nousi yölläkin ikkunaan katsomaan kohti Uuttakorpea.

Mutta ei ollut kulunut viikkoakaan metsäpalon aamusta, kun Antti aamiaispöydässä äkkäsi entisen savun taivaanrannalla. Miehet olivat tuotapikaa pystyssä ja katselivat päät yhdessä ulos ikkunasta.

— Ne ovat huonosti katsoneet valkeaa.

— Eikö nyt ole ihme ja kumma etteivät katso, vaikka omat rakennukset siinä ovat vaarassa.

— Lienee paras mennä valjastamaan hevosta.

— Odotetaan nyt vielä vähän.

— Siitä se taas palaa ladon syrjältä.

— Mutta eihän siinä enää mikään voi palaa. Eihän heinämaan pitäisi palaa enempää kuin kaurankaan.

— Jollei itse lato.

— On kuin katajansavua.

— Tänään ei olekaan niin tuuletonta kuin tuonnoin.

— Lähde pois, Kalle, valjastamaan.

Tehden toisilleen harmin ja ihmettelyn sekaisia kysymyksiä riensivät miehet matkaan. Isännän ottaessa jalkaan saappaita kysyi emäntä:

— Tiedätkö sinä vihamiestä?

— Ainako sinä vain, että tämä on vihamiehen tekoa?

— Sitä se on. Tiedätkö olevasi jonkun kanssa vihoissa?

— En. Mutta voihan joku olla salassa. Tai voi tämä olla huolimattomuuttakin... Eihän Rauha säiky — eihän oma Rauha... Ne ovat torpista jo sammuttaneet ennenkuin ehdimme perillekään. Rauha on rauhallinen.

Isäntä naurahti sanaleikkiään ja koetti reippaasti pyöräyttää emäntää, ettei hän taas täällä yksin murehtisi. Mutta hänen sisässään kuohui ja hän päätteli, että kyllä nyt kunniansa kuulee syyllinen, oli hän sitten kuka vain.

Matka kului samalla tavalla kuin muutama päivä sitten, sillä erotuksella vain, että ensimmäisellä kerralla oli oltu pelästyneitä, nyt harmistuneita. Varsinkin kun savusta huomattiin, että tuli pian saataisiin tukahtumaan. Sammuttajien voitto oli niin selvä, että isäntä puolitiestä päästi rengit kotiin ja yksin jatkoi matkaa. Hän huomasi jo mäeltä, että ladon edessä oli sekä miehiä että naisia. Jonkinlainen hajoitettu rovio savusi kanervakankaalla viljelysmaiden ja kuloksi palaneen mäntymetsän välillä. Äärimmilleen asti ihmeissään ja jännityksissään tuli isäntä torpanväen joukkoon.

Hänen ei tarvinnut kehoittaa heitä kertomaan. He olivat niin kiihdyksissään siitä mitä oli tapahtunut, että puhuivat toistensa suuhun. Ladon kupeelle oli tekemällä tehty rovio kuivista risuista ja katajista ja sytyttämällä sytytetty se palamaan. Jonkin verran oli kipinöitä lennellyt metsään sytyttäen siellä täällä, mutta kaikki oli toki saatu sammumaan, kun heti oli huomattu. Olisi tuuli ollut toinen, niin olisi lato mennyt. Sitä kannatti ihmetellä, kuka oli rohjennut yön aikaan koota rovion ja aamukasteen haihduttua sytyttää katajat. Miehet olivat ennen maatapanoaan kiertäneet koko palaneen alueen eikä ollut tuntunut käryäkään. Vaimot, jotka pelkäsivät huoneita, olivat yönkin aikaan menneet ulkosalle tähystelemään, mutta niin ovelasti oli pahantekoa harjoitettu, ettei kuulunut eikä näkynyt mitään. Kun valkea huomattiin, oli ladon kupeella kohonnut tulipatsas, yhtä korkea kuin lato. Toinen torppari oli ollut hiomassa viikatteita, toinen panemassa hampaita haravoihin ja molemmat olivat juoksujalan tulleet ladolle ja olipa valkea toki saatu tukahtumaan.

Mutta kenen työtä tämä oli — siihen palasivat aina kaikki.

Ei voinut syyttää paimenia, sillä niillä tienoin ei kulkenut edes vieraita karjoja. Jokainen kävi mielessään läpi erinäiset epäilyttävät henkilöt ja jonkun nimi mainittiinkin, mutta sittenkään ei saatettu uskoa ketään pitäjäläistä mahdolliseksi tällaiseen ilkitekoon.

Päätettiin että kulmakunnan torpparit vuoronperään valvoisivat seuraavat yöt pitäen latoa ja ympäristöä silmällä.

Isännän oli raskasta lähteä viemään uutisia kotiin.

— Sinulla on leppymättömiä vihamiehiä, sanoi emäntä hiljaa.

Seuraavana aamuna heräsi kylä kirkonkellojen soittoon ja kun ihmiset vuoteistaan karkasivat ikkunoihin, näkivät he koko idän kulman savumerenä ja palaneen käry tuli tikeränä sieraimiin. Ei enää ollut kysymys yksin Harsian metsästä ja torpista. Koko kirkonkylä oli vaarassa. Voimakas tuuli kantoi kipunoita sisään tapulin luukuista, missä kirkonkelloja soitettiin.

Mikä ikinä kynnelle kykeni, pantiin liikkeelle. Rohkeammat naisetkin hälytettiin pelastustyöhön. Poikia ei tarvinnut käskeä, toiset kelpasivat apuun, toiset olivat tiellä, mutta kaikki jotka suinkin olivat päässeet karkaamaan kotoa, olivat metsässä. Kylässä, jonka päällitse tuuli kantoi savua, nähtiin pihamaiden aitavierillä vanhoja vaimoja paimennettavine lapsijoukkoineen. Koirat lopettivat haukuntansa valittavaan ulvomiseen.

