Part 14

"Ja sitte olette kenties olleet metsässä ja suolla?" kysäisi Aunetta, vielä puuhaten saadakseen kiharansa valumaan hienoina kaulalle.

"Kyllä, mutta kirkossa myöskin", vastasi Matleena totisesti, vaikka hieman hämillään ja epäröiden.

"Kirkossa, mutta sehän on täältä kahden penikulman päässä!"

"Vaiti, Matleena", varoitti Antti näyttäen sangen vaivaantuneelta.

Matleena pani kätensä esiliinan alle kyyristyen avoimen oven kynnykselle, selvästi päättäneenä totella veljen kehoitusta.

"Missä kirkossa? Sano, kuuletko sinä", kysyi Elsa mennen ovelle Matleenan luo voileipä kädessä.

"Ei se ollut mitään. Minä vain sanoin niin."

"Kuule Matleena, olitteko te leikkikirkossa?" sanoi Inkeri, joka istuutui voileipineen Matleenan viereen.

"En minä tiedä, mikä se sellainen kirkko on", torjui Matleena.

"Pieni, suloinen, hieno Matleena, sano minulle, vain minulle, missä kirkossa te olette olleet", kuiskasi Sylvi.

Hän juoksi pitkässä yöpaidassaan sängystä lattian yli ja heittäytyi Matleenan syliin käsivarret hänen kaulansa ympärillä.

"Pieni suloinen Leena, sano minulle, vain minulle!"

Matleena katsoi pelokkaasti Anttiin, joka istui aivan säntillisenä pöydässä syöden suomuuraimia ja kermamaitoa yhdessä Aunetan, Viivan ja Nauristen kanssa, joiksi papinlapsia, Inkeriä ja Kerttua, kutsuttiin.

"Sano, jos tahdot", myönsi Antti nähdessään sisaren tuskan.

"Vain minulle, vain minulle", kuiskasi Sylvi.

"Minkä näköinen oli kirkko?"

"Vihreä sisältä ja sininen katto."

"Oliko se metsä? Oliko Jumala pappina?" kuiskasi Sylvi, äkkiä hyvin totisena. "Jumala on käynyt luonamme ja vienyt takaisin pikku Eeva-siskon, joka oli minulla ennen. Hänellä on nyt niin hauskaa, ettei hän tahdo tulla uudestaan luokseni. Kuu minun on ikävä, ajattelen minäkin melkein mennä hänen luokseen, Jumalan luo. Sano, oliko Jumala pappina?"

"Eei, vaan Antti."

Viiva oli hiipinyt lähelle. Hän kuuli papin nimen.

"Tiedättekös", huusi hän, "nyt kun olemme valmiit ja syöneet ja kun meitä on näin monta, menemme kirkkoon! Antti saa olla pappina, sillä hän on saarnannut jo tänään Matleenalle."

Antti punastui korvia myöten.

"Niin jos sinä, Antti, olet tottunut olemaan pappina, niin pitää sinun saarnata meille", sanoi Elsa lempeästi ja totisesti.

"Olemme vain nukkuneet ja olleet ilkeitä ja riidelleet keskenämme, kun olimme harmistuneet itseemme, sillä eihän voi torua itseään. Sitä olemme jatkaneet koko pyhän, niin kauvan kuin olemme olleet hereillä."

"Niin, meidän _täytyy_ saada vähän sunnuntaita itseemme ja tulla kilteiksi, niin että tottahan tahdot saarnata meille, Antti", sanoi Inkeri, katsoen rukoilevasti Anttiin sädehtivän lempeine silmineen.

"Muista, Antti, että olemme olleet turhasta ilkeitä toisillemme. Muista, että sinun täytyy muuttaa meidät sunnuntaina kilteiksi", intoili Kerttu.

Hän kääri jo hametta ympärilleen, kuten talonpoikaisvaimot ajaessaan kirkolle, ja pani päähänsä punaraitaisen hilkan valmiina lähtemään. "Ja tiedätkös, Antti, me laulamme yhdessä", sanoi Aunetta. "Lähde nyt edellä, niin tulemme mekin."

Aunetan ääni oli sekä luja että vakuuttava, joten Antti ilman muuta nousi ja lähti ulos.

Kolmaskymmenesviides luku.

TAAS SAARNATUOLISSA.

Antti seisoi jälleen saarnatuolissa metsässä. Tällä kertaa jotenkin korkealla kivellä, joka oli täydellisesti vihreänvalkoiselta heloittavan sammaleen peitossa.

