Part 10

Mutta sitte hän kuuli tuon pelottavan sanan "toti" ja lauseen: "Kyllä minä heille sen opetan, ja muutakin! Poika, joka pisti jalkansa tielleni, on saava niin paljon kuin sietää." Puhuja oli pahan talon renki!

Toinen, saman talon pikkurenki, oli nauranut "mokomia tenavia, jotka rohkenevat vastustaa aika-ihmisiä ja kieltäytyä väkijuomista". Antti oli töin tuskin ehtinyt kyyristyä risu- ja murtoläjän taakse, mistä hän oksien lomitse saattoi katsella miehiä, kun kierosilmäinen renki kääntyi suoraan sinnepäin, minne Antti oli ryöminyt.

"Ne ovat jossakin täällä metsässä", nauroi renki ilkeästi. "Sitä ei ole vaikea älytä, sillä vuohesta on vuotanut verta pariin kohtaan tielle juuri niille paikkeille, missä kelkanjäljet kääntyivät lakeudelle; siellä hanki vielä aamulla kannatti."

"Tällä suojalla ne eivät kai pääse pitkälle raskaine kelkkoineen ja vuohineen, jonka lienee sangen vaikea nyt kävellä", oli toinen mies vastannut ilkeäniloisesti naurahdellen.

"Vuohi sai toki sen verran nahkaansa kuin sieti", irvisteli renki. "Niilo on tarkkaa poikaa ja teidän talon toiset pojat samoin."

"Niin eikä vähimmän tyttö. Saat uskoa, poika, mutta hän sanoi aamusella, kun join totia eikä ollut antaa mitään hänelle: 'jos en saa totia', sanoi hän, 'niin hyppään hautaan!' Äitinsä täytyi hakea tilkkanen ja antaa hänelle lopultakin, tyttö ei muuten taipunut." Tällöin he molemmat nauroivat niin kovasti, että pikkulinnutkin pelästyivät ja lensivät tiehensä.

"Pisto, talon halli, on yhtä häijynnaaluinen ja pahansuopa kuin koko talon väki", virnisteli renki. "Se kykenee kyllä vainuamaan tenavat ja iskee kiinni niiden kinttuihin ja selkään, ennenkuin ehtivät kirkumaankaan."

"Tuon kaiken sinä kuulit maatessasi?" kuiskasi Matleena silmät säikähdyksestä suurina. Hän seisoi ja taivutti Helokille oksaa, jossa oli paisuvia pajunumpuja.

"Enhän voinut liikkua paikaltani. Renki seisoi ikäänkuin epäilevästi tuijottaen risuläjään päin, missä makasin. En uskaltanut edes hengittää, sillä luulin heidän huomanneen minut jo sinne ryömiessäni."

"Ettet, poika, kuollut pelosta!"

"Ei sellaisesta kuole", arveli Mauno. Hän istui vielä polvet koholla, niin uupuneena, että tuskin saattoi seurata Antin kuvausta heidän väistämistään vaaroista.

Tämän vakuutuksen perästä vajosi Mauno uudestaan takaisin tylsyyteensä.

"Niin, kyllä minä pelkäsin", myönsi Antti. "Mielessäni välähti, miten teidän kävisi ja Helokin, ja mitä minusta itsestäni tulisi, jos nuo ilkeät irvistelijät huomaisivat minut. 'Ne eivät voi olla kaukana', sanoi renki astuen muutaman askeleen risuläjääni kohden. 'Ne saattavat piileksiä täälläkin, siltä mielestäni äsken jokin liikkui tuon risuläjän takana.' Ja hän otti kiven ja heitti sen läjään, niin että se oli sattua päähäni."

"Ja sinä et liikahtanut etkä huutanut?" Matleenan ääni oli paksuna pelosta. "En, koska silloin olisi ollut niin minun kuin teidän ja Helokin loppu käsissä. Mutta renki kiipesi vieläkin pari askelta eteenpäin."

"Poika, en kestä kuulla enempää!"

