Part 12

"Ja saat kävellä täällä kasvistarhassa ja haravoida sillä, kun olet maannut sängyssä ja olet kylläinen ja puettu siniraitaisiin uusiin vaatteisiin, ja kun päässäsi on oikein uusi lippalakki. Ja niinkuin aikamiehellä on sinullakin puukko tupessa."

Mauno tyrkkäsi samassa voimakkaasti Helokin luotaan. Hän melkein potkaisi sitä.

"Menetkös siitä, vuohiraato! Mitä sinä siinä seisot ja mulkoilet minua ja pusket, ja kuolaat turvallasi. Lähde pois tieltä, kuuletko."

Mauno polkaisi jalallaan niin kiukkuisena, että sähisi. Hän oli punainen, ja kyyneleet juoksivat hänen silmistään.

Antti ja Matleena, jotka olivat taas alottaneet kitkemisensä kasvismaalla etäämpänä, ihmettelivät, mitä nyt oli tekeillä. Mutta he olivat saaneet kahvia ja tahtoivat kitkeä lavat päähän asti, niin etteivät voineet lähteä työstään, kun ei kukaan kutsunut heitä.

Anttia pelotti tosin, mitä Mauno saattaisi jutella. Mutta sitte hän ajatteli, että oikeat ihmiset, kuten nämä, eivät välitä niin paljon siitä, mitä tuollainen piskuinen lörpöttelee.

"Olavi, sinä teet pahaa pojalle. Näethän, miten hän kärsii", sanoi Kirsti, joka säälien rupesi välittämään. "Tuo pienokainen on hyvää ja uskollista lajia", jatkoi hän, "ja nyt koskisi oikein sydämeeni laskea hänet menemään."

Mies nyökkäsi ajattelevaisena, katsellen eteensä.

"Sinä olet puhunut, miten sinusta on omituista, ettei täällä etelässä pidetä vuohia", alotti hän hitaasti ja epävarmasti.

"Tottahan se on kummallista. Kun sellaisista elukoista on niin paljon hyötyä. Ensiksikin saa niistä juustoa ja heravoita särpimeksi. Ja niin lämpimiä lapasia ja vedenpitäviä töppösiä saa etsiä kuin ne, joita valmistetaan sekoitetusta villasta. Vohlannahka on pehmeintä vällyiksi. Ja kuka hyvänsä tietää, miten hienoa vuohennahka on. Sitäpaitsi on niin vuohen kuin vohlankin liha hyvänmakuista. Sulaa hullutusta se on, kun ei ole vuohia. Ne ovat helpot hoitaa ja puhtaita, niin että niistä täytyy pitää. Hyvä vuohi antaa myös ainakin yhtä paljon maitoa kuin nuori tai vanha lehmä, ja vuohi ei tarvitse neljättä-osaakaan niiden ravinnosta."

"No nytpä sun kielesi kanta laukesi", nauroi mies.

"Niin, etpä usko, miten viisaita ne ovat. Olen varma siitä, että tuo vuohi näkee pojan olevan suruissaan, ja ymmärtää ettei hän tarkoittanut mitään pahaa huutaessaan ja potkiessaan sitä. Sillä, näetkös, he ovat hyviä ystäviä nyt taas."

Mauno oli neuvotonna, vihaisena, tuskallisena ja katuen lähtenyt Helokin perässä, joka oli poistyönnettynä juossut pienen matkan, mutta pysähtyi sitte ihmetellen ja tuijotti Maunoon, päästäen valittavan ja ikäänkuin loukatun määkinän.

Helokki ei puhellut Maunolle koreita asioita. Sen hän hyvin käsitti. Mauno kuuli kyllä, mitä se määki. Helokki sanoi olleensa hänelle kiltti, ja antaneensa hänelle ruokaa, lämmittäneensä häntä ja vaeltaneensa hänen vierellään hyvänä ystävänä. Ja nyt hän, ymmärtämättä miksi, sai potkun ja ilkeitä sanoja.

Ei kukaan muu kuullut Helokin kaikkea tuota määkivän. Mutta Mauno sen kuuli ja sentähden hän meni takaisin sen luokse, kietoi käsivartensa eläimen kaulan ympärille ja saneli yhä uudelleen: "Älä välitä siitä, mitä sanoin sinulle äsken, minä vain hulluttelin. Olemmeko taas hyvät ystävät, helmikki? Tottahan sinä ymmärrät, että minä seuraan sinua aina, koreanukke. Minun täytyy kai sitte vain kuljeskella pitkin teitä. Mutta vähät siitä, helmikki, kun vain pysymme yhdessä ja olemme hyviä ystäviä."

Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.

MAUNO JA HELOKKI.

Antti ja Matleena kutsuttiin nyt vuorostaan esille. He istuivat kiikkulaudalle nuoren väen keskelle. Käsiteltiin vakavia asioita. Ensin päätettiin, että Mauno jäisi nuoren parin luo heidän _omana lapsenaan._

Sitte tuli kysymys vuohesta.

Sahanhoitaja tiedusteli, tahtoisiko Antti myydä vuohensa heille. Patruuna oli luvannut hänen pitää kaksi lammasta talossa, ja hän uskoi kyllä saavansa yhtä hyvin omistaa vuohen. Hän erottaisi sille aitauksen pienine huoneuksineen, ettei se saisi aikaan odottamatonta vahinkoa.

Antti tuumi! Matleena huomasi sen, istuessaan siinä hämillään ja vihaisena. Anttiko oli sellainen raukka, ettei hän kerta kaikkiaan voinut sanoa olevan mahdotonta tulla toimeen ilman Helokkia!

Nyt oli Antin vuoro saada nipistyksiä. Neuvottelun kestäessä nipisti Matleena häntä yhä pahemmin. Hänhän istui siinä kuin jänis, omistamatta sen verran sisäistä voimaa, että olisi tällaisessa talossa voinut heti kieltää. Kas niin. Matleenan nenän edessä ottaa hän vastaan kaksitoista kruunua, "vuohesta" tarjotun hinnan.

"_Vuohesta_"! Juuri kuin Helokki olisi vuohi, sellainen vuohi, jonka voi myydä, kuten minkä muun vuohirähjän tahansa.

Ja päälle kaupan istuu Antti aivan rauhallisena lausuen, että hän oli jo kauvan ajatellut hankkia Helokille hyvän paikan, jonne se voisi jäädä.

Vai niin! Matleena tuli niin kiukkuiseksi, että hänen sisunsa aivan kiehui. Hänen teki mielensä sivaltaa Anttia, sillä tämä ei näyttänyt ensinkään välittävän hänen nipistämisistään, vaikka hän teki ne tuntuvammiksi kynsillään. "Mutta poika, oletko sinä hullu!" huusi hän lopulta, kun Antti nousi lyöden kättä kaupan vahvistukseksi. Sahanhoitaja saisi säilyttää rahat, kunnes Antti vaatisi ne.

"Tyttö, oletko sinä järjiltäsi", sähisi hän uhaten takaisin.

"Voithan nyt yhtähyvin myydä minutkin", ulvoi Matleena tukahtuneella äänellä ja niin hillitysti kuin taisi.

"Matleena, ole vaiti ja hallitse mielesi", kuiskasi Antti totisena ja nuhdellen. "Ajattele, mitä sanot."

"Niinkuin en tekisi sitä", vaikeroi Matleena hölkyttäessään Antin perässä, joka kiiruhti nopein askelin talon taa nurmen poikki, etteivät ihmiset kuulisi.

"Helokki on ollut minun sen jälkeen, kun Anna-Liisa erosi hänestä! Minä olen lypsänyt sitä, ja minua hän on määkinyt, jos vain ei ole nähnyt minua. Ja sinä otat hänet minulta, ja myyt hänet, aivan niinkuin Josefin veljet tekivät Josefille."

