Part 9

Antti tirkisti ulos ennen maatapanoa. Kuu loisti hiljaisena ja kirkkaana. Tähdet vilkuttivat ja hymyilivät kuin äidin silmät. Tuntui turvalliselta ja hyvältä.

Mutta Matleenan mielestä oli viihtyisintä "tuvassa", hän ei uskaltanut pistää nenäänsä kuusen oksien ulkopuolelle.

Kahdeskymmenestoinen luku.

ISÄNTÄ JA EMÄNTÄ.

Varhain aamulla, paljon ennen auringonnousua, heräsivät lapset. Aamu oli aikalailla kylmä, niin että he ryömivät takaisin vällyihin.

Käsittämättömän somaa oli maata siten ja kuulla lintujen heräävän toisen toisensa perästä.

Varikset olivat aikaisimmat. Ne vaakkuivat kuin palovartijat karkein ja rosoisin äänin. Heti rupesivat ne riitelemään rotista ja linnunmunista ja lensivät pian meluten metsästä. Harakat tirkistelivät korkealta männyn latvasta, taitavasti kootusta pesästään. Ne saivat tuskin nokkansa pesästä, kun jo nauroivat.

Ne nauroivat sille, että kettu oli kaapannut jäniksen ja siihen määrin pelästynyt, että oli jättänyt vähän niillekin eineeksi. Ne nauroivat kevätlinnuille, jotka olivat uskaltaneet saapua niin aikaisin lumiseen maahan. Ne olivat varmaan unohtaneet, että näinä katovuoden aikoina talvi pysyi maassa, vaikka aurinko päivisin jo liikkui korkealla taivaalla.

"Ke-ke-ke-ke. Ne vierähtävät oksalta joka ikinen kuoliaaksi nälistyneinä, kuoliaaksi paleltuneina." Ja ne nauroivat ihmislapsille, jotka olivat sijoittuneet metsään asumaan. Muuten ne hyvin tunsivat Hallatunturin lapset. Useammin kuin kerran ne olivat heille nauraneet, kun he olivat vaeltaneet metsässä risuja kokoamassa ja raahanneet taakkoja pieneen, harmaaseen ihmisasuntoon. Tuvan lähistön laajoilla nevoilla ne olivat nähneet heidät marjoja poimimassa. Ja nyt ne hassut tenavat makasivat täällä, keskellä metsää. Eikä niillä ollut siipiä, millä lentää, eikä nokkaa, millä iskeä, jos huuhkain tai kettu hyökkäisivät heidän kimppuunsa. "Ke-ke-ke-ke" nauroivat harakat kuorossa.

Viiden aikaan heräsi keltavarpunen. Hellimmällä äänellään, tuskin kuuluvasti, se kuiskasi puolisolleen: "Oletko hereillä?" Tämä vastasi unisesti, pehmeästi: "Tietysti."

Vieretysten istuen, samalla kertaa, ne pistivät pienet päänsä pesästä. Oi, mikä riemu tulvi heidän pienistä kurkuistaan, kun he näkivät, miten kevät ja kesä lähestyivät.

"Näetkö!" sanoi pikku naaras. "Näetkö, että minä olin oikeassa. Tänä vuonna ei tule katovuotta. Voimme kiirehtiä pesän-laittoa."

"Ja ruveta poikasia ajattelemaan", visersi uros.

Ja pienet linnut, jotka juuri olivat saapuneet katselemaan pesän sijaa, puhkesivat taas riemuun. "Ei missään maan päällä ole sellaista kuin täällä", he sanoivat. "Kas, aurinko nousee yli tunturien. Pian jää se koko yöksi. Metsä on niin laaja. Voimme jo pysähtyä tänne, kuten viime vuonna. Silloin näimme vilua ja nälkää. Mutta hyvä oli omistaa pesä. Otamme sen taas, otamme sen taas. Aurinko ja kevät! Ei katovuotta! Aurinko ja kevät!" Eri murteilla ja eri sävelmissä kaiuttivat pienet linnunkurkut: "Aurinko ja kevät! pesä ja poikaset!" Kauas, kauas metsään se kuului.

