Part 13

Antti kuuli hänen läähätyksensä karhun murinan lomasta. Hän teki pari hypähdystä taaksepäin, kumartui ja tarttui tyttöön, niin että tämä pääsi pahimmasta jyrkänteestä. Matleena kävi äkkiä ihmeellisen voimakkaaksi ja rohkeaksi. Verrattuna siihen, miten oli ollut alhaalla kahden kesken karhun kanssa, hän tunsi itsensä täällä kiven selällä, Antti vierellänsä, miltei turvalliseksi ja suojatuksi. Tuo tunne palautti voimat, elähytti jäsenet ja antoi taas ääntä kurkkuun.

Matleena oli kuullut, että karhun voi säikäyttää kirkumalla ja metelöimällä sekä tuimalla esiintymisellä. Myöskin tiesi hän sen pelkäävän ihmissilmien katsetta; senvuoksi laskeutui hän suulleen, pää kiven reunassa, parkaisten pahasti karhulle, joka hänet nähdessään peräytyi hölmistyneenä pari askelta, tirkistäen häneen, silmissä surullisen naurettava, miltei pelokas kiilto.

Ei eläin näin ylhäältä katsoen näyttänytkään niin vaaralliselta -- arveli Matleena. Kun se noin asetti päänsä kallelleen, vikisten juuri kuin hänen korviinsa olisi koskenut tanotorven sähisevä, säröinen mylvinä, näytti se suorastaan alakuloiselta ja raskasmieliseltä.

"Vaikene edes hetkeksi, Antti!" huusi Matleena kiusaantuneesti. Rähinä oli hänenkin korvilleen vastenmielinen. Antti laski luikun hämmästyneenä sisaren pelottomasta äänestä.

"Vanhus, Mesikämmen", sanoi Matleena, katse varmasti tähdättynä karhuun, kuten hänen tapansa oli tahtoessaan taltuttaa eläimiä. "Otsoseni!" Hänen äänensä kuului sydämellisen hyväilevältä. "Et saa olla meille vihainen. Me olemme pieniä me, ja niin yksinäisiä, emmekä millään voi puolustautua sinua vastaan."

Karhu kaapi käpälällään korvallistaan; sen silmät eivät enää olleet niin häijyt. Sointuva, hyväilevä ääni ja ihmislapsen varma, hyvä, lujatahtoinen katse, saattoi sen epävarmana epäröimään, jatkaisiko yrityksiään päästä kivelle ja siepata poika korvaukseksi maukkaasta hiehosta, minkä oli päästänyt pakenemaan, vai lähtisikö tiehensä, jättäen pienet ihmispoloiset rauhaan.

Karhu laskeutui jo miettivänä, valmiina etsimään nelinkontin tukea maasta, kun se taas vihan vimmassa kohosi kahdelle jalalle nyt jälleen katkeroituneena ja varmana valinnastaan. Pojan vihattu tanotorven räminä sattui uudestaan sen korviin. Se teki sen villiksi ja raivoksi. Ei ajattelemistakaan, että moisen hornanparkaisun aikaansaaja saisi pitää henkensä!

"Antti sinä -- sinä teet kaiken tyhjäksi", valitteli Matleena itkuun valmiina. "Nyt se on yhtä kiukkuinen kuin äsken, ja paljon kiukkuisempikin, sinä kun puhkaiset sen korvat ja saat sen suunniltaan. Etkö voi vaieta!"

"Vaieta! Kun hän saattaa tarttua halkeamiin ja olla täällä yhdellä hyppäyksellä ja lopettaa meidät molemmat!" Antti otti taas luikkunsa.

"Mutta minä sanon, että sinun pitää olla ääneti", kuiskasi Matleena oudosti loistavin silmin. Hän nousi nopeasti siepaten luikun veljeltä. Sitte hän heittäytyi taas pitkälleen, pää kiven ulkopuolella. Vaalea, auringossa kullankimaltava tukka välkkyi hänen ympärillään, silmät säteilivät hyvyyttä, sääliä ja tuskaa.