Antti kulki aivan ääneti, odottaen, että Matleena hengästyisi ja tyyntyisi. Kun hän tosiaankin hiljeni kootakseen ehkä voimaa uusiin väitteisiin, tarttui Anttikin asiaan: "Sinun mielestäsi on kai Helokin mukava käydä alituisesti rengas kuonossa?"

"Eihän sitä ole hänellä alituisesti", nyyhkytteli Matleena. "Hän kulkee vapaana suurissa metsissä ja maantienhaaraimilla."

"Mutta huomaatkos, tyttö, nyt emme usein kulje suurmetsien läpi. Vaellamme päinvastoin suurpitäjien kautta, missä on ainoastaan peltoja ja kaatamattomia, kukkivia niittyjä. Tiedät, ettemme ehdi ottaa Helokilta rengasta, ennenkuin taas on pakko asettaa se hänelle. Etkös juuri sinä sanonut niin eilen?"

"Ky-yllä", ähkyi Matleena nolostuen.

"Sinä sanoit, että se on ruvennut laihtumaan", lisäsi Antti järkähtämättömänä.

"Nii-in", vaikeroi Matleena tuskin kuuluvasti.

"Olisiko sinun mielestäsi hauskaa kulkea, kun tien toisella puolen olisi rivissä voinokareita ja tuoreita juustoja, ja toisella limppujen, vehnäspyörylöiden ja vastapaistettujen leipien seinämä. Ja sitte kävelisit rengas nenässä, etkä voisi syödä. Olisiko se sinun mielestäsi hauskaa?" toisti Antti ankaran totisesti, kun Matleena vaikeni.

"E-ei", kuiskasi Matleena täydellisesti masennettuna.

"Täällä se saa aitauksen juostakseen, ja pienen läävän, jonka lattialla on olkia, asuakseen; se saa syödä ruohoa ja lehtiä ja männynhavuja tai sitte sitä pidetään köydessä koko kesän näillä vihannilla, mehevillä ruohokentillä."

"Ja nämä kunnon ihmiset antavat sille kyllä joka päivä leipääkin ja suolavettä ja kaikenlaisia jätteitä syötyänsä", mutisi Matleena alkaen käsittää, että Antin tapa rakastaa Helokkia oli parempi kuin hänen omansa.

"Näetkös, Matleena, pikkutyttöseni", sanoi Antti nyt niin hellivällä, lempeällä äänellä kuin saattoi. Hän tahtoi koko sielustaan ja sydämestään olla hyvä tuolle -- sen hän toki hyvin käsitti -- sydämen pohjia myöten surulliselle pikkusiskolle. "Tottahan ymmärrät, Matleena, miten hyvä on, kun nämä ihmiset myöskin huolehtivat Maunosta."

"Niin, että Helokilla on hänessä turva, kun sen on ikävä."

"Niin, ja poikaparalla myöskin. Mauno ikävöitsee ja murehtii meitä kyllä monta kertaa", lisäsi Antti raskaasti, ajattelevan näköisenä. "Mutta hänelle tulee erinomaisen hyvä olo tuollaisten oikeitten ihmisten luona."

"Saat uskoa, Antti, että äiti se johdatti meidät tännekin."

"Poika", lisäsi hän pehmeällä, hartaasti katuvaisella äänellä. "Oletko vihainen minulle, kun nipistin sinua niin kauheasti? Pelkään, että kärsit siitä?"

"En toki!" sanoi Antti ylevästi.

Tosin hän vielä tunsi Matleenan nipistyksen ja kynnen jäljet. Mutta hän ei tahtonut raskauttaa häntä sillä -- häntä, joka oli tuskissaan ja suruissaan, ja jonka täytyi erota Helokista! Antti oli kauvan ollut, hänkin, ahdistuksessa ja peloissaan Helokin tähden. Paon jälkeen häijystä talosta, missä Helokkia rääkättiin niin pahoin, oli hän ollut sisäisesti levoton, että jokin uusi vaara kohtaisi sitä. Ja häntä karvasteli joka kerta, kun hänen nyt, vuoden ihanimpana kukoistusaikana, oli pakko asettaa rengas Helokin kuonoon. Joten Antti tunsi helpoitusta saadessaan jättää sen niin hyvään paikkaan.