Lapset makasivat hiljaa ja kuuntelivat. He kuulivat metson kuherruksen ja tiesivät hyvin, miten lystikkäältä se näytti soittonsa tahdissa pyöriessään.

Ja juuri nyt auringon noustessa alotti teeri salaperäiset kuiskauksensa, päästäen merkillisiä imuääniä ja lopuksi riemuhuudon. Onnekas, ken sai elää ja omistaa pienen, lempeän naaraksen, jolle laulaa.

Voimakas pihkan ja kostean havun tuoksu tunki jo siellä täällä paljastuneesta metsämaasta vastaheränneen, lempeän etelätuulen tuomana kuusen alle.

Lapset nostivat nenänsä vällyistä. He vetivät ilmaa keuhkoihinsa ja heissä heräsi niinkuin linnuissa halu lentää, visertää ja laulaa. Puronkin äänen he kuulivat. Vapautuneena se pulppusi heidän vieressään aivan kuin riemusta visertäen sekin.

He nousivat istualleen sängyssä. Samassa heräsi heissä halu laulaa. Matleena alotti:

Aamu armahainen, joki juokseva, koski kuohuvainen veisaa kiitosta!

Päivä paisteinensa loistain vuorilla, laaksot laumoillensa veisaa kiitosta!

Maassa kimalainen, linnut ilmassa, leivo laulavainen veisaa kiitosta!

Herää haluisesti lapsi levosta; huuda heleästi, veisaa kiitosta!

"Oi, miten on mukavaa ja ihanaa ja hauskaa, kun on metsässä sekä talo että kirkko", sanoi Matleena. Hän hypähti ylös, kun he olivat lopettaneet laulun. "Nyt laittaudumme hienoiksi ja somistamme tuvan", lauloi hän omalla nuotillaan. "Minä pesen itseni ja pesen sinut, minä kampaan itseni ja kampaan sinut."

Matleena hyppi polkka-askelin Maunon luo, joka istui sängyssä ja raapi päätään molemmin käsin. Hänen kasvonsa olivat verrattain mustankirjavat, kun hän oli seisonut savussa ja hieronut unessa silmiään jotakuinkin likaisilla käsillään.

"Ei tuo ole mikään hauska laulu", jupisi Mauno, joka heti kävi hyvin pahalle tuulelle. "Olet yhtäläinen nokinenä kuin Väinö Paukan vanha kana."

"Mutta sinun naamasi on kirjava kuin Niilekselän mustankirjava vuohi. Mitä luulet, että Anna-Liisa sanoisi? Niin ajattele, Pekka-Erkki on toisennäköinen kuin sinä."

"Niinkuin se sitte olisi jotain, että yrittäisin olla sen näköinen kuin hän nyt. Mene tiehesi, minä menen purolle vettä hakemaan."

"Mutta, Mauno, ensin naama ja kädet puhtaiksi, tahdot tai et."

Matleena tarttui lujasti kiinni sätkyttelevän pojan käsivarteen.

"Sinä aiot kai vääntää ylleni tuon pikkupaidan, jonka saimme edellisellä viikolla. Ennemmin tahtoisin käydä ilkisen alastomana niinkuin Kain Niilekselän Kallen taulussa. Anna minun olla, kuuletko."

Mauno sähisi ja irvisteli kuin tappeleva ilves, valmiina viimeiseen asti puolustamaan nahkaansa.

"Antti, pidä kiinni pojasta", läähätti Matleena. "Häntä ei ole pesty kolmeen päivään. Yöllä johtui mieleeni, että minun todella pitää ottaa hänet käsiini saadakseni hänet pestyksi ja kammatuksi, nyt kun hänellä ei ole Anna-Liisaa."

Antti laski oksasylyksen, minkä hän oli kantanut sisään, ja tuli Matleenan avuksi.