"Rakas, rakas, Metsänauvo, Sinisukka, Karvaturpa, älä ole vihainen, vaan lähde täältä pois. Sinä saat liikkua koko metsän laajuudelta, saat syödä kesällä kaikki marjat. Talvella on sinulla pesäsi eikä sinun tarvitse kiertää ympäri maata ruokaa saadaksesi."

Karhu kävi taas miettiväksi, se laskeutui kolmelle jalalle ja istui heiluttaen oikeaa etukäpäläänsä ilmassa ikäänkuin jäähdyttääkseen kuohuvia tunteitaan tai kootakseen voimia uuteen hyökkäykseen.

Antti aivan ällistyi sisaren ihmeellistä taitoa rauhoittaa petoa. Hänelle selväsi, että karhu kiukustui heti kun havaitsi hänet, ja että Matleenan ääni ja sanat saivat otuksen lauhkeaksi. Hän kapusi siis syrjään, istuen niin, ettei vaarallinen villieläin voinut nähdä häntä.

"Laula sille, Matleena!" kuiskasi hän. Antti käsitti, että jos Matleenan pelkkä puhe vaikutti noin karhuun, olisi hänen laulussaan vielä voimakkaampi teho. "Laula", hän toisti, "että pääsemme täältä pois ennen yötä."

Matleena oli kuin houreissa ja poissa suunniltaan taistellessaan karhun vihaisen, ärsyttyneen mielen lauhduttamiseksi, joten hänestä ei ollut sen kummempaa ryhtyä laulamaan, kun sanat eivät riittäneet, vaikka hän olisi lausunut ne miten hyväillen ja rukoilevasti tahansa.

"Käänny, käänny ja tanssi taas", hän lauloi aluksi värisevällä, epävarmalla äänellä. Kyyneleet tulivat Antin silmiin kuullessaan häntä.

"Tääll' on metsäiset marjamaas'", lauloi Matleena rohkeammin nähdessään karhun jälleen asettuvan neljälle jalalle ja pää kallellaan, ilman varsinaista kiukkua, mutta kummastelevin katsein mulkoilevan häneen.

"Metsäruusun ma sulle lehdon liepeiltä lennätän", hän lopetti, suloinen kaiho äänessään. Hänen päästään ja silmistään, jotka eivät luopuneet karhusta, heijastui auringon kultaloiste.

"Metsänauvo, Sinisukka, Karvaturpa" ravisteli itseään. Se tunsi olevansa pettynyt, masentunut ja hämillään. Hetken tuumittuaan se painoi päänsä maahan kuin häpeissään ja lönkytti tiehensä metsään seuraamatta paenneen hiehon jälkiä.

"Näetkös, se menee, raukka, hän häpee sitä, että on peto ja me olemme ihmisiä", sanoi Matleena. Hän silmäili sanomattoman säälivin katsein karhua, joka päästyään hänen silmiensä lumouksesta loikki tiehensä, niin että metsä ryskyi.

Äkkiä Antti riemastui: "No, nyt ei sitte muuta neuvoksi kuin lähteä kiveltä mustikkametsään, sillä minun on kovasti nälkä."

"Minun puolestani saavat mustikat olla. Tähän minä jään yöksi. Olen niin väsynyt kuin jos olisin yhdessä päivässä vaeltanut Hallatunturilta tänne", vastasi Matleena, joka nyt kalpein kasvoin, vapisevin polvin vaipui kiven sammalmättäälle.

"Sitte menen yksin metsään ja poimin sinullekin marjoja, sillä sen ja enemmänkin olet ansainnut." -- Antti valmistautui kiipeämään alas. Hän olikin jo reunamalla ja valmiina polviensa ja varpaittensa varassa liukumaan alas, kun kuuli korean, livertävän huhuilun ei kauvempaa kuin noin virstan päästä. Hän lensi takaisin kivelle nopeasti kuin siivet saaneena.

"Matleena, tyttö! Metsässä on ihmisiä. Miten he löytävät meidät, kun emme jaksa huhuilla vastaan?"