Harsiassa voihki sairas vanhus.

Illansuussa saatiin palopurjeiden avulla valkea pysähtymään vaivaistalon ulkohuonerakennusten taakse. Koko kylä oli silloin näännyksissä ja mielenkuohu salaperäisen murhapolton johdosta ääretön.

Harsian isäntä tuli kotiin hevonen vaahdossa, vaatteet risoina ja kasvot noessa, mutta hän ei mennyt saunaan eikä ajatellut lepoa. Hän pisti pari lusikallista keittoa ja otti palan leipää taskuunsa.

— Minä haluan nähdä, kuka se on ja mitä se minun ladostani tahtoo. Eikö tuo mahda näyttää itseään puoliyön aikaan niinkuin muutkin noidat.

Hänen äänensä oli kova ja rinta korisi. Hän ei nähnyt miten kalpea nuori emäntä oli eikä hän vienyt häntä kamariin. Hän oli kokonaan omissa ajatuksissaan. Silmät paloivat ja liikkeet pelottivat emäntää. Emäntä ei kuitenkaan nähnyt sitä liikettä, joka eniten olisi voinut häntä pelottaa: isäntä otti piironginlaatikosta revolverin ja piilotti sen povitaskuunsa.

Hän ei lähtenyt hevosella eikä tietä myöten. Hän meni kesantopellon poikki, hyppäsi yli aidan ja läksi kiertämään metsää.

Paksu palaneenkäry liikkui hiljalleen yössä, joka oli tyyntynyt tuulisesta päivästä. Kastetta tuli vuolaasti maahan. Ruisrääkkä äänsi, muuten oli aivan hiljaista. Isäntä kuuli risujen rasahtavan askeltensa alla ja rintansa läähättävän hengenkulun. Hänen oli mahdoton käsittää kuka rupesi näin rivoon tekoon. Yleensä hän oli koettanut harjoittaa oikeutta ihmisiä kohtaan. Tietysti joku olisi voinut syyttääkin, mutta näillä mailla ei olisi pitänyt olla syyttäjiä.

Ei hän aikonut revolverilla ampua — Jumala varjelkoon. Mutta pelottamassa se saattoi olla hyvä. Kukaties ilkityön tekijöitä oli monta. Varovaisuutta ei suinkaan pitänyt halveksia. Hän alkoi astua hiipimällä, kun tuli likemmä varsinaista onnettomuusaluetta. Jokaiselta risahdukselta tuntui sydän seisahtuvan ja ohimot takoivat niin että olisi luullut pään halkeavan.

Hän pääsi metsikköön aukean laidassa ja tähysteli puun takaa. Nuori kaura yleni hämärtävässä kesäyössä hopean valkoisena ja savu ja kaste ympäröivät sitä kuin märkä harso.

Ei tästä edemmäksi, ajatteli isäntä ja katsoi latoa, joka kuollutta metsää vasten vaikutti kolkolta kuin jonkinlainen ruumisarkku. Suopursu lemusi väkevästi, ruisrääkkä äänsi, vartijat huusivat palaneen alueen ääriltä toisilleen. Heitä oli monta, alue oli suuri.

Isännästä tuntui äkkiä kovin hullulta olla täällä. Ei toki kukaan metsänpolttaja lähde panemaan turvallisuuttaan alttiiksi tällaiseen ajoon. Olisi ollut parempi tulla jonakin myöhäisempänä yönä. Rauha siellä kotona varmaankaan ei nuku. Itkee kukaties. Ja hänkin kun läksi sanomatta hyvästi. Taitaapa olla parasta mennä samaa tietä kuin on tullutkin. Mutta voipahan vähän viipyäkin, koska on sen vaivan nähnyt. Isäntä koetti, oliko revolveri paikoillaan, ja laskeutui polvilleen kauramaan suojaan.

Ruisrääkkä äänsi lakkaamatta. Miehet olivat edenneet jonkin verran. Sauhu liikkui kuin hauras vaate, jota hiljaa vedetään.

Äkkiä kahahti kaurassa ja sauhuun ilmaantui jotakin tiivistä ja pitempää, joka liikkui nopeasti. Se oli liian hentoa ja harmaata ollakseen ihminen. Jos isäntä olisi uskonut keijukaisiin, olisi hän tiennyt sen olevan niitä. Joka tapauksessa hänen sydämensä seisahtui, kun hän sen näki. Olento astui ulos kauravainiosta, kiersi ladon ja pysähtyi nurkkaukselle. Kyykistyi maahan ja rupesi askartelemaan. Isännän katse oli siihen paikkaan tähdättynä ja kylmät väreet kiskoivat ruumista. Hänen täytyi nousta seisoalleen, hänen täytyi laskeutua takaisin maahan ja ryömien lähestyä. Hänen täytyi saada tietää mikä se oli. Kaura suojeli häntä. Äkkiä olento oikaisihe ja läksi tulemaan häntä kohti.

Lapsi.

Hänellä oli kainalossa tuohenkappaleita ja risuja ja hän pyyhki silmiään hameenliepeeseen. Laihojen jalkojen ympärillä heilahteli märkä paita.

Lapsi itki. Kulki kuin sokkona tai unissaan. Tuli risuläjän luo, joka nähtävästi aikaisemmin oli koottu, ja painui sen ääreen. Otti tulta tikkuun ja alkoi sytyttää.