Sen toisen tunturitilan, missä ihmiset elivät kuin ryövärit juoden ja tapellen, tunsi Kirsti hyvin.

Hän oli äsken pihalla jutellut lapsille, miten naapurinväki oli mellastanut häätalossa ampuen ja puukolla iskien; kuinka lautamies ja nimismies olivat saapuneet viikko häiden jälkeen ja vanginneet itse isännän salakapakoimisesta sekä rengin puukottelusta.

Hän kertoi, että suurin poika, Niilo, koko pitäjän pelotin, niin jopa ulkopitäjäinkin, oli taittanut molemmat säärensä kerran metsässä oltuaan jossakin pahanteossa. Niilo väitti, että muutamat katovuoden kulkurilapset olivat varastaneet vanhalta isoisältä kellon, vaikka ukko oli vakuuttanut kuolemaansa asti antaneensa sen, ettei Niilo saisi sitä. Ja nyt hänen piti muka lähteä sitä etsimään. Niilo oli ottanut mukaansa rengin ja harmaan koiran, joka oli vihainen ihmisille ja opetettu löytämään jäljet, jotka sille näytettiin. Toiset ilkeät, häijyt lapset olivat joukossa nekin, sekä toinen renki.

Niilo oli kirkunut ja räyhännyt ja juossut jyrkänteitä ja sulaneita, liukkaita mäkiä pitkin muiden edellä. Hyppiessään havaitsi hän äkkiä ne raukat, joita he ajoivat takaa, ne olivat silloin olleet jo jäällä asti. Ja samassa joutui hän, Niilo, suorastaan suunniltaan, niin ettei katsonut edes eteensä, vaan lensi pää edellä eräältä kiviröykkiöltä aivan lähelle jokea ja makasi siinä nyt taittunein säärin!

Vanha isoisä kuoli samana päivänä. Ja isoäiti lepäsi alasängyssä ennustaen kaikkea sitä pahaa ja jumalatonta, joka tapahtui ja oli vielä tapahtuva.

Siitä talosta eivät vaarat lopu, niin kauvan kuin yksikin juopposuvun jälkeläinen elää, oli Kirsti sanonut.

Lapset olivat kuunnelleet häntä kuin kivettyneinä. Koskaan he eivät olleet niin lähellä onnettomuutta kuin siellä.

Eivät he saattaneet kertoa Kirstille, joka kuitenkin oli heille niin hyvä, että he itse olivat olleet nuo vainotut, katovuoden kerjäläiset.

Kolmaskymmenes luku.

KUN MAUNO JÄI YKSIN.

Näillä mailla oli talojen väli niin lyhyt, että Antti ja Matleena, joilla ei nyt ollut Maunoa, rupesivat ikävöimään metsiin, missä he arvelivat saattavansa elää marjoilla, ettei olisi tarvinnut mennä joka päivä vieraisiin taloihin ja seisoa kerjäläisenä ovensuussa.

Kaikkein vaikeinta oli yhä, kun ensin sai tulla ovesta ja seisoa pitkät ajat, ennenkuin kukaan tuskin viitsi tervehtiä tai rupesi heistä pitämään huolta. Lapset olivat saaneet vaihtaa ruokaan vispilöitä, mäntiä ja puulusikoita tai olivat saaneet niistä lantin. Mutta ei niitä ehtinyt paljon valmistaa sellainen, joka vaelsi heidän laillaan ovelta ovelle ja jolla ei ollut pysyväistä paikkaa.