"Poika, ota tanotorvi", huusi Matleena innokkaana. Myöskin hän oli hypähtänyt pystyyn; kaikki väsymys oli poissa niinkuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan.

"Kuule, joku tunturityttö huhuilee, ja hänpä on mainio huhuilemaan, niin korealta kuuluu!"

Antti otti tanotorven ja puhalsi minkä jaksoi: tru, pirituut, prut-tu-tuut.

"Ne huhuilevat ja huutelevat hiehoa!"

"Vastaa, Antti, niin saamme sanoa, että pikkulehmä on tuolla suunnalla."

"Mutta minua hävettää, kun puhallukseni kuuluu niin ilkeältä."

"Täytyykö ihmisten olla peloissaan lehmän tähden, ehkäpä menettää se, jos se sattuisi vaipumaan suohon, vain siksi, että sinua hävettää? Ellei sinulla olisi ollut tanotorvea, kun kontio oli iskeä hiehoon, olisi se nyt kuollut. Puhalla heti paikalla, kuuletko!"

Antti työnsi tanotorven suuhunsa. Hän päästeli ilmoille kauheita, räiköttäviä, korviasärkeviä ääniä, niin että Matleenan täytyi pidellä päätään molemmin käsin. Mutta kun hän lopetti, kuuluivat sekä huhuilu että ihmisäänet lähempää.

Kolmaskymmeneskolmas luku.

TUNTURIMAJOILLA.

Antti ja Matleena seisoivat yhä kivellä. He alkoivat kirkua ja huutaa ja koettivat itsekin huhuilla, niin he elpyivät koreista sävelistä, jotka synnyttivät metsässä helisten kierivän kaiun. Mutta kun ihmisääniä kuului aivan heidän läheltään, kävi Matleena taas kovin ujoksi. Hän ryömi Antin taa.

Metsiköstä vilahti punaruutuinen huivi ja sininen pumpulihame. Pian Matleena kuuli hyvänsävyisen, osaaottavan äänen huutavan: "Mutta, lapset, miten olette päässeet sinne?"

"Ja miten maailmassa pääsette sieltä alas?" lisäsi toinen, lapsekas ääni.

Matleena nousi kiveltä pystyyn.

"Voi tule alas, kuuletko", huusi rukoilevasti pieni tyttö, joka seisoi kiven juurella. Hän oli vaatetettu herrastapaan: kotikutoiseen, siniruutuiseen hurstipukuun, valkoiseen, punatäpläiseen karttuuniesiliinaan ja -- mikä herätti Matleenan epäilyä ja levottomuutta -- hänellä oli sininauhainen _hattu_! Kaksi vaaleaa, paksua palmikkoa oli kierretty korville ja kiinnitetty tummansinisin nauharuusukkein. Huolestuttavaa ja hirveää oli joutua sellaisen oikean herrasväen pariin!

Mutta Antti kiirehti. Hän liukui edellä saaden tytönkin lopulta alas. Ja kerran maahan päästyään tunsi Matleena itsensä kuitenkin kaikitenkin onnelliseksi ja turvalliseksi juuri kuin olisi saapunut laivahylystä kuivalle maalle.

Saara, joka oli huhuillut niin koreasti, oli kiltin ja hauskan näköinen. Hänen selässään oli pieni vuohipaimenen kontti. Sen hän heitti yltään ottaen siitä esiin illallisvoileipiä sekä vuohenjuustoa ja heravoita. Hän kertoi lapsille olevansa pappiloiden tunturityttö, ja että Elsa oli papin vanhin tytär, jonka oli täytynyt lähteä hänen kanssaan metsään hakemaan pientä Tähdikkiä, se kun ei ollut saapunut kotiin edellisiltana toisten elukkain kanssa. He pelkäsivät karhun syöneen sen; kuuleman mukaan oli metsässä nähty nuori karhu, eikä voinut tietää, tyytyikö hän vain mustikkoihin vai oliko jo tottunut maistelemaan verta.