"Kirkkoväkeä" oli tullut joka suunnalta, muutamilla oli ollut pitkä matka kuljettavana. He olivat hakeneet kiertoteitä puunrunkojen välistä ja pikkusoiden ympäritse. Nyt he istuivat penkkirivissä vanhan, lahonneen, sammalkasvuisen, kaadetun hirsikasan päällä, joka oli ollut karjatien varressa jo aikoja ennenkuin tunturimajat rakennettiin.

"Alota virsi, Aunetta", sanoi Elsa. Ota "Maassa kimalainen, linnut ilmassa". Nämä täällä metsässä ovat jo alkaneet laulunsa. "Maassa kimalainen, linnut ilmassa", lauloi Aunetta voimakkaalla, puhtaalla äänellä.

Kaikki lapset yhtyivät. Antti ja Matleena myöskin, aivan ihmeissään siitä, että osasivat saman laulun kuin hienot herraslapsetkin. He unohtivat, etteivät he oikeastaan kuuluneet samaan joukkoon, mikä tunne ennen oli hiukan painostanut heitä, vaan lauloivat mukana samoin kuin olivat laulaneet sisarusten kanssa pienessä, harmaassa tuvassa äidin eläessä.

"Maassa kimalainen, linnut ilmassa, leivo laulavainen veisaa kiitosta!"

Laulu vaikeni. Antti seisoi kivellä, kuten päivemmälläkin saarnatessaan Matleenalle. Silloin oli hänen ollut niin helppo saada esille sanat. Jokainen kukkanen metsässä, tunturipuro, heidän pelastuksensa karhun kynsistä, kaikki vaarat, joista he olivat tulleet autetuiksi ihmeellisellä tavalla. -- Kaikesta hän oli saarnannut niin voimallisesti, että Matleena oli itkenyt ja niistänyt itseään, kuten aika-ihmisten tapa on kirkossa, vaikkei hän ollut tällä kertaa ajatellut matkia heitä, vaan ollut todella liikutettu Antin sanoista.

Ja nyt tämä seisoi siinä väännellen itseään ja näyttäen hullunkuriselta.

Matleena oikein häpesi hänen tähtensä. "Kirkkoväki" alkoi kuiskailla ja suhista ja tarjota toisilleen "hopearasioita", täynnä sokeriryyniä kielen kostikkeeksi, vaikka rasiat itse asiassa olivat tuohenpalasia ilman pienintäkään sisältöä, sekä antoivat pyöreitten nappuloitten hajuvesipulloina kiertää penkissä välillään.

"Kiiruhda, Antti!" suhahti Matleena. "Ne istuvat nyt täällä kaikki odotellen. Tottahan nyt jotain keksit niinkuin tänään aikaisemminkin."

Antti tuskaili ja vääntelihe. Hän piti silmiänsä puolittain suljettuina, estääkseen seurakunnan häiritsevää vaikutusta. Kuulijat istuivat odotellen kuin oikea kirkkoväki ainakin, nenäliinat valmiina, että voisivat itkeä, jos Antti saarnaisi koreasti, kuten suurpappi ollessaan lapintunturilla saarnaamassa, kun siellä vihittiin kappeli. --

"Antti sinä! Miten olet houkko!"

Antti avasi hätäillen silmänsä. Hän osui havaitsemaan hämähäkin, joka istui hienojen koivun oksien väliin kehräämänsä välkkyvän verkon keskellä. Antti jäi tuijottamaan siihen. Hänen silmiinsä tuli sisäänpäin kääntynyt ilme. Hän rupesi saarnaamaan:

"Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Nyt on silmiini sattunut hämähäkki, joka istuu keskellä verkkoa niin kylläisenä, ja mieleeni johtuu, että se on pahan kaltainen. Sillä hänen verkkonsa on alinomaa levitettynä meidän houkuttelemiseksemme. Kun olemme suuttuneita toisiimme, on hän saanut meidät kiinni. Ja kun tahdomme laiskotella ja olemme tyytymättömiä, on hän taas vanginnut meidät."

Kuikka lensi sydäntävihlovasti ja surumielisesti kirkuen suon yli metsä-aukeaman tuolle puolen, missä entinen "kirkko" oli.