Tuntui tyhjältä ja pitkälliseltä ilman Maunoa ja Helokkia. Tuskin Matleena saattoi vielä ajatellakaan, miten surullista hänestä oli, kun hän oli viimeisen kerran harjannut Helokin karvan kiiltäväksi ja pehmeäksi. Hän oli kiillottanut vuohen sarvet villatilkulla ja kammannut sen parran. Ja hän oli hyväillyt Helokkia ja puhellut -- kiittänyt sitä kaikesta hyvästä itseään ja sisaruksia kohtaan tämän talven raskaana lumi- ja pakkaskautena. Matleena ei unohtaisi Helokkia koskaan, ei koskaan, sen hän lupasi vuohelle juhlallisesti; vaikka hän kohoaisi niin korkeaan asemaan, että pääsisi kuninkaan luo, muistaisi hän kuitenkin Helokkia.

Ja Helokki osotti puolestaan pelkkää hellyyttä ja ymmärtämystä.

Mauno olisi arvellut sen nauraneen "he, he, he" elähyttääkseen heitä.

Sillä se määki niin lempeästi, aivan kuin omalle pienelle vohlalleen. Se töyttäsi Matleenaa kuonollaan ja nuoli hänen käsiään. Kyllähän Helokki käsitti jäähyväisten lähenevän. Eninten se pelkäsi joutuvansa itse matkaamaan vierasten ihmisten luo tai surmattavaksi ja teurastettavaksi, kuten se oli nähnyt tapahtuvan monille, monille vuohille ja vohlille tai muille elukoille taloissa, jopa varsinaisissa karjapihoissakin.

Antilla oli myöskin vaikeat hetkensä Maunon kanssa, joka Helokin seuraamana saatteli heitä kappaleen matkaa maantielle.

Täytyihän hänen vielä kerran painaa pikku veikon muistiin kaikki, mitä äiti oli sanonut.

Antti oli niin sydämestään huolestunut, että Mauno takertuisi tuohon Isä meidän rukoukseen: "tapahtukoon sinun tahtosi". Mauno sai lukea hänelle koko rukouksen kolmeen kertaan, ja vihdoin se luisti sujuvasti, ainakin tällä haavaa. "Sillä näetkös, Mauno", vakuutti Antti totisesti, "äiti sanoi, että sitä rukousta pitää kaikkien sekä suurten että pienten lukea ja osata se oikein ulkoa voidakseen lentää helpommin taivaaseen ja avata ikäänkuin oven sinne joka päivä. -- Ja sitte sanoi äiti, että kerran koko maailma lentää sillä rukouksella Jumalan luo -- niin rikas kuin köyhä. Täytyy oppia löytämään tie, kunnes kerran pääsee oikein sinne perille. Jumala tuntee äänemme, ja silloin emme ole outoja, vaan voimme mennä suoraan taivaaseen Jumalan luo, niinkuin äiti, kun hän kuoli."

"Ei sinun tarvitse olla huolissasi", sanoi Mauno nyreästi. "Nyt viimeksi en takertunut ainoatakaan kertaa, ja minä olen kyllä yhtä läheinen muistamaan, mitä äiti sanoi kuin sinäkin. Minä ajattelen häntä ja meidän harmaata pikkutupaa ja tahtoisin ennemmin olla siellä kuin missään muualla, jos vain hän itse ja Helokki olisivat siellä." Tämän jäähyväishetkellä hellän ja hienotuntoisen vakuutuksen jälkeen kääntyi Mauno mennäkseen Helokin kera takaisin sahalle ja kauniiseen taloon. Ei hänen sitä paitsi tehnyt mieli sallia Antin ja Matleenan nähdä kyyneleitä, jotka hänen suureksi harmikseen ja ihmeekseen syöksyivät hänen silmistään. Tietäen, ettei hän surrut sitä, että pääsi vapaaksi sisarusten isäntävallasta, oli kyyneleitten tulo hänen mielestään tarpeeton.

Pidellen Helokin toisesta sarvesta hän läksi nyt antamatta edes kättä sisaruksilleen tai lausumatta jäähyväissanaa.

Matleena oli kuin puusta pudonnut. Hänestä tuntui ilkeältä unelta, että niin Helokki kuin Mauno nyt olivat kokonaan poissa.

Se ei saanut tapahtua. -- Ei ainakaan nyt heti. Hän halusi vielä pidättää heitä hetkisen! Ja Maunon täytyi saada häneltä joku muisto, ettei hän milloinkaan unohtaisi sisartaan ja hänen varoituksiaan. Matleena vetäisi nopeasti ja vapisevin käsin kontin Antin olkapäiltä. Harjaantuneella tottumuksella työnsi hän kätensä sen pohjaan asti.

"Messinkikampa!" Maunon tuli saada häneltä itse messinkikampa pysyäkseen sen avulla ulkonaisesti hienona samoin kuin Antti oli antanut hänelle sitä, millä hän pitäisi itsensä sisäisesti hienona.

"Mauno", huusi Matleena, "odotahan, poika."

Mauno hiljensi askeleitaan kääntymättä. Hän sävähti vastenmielisyydestä, kun Matleena juostuaan hänen peräänsä seisahtui äkkiä, ojentaen kamman hänen korvansa ja nenänsä editse, jota se melkein raapaisi.

Vihattu messinkikampa välähti auringossa ihan hänen silmiensä edessä.

Mauno suuttui niin, ettei enemmästä väliä, sillä Matleena hypähti oikein takaperin, kun poika käänsi kyynelten huuhtomat kasvonsa tultaiskevin silmin häneen, nykäisi häneltä kamman ja heitti sen mäkeen.

"Luulenpa, että aiot ottaa minulta hengen tuolla vaivaisella. Olen lähtenyt vieraisiin ihmisiin päästäkseni tuosta kynsivästä kissasta ja sitten laukkaat sinä jälkeeni sen kanssa. Ota itse ylös kampa ja kampaile koukeroitasi niin, että hiuksesi kerrankin ovat sileät kuin muilla ihmisillä. Helokki ja minä tulemme kyllä toimeen."

Ja sen sanottuaan poistui Mauno Helokin kera, joka kiskoi ja kiersi sarveaan irtautuakseen hänen kädestään, että saisi vielä hetkisen tuntea Matleenan hyväilyjä ja hellimistä.

Hän, jonka täytyi kumartua ottamaan kampa talteen, seisoi aivan kivettyneenä.

Helokki ja Mauno poistuivat yhä etäämmälle maantientomuun pieneten pienenemistään. He katosivat lautaläjän taa, ilman että kumpikaan kääntyi taakseen, mikä olisikin ollut vuohelle jotenkin vaikeata, kun Mauno oli tarttunut lujasti sen päähän.

Kenties Matleena olisi seisonut vähemmän ihmettelevänä ja raskasmielisenä, jos hän olisi nähnyt, miten Mauno pysähtyi lautaläjän taa, kurkistaen lautojen välistä sisaruksia niin kauvan kuin saattoi nähdä heitä. Häntä olisi suorastaan itkettänyt, jos olisi nähnyt hänen kumartuvan Helokin yli ja kuullut hänen lämpimän vakuutuksensa vuohelle: "Tiedä se, Helokki, koreanukke, että nyt on nimesi sekä Antti että Matleena. Pidän sinua Anttina iltaisin, kun en tunnu jaksavan lukea Isä meitää -- ja Matleena saat olla aamuisin, kun en viitsisi kammata itseäni. Suutuin niin kauheasti, en tiedä minkätähden, ja nyt minä itken, enkä tiedä mitä varten, kun olen kiukuissani Matleenalle, ja kyyneleet juoksevat, tahdonpa taikka en. Kas, tuolla ne nyt menevät alas mäkeä. Nyt näen ainoastaan Matleenan punaruutuisen huivin, ja nyt vain Antin lakin. Nyt ei niitä ole enää. Tule nyt, 'pikku Antti', 'korea Matleena', meillä on muutakin tekemistä kuin seisoa tässä katsellen sitä, jota ei enää ole."

Mauno ei ennättänyt kääntyä, ennenkuin Kirsti, joka ikävöi kotiseudun poikaa ja vuohta, hyvin käsittäen, että pienokainen tunsi itsensä surulliseksi, oli hänen vierellään. Hänellä oli illallisvoileipiä pienessä korissa, jossa myöskin oli leivänpaloja Helokille.

Kolmaskymmenesensimäinen luku.

MARJAMETSÄSSÄ.

Oli keskikesä. Niityt heloittivat täynnänsä kukkivaa apilasta, kamelisauramoita, vuohensilmiä, sinikelloja, keltaisia angervoja.

Ojainpartailla hehkuivat mansikat ja luhdikat heleänpunaisina. Vaaraimet kypsyivät metsähalmeilla, ja peninkulmaiset suot olivat täynnä suomuuraimenraakaleita, jotka merikullan kellertävinä tai ruusunvärisinä vielä pysyttelivät nelilohkoisen, sinivihreän kukkaverhonsa suojassa.

Taloissa pyöriteltiin tahkoja ja teroiteltiin viikatteita. Koreanvärisiä haravia nojasi tuvanseinämiä vasten. Sillä heinänteko oli ovella, ja se toi muassaan juhla- ja huvitunnelmaa, elämää ja työniloa.

Mutta se ei ollut vielä varsinaisesti alkanut. Vielä oleskelivat lehmät tunturimajoilla.

Antti ja Matleena, jotka olivat vetäytyneet pois etelästä, kuulivat ja näkivät sekä lehmiä että vuohia, kulkiessaan pitkin metsäpolkuja tunturimajojen väliä. Hyvä oli, jos ehtivät sellaiselle ennen iltaa. -- Elleivät, niin eivät he suurestikaan välittäneet siitä, vaikka jäivätkin ulos jonakuna yönä.

He ottivat illallisensa jostakin oikein mainiosta mustikkamättäästä ja nukkuivat sitten kanervikossa, vaikka aurinko, niinkuin sen tapa on Norrlannissa, loisti melkein koko yön.

Antti oli oppinut tekemään torvia kuusen säleistä ja koivuntuohista, ja ehti tuskin herätä ja istuutua kasteesta kimaltelevalle sammaleelle, kun jo ryhtyi puhaltamaan, kovasti tyytyväisenä saadessaan kuuluville muutamia ääniä perätysten.

Hän jatkoi puhaltamistaan väsymättä, jos hän ei ollut Matleenan apuna punomassa hienoista juurista sitkeitä säikeitä, joista he valmistivat vasuja myytäviksi, kun heidän taas täytyi lähteä kylille.

Eräänä iltana, juuri heinä-ajan lähestyessä, olivat Antti ja Matleena keskellä eksyttävää metsää. Oli lauvantai-ilta, ja he olivat saapuneet niin somaan paikkaan pienelle metsä-aukeamalle, jota riippakoivut ja muut lehtipuut ihanasti varjostivat.

Pieni puro, jonka syvässä, kirkkaassa vedessä taimenet molskivat, hopeanhohteisina hyppelehtien, virtasi hiljaa solisten läheisyydessä. Aukeaman keskellä oli mahtava kivi. Sen laki oli tasainen, ja vaikka se oli niin korkean jyrkkä, että sille tuskin pääsi, oli Antti kiivennyt sinne uskomattomalla vaivalla, koska se hänestä oli sopiva saarnastuoli sille, joka halusi pitää jumalanpalvelusta metsäkirkossa lauantai-iltana.

Matleena, joka oli kiven juurella, oli jo soittanut iltakelloja: "Pium, paum, pium, paum" -- ja samalla toisella kivellä jyskyttänyt isoa kiveä, josta hänen mielestään lähti niin sointuisa helähdys!

Antti seisoi huipulla totisena, kumartunein päin ja kädet ristissä. Matleena istui sammalmättäällä yhtä totisena hänkin, myös kädet ristissä. Antti kohotti päänsä. Iltapäivänaurinko, joka lähetti säteitään suoraan puitten lomiin, ympäröi valonhohteella hänen ruskehtivia, kulmikkaita pieniä kasvojaan syvine, totisine silmineen ja tummavivahteisine hiuksineen.

Kolmaskymmenestoinen luku.

TAISTELU MESIKÄMMENTÄ VASTAAN.

Antti alotti juuri: "Niin, nyt saarnaamme...", kun hänet keskeytti ja vaienti äkisti hirvittävä ryske kuivien juurien murtuessa ja oksain taittuessa. Kuului läähättävää, vinkuvaa ääntä, niinkuin säikähtynyt, takaa-ajettu eläin olisi lähestynyt. Sen ohessa kajahti kumea, kamala murina, joka vapisutti puunrunkoja.

Jotakin valkoista välähti. Nuori hieho tunkeutui metsästä aukeamaa kohden, juosten henkensä edestä. Sen kintereillä oli aarniokarhu, ruskea, takkuinen otus, jonka pienet silmät häijynilkisinä ja nälkäisen ahnaina kiilsivät pään karvaturkista.

Samassa heitti Antti maahan kirjan, josta hänen piti saarnata. Hän tarttui salamannopeasti tanotorveen, asetti sen suulleen ja puhalsi minkä keuhkoista lähti ihan karhun korviin, sen juostessa aivan kiven vieritse hiehon perässä aikoen juuri iskeä siihen.

Karhu horjahti takaperin, kun kesken kaiken niin ilkeä, odottamaton mölinä sattui hänen kaikkea melua arasteleviin korviinsa. Se sai aivankuin kolhauksen päähänsä, sillä äänet, jotka Antti sai tanotorvestaan lähtemään, olivat todella kauheat; tähän asti ei hän, näet, ollut voinut saada siitä esiin muuta kuin tuollaisia kaameasti säriseviä, hirvittäviä soraääniä.

Karhu nousi kahdelle jalalle, tarttuen korvaansa toisella etukäpälällään. Hän äkkäsi poikanulikan kivellä ja käänsi huomionsa häneen, hiehon kiitäessä metsään, häntä ilmassa.

Jos Antin olotila kivellä, vastapäätä karhua, joka raivostuneena yritti iskeä häntä käpälällään, oli kaikkea muuta kuin hauska, ei Matleenan, joka oleili yksin alhaalla, ollut paljoa parempi. Hän ei uskaltanut liikkua eikä huutaa, sillä Antti ulvoi hänelle, samalla kuin hoilasi torveensa karhua kohden, että hän olisi vaiti, ettei peto huomaisi häntä.

Olla vaiti! Eipä ollut helppoa olla vaiti sen, joka pienenä ja yksinäisenä oli muutaman askeleen päässä nälkäisestä, vihaisesti mölisevästä karhusta, jonka suupalaksi oli uhassa joutua, ja tuntea sitä paitsi kuolemanpelkoa lähes yhtä vaarallisessa asemassa olevan veljen tähden, sen ainoan, minkä omisti koko avarassa maailmassa. Mutta Matleena osasi sittenkin hillitä itsensä ja olla huutamatta, vaikka hän vapisi kuin nuori haapa pohjatuulen kourissa.

"Laittaudu ylös itäpuolelta!" karjui Antti kiukkuisesti pelottaakseen samalla äänellänsä karhua, kun ei jaksanut enää puhaltaa. Matleena juoksi muutamin nopein askelin kiven luo; veljen sanat sattuivat häneen niin pakoittavina kuin olisi niitä piiskaniskuin vahvistettu. Hän heitti yltään virsut ja iski varpaansa ja koukkuiset sormensa kivenrakoihin; hän riuhtoi, taittoi kyntensä ja kävi sinipunervaksi kasvoiltaan pelosta ja ponnistelusta, ollen joka hetki vaarassa menettää sormiensa ja varpaittensa otteen ja syöstä selälleen alas.