"Häpeisit toki olla pahemman näköinen kuin porsas."

"Mutta porsaita ei kaavita puhtaiksi hankiaislumella, ja niin aikoo Matleena tehdä minulle, hänellä ei ole vähääkään järkeä", vänisi Mauno. Suuret kyyneleet muodostivat valmistavia juovia hänen nyttemmin jotenkin punaisiin poskiinsa, näyttäen, millaiset ne olisivat olleet kokonaan vedellä huuhdottuina.

"Mene purolle hakemaan vettä tähän astiaan, niin saamme pestä sinut puhtaaksi, ellet itse pese itseäsi", sanoi Antti välittäen.

Mauno riuhtaisi itsensä rajusti Matleenan otteesta. Salamannopeasti hän ojensi kielensä hänelle ja katosi purolle päin vikkelästi kuin sisilisko.

Matleena oli kieltämättä pikemmin pettyneen kuin tyytyväisen näköinen, kun hän hetken kuluttua tuli "sisään" kasvot hohtavan kiiltävinä, vettä valuen.

"Antakaa minulle riepu", pärskyi hän juhlallisesti, "että saan kuivata naamani. Olen pessyt itseni purossa."

Matleena, joka hänen poissaollessaan oli kasvattanut itsessään naarasleijonan rohkeutta ja voimaa tulevaa veikon suurpuhdistusta varten, repäisi kiivaasti isän vanhasta nutusta toisen hian irti ja antoi sen hänelle.

"Mitä sinä kynsit minua?" kirkui Mauno kiukkuisesti, kun Matleena ei voinut pidättäytyä pyyhkäsemästä rievulla muutamin puhdistavin, kuivaavin ottein pojan niskaa ja korvia.

"Eihän sinulla ole silmiä takana, että saattaisit nähdä, miten musta kaulasi on."

"No siunatkoon, tyttö, sitte täytyy kai minun auttaa vuorostani sinua, kun sinä rupeat, sillä minkä minä näen, ei sinullakaan ole silmiä takana."

Matleena vetäytyi takaisin veljen todistuksen masentamana. Olihan sangen alentavaa hänen äidin ja emännän arvolleen antautua niin täydellisesti.

Mutta hänen mielialansa kohosi jälleen. Hän antoi vällyjen, joita hän juuri oli ollut käärimässä kokoon, pudota taas sammaleeseen ja meni sitte nopein askelin kontille, jonka hän otti oksannappulahaasta. Sieltä hän vihdoinkin löysi messinkikamman. Voitonriemuisen näköisenä hän syöksyi Maunoa kohden kampa ojossa.

Mutta Mauno oli tällä hetkellä saavuttamaton, voimakas, ylimielinen, ensi kerran kunnollisesti itse peseydyttyään. Kädetkin olivat puhtaat ja rievulla pyyhityt!

"Tyttö, mene purolle ja hiero nokipilkut nenältäsi. Nyt on naamasi sen näköinen kuin Niilekselän karjun."

Mutta nyt täytyi Antin nauraa, ja kun Antti nauroi niin hilpeän iloisesti, piti molempien toisten nauraa mukana.

"Anna tänne kampa", sanoi Mauno, joka ensiksi pääsi taas totiseksi. Hän oli päättävän näköinen, ja otti vastaan kamman aivankuin se olisi ollut keihäs, jolla hänet oli tuomittu ottamaan itsensä hengiltä.

"Jos kerran kelpaan itse itseni pesemään, niin tottahan pystyn kampaukseenkin."

Matleena, joka kiusottavasti hymähtäen oli jättänyt veljen oman onnensa nojaan, tuli pian purolta yhtä kiiltävän puhtaana kuin Mauno.

Tämä istui ankaran hartaana tulen edessä, vettävaluvat hiussuortuvat kuin pienet kynttilänsydämet pitkin kaulaa. Hän oli epäilemättä kammattu, sillä siitä, missä hiukset olivat jakauksella, loisti iho veripunaisena. Maunoa palelti niin että hän hytisi, mutta hänen siniset huulensa eivät kuitenkaan ilmaisseet, miten vähän häntä itse asiassa nämä puhdistustoimenpiteet miellyttivät.

"Minä luulen, että sinun on vilu", sanoi Matleena, katsellen Maunoa kiharahiustensa läpi, joita hän koetti saada jakaukselle ja kiskoi ja repi, saadakseen ne puhtaiksi ja jos mahdollista sileiksi.

"Josko minua paleltaa! Tietysti minua paleltaa. Minä luulen, että selkäni on aivan jäässä."

Mauno istui hievahtamatta kuin olisi paleltunut jääpatsaaksi ja sen johdosta kadottanut liikkumiskyvyn. Matleena tunsi jonkinlaista katumusta. Hän kiersi äkkiä hiuksensa kokoon rautalangasta tehdyn messinkireunaisen kamman ympärille, minkä hän kiinnitti korkealle niskaan.

Sitte sitaisi hän villahuivin päähänsä ja ryhtyi nopeasti aamuaskareihin. Ensin tietysti "navettatyöt", että saisi pojille ja koko perhekunnalle maitoa. "Eläkevanhus" muuttui äkkiä kokonaiseksi uljaaksi navetta-asujamistoksi. Emäntä pani sitte pöytään eineen "miehille". Hän oli töytätä Mauno-"rengin" suoraan tuleen koettaessaan saada hänet istumaan lähellä sen lämpöä, kun poika, tietäen olevansa renki, halusi antaa isännälle paikan pöydän "yläpäässä".

Heidän syödessään seisoi Matleena kuten emäntä ainakin takan ääressä kutoen lapasia. Vasta "miesten" jälkeen oli hänen vuoronsa ottaa maitoa ja ne leipäpalat ja limpunsyrjät, mitkä hän oli säästänyt, eväspussiin. Antti lisäsi tulta ja lähetti rengin kelkkoineen metsään. Hänen piti tänään hakea puita taloutta varten ja tunsi kyllä tärkeytensä, kun oli sekä hevosena että renkinä.

Matleena oli koonnut vuoteen, "lakaissut" lattian koivunvitsakimpulla, pessyt astiat ja puistanut "vaatteet". Sitten istahti emäntä kokoonkäärityille vällyille takan ääreen ja alkoi korjata isännän housuja, isännän itsensä istuessa kyyristyneenä toisilla vällyillä ja kärsivällisesti odottaessa noita tuiki tärkeitä vaatekappaleita. Tyttö kyseli siinä ohessa veljeltään katkismusta, jota he tietysti kuljettivat vaelluksellaan mukanaan.

"Mitä hyötyä on työteliäisyydestä?"

"Työteliäisyys edistää terveyttä ja hyvinvointia, estää monesta synnistä."

"Rakkaani, älä nyt tee niin tarkkaa. Kunhan vain paikka on oikealla kohdallaan", jatkoi Antti samassa hengenvedossa.

"Ethän toki voi käydä rikkinäisillä housunlahkeilla, kun kerran olet suurtalonpoika", epäsi Matleena nuhdellen.

"Mitä sillä ymmärretään, että Jumala kuulee rukouksemme", kysyi hän samalla neuvovalla äänellä.

"Että hän viisaudessaan ja hyvyydessään antaa meille joko sitä, mitä pyydämme, tai sitä, mikä meille parempi ja hyödyllisempi on. Tulee melkein kylmä istua näin", sanoi Antti koettaen saada kuluneen vällyn ulettumaan alastoman ruumiinsa ympärille.

"No niin, sitte saat ottaa ne. Kyllä paikka takana pysyy kiinni, mutta reunan olen vain hutiloiden ommellut, niin että se minun pitää korjata paremmaksi illalla, kun olet pannut maata."

"Jos tietäisin, miten voisimme jäädä tähän mukavaan tupaan", jatkoi hän.

"Näyttää teettelevän sadetta", huomautti Antti, "sillä yöllä oli kuun ympärillä kehä, ja sateella on meidän surkean ilkeätä lähteä täältä, kun kantavan hangen sijasta saamme kahlata lumisohjussa. Jos meillä vain olisi jotakin syötävää, niin olisi meidän hyvä olla täällä omassa tuvassamme."

"Mutta meillä ei ole mitään. Jospa sentään olisi kesä", jatkoi Matleena.

"Mutta kesään on vielä pitkä", vastasi Antti raskasmielisen näköisenä. "Muuta neuvoa ei kuitenkaan ole kuin että lähdemme taas", lopetti hän huokauksella.

"Tottahan me jonkin neuvon keksimme, kun meidän on täällä niin hyvä olla."

Matleena repäisi ripeästi toisen hihan isän vanhasta nutusta. Hän aikoi neuloa hihanreijän kiinni ja tehdä siitä kauluksen. "Parasta kai on, että otat rahamme, kaikki kaksitoistaäyriset, ja lähdet liikkeelle nyt heti niin kauvan kuin hanki kantaa. Tässä vieressä on kaski, joka on äsken poltettu, ja sen lähellä on tietysti ihmisiä, jotka sen omistavat ja joilta sinä voit kysyä sitä kauppapuotia, josta pikku Anna häätalossa puhui."

Antin ilme kirkastui.

"Niin, ja minulla on puulusikoita ja pesimiä vaihtotavaraksi ja sitten kaikki kolme kaksitoistaäyristä ruuanostoa varten. Jos vain löydän kauppapuodin, voin saada ruokaa, niin että me saatamme jäädä tänne, kunnes saat meidät kuntoon laitetuksi."

"Ja sinä ennätät hyvin kaupitella lusikoita ja pesimiä. Kun vain koivuihin alkaisi puhjeta lehtiä, voisimme tehdä vispilöitä ja latoa ne kelkkaan."

"Kun vispilä-aika joutuu, on kelkkakeli kyllä lopussa", huomautti Antti naurahdellen.

Hän tunsi itsensä niin tyytyväiseksi, kun hänen housunsa nyt verhosivat hänet kunnollisesti, hänen tarvitsematta alituisesti vetää ja venyttää niitä ylöspäin, ja kun hän oli osannut katkismusläksynsä, minkä hän oli määräkseen pannut, ja ennen kaikkea, kun he vielä jonkun aikaa saisivat asua kuusen alla tarvitsematta kulkea pitäjällä ruokaa ja yösijaa haeskellen.

"No sitte minä lähden", sanoi hän. Matleena hieroi hänen vanhaa karvalakkiaan lumessa ja kaapi nuttua hankiaiskimpaleilla. Hänen mielestään Antti näytti oikein hienolta ja suurtalonpojan kaltaiselta, kun hän kääntyi häneen päin sanoakseen hyvästi, ennenkuin kohotti ovioksia ja läksi ulos.

"Sattuupa minulle onnellinen kohtaus, hevonen ja mies", hymyili hän Maunolle, joka saapui takaisin kuorma täynnä tervanpitoisia männyn juurimukuloita.

"Ptruu, hiljaa, Valakki", sanoi Mauno itselleen. "Tämä on korea kuorma. Eikö ole? Arvelin pinota puut tänne talon eteläpuolelle, että aurinko saa ne kuivata."

Mauno sylkäisi ja osotti paikkaa, minkä hän oli valinnut tarkoitusta varten. "Hyvä on. Onpa erinomaista, kun talossa on oikea renki. Minä lähden nyt myllyyn, että saamme leipää, ja sitte täytyy minun kai hankkia kotiin vähän siemenperunoita."

"Rakkaani, sehän olisi pulskaa", huusi Matleena tuvasta. "Mutta ei meillä ole pannua, missä keittää", vastasi Antti pää ovioksan alla.

"Minä ajattelin paistaa perunat päivälliseksi tuhkassa ja silakan hiilillä, sillä tottahan tuot kotiin silakoitakin."

Emäntä tuli ulos talosta. Hän seisoi kädet esiliinan alla ja jutteli isännän ja rengin kanssa.

"Jos löydät hyviä aineita lusikkoihin ja pesimiin, niin ota joukkoon tulevassa kuormassa", sanoi isäntä. "No hyvästi sitten", lisäsi hän lähtien pikkujuoksua varjoisten puiden lomaan, missä hanki vielä kannatti, vaikka alkoi olla niin lämmin, että emännän oli pakko panna käsivartensa kaareksi päänsä päälle auringon suojaksi, joka nousi ja loisti ja lämmitti. Hän meni taas sisään, mutta huusi ulos rengille: "Tule, niin saat nähdä koreata!"

Mauno kuului panevan hevosen talliin, ennenkuin hän astui sävyisästi sisään.

"Mitä sitten?"

"Näetkö auringon noissa pisaroissa, jotka peittävät koko katon. Kas, miten punaiselta ne loistavat -- entä oksat eri väreineen! Niin hienoa ei ole kuninkaallakaan."

"Eei, koreaa se on", myönsi Mauno, "ja lämmin ja hyvä on tässä tulen ääressä."

Hän seisoi tyytyväisenä ja lämmitteli. Helokki piti valkeasta, kuten Maunokin. Se oli paneutunut maata vällyille Matleenan viereen, joka käytti sitä selkänojanaan.

"Mauno, nyt voit jäädä sisälle einettä lepäämään."

"Eipä siihen halua puutukaan", myönsi Mauno arvokkaasti. Hän koetti anastaa itselleen kappaleen vällyjä, joille Helokki oli levittäytynyt maatessaan siinä märehtimässä.

"Siirry, Helokki, sinulla on paksumpi takki kuin minulla", jupisi hän ja saikin loppujen lopuksi verrattain siedettävän paikan eräällä kulmalla vuohen ja sisaren vieressä.

"Minun mielestäni meidän pitää nyt käydä läpi ensimäinen pääkappale pikkukatkismuksesta, sillä huomenna täytyy panna toimeen kinkerikestit", sanoi Matleena mielistelevällä äänellä. Hän alkoi käsittää, että Maunon voitti parhaiten hyvällä. Sekä hän että Antti olivat levottomia, kun pikku veli sai kulkea koko talven opetusta vailla.

"Tiedän varmasti osaavani ensimäisen pääkappaleen", vakuutti Mauno kopeasti.

"Parasta on, ettet kehu", huudahti Matleena närkästyneestä. "Vastaa sitte paikalla _toiseen käskyyn_!"

"Ei sinun pidä turhaan lausuman Herran Jumalasi nimeä, sillä ei Herra jätä sitä rankaisematta, joka Hänen nimensä turhaan lausuu."

Vastaus oli sujuva. Matleena oli huomattavasti hämmästynyt. Mutta hän ajatteli solmia hänet kahdeksannella käskyllä, joka aina oli ollut hänestä sekava.

"Mitä kielletään kahdeksannessa käskyssä?"

"Kaikki valheellisuus ja varsinkin väärä todistus lähimäistä kohtaan."

Maunon silmät loistivat voitonriemuisina.

"Nyt kukko varmasti munii sinulle, kun Antti tulee takaisin", kiitteli Matleena. Mauno paisui tyytyväisyydestä.

"Niin, näetkös, katkismus ei ole minulle ollenkaan vaikeata", sanoi hän sen enempää kursailematta. "Minäpä luulen, ettei se sinulle ole niinkään helppoa kuin minulle", lisäsi hän ylimielisesti.

Se sattui Matleenaan hiukan ilkeästi. Mutta eipä olisi tullut kysymykseenkään, että hän olisi tunnustanut mitättömyytensä.

"Miten on virsien laita?" alotti hän taas arvokkaan totisesti, samalla kun hän huomattavalla vaivalla pujotteli puikot lapasen peukaloreikiin alottaen kutoa peukaloa. "Esimerkiksi: 'Koko maailma iloita mahtaa'."

"Siihen minä en pysty", mutisi Mauno. "Kun sanat noin kaatuvat päällekkäin ja ovat sillä tavalla yhdessä, että romahtavat irralleen, jos ainutkin sana menee hukkaan, niin en voi muistaa niitä."

"Mutta meidän pitää laulaa huomenna kinkereillä se värsy, ja Antti on pappi, ja silloin emme saa hävetä hänen edessään."

"Lue värsy ääneen kaksikymmentä kertaa, niin pian se sinuun menee." Mauno ajatteli todellakin noudattaa Matleenan määräystä. Olikin niin hupaisaa istua sisällä valkean ääressä, katsella seinissä ja katossa kimaltelevia kastepisaroita ja tietää, että edessä oli kinkeripidot tuhassa paistettuine perunoineen ja hiilillä kärvennettyine silakkoineen.

Hän viskasi pari tervaista juurimukulaa tuleen, joka koreasti leimahteli ja lämmitti. Sitten hän istuutui vällyille, kyynärpäät polvien varassa, kädet poskien alla ja kirja maassa edessään. "Koko maailma iloita mahtaa", luki hän värsyn loppuun ja toisti sen yhä uudelleen.

Helokki märehti. Matleena selvitteli koreaa lankaa. Hän ajatteli virkistää itseään neulomalla ruusuja kohta valmistuviin lapasiin. Auringonsäteet kimaltelivat pienissä kimpuissa sammallattialla. Ylt'ympäri "talon", kaikkialla kuusissa kuuli pikkulintujen viserrystä ja rapinaa. Matleena istui ajatellen, miten koreaa kaikki oli. Mikään ei voinut olla niin riemullista kuin metsässä oma, vihreä tupa.

Antin tekisi kyllä sinne mieli hänenkin, vaikka kestäisikin myöhäiseen iltaan, ennenkuin hän tulisi.

Samassa kuulivat sekä hän että Mauno kiireisiä askeleita, ja läähättävää hengitystä, ja joku hyökkäsi kuusta kohden kuin vainolaisten takaa-ajamana.

Keskeltä seinää, ottamatta selvää edes oikeasta sisäänkäytävästä, saapui Antti niin uupuneena, että hän, ennenkuin sai sanaakaan suustaan, heittäytyi pitkäkseen maahan. Hän oli kalmankalpea. Hiukset tahmeina hiestä.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän kykeni liikkumaan tai sanaakaan lausumaan.

Kahdeskymmeneskolmas luku.

KARKOITETUT.

Antti nousi kiirehtien.

"Kootkaa tavarat --; ja pistäkää konttiin. Kiiruhtakaa, kuin jos tuli polttaisi jalkainne alla", hän läähätti, vieläkin hengästyneenä.

"No, hyvänen aika sinua, poika", sanoi Matleena. Hänen silmänsä tummentuivat pelosta, ja huulet värisivät. Mutta vikkelästi ja huolellisesti hän asetteli konttiin, mitä oli sinne tänne levitellyt, saadakseen olon kuusen alla viihtyisäksi.

"Pitääkö meidän todella lähteä täältä?" kuiskasi hän ja katseli kauhistuneena ympärilleen.

"Pitää, ja tuossa tuokiossa", sanoi Antti käheällä, hillityllä äänellä. Hän sitoi reippaasti vällyt kiinni kelkkaan sekä kontin ja työaineet. Ääneti, yhteenpurruin hampain hän vetäisi nuoran jälleen olkapäänsä yli ja läksi matkaan "oikean" oven kautta.

Matleena seurasi, työntäen kelkkaa. Hän ei voinut katsoa taakseen "koreaan, hienoon tupaan", missä hän vihdoinkin oli tuntenut omaavansa kodin, ensimäisen siitä asti, kun he jättivät pienen, harmaan mökkinsä. Helokki läksi tietysti perässä, aivan poisrientävien kintereillä kuin koira.

Antti kulki raskaalla ja katkeralla mielellä kelkkaansa vetäen. Oli vaikeata päästä eteenpäin, kun aurinko oli sulattanut hangen ja lumi oli kuin vettä; niin että Antti koetti etsiä niemekkeitä, töyryjä ja ojainpartaita, missä maa oli melkein paljas ja minne kelkka ei jättänyt niin selviä jälkiä.

"Sen pahan talon renki, näettekös, ajaa meitä takaa", sanoi hän lopulta, kun he olivat ehtineet niin kauvas, ettei näkynyt vilahdustakaan korkeasta, vankkaoksaisesta kuusesta, jonka suojissa he olivat asustaneet.

Matleena oli kyllä koko ajan käsittänyt, että juuri sen talon väkeä he nyt pakenivat. Hän värisi kauhusta ajatellessaan kuutamoiltaa vajassa, jolloin he kuulivat Helokin pelottavan määkinän ja näkivät sen makaavan aivan kuin kuolleena.

Pakolaiset eivät uskaltaneet levähtää, ennenkuin olivat päässeet niin etäälle, että toinen kylä näkyi. Eivät he myöskään jaksaneet enää kahlata pehmeässä, epätasaisessa lumisohjussa. Mauno oli niin väsynyt, että itki. Mutta miten he uskaltaisivat mennä kylään pyytämään ruuanapua?

"Saamme luvan juoda maitoa siihen asti", sanoi Matleena. "Kontin pohjalla on pari kolme leivänkannikkaa. Ennenkuin lähdemme ihmisiin, niin..."

"Kun vain joutuisimme joelle ja siitä yli toiselle puolelle, tuonne, missä näette tuon suuren kylän, niin olisimme päässeet näiltä kulmilta", tuumi Antti.

"Joen jäällä on vettä, mutta tottahan löydämme jonkun paikan päästäksemme 'selvälle' jäälle", intoili Matleena. "Voi sinua, Helokki raukka", hän jatkoi, hyväillen vuohta. "Sinä saat kärsiä tällä lakeudella. Mutta ennenkuin menemme joen yli, tulemme kyllä johonkin pieneen koivulehtoon tai näemme pikku leppiä, joista voit saada ateriasi."

Helokki ei valittanut. Ei sekään rakastanut kyliä. Ja niin se astuskeli keveästi pitkin kiemurtelevaa polkua, joka kylän laidassa ulottui joelle asti. Antti ohjasi kelkkaa, ja eteenpäin mentiin hyvää vauhtia. Täällä, varjoisalla mätästiellä, oli, näet, vielä hiukan jääkeliä. Mauno istui tyytyväisenä kelkassa, ja Matleena juoksi perässä niin nopeasti, että lapikkaat pyörivät kuin rummunpalikat.

Laudanpaloja oli heitetty jäälle, joka virtasi sulaneena lumisohjuna yli rannan teräsjään. Mutta Antti ei mennyt eteenpäin. He olivat saapuneet somaan leppälehtoon pienine katajapensaineen, ja Helokin piti saada päivällisensä.

Täällä, jyrkän töyrämän alla, oli sanomattoman turvallista ja suojaista. Nyt saattoi Antti kertoa vaaroista, joista hän oli auttanut heidät kaikki. He saivat kuulla, miten hän oli juosten hypellyt puitten lomassa ja ollut niin iloinen ajatellessaan kuinka saapuisi kotiin "tupaan" ruokaa tuoden. Hän oli vaeltanut kauvas kasken taa, mutta oli seurannut aurinkoa kulkien poispäin siltä suunnalta, missä "paha talo" sijaitsi. Hän oli tullut oikein tyytyväiseksi kuullessaan ihmisääniä -- ne olivat hirrenhakkaajien, jotka puhuivat kaikuvasti puiden välissä. Jokin tuntui heitä kovin huvittavan -- sen käsitti Antti, joka kiirehti askeliaan saavuttaakseen heidät.