"Se oli minun lehmäni", sanoi Elsa. "Olen saanut lypsää sitä joka päivä tunturimajoilla ollessamme, ja se nuoli minua ja juoksi perässäni, jos minne menin. Suren Tähdikkiä äärettömästi."

"Ei mesikämmen ole sitä repinyt, ei, vaikka ajoikin sitä takaa", sanoi Antti varmasti. "Se vain pelotteli sitä. Tuonne päin se juoksi. Siellä on suo, niin että se pikemminkin on vajonnut sinne. Mutta jos niin on, ehdimme kyllä vetää sen maihin, sillä se joutui vasta äsken sinne."

Tanotorvi kajahti samassa korein liverryksin mainitulta suolta päin.

"Kullan terttu, Kalle on löytänyt Tähdikin!" huudahti Saara punehtuvin poskin ja riemusta säteillen. Hän heitti kontin selkäänsä virittäen vastahuhuilun, niin että metsä kajahteli. Sitte hän juoksi tiehensä virsuissaan niin vikkelästi ja keveästi, että lasten oli vaikea seurata.

Lehmä kuului ammovan villitysti ja ääni värähdellen. Kun lapset ehtivät suolle, näkivät he Tähdikin seisovan vettä valuen, muuten punavalkea iho mudanharmaana. Kalle, pappilan renki, ja Saara, joka oli tullut hiukan ennen heitä, juuri parahiksi nostamaan lehmää suosta, ennenkuin sen pää vaipui vesihyyhmään, seisoivat sen vieressä hyväillen sitä ja puhellen sille elähyttäviä sanoja. Saara kiitti Kallea, joka muka oli pelastanut lehmän, vaikka Elsa vakuutti hänelle, että se oli yksin Antin ja Matleenan ansiota. Hän uskoi uusille ystävilleen, että Saara oli niin mieltynyt Kalleen, ettei ollut maailmassa sitä asiaa, johon hän ei olisi uskonut Kallen pystyvän. Aivan samoin oli Annikki, heidän entinen tunturityttönsä, suhtautunut Aappoon, ja nyt he olivat naimisissa. Kalle oli vasta juuri saapunut tunturimajoille. Hänen oli määrä kuljettaa voi ja juusto kotiin tiistaina, kun lehmät pääsivät pois heinäajaksi; mutta ei hänen toki sitä varten tarvinnut tulla jo lauantaina -- ei, se tapahtui yksinomaan Saaran tähden.

Elsa piteli Matleenaa kädestä; Antti kulki myös hänen vierellään, milloin he saattoivat päästä täten eteenpäin eikä tarvinnut kompuroida mukulakivisten teiden poikki, hyppiä purojen niljakoilla kivillä tai kävellä vaappuen, käsivarret ojona ja kieli puolittain suusta riippuen, kapeita, märkiä riukuja, joita oli heitelty hyllyvän suon monien salakavalain piilohetteiden yli.

Majan piipusta kohosi savu, kun seurue, lehmä mukana saatossa, vihdoin ennätti tunturimajan nurmikoille. Oli jo sangen myöhäinen ilta, vaikkakin valoisaa kuin kirkkaana kesäpäivänä. Oli vain niin ihmeellisen hiljaista, kun kaikki linnut, paitsi käki ja rastas, olivat nukahtaneet. Ei kuulunut enää metsistä lehmänkelloja, ei huhuilua eikä tanotorven toitotusta. Kirkas pieni lampi, joka välkkyi tunturimajan alapuolella, lepäsi äänetönnä juuri kuin olisi uinahtanut hienon sumuharsonsa peittoon.

Mutta syntyipä siellä elämää kuitenkin, kun Tähdikki, josta niin oli huolehdittu, näkyi tuttujen ja tuntemattomain ihmisten parvessa.

Lehmä juoksi avonaisesta veräjästä suoraan läävän ovelle Saaran seuraamana. Mutta Antti ja Matleena pysähtyivät kauhistuneina. Tuolla majan luona oli varmasti keijukaisia!

Viisi lasta, hullunkurisesti puettuina, aivan kuin olisivat olleet pelkissä paidoissa, seisoi korkealla laakakivellä. Hiukset hulmusivat vapaina heidän ympärillään. He pitivät toisiaan kädestä, heiluttivat käsivarsiaan hitaassa tahdissa ja lauloivat: "Västäräkki, lampaankello, kivitasku, jyvävakka toisiansa saattelee."

Eiväthän Antti ja Matleena voineet ymmärtää, että lapset noin lauloivat pelottaakseen haltijoita ja susia tunturimajoilta ja elukkain lähettyviltä, ja että he olivat keksineet erilaisia sävelmiä joka illan varalta sekä että heidän täytyi pysyä totisina eivätkä saaneet laulaessaan jutella eivätkä nauraa.

Heidän täytyi laulaa laulunsa loppuun, vaikka silmät paloivat ihmettelyä ja uteliaisuutta, kun he näkivät joukossa molemmat kulkurilapset.

"Saa-aattelee", he päättivät laulunsa, jonka Aunetta tällä kertaa oli keksinyt ja joka oli kaunis sekä helppo laulaa. Mutta nyt he hypähtivät ravakasti kuin villit kiveltä ja juosta vilistivät veräjästä ulos.

Jollei karhu olisi kuljeskellut metsässä, olisi voinut asettaa kysymyksenalaiseksi, eikö Matleena ja Anttikin olisi paennut sinne takaisin suoraa päätä.

"Nyt me olemme villejä joutsenia", kirkui kummallinen keijukaisparvi, "ja muutamme teidätkin joutseniksi."

"Pian nousee aurinko, ja silloin lennämme Egyptiin", saneli puoleksi laulaen muuan heistä. Hänellä oli punaiset posket, kipunoina välkkyvät silmät ja tukka niin pitkä ja paksu kuin hevosen harja.

He muodostivat kaikki piirin pelosta ja ihmetyksestä miltei jäykistyneiden lasten ympärille. He tanssivat tahdissa, rajusti heilutellen yhteenliitettyjä käsivarsiaan ja käsiään:

"Hoi Kirjo, hoi Karjo, hoi lehmäni pien'! -- Nää pojat ja tytöt ma leikkihin vien."

Eivät Antti ja Matleena juuri tällä hetkellä näyttäneet, "tyttösiltä ja pojilta", joita sopi "leikkiin viedä". He seisoivat hehkuvan punaisina, maahanluoduin katsein, tuntien totisesti suurempaa halua itkeä kuin antautua tanssiin.

Elsa tuli juosten ja pelasti heidät. "Majassa on ruokaa ja kahvia!" hän huusi. Ja hän veti Antin mukanaan. Inkeri ja Sylvi ottivat Matleenan väliinsä ja juoksivat nurmikon poikki majaa kohden.

Saara seisoi viileässä, puolihämärässä maitokammiossa kaataen maitoa purtiloon. Ovi suureen tupaan oli auki. Oven suussa nurkassa oli iso takka, missä tuli loimusi korkealle, vaikka olikin lämmin, valoisa kesä; mutta se oli kiehuttanut kahvin ja perunat lehmänetsijöitä varten. Saara oli oikein tyytyväinen, kun pääsi istumaan eikä tarvinnut lypsää keskiyöllä.

Hän oli oikein ihmetellyt, huomattuaan kaikki lehmät lypsetyiksi paitsi Ruusun-nupukkaa. Se potki eikä tahtonut antaa maitoansa, kun lapsimukulat tulivat roikkuen lypsinkiulu ja jakkara muassaan, ja saattoivat edes sellaista vaatia!

Inkeri selitti, etteivät he olleet sietäneet kuulla lehmien älinää, maidon pingottaessa utareita. Siksi he olivat lypsäneet.

Kolmaskymmenesneljäs luku.

RIITAA JA SOPUA.

Kaikki lapset olivat vihdoin päässeet sänkyyn ja uneen. Mutta tuntuipa kuudesta heidän joukossaan oikein inhoittavan nololta herätä olkivuoteilla yli- ja alasängyissään myöhään sunnuntain iltapäivällä ja huomata, että maja oli tyhjänä ihmisistä.

Vielä pahempi oli nähdä lääväkin autiona. Poissa kaikki lehmät, joita he olivat päättäneet lypsää. Lehmät, jotka he olivat "jakaneet" keskenään, antaen keveimmin lypsettävän, Mairikin, Viivalle, olivat tiposen tiessään, laitumella metsässä. Vuohet samaten.

Pekka ilkimys ei ollut tehnyt niinkuin oli luvannut, kun hän yöllä, pitkän aikaa senjälkeen kuin toiset, tuli kotiin, etsittyään Tähdikkiä hänkin. Hän oli luvannut viedä kaikki lapset metsään vuohipaimeniksi. He olisivat saaneet soutaa pikkuruuhessa joen yli tehtaan paimenmajoille, missä oli suuri, musta, vierailta mailta tuotu härkä. Härkä, jonka nenässä oli messinkirengas ja otsassa ketju, ja joka tuli kauhean kiukkuiseksi nähdessään lapsia, ja mölisi silloin niin että turpa savusi, ja sai kulkea päivisin erityisessä aitauksessa!

Ja Pekka oli luvannut heidän kalastaa pienestä tunturipurosta. Ja hän opettaisi Antin toitottamaan vuohensarvella, joka on helpompaa kuin tanotorveen puhaltaminen. He olisivat saaneet nähdä luolan, missä ryövärit oleskelivat ennen vanhaan. Sinne saattoi ryömiä pitkin pituuttaan halkeaman kautta, jota tuskin näkyi vuoressa, ja seisoa sitte sisällä pystyssä, vaikka olisi ollut viidentoista miehen voimat.

Pekan piti vielä näyttää heille se paikka metsässä, mihin on muodostunut valkea ympyrä vihreän sammalen keskelle, keijukaisten jäljiltä, joiden on tapana tanssia siellä. Ja hän oli luvannut johdattaa heidät vuorelle, missä hän kerran oli nähnyt haltijan. Se oli ollut vihreäpukuinen, hiukset oli sillä pitkät ja keltaiset kuin ohran oljet, ja se oli katsonut häntä ja houkutellut, niin että hän oli jo seurata, ellei hän samassa, kun alkoi juosta, olisi tullut ajatelleeksi, että se olikin varmasti haltija, ja lausunut sille Jeesus-nimen. Silloin se oli luikkinut tiehensä ja muuttunut leivinkuurnan näköiseksi.

Ja kaikki marjat, joita he olisivat poimineet, entä kissankulta ja valkeat marmorikivet, joista Pekka oli puhunut, ja joita oli vain yhdessä paikassa!

Voi sitä napinaa ja tyytymättömyyttä! Niin surkean happamia ilmeitä, joita näkyi sinä päivänä majassa, ei olisi ollut helppo löytää muualta näin säteilevän aurinkoisena iltana. "Tuolla mulkoilee aurinko ikkunasta tekeytyen iloiseksi ja ylhäiseksi", puhisi Inkeri, kiskoen hiussuortuviaan, joita hän palmikoi.

"Se näyttää aivankuin vaativan, että meidän pitäisi iloita siitä, että se on täällä", jupisi Kerttu, solmien alushameennauhaan kiusallisen umpisolmun äkäisin, kiivain liikkein.

"Eikä tulenkipinää talossa", marisi Elsa. Hän oli jo pukeissaan ja valmis, seisoen melkein keskellä mahtavaa takkaa kalikkakimppuineen, jonka hän laski toki vielä sangen hehkuvalle hiillokselle.

Tuli leimahti heti, ja nyt selitti Elsa "palavansa", vaikkei siellä äsken muka ollut kipinääkään tulta.

Oli sunnuntai, ja tottahan edes tänäpäivänä saisi kahvia korppujen kanssa, joita oli tuotu kotoa.

"Älä tule tyrkyttämään maitosintuasi, sen sanon sinulle", sanoi Aunetta oikealla riitaäänellä Elsalle, joka meni maitokammioon päin tyhjine puumaljakkoineen. Aunetan pitkät silkkikiharat olivat takkuuntuneet, kun hän oli unohtanut kiertää ne papiljotteihin illalla. Hän oli niin ärtyisä ja kärsimätön, että Viiva väitti hänen sähähtävän, kun hän sylkien sormeensa hipaisi häntä, kuten tehdään kuumaa silitysrautaa koetellessa.

"Sinä olet tyhmä! Halpamainen olet!" valisti Aunetta Viivaa, joka paljassäärisenä oli kiinnittänyt alushameen neuloilla housuiksi, ja sanoi olevansa herra talossa ja omistavansa oikeuden olla mitä ja miten tahtoi.

Sylvi istui alasängyssä itkien. Kaikki oli _"ikävää"_, ja hän kaipasi äitiään. "Hu-hu, hu", nyyhkytti hän. "Mitä minä täällä teen? Kotona oli paljon hienompaa ja parempaa."

Huomautus oli kyllä aivan oikea, jos vertasi hänen vanhempiensa kymmenhuoneista suurkaupunki-asumusta, missä oli tauluja, mattoja, kristallia ja hopeaa ja sen ohella uhkuvia vuoteita, hienointa liinaa ja silkkipeitteitä, siihen huoneeseen, missä hän nyt oleskeli.

Sammal tiirotti keltaisenvihreänä hirsiseinien raoissa. Penkit ja jakkarat olivat tosin kiiltävät, mutta kuluneet, sekä karkeat ja maalaamattomat. Lattia oli tuskin edes höylätty ja siinä ammotti suuria rakoja, ovi kömpelö, lukon asemesta iso rautahaka. Sänky, mistä hän äsken oli noussut "väärällä jalalla", oli täytetty kahisevilla oljilla, joita peitti karkea liinalakana. Silkkipeitteen sijasta sai hän kietoa ympärilleen lampaannahkavällyt, vaikka hänen oli niin kuuma, että olisi halunnut heittää sen kaiken maailman tietä.

"Niin, kuka käski sinun tulla joukkoon", paapotti Viiva. "Olisithan voinut jäädä kotiin ilman meitä, -- hienonenä, irvisuu. Olet joka tapauksessa saanut puolen lakristatankoa, minkä toimme kesteihin, ja isoimman rintasokeripalan, kun Elsa jakoi, ja koko kupillisen kauraryyniä, kun me saimme ainoastaan puolen, vaan senvuoksi, että Aunetta uskotteli meille olevan ylhäistä sallia vieraiden syödä kaiken hienon sekä sen mitä itse haluaisi." --

"Hyvänen aika! Luulenpa, että olet villitty, Viiva", naukui Sylvi, joka istuen edelleen sängyssä, kyynärpäät kohotettujen polvien varassa ja vitivaaleat hiukset siirrottaen sormien välistä, joita hän piti päänsä ympärillä, oli kuin syvimmän kurjuuden kuva.

"Suuri maailma. Lakristaa! Kurja lakristapala, siitä pidätte lukua! Minä, joka voisin saada talon paljaasta lakristasta, ikkunat rintasokerista ja nekuista ja tiet ympärillä paljaista kauranryyneistä. Isällä on äärettömän paljon rahaa, sen sanoo Liina, ja minä pyydän isän rakentamaan minulle sellaisen talon, etkä sinä saa edes nuolla lakristakynnystä."

"Olet vallan oikeassa, kultaseni", hymyili Viiva, lennättäen Sylville sormisuukkosen.

Hän oli pistänyt pienen, ruskean koivunoksan suuhunsa ja oli polttavinaan, kulkiessaan edes takaisin kädet "housuntaskuissa". Heidän luonaan kotona oli ollut jonkun aikaa oikein hieno kaupunkilaisräätäli ommellen isän ja renkien kotikutoisia vaatteita, ja Viiva jäljitteli tarkkaan hänen liikkeitään ja ilmeitään.

Hän istui kolmijalkaiselle jakkaralle sängyn viereen ja lauloi laahaten, puoleksi suljetuin silmin:

"Ja se ilta oli lämmin ja ihana, Ja linnut ne lauloivat, Keto allansa kaunis ja vihanta, Kukat kedolla kasvoivat."

"Ole vaiti. Viiva", sähisi Inkeri, "herätät pikkuraukat tuolla maitokammiossa."

"Niin, tiedäpäs kuomaseni, se on juuri tarkoituskin", lörpötteli Viiva, katsoen niin kierosti kuin taisi, sisarta.

"En tahdo heidän joutuvan samaan kurjuudentilaan kuin me. Mikään ei ole sen viheliäisempää, kauheampaa kuin herätä aamulla, kun on ilta."

"Kuljin sinisalon polkuja pitkin", jatkoi Viiva.

"Voi siell' oli karjani ja siell' oli marjani", luikkasi hän nyt aivan maitokammion ääressä. Hän vaikeni äkisti, hämillään ja hyvin pahoillaan.

Samassa aukaistiin ulko-ovi ja siinä näkyivät Antti ja Matleena valmiiksi puettuina, kammattuina, kiiltäväksi pestyinä, iloisina ja lempeinä, niin että heistä aivan kuin säteili aurinkoa.

Matleenan kädet olivat täynnä metsäkieloja, vanamoita ja metsätähtiä. Antti oli tehnyt kuusi tuohista. Hän kantoi niitä varovaisesti rivitysten toisella käsivarrellaan.

Ne olivat reunojaan myöten täynnä varhain kypsyneitä lakkoja.

"Oletteko _ylhäällä_?" kysyi Viiva terävästi, vaikka hän näki heidät valmiina edessään. "Minä luulin teidän nukkuvan. Mitä varten juuri te olette nousseet?" jatkoi hän kateellisella, hyvin moittivalla äänellä.

"Kun Pekka herätti meidät ennenkuin lähti elukkain kanssa aamulla."

"Hyi sellaista ilkiötä, kun ei herättänyt meitä", sanoi Kerttu melkein itku äänessä.

"Kyllä hän teki, mitä voi", sanoi Antti.

"Hän sekä huusi että kirkui tuosta ovesta ja toitotti torveen ihan sängynseinän vieressä. Saara huhuili ja Kalle puhalsi pukinsarveen. Lehmät ääntelivät parahiksi nekin, rynnätessään matkaan, niin että luulimme teidän heränneen siitä." Antti latoi suomarjat pienelle pöydälle ikkunan ääreen selitystä antaessaan.

"Huh, ei sellaisesta yksin voi herätä, sen hän kyllä tiesi", puhisi Inkeri. "Siitä juuri nukkuu."

"Oletteko olleet ulkona ja pitäneet hauskaa koko päivän?" kysyi Elsa melkein nuhdellen.

"Niin, en tiedä, onko meillä ollut hauskaa. Mutta olemme auttaneet läävässä ja olemme lypsäneet kaikki vuohet", selitti Antti epäröiden.

"Niin, tottahan se oli hauskaa", ratkaisi Kerttu.

"Ja sitte olemme luoneet lantaa."

"Se on myöskin hauskaa, sillä perästäpäin on niin hienoa", sanoi Inkeri varmasti.

"Ja sitte me harjasimme lehmiä, ennenkuin ne päästettiin ulos", sanoi Matleena tyytyväisenä.

"Juuri sitä mekin tapaamme tehdä", puuttui puheeseen Kerttu. "Ja ne ovat niin iloisia ja nuolevat kiitokseksi. Voi, voi, voi! Ja me olemme vain nukkuneet. Ja on melkein viimeinen päivä tunturimajoilla. Niinkuin emme saisi nukkua kylliksemme kotona, kouluaikana."

"Niin, voi surkeata ja aivan auttamatonta", huokasi Inkeri.