"Mutta silloin, tiedätkös, tulla lennätti koko parvi pikku sopuleita mäkeä alas, mustan- ja keltaisenkirjavana kuin pitkä tilkkumatto, joka kahahti hänen jalkojensa juureen. Hän polki niitä tappaakseen muutamia ja hypähti kohoksi ilmaan, niin suutuksissaan hän oli; ja sitte hän ei enää katsonut minuun."

"Kuinka ihmeellistä. Ne tulivat kuin lähetetyt. Metsässä ollessamme emme ole vielä ollenkaan nähneet tunturisopuleita", tutkisteli mielessään Matleena. "Uskon, että äiti ne lähetti. Mutta silloin sait kai jalat allesi?"

"E-en toki. Siihen en kyennyt. Renki läksi taas tuon toisen luo ja nytpä hän sanoi, että olin muka varastanut vaarin kellon ja vällyt."

"_Sinä varastanut -- ottanut luvatta!_" Matleena päästi irti oksan. Hänen silmänsä paloivat harmista mustina.

"Niin hän sanoi." Antin muoto oli raskasmielinen ja surullinen. "Usko pois, se pisti minuun kipeästi."

"No, nyt minua hävettää mennä kylälle ihmisiin! Varastanut! -- ihan kuin Hiiron Kalle, joka varasti kauppamieheltä ja istuu nyt kaupungin linnassa." Matleenan huulet alkoivat väristä; kyyneleitä valui tulvanaan hänen silmistään.

"Tyttö, tiedäthän, etten ryhtyisi sellaisiin!"

"Mutta on kauheata, että joku on edes sanonutkaan sellaisia. Äiti olisi kuollut, jos olisi kuullut."

"Tottahan äiti sieltä, missä hän on, näkee asian oikean laidan, niin etten minä sen vuoksi pelkää. Enemmän pelkään pahan talon vaarin puolesta."

"Miksi niin?"

"Niin, tiedäpäs, Matleena, että renki kertoi, että kun Suska oli aamulla tullut vaarin luo virittämään valkeata, olikin vaari saanut halvauksen."

"Ettei voinut kertoa _antaneensa_ sinulle kellon ja vällyt!"

"Hän, raukka, oli saanut halvauksen eikä kyennyt liikkumaan sängyssään", jutteli Antti hiljaisesti. "Talon isäntä ja emäntä ja pikkupojat olivat tulla lennättäneet vaarin luo ja olivat nähneet, että kello ja vällyt olivat poissa. Vaari oli voinut sanoa, että minä olin saanut häneltä molemmat. Miehet matkivat vaarin puhetta ja änkyttivät hänen tavallaan: 'P-p-p-oika o-o-on s-s-saanut k-k-kellon ja v-v-ällyt, N-n-n-iilon ei p-p-pidä s-s-saa-da niitä.'"

"Vaari oli niin soma ja hyvä. Mutta olivat ne maar kiukkuisia hänelle?"

"Niin, suuttuivat. Pojan vaimo oli puristanut häntä ja sanonut, että kellon _piti_ esille, ja Niilo oli ollut niin äkäinen, että oli itkenyt ja puhunut vaarille kaikenlaista ilkeää."

"Ja siinä hän makasi yksin eikä ollut kehen turvata!" sanoi Matleena, äänessään mitä hellin myötätunto.

"Kyllä vain hän löysi sen, johon turvautua, sillä, näetkös, vaari kuoli eilen illalla."

"Sitte on hänen yhtä hyvä kuin äidin", sanoi Matleena keventynein mielin.

"Mutta Niilo tahtoo saada kellon takaisin ja emäntä vällyt."

"Ja renki tahtoo antaa sinulle selkään ja ajaa viinaa Maunoon ja minuun", jatkoi Matleena, katsoen väristen mäenrinnettä. "Meidän täytyy kiiruhtaa pois täältä."

"Ei niiden pitänyt ruveta meitä takaa-ajamaan ennenkuin iltapuolella vietyään puut kotiin. Mutta silloin oli Niilon ja toisten lasten määrä tulla mukaan, ja Piston he aikoivat ottaa meitä vainuamaan."

"Poika, meidän on mentävä heti paikalla joen poikitse. Heidän koiransa ei löydä jälkiämme, kun kuljemme kohoveden yli ja vedämme avuksemme laudanpalat, joita siellä kelluu."

He järjestivät joutuisasti kelkkansa. Matleena pysähtyi äkkiä nuoratessaan kiinni konttia. Hän tarttui Antin käsivarteen.

"Poika! Kuuletko! Nyt ne ovat sittenkin meidän jäljillämme sekä renki että lapset ja Pisto! Kuuletko, ne ovat kohta täällä! Ne tulevat tätä mäkeä -- nyt ne ovat tuon kalliolohkareen takana!"

Antti seisoi jäykkänä. Hän kuuli selvästi, hän, kuten Matleenakin, äkäistä koirannalkutusta, joka nopeasti lähestyi mäen alapuolelle ulottuvan metsikön kautta. Keskelle mäkeä pistäytyvän jyrkän kallioseinämän tuolta puolen kuului mies- ja poikaäänten yllyttäviä huutoja.

Nyt ratisivat ja taittuivat oksat aivan heidän vierellään. Matleena ja Mauno, joka oli juuri noussut lämmittelemään, heittäytyivät kovasti kirkaisten suin päin kelkkaan. Antti piteli Helokkia takanaan toisesta sarvesta. Hän oli tuiman ja raskasmielisen näköinen.

Lapset -- Helokki! Hänessä välähti taas, että hän itse oli johdattanut heidät tähän surkeuteen, vaaroihin, jotka nyt olivat yllättäneet heidät.

Kahdeskymmenesneljäs luku.

ODOTTAMATON KOHTAAMINEN.

Samassa Antin vasta niin kauhistunut katse huomasi _poron_ sarvet ja pään. Poron, joka kopsavin sorkin ja vuorostaan suurissa, mustissa silmissään säikähtynyt ilme kiisi hänen ohitseen jatkaen matkaansa joenäyrästä pitkin! Lappalaiskoira oli ihan sen kintereillä. Ne syöksyivät sivuitse panematta huomiota lapsiin kelkkansa vieressä. Moisia pikku raukkoja ei poro ja vielä vähemmän koira pelännyt!

Koivuviidakosta ilmestyi luikkaava lappalainen. Nopein ottein puikki hän eteenpäin keveillä, lyhyillä suksillaan. Hänen latuaan seurasi lappalaispoika.

Antti ei uskonut silmiään: Karin Matti! Lappalainen heidän omalta kotiseudultaan, tuntureilta, sama, jolla oli kota ainoastaan kymmenen penikulmaa heidän omaa pitäjäänsä pohjoisempana.

Lappalaiselta pääsi huudahdus. "Eikös vain olekin Antti tunturin Huippukylästä! Ja, Jumala armahtakoon, pienokaiset myös, ja nyt hoikemmat lappalaisen lapsia! Tänä keväänä on tunturin lapsilla ollut ruuanpuute."

"Matti! Voi, oletteko Matti?" Matleena, vielä joka jäsenessään vavisten, meni lappalaisen luo.

Mauno tuskin uskalsi kohottaa päätään kelkasta. Tällä kertaa hän uskoi varmasti säikähdyksestä kuolleensa, sillä hän ei voinut liikahtaa paikaltaan. Sitä paitsi hallitsi hänen mieltään vielä ajatus, että hänen äsken kuulemansa hoilotus oli "totirengin" ja pahan talon poikien kurkusta lähtenyt, ja että nalkuttava haukunta oli Piston. Mauno ei voinut niin yht'äkkiä kääntää ylösalas ja alasylös kaikkia kauheita kuvitteluitaan. Hänen täytyi saada aikaa niiden järjestämiseen.

Siksi hän yhä makasi, hankasi nilkkojaan kelkansyrjään ja seisoi miltei päällään lammasnahkavällyissä. Vasta saatuaan läiskäyksen sille ruumiinosalle, jonka hän liian varomattomasti oli antanut alttiiksi, hän ponnahti pystyyn, päästen jaloilleen.

"Pikku poju on säikähtynyt suunniltaan; muuten oiva mies Lapin tuntureilla!" sanoi Matti.

"Siellä ei ollut ihmisiä, jotka pelottavat toiset kuoliaaksi", jupisi Mauno. "Olin ihan menehtyä. Ei ole lainkaan hauskaa odottaa tulevansa koiran kuoliaaksi puremaksi ja saada sitte sisälmyksensä savuavalla viinalla poltetuiksi."

"Kelpo pikkumies, joka pelkää vaarallista tulijuomaa! Köyhä lappalainen nauttii tulijuomaa, ja se on lappalaisen surma." Matti oli tullut äkkiä surullisen näköiseksi, mutta sai taas pian iloisen, tasaisen lappalaistuulensa takaisin. "Olipa suuri onni", hän sanoi, "että porohärkä pakeni laumasta tänä aamuna. Olin äkeissäni ja samosin sen jälkiä lumisohjussa koko päivän. Nyt olen tyytyväinen poron paosta. Pallas kyllä tyytyy myös pysähtymään. Annanpa ruokaa teille kaikille."

Lappalainen otti "Lapin kaapista" s.o. väljästä mekostaan palasen poronjuustoa ja kovaa leipää, jonka Pallas, hänen poikansa, samaten kuin muutkin, pisti nälkäisenä poskeensa.

"Ei olla nyt etäällä laumasta. Porohärkä on jo kyllä siellä. Tänä yönä saavat ruotsinlapset olla pikkulappalaisina vanhan lappalaisen kodassa."

"Matti kulta, lähdetään jo", hätäili Matleena, vetäen Mattia mekonhihasta. "Kuulen töyrän yläpuolelta harmaan koiran ääntä; se vinkuu ja etsii jälkiä. Kuulenpa poikien huhuiluakin."

Matleena sai Matin mukanaan jäälle. Pikku Pallas katseli, miten Antti järjesteli kelkkaa. Hän ajatteli, että ruotsin-ihmisten vaellus oli perin hankalaa: ei pulkkaa, johon saattoi köyttää kiinni mitä tahtoi mukaansa, eikä poroa vetäjäksi peninkulmaisten lakeuksien yli! Kaikkein pahinta oli kai liikkua noin raskaissa tamineissa, varsinkin mitä jalkineisiin tuli. Olihan Antilla ja Maunolla aikaihmisten kengät, läpiliottuneet ja heinillä täytetyt. Heidän paikkaiset ja repeilleet pitkät housunsa sekä pitkähihaiset, vyöttömät takkinsa olivat verhoiksi työläät ja sopimattomat. Koskaan ei lappalainen olisi halunnut tai voinutkaan kulkea retustaa tietään moisessa puvussa.

Pikku Pallas pyrähteli ja hypähteli notkeana kuin näätä, yllään lyhyt poronnahkamekko säärimyötäisine housuineen, jotka olivat nilkasta kiinninyörätyt korein tupsunauhoin, ja jaloissaan höyhenkeveät lapikkaat. Sininen, viheriäraitainen suippolakki kattoi päätä keveänä kuin tyhjän verta!

Lapinpoika asetti sukset ja sauvat kelkkaan ja tarttui nuoraan auttaakseen Anttia vetämään. Matti oli sen sijaan neuvonut jättämään kuorman jäljelle. Hän lupasi kyllä auttaa heitä kohoveden yli.

Heidän rohkea tuumansa, kun olivat ottaneet vuohen mukaansa pitkälle kiertomatkalleen, huvitti lappalaista suuresti. Vuohihan oli melkein yhtä helposti hoidettu ja ruokittu kuin poro.

Tuossapa Helokki tulikin juosten metsiköstä, kun Matleena kutsui sitä, tuli kylläisenä ja tyytyväisenä.

Matleena oli molskahtaa jäihin, kun ei voinut olla katselematta taakseen sinne päin, mistä hän kuuli selvästi haukuntaa ja hoilotusta. Heidän ollessaan keskellä leveää jokea hän saattoi nähdä kylän, jonka ohitse he olivat tulleet, ja siitä ylempänä peltoja päivineen, mäkirinteitä ja ojanpartaita. Näkipä hän tumman, tiheän metsänkin, missä heidän vihreä tupansa oli ollut!

Hän piilottautui väristen Matin taa. Tuolla, juuri missä mäkitie aukesi joelle, hän näki harmaan koiran vinkuen ja hiljaa ulvoen painaltavan sitä pitkin. Ylhäällä, uloinna mäen laella hän huomasi kaksi rotevaa miestä ja kolme poikaa sekä tytön. Ne olivat takaa-ajossa kuin ahnaat sudet, himoten saalista!

Matleena tarttui tanakammin Matin mekkoon; Mauno piteli hänkin siitä yhtä lujasti.

Kahdeskymmenesviides luku.

LAPPALAISKOTA JA POROT.

Kaukana heidän edessään, missä tie kulki jo pohjoispuolellaan lumesta vapaan mäen poikitse, näkyi aivan kuin harmaista, kuivista puista muodostunut metsä, joka liikkui hiljaa eteenpäin.

Karin Matti joikahutti äänekkäästi, päästi omituisen, läpitunkevan parkaisun, joka ponnahti juuri kuin kurkusta ja suulaesta yht'aikaa. Ken ei ollut ennen sellaista kuullut, olisi voinut luulla Matin äkkiä saaneen "miestä väkevämpää" ja loruavan järjettömiä. Mutta Hallatunturin lapset tunsivat toki sen verran lappalaisten tapoja, että käsittivät Matin nyt tilaisuutta varten sepitetyllä laululla tervehtivän vaimoaan, lapsiaan ja poronvartijoita ja kertovan heille kohtauksensa ruotsalaislasten kanssa, niin että kodassa tiedettiin heidän kohtalostaan jo paljon ennen heidän tuloaan porolaumaan.

"Porohärkä juoksi pakoon koko päivän", joikui Matti. "Tapasi pieniä ruotsalaislapsia jäätyneen veden partaalla; pelkäsivät lappalaista, olivat mielissään, kun tunsivat Karhutunturin Matin. He saavat lappalaisruokaa, saavat maata lappalaisen kodassa. Ovat orpoja, ei isää, ei äitiä."

Pieni Pallas heittäytyi suksilleen heti, kun näki poronsarvimetsän. Hän kiisi nuolennopeana kuin vainottu merilintu yli jään. Perästä-tulijat kuulivat pian paimenkoirien haukuntaa niiden liehuessa enemmän kuin tuhatlukuisen porolauman ympärillä saadakseen sen yöksi koolle.

Lappalaisilla oli aikomus pystyttää majansa mäelle, tälle puolen suurta kylää, jonka lapset olivat nähneet toiselta rannalta. Oli siinä niin koirilla kuin lappalaisilla ankara työ kuljettaessaan noita välistä sangen äksyjä eläimiä ahtaan solan kautta joelta kankaalle. Matti hiihtikin edelle ollakseen apuna.

Mauno, Matleena, jopa Anttikin kävelivät kuin unessa laahustaen jalkojaan. He tuskin virkistyivät tavatessaan pikku Matin tiellä lumisohjussa tallustamassa juuri niin iposen alastomana kuin oli syntyessään. Siirillä, hänen pienellä siskollaan, oli työ ja vaiva saada hänet kiinni ja kotaan viedyksi. Mutta lappalaisäiti, Serina, oli käänteissään varmempi. Hän otti sätkyttelevän pojan, pisti hänet nahkakoteloon, hienoon poronkarvavuoteeseensa ja sitoi tuon pehmeän verhon hänen elämää ja vallattomuutta hytkähtelevän pikku ruumiinsa ympärille. Käärön hän ripusti hihnoilla kodan kattoon kiinnitettyyn kapeaan puunrunkoon. Siiri alkoi heiluttaa "kätkyttä" ja lauleli villiä, huumaavaa lappalaista kehtolaulua Matille, joka vaikeni, kuunteli ja -- nukkui.

Kiertolaislapset, pienet, väsyneet raukat, heittäytyivät poronnahoille, joita oli kuin mattoja tulen ympärillä kodan keskellä. Siitä heidät herätettiin juomaan väkevää kahvia. Mutta ei mikään kahvi eikä mikään maailmassa saanut Maunon silmiä auki.

Ihmeellistä vain, miten Antti ja Matleena piristyivät kahvitilkasta. Samassa tuntui nälkäkin. Kuinka uskomattoman hyvältä maistuikaan poronliha, jota he saivat ohraleipäkakulla. Yksin musta, voimakas poronverisoppakin oli heistä makoisaa. Poronmaidosta, jota tarjottiin sirostiveistetystä maljakosta, he saattoivat kuitenkin kiittäen kieltäytyä. Siitä, joka ei ole siihen tottunut, se tuntuikin karvaalta ja väkevältä. Vuohenmaito maistui heistä paljon paremmalta.

Helokki, jonka rikas maitovarasto tarjottiin lappalaistalouden avuksi, kiipesi sievästi poronnahkojen yli oikaisten itsensä mukavasti äärimäiselle taljalle.

Mauno nukkui yhä kuin kivi.

Kuitenkin vallitsi kodan ulkopuolella mitä kauhein meteli. Lappalaiset kirkuivat ja luikkasivat heittäessään suopunkeja niiden porolehmäin sarviin, joita oli lypsettävä. Porot asettuivat kaikkine sorkkineen vastarintaan lumisohjussa ja paljastuneitten mätästen keskellä. Mutta ne vedettiin esiin, ja lappalaiset pitelivät niitä paikoillaan tyttöjen lypsäessä pieniin maljakkoihin.

Porolehmät ja -vasikat tuijottivat ihmetellen vieraisiin, Anttiin ja Matleenaan, jotka käyskentelivät Siirin kanssa käsi kädessä mahtavan lauman keskellä. Turvallisina kulkivat lappalaislapset porohärkäinkin parissa, jotka tappelivat ja puskivat toisiaan lopulta yhteensekaantunein sarvin ja suopunkien lentäessä heidän korviensa ympärillä. Alati valppaat lappalaiskoirat saattoivat äkkiä havaita poron, joka huomaamatta halusi lähteä paremmille laitumille. Ne nuolena perässä, suoraan lauman läpi, niin että sai katsoa eteensä pysyikö pystyssä, jos sattui niiden tielle!

Joka puolella kaikui omituinen, pehmeä, mutta sittenkin hiomaton kieli. Lappalaiset juttelivat, viittoilivat kiivain liikkein laumaan päin ja huusivat tullakseen kuulluiksi. Oli vangittava porohärkiä vetojuhdiksi kesytettäväksi; oli hoidettava pieniä, hontelosäärisiä vasikoita; oli eroiteltava eläimiä teurastuksen varalta.

Naiset puhelivat hyväillen puolilaulavalla äänellä lypsyporoillensa. He kyykkivät maassa, polvellaan nuori, pieni, silkinpehmeä vasikka. Sitä he hellivät ja hyväilivät poroemon seisoessa vieressä ja hellästi katsellessa suurine, mustankosteine silmineen.

Antti ja Matleena olivat kuin päästä pyörällä. Omituinen joikuileminen, tuo ikäänkuin hilpeä touhu ja kiire, koko elämä tempasi heidät mukaansa.

Kodan aukosta kohosi savu mustana ja paksuna. Pikkupojat, jotka olivat juosseet, hoilanneet ja pyöristelleet lumessa sekä päivinä paistavien mättäitten keskellä porojen, koirien ja ihmisten tyrkkiminä, alkoivat vetäytyä ruuan ääreen ja levolle. Sarvimetsä harveni. Oksapari toisensa jälkeen vajosi seisovaan laumaan. Yhä useampia sukelsi piiloon, ja pian oli koko porolauma yölevolla. Lappalaiskoirat puolestaan, jotka olivat saaneet ruokaa kodassa, nukkuivat sen lämpimässä, suljetuin silmin, kuten Lapin piskien on tapana, mutta korvat jännitettyinä pienintäkin suden ennettä huomaamaan.

Matti tuli kotaan seurassaan isot pojat ja rengit. Serina oli varannut heille ruokaa ja kahvia. Naisväki, sukulaisia ja porotyttöjä, tuli pian jäljestä nälkäisenä ja väsyneenä -- ei pahemmin sentään kuin että jaksoivat ylläpitää kodassa hilpeää hälinää.

Miehet polttelivat lyhyitä liitupiippujaan; samaten vanhemmat naiset. He joivat mustaa kahvia ja kertoivat seikkailutarinoita, niinkuin vanhasta sudesta, jota ei kukaan voinut kaataa, se kun oli loihdittu eikä siihen siksi pystynyt keihäs eikä ruuti. He puhelivat kuiskaten, mitä muka Matti oli "nähnyt" juhannusyönä seisoessaan uhrikivikukkulalla. Hänpä oli nähnyt kaiken, mitä vuoden mittaan oli tapahtuva maassa, ja osasi ennustaa rauhaa, sotaa tai ruttoa, hyvää tai huonoa vuotta. Hän oli seurannut näyssään kuoleman kulkua. Matti tiesi sanoa -- jos vain "tahtoi" -- korjaisiko kuolema vuoden varrella enimmäkseen vanhaa vai nuorta väkeä.

Koko tuon lapinkielisen puhelun käänsi Siiri Antille ja Matleenalle. Hän keksi kyllä itsekin lisää, muuttaen kaiken hieman kammottavammaksi.

Täällä lappalaisten joukossa ei ollut puhetta haltijoista ja keijukaisista, vaan kyllä sen sijaan hiisistä ja noidutuista ruotsalaisista, joiden oli pakko totella ja seurata lappalaista, vaikka olivat ennen olleet hänelle kopeita -- ja noita-akoista ja "uhreista" ja vaaroista autioilla tunturilakeuksilla, missä vainajat huusivat ja vaikeroivat rämeillä yöt läpeensä.

Kummallista, että ihmistä saattaa ruveta nukuttamaan moista kauheata puhetta kuullen! Mutta Antti ja Matleena, hepä kävivät sittenkin unisiksi. He olivat heittäneet yltään lionneet kengät ja päällimäiset verhot, ja nyt he vyöryttäytyivät poronnahalle Siirin ja pikku Liisan viereen.

Porolauma nukkui ulkona. Tuhansittain elämää, ja kuitenkin äänetön hiljaisuus. Yli kaiken säteili kevät-yön lempeästi hymyilevä tähtitaivas, loistellen köyhän lappalaisen kodan yllä, kuten se edellisenä yönä oli valaissut kulkurilasten vihreää tupaa metsässä.

Kahdeskymmeneskuudes luku.

JÄLLEEN OMIN PÄIN.

Sekä päiviä että viikkoja on kulunut siitä alkukevään aamupäivästä, jolloin Hallatunturin lapset erkanivat vanhoista ystävistään, Karin Matin lappalaisjoukosta.

Niin Antti, Matleena kuin Maunokin olivat sitä ennen saaneet ottaa osaa suopunginheittoon, lypsyyn ja telttojen kokoamiseen sekä auttaa taloustarpeita ja ruokavaroja pulkkiin sullottaessa, jotka rivissä seisoivat valmiina odottamassa.

Antti oli koettanut poronajoa, joka oli hauskaa, mutta oli käydä vaaralliseksi. Hän sai nimittäin istua pulkkaan, sävyisänä pidetty porohärkä valjastettiin eteen, ja Matti itse jätti poronnahkahihnan Antin käteen. Nyt neuvottiin häntä, miten tuli hoitaa ajoporoa ja käytellä hihnaa heittäen sitä poron sarvien oikealle tai vasemmalle puolelle, aina sen mukaan kumpaan suuntaan halusi joutuakseen kantavimmalle lumelle. Hänelle opetettiin myös, kuinka oli meneteltävä, jos poro vasten odotusta rupeaisi äksyksi. Ja sitte oli Antti kiitänyt matkaan hangelle korkeitten honkien väliin; ne loistivat kullansinipunervina aamuauringossa, joka juuri tunkihe metsän läpi.

"Heleijaa!" -- Suurenmoista! Ihanampaa ei liene kotkan kulku yli metsäin! Antin mieli kävi niin keveäksi. Hän kuvitteli lentävänsä kuin kotka, liikkuvansa nuolen nopeudella metsän halki kuin lohi kirkkaissa vesissä, penikulmamääriä kiitäen kuin nuori varsa! Poro raivasi itselleen tien runkojen välitse, missä ei ollut koskaan tietä näkynyt.

Mutta sitte, eräällä kaskella, se tahtoi kääntyä takaisin, jota toimenpidettä Antti vastusti mitä jyrkimmin, nykien suitsista ja huutaen vaativasti: "Hei, hei, matkaan vaan!" Hän heitteli ajohihnaa sarvien oikealle ja vasemmalle puolen, kiskoi ja repi. Näin hupaisessa kyydissä hän ei ollut vielä koskaan ollut!

"Tahdotkos lähteä menemään, senkin sorkkatonttu!" hoilasi Antti, viskaten ylimielisenä haukkumasanan tunturien porohärälle, hän, joka oli ainoastaan metsien ja mäkien ruotsalaispoika!

Niin että porohärkä suuttui. Salamannopeasti se kääntyi pulkkaa kohden hyökäten sarvin ja etujaloin poikanulikan kimppuun, joka oli sanonut häntä "sorkkatontuksi"! Olipa nyt hyvä, että Antti oli painanut mieleensä äksyjä poroja koskevan opetuksen ja että hän tottumuksesta sekä välttämättömyyden pakosta oli kehittynyt päättäväksi ja vikkeläksi liikkeissään. Antti tarttui siis pelastuskeinoon, jonka Matti oli hänelle neuvonut. Hän liukui pulkasta, kiepsauttaen sen reippaasti ylitsensä kuin suojukseksi. Sen alla hän sitte makasi mielestään hirveän pitkän ajan, kuullen, kuinka porohärkä rummutti pulkkaa kovine terävine "tonttusorkkineen".

Poro oli enemmän kuin tyytymätön siihen, ettei voinut toden teolla väsyttävistä ponnistuksistaan huolimatta yltää poikaan, joka oli niin taitamattomasti nykinyt hihnasta, kirkunut "hei, hei!" ja nimitellyt häntä sorkkatontuksi, ja joka nyt makasi tuossa puupohjan alla, niin ettei porohärkä voinut tarttua häneen. Täytyihän sen säästää sorkkiaan, jotka saisivat tehdä yllin kyllin työtä päivän mittaan särkiessään hankea; sen alla vasta oli sen mieluisa ravinto, jäkälä, josta porot elävät.

Antti tirkisti aukosta pulkan alta, jota hän kohotti selällään. Hohoo -- oliko niin, että poro oli perin röyhkeästi kääntynyt vetoasentoon valmiina lähtemään takaisin leiripaikalle. Nyt sieti olla taas nopsa käänteissä. Sorkkatonttu oli, näet, selvässä aikeessa lähteä matkaan pulkkineen välittämättä siitä, oliko siinä ruotsalaispoikaa vai ei.