Antti kuuli tuon valittavan äänen. "Kuulkaa kuikkaa, miten surullisesti se ääntelee. Siltä kuulostaa meissä, kun olemme olleet kiukuissamme, häijyjä ja tyytymättömiä siihen, mitä olemme saaneet, ja kun emme suvaitse rengasta, vaan se mielestämme on pahasta, emmekä tahdo ymmärtää, että Jumalan on täytynyt asettaa se meille, kun hän näkee, ettemme itse tiedä, mitä tarvitsemme. Me lennämme ja lennämme niinkuin kuikka, saapuaksemme Jumalan luo rukoilemaan, että hän pitäisi meistä ja taas huolehtisi meistä." Antti ajatteli nyt lopettaa saarnansa, mutta ajatukset johtuivat lauluun. "Jumala tahtoo, että pidämme hänestä ja huomaamme hänen olevan hyvän ja että laulamme siitä, niinkuin kirkas puro ja joki laulavat solisten, ja niinkuin metsän linnut visertävät suloäänellään. Jumala on hyvä ihmisille, niin suurille kuin pienille ja elukoillekin; Helokkia kohtaan, joka pääsi kuonorenkaastaan ja Tähdikkiä kohtaan, joka pelastui karhun kynsistä."

"Rakas Isä Jumala", jatkoi Antti, joka nyt unohti itsensä, puhuen suoraan sydämestään. "Sinä rakas, _rakas_ Jumala, ole _hyvä_ pikkutytöille, että he aina pysyvät kiltteinä ja ovat siivoja nuorille ihmisille, jotka ovat ottaneet heidät. Ja ole hyvä Anna-Liisalle ja Pekka-Erkille ja Niilekseläisille ja pikku Kallelle, joiden luona he ovat. Laita niin, että Pekka-Erkistä tulee kunnon renki, joka ei koskaan juo, eikä kiroa, eikä tappele.

"Ja ole hyvä _pikku Maunolle_. Sinähän tiedät, ettei hän osaa 'Tapahtukoon sinun tahtosi', ja että hän on vähän niinkuin huikentelevainen, niin että hän välistä unohtaa, mitä äiti sanoi. Mene sinä rakas, rakas Jumala hänen luokseen ja suo hänen muistaa kaikki, mikä on oikein. Mene Helokin luo, ettei hän huolisi murehtia meitä. Mene karhun luo metsässä, ettei se tekisi pahaa. Mene lasisilmämiehen luo ja ota häneltä viina. Lähesty kaikkia, niin muuttuu koko maailma oikeaksi ja hyväksi. Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimessä. Amen."

Antti, joka oli seisonut pää kohotettuna kohti auringonloistetta mäntyjen välissä, oli katsahtaessaan alaspäin huomaavinaan, että hirsikasan väki oli aivan kuin lisääntynyt. Mutta aurinko oli sokaissut hänet, ettei hän voinut nähdä oikein. "Ehkä voimme laulaa 'Koko maailma iloitkohon' nyt perästäpäin", ehdotti hän saarnastuolista.

Ja sepä vasta oli laulua! Antista tuntui, kuin hän olisi ollut taivaassa. Virsi kaikui yht'äkkiä moniäänisenä, aivan kuten sitä oli laulettu joulukirkossa Hallatunturilla.

Koko maailma iloitkohon, Sydämestään, sielustaan; Herran tykö joutukohon, Ken on hänen liitossaan! Iloll' edes astukaat, "Kiitos Herran"! veisatkaat!

Kolmaskymmeneskuudes luku.

MUUTA AJATELTAVAA.

Antti, joka oli seisonut laulamassa katse yhä suunnattuna myöhäisen illan aurinkoon, tottui taas vähitellen käyttämään silmiään. Ja se, mitä hän näki, sai hänet hereille.

Siinä oli tuomiorovasti, hän juuri, joka oli saarnannut niin koreasti lapintunturilla; hän seisoi tuossa kuunnellen Anttia.

Säikähtyneenä hyppäsi Antti kiveltä paeten metsään.

Matleena olisi enemmän kuin mielellänsä halunnut seurata hänen esimerkkiään, joutuessaan äärettömän vaikeaan asemaan yksin niin kauhean lukuisan herrasväen joukossa. Sillä kaksi hienosti puettua rouvaa oli myöskin saapunut Antin saarnatessa. Heillä oli silkkinauhat hatuissa ja aivan kuin pitsiset käsineet ja niin koreat ostovaatteet, anturakengätkin jaloissa. Ja itse tuomiorovasti oli tullut heidän kerallaan. Matleena tunsi hänet heti, sillä aivan samoin kuten siellä pohjolan pikku kappelissa, loisti nytkin hänen silmistään valoa ja lempeyttä, hänen seisoessaan nojautuneena männynrunkoon Anttia kuunnellen. Hän näytti kunnioitettavalta ja ylhäiseltä. Matleena tunsi itsensä niin pieneksi katsellessaan häntä. Mutta hän ei voinut päästä pakoon ja lähteä Antin jäljestä, sillä Sylvi istui hänen polvellaan, tahtoen olla pikku lapsi. Sylvi oli niin hento ja pieni ja hänellä oli niin ohuet, pehmeät vaatteet, että Matleena saattoi aivan hyvin pidellä häntä, vieläpä keinuttaakin vähäisen ja karkoittaa sääsket hänen hienoilta, kalpeilta, pikku kasvoiltaan.

Kun Sylvi näki vieraat, nousi hän istualleen. Hän huusi yhden heistä luokseen, äitinsä, joka heti sai tiedon, että hän oli täällä tunturimajoilla löytänyt "parhaan ystävänsä", joka ei koskaan jättäisi häntä.

Nyt, kun saarna oli loppunut ja "pappi" paennut metsään, syntyi lasten parvessa elämää ja humua.

Elsa, vanhin tytär pappilassa, minkä omat tunturimajat olivat, tuli sangen pahoilleen nähdessään äitinsä niin aikaisin. Hän ja toiset lapset olivat keksineet niin monta loistavaa suunnitelmaa, miten juhlallisesti he vastaanottaisivat vanhempansa ja Heleena-tädin. Ja nyt he yllättivät heidät, eivätkä he olleet saaneet pienintäkään aikaan heidän juhlimisekseen. Niin että Elsa tuskin nyt ehti tervehtiä, kun hän jo läksi kiidättämään majalle päin, minkä sääret kantoivat.

Hän ajatteli kauhistuksella, että äiti tarkastelisi mitä suurimmassa epäjärjestyksessä olevaa huonetta. Äiti, jonka ei _pitänyt_ tulla tunturimajoille kuin vasta sunnuntai-_iltana_.

Hän, samaten kuin hänen neljä siskoaan, Aunetta, Inkeri, Kerttu ja Viiva, jotka myöskin olivat äsken nousseet, arvelivat, että nyt oli melkein aamu vielä.

Kuitenkin sai Elsa alati erottamattomat "Nauriit", Inkerin ja Kertun, mukaansa. Ja kun he yhdistetyin voimin hääräsivät, korjasivat vuoteet, lakaisivat, sirottivat lattialle katajoita, puhdistivat takan, tekivät tulen ja asettivat sille kahvipannun, oli kaikki hienoa ja järjestyksessä äidin ja kotiväen sisääntullessa.

Jonkun verran sekavaa oli kuitenkin ilo vanhempia tervehtiessä. Sillä nyt päättyisi ihana, viikkokausia kestänyt oleskelu tunturimajoilla. Lehmät ja vuohet ajettaisiin kotiin heinäajaksi, ja tunturimajat suljettaisiin moneksi viikoksi. Kun ihmiset ja elukat taas joutuisivat sinne kesempänä, olivat lapset jo alkaneet lukunsa ja kouluopintonsa. Eipä silloin puhettakaan enää mistään vaelluksesta tunturimajalle, vielä vähemmän sinne jäämisestä. Mutta nyt oli paras haihduttaa mielestä kaikki surulliset ajatukset lukemisesta ja sisäänsuljetusta elämästä. Oli totisesti muuta tekemistä.

Pekka saapui juuri kotiin kerallaan kimppu taimenia, jotka hän oli ulkosalla, elukoita paimentaissaan, onkinut.

Elsa perkasi kalat reippaasti ja kätevästi, paistaen ne sitten hiilustalla pannussa.

Inkeri huuhtoi perunat, pesi puuastiat ja kiillotti veitset.

Aunetta kattoi pöydän, joka nostettiin saranoilleen, niin että siitä tuli tilava. Hän koristi sen metsäkukkasilla ja vihreillä kasveilla, joita Sylvi, Matleena ja Viiva olivat tuoneet kotiin metsästä, Pekan siistiessä ja haravoidessa pihaa sekä kantaessa pois pudonneita lehtiä ja risuja.

Kerttu touhusi maitokammiossa. Hän kantoi sieltä viilikehlot ja vuohenjuustoa ja taittoi rieviä ohraleipäkakkuja sopiviksi paloiksi ateriaa varten. Voipytyn keltaisine, melkein kukkaistuoksuisine voineen, hän asetti keskelle pöytää. Inkerin avulla hän riiteli sille kunniapaikan, vaikka Aunetta olisi miten kinastellut niin kehnoa kattamistapaa vastaan. Esille pantiin myöskin keltaisenruskeaa heravoita sekä tuoretta lehmänjuustoa, niin kuivaa, että siitä oli tukehtua, vaikka se kyllä vanhana ja kypsyneenä muuttuu pehmeäksi ja maukkaaksi.

Kaukaa metsästä kuului vihdoin livertävän koreaa huhuilua ja riemuitsevia tanotorvenääniä.

Kalle ja Saara olivat nähtävästi olleet toistensa seurassa ja kulkeneet siten yhdessä koko päivän. "Nauristen" mielestä sellainen oli _sangen kummallista_; olisi ollut paljon parempi ja oikeampaakin, jos ainakin Saara olisi jäänyt tunturimajoille, kunnes olisi saanut kaikki kunnolla hereille, vaikka siihen olisi tarvittu kokonainen päivä.

Kolmaskymmenesseitsemäs luku.

JÄLLEEN VIESTI ÄIDILTÄ.

Pappi vaelsi metsässä aivan yksin. Hän halusi, kuten tavallista, etsiä kristallikirkkaan kylmän lähteen, joka hänen tietonsa mukaan oli läheisyydessä.

Kun hän hiljaa vaeltaen pehmeässä sammaleessa alkoi tulla lähteelle, oli hän kuulevinaan jostakin nyyhkyttelevää itkua.

Huolestuneena ja osaa-ottavana aikoi hän kiiruhtaa sinne päin, mistä tuo surullinen ääni tuli. Hän kulki siis muutaman askeleen eteenpäin, mutta pysähtyi ihmetellen ja epätietoisena.

Poika, jonka hän juuri oli nähnyt, ja jonka ujostelematon esiintyminen saarnaajana metsässä oli herättänyt hänessä ihmettelevää hämmästystä, makasi nyt suullansa maassa, ihan lähteen vieressä, itkusta värähdellen.

"Mitä hyödyttää, että seisoin ikäänkuin pilkkana niiden edessä, joihin emme kuulu", nyyhkytti poika. "Mitä hyödytti, että kuljetin pois pikkutytöt ja meidät kaikki tunturilta ja sen pienistä, harmaista tupasista. Jos olisimme jääneet, vaikkapa itse köyhäintaloon, emme koskaan olisi tienneet mistään paremmasta, ja olisimme vain tyytyneet. Mutta nyt en usko sitä enää, sillä nyt tahdon saada parempaa. Minä tahdon välttämättä tietää kaikesta, mitä maailmassa on, ja olla näiden hienojen lasten kaltainen. Ja nyt minusta tuntuu vain raskaalta ja surulliselta. En tahdo enää kiertää pitkin teitä ja hävetä, kun täytyy mennä taloihin, eikä ole mitään, millä vaihtaisi itselleen ruokaa. En _tahdo_ olla kerjäläinen, josta ei kukaan pidä ja josta ei kukaan välitä, vaikka hän sanoisi mitä tahansa. En tahdo seisoa kivellä metsässä saarnaamassa. Tahdon seisoa kirkossa ja puhua ihmisille, mitä äiti opetti meille. Mutta minun täytyy vain kulkea ja kulkea ja minusta tuntuu niinkuin en koskaan tekisi oikein, vaikka sitä haluaisinkin. Rakas, rakas Jumala, pidä minusta huolta, että teen mielelläni, mitä sinä tahdot, enkä ole niinkuin pikku-Mauno, joka tahtoo unohtaa sen."

Antti katsahti ylös pelästyneenä. Hän kuuli mielestään kahinaa, huomasi ihmisen varjon.

Tuossahan oli pappi, joka häntä nyt lähestyi. Häpeissään, niin musertuneena, että uskalsi tuskin katsoa, nousi Antti jaloilleen. Hän tarttui nopeasti läkkihinkkiin, minkä Anna-Lea oli heittänyt hänelle, nähdessään hänen lähtevän metsään, kylmälle lähteelle päin.

Antti heilutti hinkkiä lähteessä, huomaten vastenmielisyydellä punaiseksi turvonneet kasvonsa vääntyneinä kuvastuvan siihen.

"Tahdotko antaa minulle siemauksen, ennenkuin täytät hinkin?" sanoi papin tyyni, lempeä ääni.

Antti kohtasi ihmetellen, yht'äkkiä niin keventyen ja luottavaisena syvät, tummat silmät, jotka hyvinä ja ymmärtäen suunnattiin häneen.

Ei hän tietänyt, miten niin kävi, mutta pian hän aivan ujostelemattomasti kulki kiemurtelevaa polkua myöten lammelle sen miehen seurassa, joka äsken, kun hän näki hänet "saarnastuolista", oli synnyttänyt hänessä niin kiusallisesti nöyryyttävän hävyntunteen. He jäivät kauvaksi aikaa istumaan sammalkivelle lammen partaalle, nuo molemmat, vanhempi, jolla oli kaikkea huolta, kaikkea hätää säälivä, hyvä sydän, ja poikanen, masennetuin, aroin, sisäänkääntynein, mutta nyt äkkiä avosydämisin, ujostelemattomin mielin.

Taisihan Antti puhua hänelle avonaisesti kuin itse Jumalalle, kaikesta, mikä oli häntä raskauttanut. Yksinkertaisesti ja selvästi hän saattoi kuvata sen levottomuuden, jota hän alati oli tuntenut pikkusiskojen tähden, ennenkuin oli löytänyt heille sellaiset kodit, jotka äiti olisi hyväksynyt. Hän kertoi äidin rakkaudesta ja kärsimyksestä ja kuolemasta, sekä miten hän oli luvannut hänelle pitää huolta lapsista ja vuohesta.

Ja vihdoin saattoi Antti, jopa ilman ujostelua ja pelkoa, sanoa, mikä hänessä oli sisinnä itänyt, siitä asti, hän arveli, kun hän ensi kerran ainoastaan muutaman vuoden vanhana istui joulukirkossa, pienessä Hallatunturin kappelissa.

Antti saattoi nyt sanoin ilmaista, tosin suorastaan mahdottoman toivonsa, _päästä kerran papiksi_.

Vanhempi, jo ystäväksi tullut, istui nyt ääneti ajatuksissaan. Hän istui siten kauvan, kehoittamatta kuten äsken poikaa avaamaan sydäntään varovaisin, yksinkertaisin kysymyksin tai pienin, osaa-ottavin ilmein. Lopulta hän nousi. Hänen silmänsä loistivat, niinkuin olisi hän tehnyt pyhän päätöksen.

"Tämä ei ole ihmisten tekoa; ei ole sattuma johdattanut sinua tielleni, poika. Se on Jumalan johdosta ja tahdosta tapahtunut ja minä ymmärrän, että meidän tulee kulkea sitä tietä, jonka äitisi rukoukset ovat avanneet sinulle."

Antti katsahti ylös hämmästyen, kuin salaman sokaisemana.

"Saat kasvatuksesi meillä, saat opiskella kaupungin lukiossa. Olen varma, että Jumala siunaa yrityksen niin sinuun kuin meihinkin nähden. Me, vaimoni ja minä, tulemme äidiksesi ja isäksesi ja tahdomme aina parastasi katsoa. Tulet meidän hyväksi pojaksemme, ja niin on _asia ratkaistu_. Jumala siunatkoon sinua, poikani!"

Antti tunsi käden lepäävän päänsä päällä lujana, juhlallisena. Kasvatusisä ja poika seisoivat yhdessä metsässä uinuvan lammen rannalla, kesäyössä, joka oli valoisa kuin päivä. Antti oli kuin unessa. Hän kuvitteli Jumalan enkelien ilmestyvän lammen sumuharsosta. Hän ei olisi hämmästynyt, jos olisi leudossa usvassa huomannut äidin kasvot yhtä valoisina ja hymyilevinä kuin ne olivat olleet silloin, kun hän erosi täältä lapsiansa siunaten.

Kolmaskymmeneskahdeksas luku.

MATLEENA.

Matleena riensi päistikkaa tupaan. Paljain päin, ääneti ja neuvotonna hän pysähtyi aivan oven suuhun rauhoittuen heti, nähdessään Antin, joka istui täysin turvallisena ja kotiutuneena kolmijalkajakkaralla takan edessä voitelemassa herraskenkiä tervalla.

Hänestä oli kuitenkin kovin pelottavaa jäädä sisälle, kun molemmat komeasti puetut valtarouvat istuivat siellä pöydän ääressä pitkät, valkeat nutut yllään, hiuspalmikot riippuvina, ja katselivat juuri nyt vain häntä. Rovasti, joka oli käynyt sisällä juttelemassa rouvien kanssa, läksi ulos, Matleenan tullessa sisään.

"Kas tässä hän on, oikein tänne lähetettynä hänkin." