Part 11

Tuskin ehtikään Antti vääntää pulkan suoraan ja pyöräyttää itsensä siihen pää edellä, ennenkuin, aivan oikein, oltiin menossa takaisin kotaa ja laumaa kohden. Antti palasi leiriin silmät ilosta loistaen, koko pulkanalaisen tappionsa unohtaneena ja voitti lappalaisten suosion- ja ihailunosotukset -- minkä ihastuksen hän otti ihmeteltävän vaatimattomana vastaan. Hän yksin vain tiesi, kuinka jänismäiseksi hän oli tuntenut itsensä pulkan alla viettämänään hetkenä, päänsä päällä terävät, paukuttavat poronsorkat.

Kun sitte Matleena ja Mauno myöskin tahtoivat tulla huomatuiksi ja yrittää osakseen lappalaisten suosiota tekemällä huvimatkan pulkassa, nousi Antti päättävään vastarintaan. Hän vakuutti sen olevan pienokaisille suorastaan vaarallista. Niinkuin muka olisi tarvittu jotain taitoa pulkassa-ajamiseen! Istuu vaan ja pitää hihnasta kiinni! No, kas nyt aina!

Mauno oli voinut vallan mainiosti lappalaisten ja porojen joukossa. Olipa leikkinyt pikku Matinkin kanssa, joka oli saanut ryömiä aamulla kätkyestään ja näyttänyt karvaiselta tonttulapselta, kun pehmeät poronkarvat olivat tarttuneet hänen hikiseen pikku ruumiiseensa. Mauno tunsi itsensä niin perin tyytyväiseksi oloonsa lappalaisten luona, että hänestä olisi ollut paljon mukavampaa kulkea takaisin kotiin heidän kanssaan kuin kierrellä teitä pitkin ja juosta itsensä pilalle jäällä pahan talon väkeä ja koiraa paossa. Hän tunnusti avomielisesti, ettei hänen paluutansa muu estänyt kuin se, ettei tuvassa enää ollut isää eikä äitiä.

"Näetkös, Antti", oli Mauno vakuuttanut, lyödä paukahuttaen kätensä yhteen, "näetkös, jos he vain olisivat siellä, niin minä puolestani kääntyisin ja ajaisin takaisin kotiin pulkassa porohärän vetämänä koko tien Hallatunturille asti, ettäs sen tiedät."

Mauno oli mennyt Antin luota ylimielisenä, kädet housuntaskuissa, ylpeänä siitä, että hän taisi luopua niin komeasta kyydistä siksi mitättömän esteen tähden kuin oli se seikka, ettei pienessä harmaassa tuvassa ollut enää isää eikä äitiä.

Surullisen haikeaa oli, kun kulkurilapset ja lappalaiset, jotka ihan äsken olivat kohdanneet toisensa, nyt jälleen lähtivät vaeltamaan kumpikin taholleen -- lapset etelään ja itäänpäin varallisten ihmisten luo, viljaviin seutuihin, lappalaiset nopeaa kulkua pohjoiseen päin kohden suurta valoisuutta, korkeita tunturijyrkänteitä ja aavoja paasikallioita, jotka olivat valkeina poronjäkälästä.

Kun kiertolaisemme jälleen yksinäisinä lähestyivät suurta kylää, kuului etäältä Karin Matin jäähyväisjoikaus:

"Pois vaeltavat kulkurilapset, pois paljon näkemään ja oppimaan kirjan mustista sanoista. Köyhä lappalainen ei tiedä mitään, ei voi selittää mustia sanoja. Köyhä lappalainen kulkee tunturille, oppii ymmärtämään suuren Isän sanaa, oppii tietämään, missä se yrtti itää, joka lääkitsee sairaan miehen, oppii löytämään tien harmaasäären olinpaikoille, oppii selittämään tunnusmerkkejä. Köyhällä lappalaisella on tunturin yläpuolella hyvä Isä; hän vaeltaa sinne nopeasti, laulaa laulun kulkurilapsista, jotka ovat ilahuttaneet lappalaista kodassaan. Kulkurilapset ovat vaeltaneet pimeää tietä, mutta heidän yllään on valoa. Kulkurilapsilla on myös hyvä, suuri Isä."

Lapset olivat seisoneet hiljaa kuunnellen, kunnes joikuvan lappalaisen ääntä ei enää ollenkaan kuulunut.

Kahdeskymmenesseitsemäs luku.

"MORSIAN."

Lapset läksivät niin muodoin taas matkaan suurasutusta kohden. He tulivat taloihin, missä vallitsi järjestys ja rattoisa olo, missä työ sujui vauhdilla ja vastakudotuita liinakappaleita valkaistiin auringossa levälleen levitettyinä mäenrinteille talojen äärellä. Välistä he myöskin joutuivat paikkoihin ja taloihin, ulkoapäin kyllä peräti muhkeisiin, mutta sellaisiin, joissa juoppous ja laiskuus olivat tehneet mielet koviksi ja kielet veitsenteräviksi.

Vietettyään kerran yönsä pelon vallassa ja nöyryytettyinä juuri sellaisessa paikassa, he tulivat uuteen vieraaseen pitäjään. Valkeiden koskien kohinaa, joiden pauhu oli kuin ainaisena ukonjylinänä yhäti heidän korvissaan kaikunut heidän seuratessaan maantietä jokilaaksoja pitkin, ei kuulunut enää.

He olivat päässeet seudulle, missä merenkulku alkoi ja valtajoki virtasi purjehduskelpoisena, leveänä ja tyynenä. Sen partailla oli taukoamatonta hyörinää ja pyörinää, ja se kuljetti muassaan kellertäviä hirsiä, jotka korjattiin suuriin sahoihin. Ulompana satamassa oli ankkurissa niin oman kuin vieraan maan laivoja, lotjien ympäröiminä, jotka olivat täyteen ahdetut äsken-sahatuita lankkuja. Oli kesä, öin ja päivin valoa, valoa ilmassa, valoa mielissä. Sahoilla ja laivoissa kävi työ hilpeällä vauhdilla.

Kulkurilapset vaelsivat talojakin korkeampien lautatarhojen läpi, missä tuore puu raittiisti tuoksui. He pysähtyivät valkorunkoisten koivujen luo, jotka reunustivat tietä hienoon, valkeaan herrastaloon.

Pieni höyryvene, kokassaan Ruotsin lippu, seisahtui laiturin luo, joka oli vähän tuonnempana lautatarhasta. Seurue hienoja ihmisiä tuli nauraen ja jutellen koivureunaista, kauniiseen herrastaloon johtavaa tietä kohti.

Matleena vetäytyi pelästyneenä syrjään Helokin kera. Veljet seurasivat. Lautapinkkojen takana oli kyllin piilopaikkoja.

Matleena käsitti, etteivät he itse voineet nyt heti kulkea samaa tietä, jota niin hienot ihmiset olivat menneet; niin että hän kääntyi pieneen taloon, joka näytti niin somalta. Siinä oli pienet ikkunat, jotka nauroivat punaisen tiilikaton alta aivan kuin jahtimestarilla, vaikka tämä talo oli pienempi, väriltään vaalea ja keltainen.

Vihreä säleaita kiersi ympäri pihaa; tämä oli iso kasvistarhoineen ja luonnollisine nurmikenttineen, joille oli levitetty kankaita valkaistumaan.

Siellä oli myöskin pensaita ja pikkupuita, oikein rungollisia. Lapset tiesivät nyt sen verran, että ne olivat puita, joissa kasvaisi omenia; ja vaikka he eivät olleet milloinkaan syöneet tai maistaneet omenia, niin oli heidän mielestään juhlallista nähdä sellaisia puita, joita oli ollut itse paratiisissa.

Sitä paitsi oli siellä monenlaisia kukkia ja ruusuja. Niin että Antti katsoi hyväksi asettaa koivunvitsaksesta tehdyn renkaan Helokin kuonon ympärille, ennenkuin he astuivat sen kera kauniista, valkeasta portista.

Kasvistarhasta talon eteläpuolella nousi nuori nainen. Hän oli rikkaruohoa kitkemässä.

Kohottaen käsivartensa kaarena suojaksi aurinkoa vastaan, hän tarkasteli tulijoiden jotenkin tavattoman näköistä ryhmää.

Hänen nuorille, kauniille kasvoilleen tuli hellä, myötätuntoinen ilme. Hänen äänensä kaikui surullisen huolestuneelta: "No totisesti, eivätkös nämä lapset ole katovuoden kulmilta, ehkä suurtunturilta, missä on ollut vaikeinta. Miten teidän raukkojen on täytynytkään kulkea pitkältä ja kärsiä paljon. Tulkaa sisään, rakkaat."

Hän tuli kasvismaalta kiiruhtaen taloon päin.

"Hän _oli morsian_ -- Antti, Mauno, -- pojat. -- Hän _oli morsian_", kuiskasi Matleena innosta ja ilosta suunniltaan.

"Hupsu", jupisi Mauno, jonka oli nälkä. "Oletko koskaan nähnyt minkään morsiamen kykkivän kasvistarhassa kitkemässä. Kyllähän täällä alamaassa kaikki on takaperoista -- mutta niin päin seiniä eivät asiat kuitenkaan liene."

"Kuitenkin se oli hän, tottahan näette. Tuo oli se korea, hieno morsian", kuiskasi Matleena. Enemmän ujona ja hämillään kuin konsanaan, mutta sittenkin ihastuneena hän hiipi veljien taa, jotka häpesivät hänen typerää keksintöään ja olivat juuri piilottamaisillaan hänet.

He tulivat suureen, aurinkoiseen huoneeseen, missä oli niin hienoa kuin olisi käyty häätalon pyhäkammioon -- ellei siellä olisi ollut tavallista takkaa ja uuden uutukaisia kangaspuita keski-ikkunan edessä ja niissä pumpulikangasta.

"Morsian", josta Matleena oli puhunut, seisoi valkeaksi maalatun kaapin ääressä ottaen innokkaasti esille ruokaa.

Mauno alkoi tuijottaa suurin silmin hänen päähänsä. Ei kai tuo, joka sijaitsi noin korkealla punapilkkuisen karttuunihuivin alla, voinut olla morsiuskruunu. Luultavasti siellä oli vain hiuspalmikot, jotka olivat kierretyt pään ympärille ja kammalla kiinnitetyt.

Mauno silmäili nuoren emännän vartta keksiäkseen jotain muuta huomattavampaa morsiamen tunnusta.

Vieläkös mitä! Pumpulipusero ja kotikutoinen, siniruutuinen hame!

Samassa "morsian" kääntyi. Hän kohtasi Maunon miettivän, terävästi tutkistelevan silmäyksen. Poika näytti somalta, aivan kuin pieni, viisas karhunpoikanen: pää oli kallellaan, ja siniset silmät tähystivät häneen mietiskellen.

"Mitähän tuollainen pieni mies ajattelee, kun hän näyttää niin ihmettelevältä?" kysyi hän mennen hymyillen lasten luo heidän seisoessaan ovensuussa.

"Matleena sanoo", -- alotti Mauno.

"Ole vaiti Mauno", varotti Antti nipistäen veikkoa käsivarresta jotenkin tuntuvasti. Se oli merkki siitä, että tuli olla varovainen ja ymmärtäväinen puheissa ja eleissä ja yleensä siinä, mikä oli tässä maassa sopivaa. Mauno oli siihen tottunut sangen hyvin, niin että hän saattoi ojentua sen mukaan. "Mitä hän sitte sanoo, tuo Matleena?" kysyi nuori emäntä vetäessään Maunoa kanssaan pöydän luo.

"Tuo tyttönen ei näytä minusta haluavan sanoa muuta, kuin mikä on oikeaa ja hyvää", lisäsi hän ystävällisesti.

Matleena oli tulipunainen ja loi silmänsä alas. Hänen teki mielensä itkeä, niin tuskissaan ja häpeissään hän oli.

Mauno ei tietysti uskaltanut enää avata suutaan -- niin suuresti hän kunnioitti Antin nipistystä.

"No mutta, lapset, nyt teidän täytyy kertoa, mitä Matleena sanoo."

Antti astui esiin, hänkin punaisena korvia myöten.

"Matleena juttelee usein niin paljon hullunkurista, jota hän keksii, vaikka ei siinä ole mitään pahaa. Nyt hän väittää, että nuori emäntä on -- morsian."

"Eei, kuule, Antti, sitä minä en sanonut." Matleena suuttui veljen tavasta selittää väärin hänen sanojansa, ja niin hän vapautui rasittavasta ujoudestaan.

"Minä sanoin, minä, että emäntä _oli morsian_."

"Niin kuuleppas -- nyt sinä sanot sen taas." Antti katsoi siskoaan ankarasti nuhdellen ja varoittaen.

"Niin, _oli morsian_ pahan talon kylässä." Matleena loi nyt kyyneleiset, säteilevän siniset silmänsä emäntään -- ikäänkuin vedoten hänen apuunsa.

Emännältä pääsi huudahdus: "Mutta lapset -- totisesti, tehän saavuitte kulkijaimina häätaloon, kun menin naimisiin, ja toitte onnea tullessanne."

"Niin, sitähän minä tarkoitan", puhisi Matleena harmistuneena, "ja minä sain tanssia morsiamen kanssa ja sain kaksitoista äyriä."

"Hertti sentään, miten on hauskaa saada nähdä tunturiseutulaisia. Minun on sinne välistä niin kovasti ikävä, varsinkin nyt kesällä. Ennen, tähän aikaan, hoitelin elukoita tunturimajoissamme."

Nuori emäntä hymyili, ja jutteli tuttavallisesti lasten kanssa tuodessaan heille ruokaa ja etsiessään joitakin vaatekappaleita, korjatakseen ne heille.

Hän nauroi tyytyväisenä, ajatellessaan, että lapset osuivat keksimään jotain niin perin somaa, että ottivat vuohen joukkoonsa lähtiessään kiertämään.

Hänen täytyi nähdä Helokki ja jutella sen kanssa, kun se rengas kuonon ympärillä lepäsi portailla kuin koira. Hän ymmärsi vuohia ja olisi mielellään tahtonut sellaisen omakseen. Mutta täällä sahalla ei niitä ollut kenelläkään, eikä kukaan nykyään käsittänyt, miten paljon hyötyä ja hauskuutta saattoi olla sellaisista eläimistä, jos hoiti niitä oikealla tavalla.

"Voisipa sattua, että sittenkin hankimme vuohen, nyt kun ukkoni kuulee puhuttavan tästä, miten merkillinen se on", hymyili Kirsti.

Nuori Kirsti-emäntä oli niin iloinen, että hän tarttui Matleenan käsiin tanssien ympäri hänen kanssaan. Täytyihän pikkutytön taas kerran saada tanssia "morsiamen" kanssa! "Käy ystäväin", lauloi hän. Matleena oli kyllin rohkea ryhtyäkseen lauluun.

He pysähtyivät keskellä tanssia.

Isäntä, nuori sahanhoitaja, tuli sisään.

Hän seisahtui ovelle kuin kivettyneenä nähdessään vaimonsa pyörähtelevän keskellä päivää lapsimukulan kera, joka kaiken lisäksi oli katovuoden ja kerjäläisen puvussa.

"No mun päivinäni, Kirsti. Oletko tullut hulluksi?"

"Ei, poika!" nauroi Kirsti punaisena ja tanssin elähyttämänä. "Mutta näetkös, minulla on harvinaisia vieraita tuntureilta, niin että totta kai meidän täytyy pitää hauskaa keskenämme."

"Nyt lähdemme yhdessä kasvistarhaan kahvia juomaan", jatkoi hän. Kirsti otti kahvipannun, jaettuaan lapsille kannettavaksi muut kahvivarustukset. Ja niin he vaelsivat kiikkulaudalle, joka sijaitsi kukkivan pihlajan alla, lähellä tuvan nurkkaa ja kahta pientä kasvitarhaa.

Mies joi kahvia, kastaen kotonaleivottua vehnästä. Vaimo teki hänelle seuraa, istuen hänen vieressään terveenä ja onnellisena, jutellen lapsista puoli-ääneen.

"Niin, ajatteles, mitä tuollaiset pikku raukat ovat saaneet kärsiä", sanoi mies. Hän katsoi miettien lasten joko ahtaaksi käyneitä tai aikaihmisten hylkäämiä ja lahjoittamia vaatteita.

"Sitä ei voi sanoin selittää", intoili vaimo, "ilman sekä isää että äitiä, ja näinä kurjuuden vuosina! Näin he saavat nyt jatkaa kulkien ovelta ovelle, ottakoot sitte ihmiset heidät vastaan tai ajakoot ulos."

"En siedä kuullakaan sitä. Vaikeinta se on tietysti ollut tuolle pikku tenavalle. Tuollaiset pienet sääret, joilla hänen on pakko vaeltaa. Mutta reipas hän ainakin on rikkaruohoa kitkemään, niin että kyllä kai hänestä vielä aikaa voittaen tulee mies."

Isäntä katseli tyytyväisenä naureskellen, miten Mauno maaten nelinkontin kasvistarhassa repi naurismaasta savikkaita, heittäen rikkaruohot läjään käytävälle.

"Saanko viedä nämä Helokille", kysyi Mauno. Hän seisoi hikisenä, savisin poskin ruohokäytävällä kasan edessä, missä oli vielä tuoretta, vihreää rikkaruohoa.

"Kuuleppas tuota pienokaista, Kirsti?"

"Niin, hän on ihmeteltävä poika, vaikka tunturilapset kehittyvät usein noin toimeliaiksi, kun ovat niin köyhiä. Mutta nyt heidän pitää saada vehnäskahvia niin paljon kuin jaksavat, se on varma."

"Anna sinä poika vain rikkaruohot vuohelle", sanoi isäntä Maunolle, "Mutta luuletko sen syövän sellaista roskaa", jatkoi hän, Maunon tullessa takaisin Helokin kera, jolle "luvattiin" ruoholäjä, ja joka vapautettuna renkaastaan alkoi näykkiä siitä itselleen.

"Helokki pitää hyvänään, mitä saa", vakuutti Mauno. "Sellaista vuohta ei ole koskaan nähty", lisäsi hän suulaasti, mikä oli hänelle ominaista, kun oli Helokista kysymys, ja hän oli nyt poissa Antin ulottuvilta.

"Jopa jotain! Että se on niin merkillinen!"

"Helokkiko? On kyllä! Hänellä on viisautta kahdentoista edestä. Hän syö, maistunee tai ei, -- pahinta roskaakin, ellei saa parempaa, sillä hän tahtoo koota meille paljon maitoa utariinsa."

Mauno seisoi hetkisen hiljaa miettien Helokin muita mainioita ominaisuuksia. Hän jatkoi: "Jos hän näkee, että olemme väsyneitä ja nälkäisiä, tulee hän luoksemme ja sanoo: mää -- niin hän sanoo -- hän tarkoittaa: 'lypsäkää minut', ja kun pikkutytöt olivat joukossamme, saattoi hän sanoa Anna-Liisalle sillä tavalla monta kertaa päivässä."

"Ja aina hänellä oli maitoa?"

"Alituisesti, se on varma --. Ja sitte hän kihnuttaa meitä turvallaan näin. Hehehe, sanoo hän. Hän juurikuin nauraa silloin, että tulisimme iloisiksi, emmekä kulkisi tietämättämme pahantuulisina. Varo itseäsi, Helokki", huusi Mauno kesken ihastunutta kuvaustaan. "Älä mene maalle, muuten tuon renkaan."

"Miten hennot panna hänelle sellaista kidutuskappaletta?" sanoi isäntä hieman ilvehtien.

"Siltä voi tuntua", jupisi Mauno. Hän sylkäisi, eteensä tuijottaen. "Mutta Helokki ei pahastu siitä. Hän ei tahdo parempaa kuin meillä on."

"Onko teillä sitte rengas kuonon ympärillä?"

"Eei -- mutta. Mitenkäs se olikaan, Antti?"

Neuvotonna ja hämillään kääntyi Mauno veljeen, joka kahvinjuonnin jälkeen istui maahan kumartuneena ja perkasi tulisella touhulla jo siksi lähellä kiikkulautaa, että kuuli, mitä nuo kaksi, isäntä ja Mauno, juttelivat.

Hän katsoi isäntään, joka tuli kasvismaalle.

"Johtui vain mieleeni, kun keksin renkaan Helokille, jottei hän saisi jyrsiä ja hävittää talojen läheltä pikkupuita ja ruohoa, ettei hän kärsi siitä sen enempää kuin mekään."

"Kuulostaa aivan siltä kuin sinäkin kulkisit rengas kuonon ympärillä?"

Sahanhoitaja katseli kummastellen poikaa, joka oli noussut maasta ja seisoi totisin kasvoin hänen edessään.

"Ei meillä nyt ihan sellaista rengasta ole, joka näkyy päällepäin", vastaili Antti hämillään ja punastuen. "Mutta ajattelin, ettei Helokin olisi vaikeampi kulkea peltojen ja naurismaiden välistä rengas kuonossa, saamatta mitään, kuin meidänkään, jotka vaellamme ja tulemme paikkoihin, missä on ruokaa, mutta kenties ei anneta yhtään."

Vanhemman miehen ilme muuttui miettiväksi ja totiseksi sen sijaan, että se ensin oli ollut hiukan ilkamoiva hänen kuunnellessaan pojan sanoja.

Antti pelkäsi, että sahanhoitaja oli vihainen siitä, mitä hän oli sanonut, ja että hänen puheensa oli kuulostanut valittamiselta, josta syystä hän jatkoi niin reippaalla äänellä kuin mahdollista: "Kas, ei sen ole erittäin vaikea kulkea renkaassa, joka on jo hieman varttunut, ja jolla on ymmärrystä ja joka saattaa odottaa, siksi kunnes saa, sillä annetaanhan lopuksi yhtäkaikki jotakin."

"Niin, kyllähän maailman meno muuten olisikin peräti surkea", huomautti isäntä ankarasti.

"Vaan niille, jotka ovat pieniä, kuten tämä pikku Mauno, saattaa se tuntua vaikealta", jatkoi Antti. "Ja sen minä uskon, että pahempi hänen on nähdä ruokaa, koskematta siihen, vaikka ei hänellä olekaan rengasta, kuin Helokin, joka aina itse sieppaa jotain ojien partailta ja pikkupensaista."

"Sellainen rengas, josta puhut, pitäisi niin yhden kuin toisenkin meistä omistaa. Olisi tarpeen panna rengas, kun menemme kapakan ohi, ja kun tupakin haju voimakkaasti tunkeutuu nenäämme, niin että tuntuu kuin emme voisi ilman sitä elää."

"Mutta sellainen rengashan sinulla on ollut nuoruudestasi asti", sanoi Kirsti, joka oli vienyt pois kahvivehkeet ja tuli nyt jälleen paikalle. Hän painoi päänsä hyväillen miehen terveeseen, ruskeaan poskeen.

"Ja sentähden sain sinut -- talon ainoan tyttären ja Rasin pitäjän koreimman tytön, vaikka ei minulla ollut taloa ja olin ulkopitäjäläinen."

Mies veti sydämellisen tyytyväisenä nuoren vaimonsa polvelleen.

"Mieleni laajenee, kun ajattelen sitä, aivan kuin omistaisin koko maailman. Ja nyt", jatkoi hän suoristautuen aivan kuin olisi halunnut nostaa hartioilleen aikamoisen taakan, "nyt tunnen itseni kyllin voimakkaaksi ottamaan tämän pikku miehen omakseni, sillä en siedä ajatella hänen tulevan johonkin hienoon suurtaloon rengas kuonossa."

"Poika, miten iloiseksi teet minut. Olen käynyt samoissa ajatuksissa." Kirsti vei käsivartensa miehen kaulalle ja suuteli häntä sydämellisesti.

"Ajatteles", jatkoi hän, "mieleeni juolahti heti nähtyäni pojan, että minä voisin ruveta rakastamaan häntä, ja että olisi synti sallia hänen taas lähteä kiertoteille."

"Niin, minäkin pidin heti tuosta pikkumiehestä."

"Ja kyllä ruoka riittää, ja tilaa on tarpeeksi."

"Sen verran olen toki säästänyt renkaani avulla, jota olen pitänyt nenälläni ja kaulassani, kun olen mennyt kapakan sekä muiden kurjien paikkojen ohitse, että katson kykeneväni huolehtimaan pienokaisesta, jolla ei ole isää eikä äitiä."

Nuori sahanhoitaja nousi. Hän oli uljaan ja komean näköinen, lujatahtoinen, notkea ja voimakas -- näkyi kyllä, että rengas oli vaikuttanut häneen hyvää.

"Tuollaisten pikkumiesten holhoaminen, kun ne ovat hyvää lajia, on paras säästöpankki, ja olen varma siitä, ettei herrastalon patruuna ajattele toisin, hänkään."

Kahdeskymmeneskahdeksas luku.

PAHEMMASSA KUIN PULASSA.

Mauno puhui Helokille nykien sille ruohoa, kun hänet odottamatta kutsuttiin kiikkulaudalla istuvan nuoren parin luo. Kun häneltä kysyttiin, haluttiko häntä jäädä taloon ainiaaksi, sanoi hän sävyisästi, ettei hänellä puolestaan ollut mitään sitä vastaan. Ei hän juuri tuntenut itseään iloiseksikaan ehdotuksesta, hän oli ainoastaan ihmetyksen vallassa ja sisäisesti hiukan ylösalaisin käännetty.

Hän siis kohautti olkapäitään, pani kädet "taskuihin", tuijotti eteensä ja seisoi vaieten.

Olipa se hieman noloa nuoren väen mielestä, jotka tahtoivat riisua häneltä renkaan ja varmasti uskoivat, että hän vapautuneena siitä huutaisi ja nauraisi ilosta.

Ja siinä hän nyt seisoi ja oli ääneti, näyttäen miettivältä.

"Mutta, poika, etkö tahdokaan jäädä?" kysyi Kirsti ihmetellen ja suorastaan tyytymättömänä.

Pelokkaana ja hämillään kääntyi Mauno pieniin kasvismaihin, missä sisarukset taas kitkivät. Ja sillä kertaa hän tiesi, mitä hän tahtoi.

Oli aivan oikein Antille ja Matleenalle, jos hän jäisi heistä. Saisivat sitte mielin määrin tästä lähtien nipistellä, pestä suovalla ja suoria messinkikammalla! Niin että Mauno kääntyi nuoren väen puoleen onnellinen ja mielistelevä hymy huulillaan ja sanoi, että hän puolestaan pitäisi erinomaisena asiana, jos saisi jäädä tähän taloon.

Helokkia hän piteli luonaan, ettei se irrallaan ollessaan vahingoittaisi nuoria puita eikä kasvistarhaa.

Mauno muuttui äkkiä jälleen tuumaavaksi. Hän katseli vuohta, silmissään kummasteleva, pelästynyt ilme.

"Minusta tuntuu --", änkytti Mauno, käyden tulipunaiseksi, äänen alkaessa väristä. "Minusta tuntuu, että kuitenkin mieluinten lähtisin täältä."

"Mutta poika", sanoi Kirsti katsoen häntä lempeästi ja lujasti silmiin. "Muista, ettei sinun tarvitse enää koskaan olla nälissäsi tai kierrellä teitä pitkin väsyneenä ja nääntyneenä. Saat siistin vuoteen lakanoineen ja pieluksineen ja vällyineen, ja sitte saat oikeat vaatteet, jotka minä kudon ja neulon sinulle."

Mauno kuunteli kuvausta tyytyväisenä.

Hän käsitti enemmän kuin hyvin, mitä sellaiset edut, joita hänelle lueteltiin, merkitsivät.

Ei hänen mielestään ollut ensinkään mukavaa kulkea ja kulkea, ja nähdä nälkää ja pelätä ihmisiä ja koiria ja revontulta, ja kummituksia jäällä, ja kauhistua naisihmisiä, jotka olivat hirttäytyneet vanhoihin latoihin, tai vaeltaa kerjäläisen puvussa ja vääntää nenänsä tilaltaan ahtaiden pikkupaitojen läpi, jotka olivat kuitenkin niin lujat, ettei niitä voinut repiä rikki ja saada siten helpommin ylleen.

Ei, mukavaa se ei ollut. Paljon, paljon pahempaa se oli kuin Antin kuritusnipistykset ja Matleenan suopavesikampaukset.

Mauno seisoi taas tuijottaen ja mietti.

Helokki märehti ihan hänen vieressään rauhallisin, tyytyväisesti suljetuin silmin. Hän tuskin avasi niitä tyrkätessään Maunoa lempeästi kuonollaan. Hän tahtoi, että häntä syyhytettäisiin sarvien välistä.

Mutta Mauno käsitti hänen sanovan: "virmapää, ajatteletko, että eroaisimme. Kun minulla on rengas, niin voinet sinäkin sitä kärsiä. Parempi se on kummallekin kuin ero."

"Tämä Helokki ei kuulu voivan luopua minusta", sanoi Mauno huolestuneena. Hän mulkoili mäkeen pyörein silmin ja hankasi hiekkaa tuohikengillään, niin että paljas nilkka sen yläpuolella paistoi sinipunaiselta.

"Vuohi", kertasi sahanhoitaja ällistyneenä. "Ei kai se kysy sitä, kenenkä luona se on. Se menee kyllä yhtä mielellään sisarustesi kanssa, oletpa poissa tai mukana."

"Päivällä ehkä kyllä", myönsi Mauno, "mutta yöllä, kun on pimeä, talvella, kun on kylmä, ja nytkin sitä paitsi, kun makaamme luhdeissa, vajoissa ja muissa sellaisissa paikoissa, on hän tottunut siihen, että pidän pääni hänen päällään. Hän surisi minua kyllä kovasti."

"Se ei ajattele sinua eikä muista sinua mentyänsä tästä talosta. Saat tulla kanssani sahalle ja nähdä Portugalin ja Hollannin laivoja. Ja sitte saat hienon puukon."

"Puukon", kertasi Mauno. Hänen silmänsä kävivät vielä pyöreämmiksi ja suuremmiksi, ja hän irroitti hyväilevän otteensa vuohen niskasta.

"Saat pikku kirveenkin, että voit auttaa minua puitten pilkonnassa, kun emännän on keitettävä meille hyvää ruokaa."

"_Pikku kirveen_!"

Mauno toisti sanan melkein valittavalla äänellä.

"Ja minä teen sinulle pienen haravan. Se maalataan vihreäksi, ja sinä saat haravoida sillä ja pitää tämän talon hienona."

Nuori mies nosti tarjouksia. Häntä huvitti nähdä, oliko köyhän pojan rakkaus sellaiseen kurjaan elukkaan kuin vuoheen niin voimakas, että hän sen vuoksi voisi luopua niistä eduista, joita nyt tarjottiin hänelle.

"Vihreäksi maalattu pieni haravakin", nyyhkytti Mauno sillä hänessä kävi niin kova taistelu, että hän itki ja kyyneleet tippuivat pitkin hänen pientä, punaista pystynenäänsä. Hän voi tuskin hillitä ääntänsä, kun hänen täytyi puhua.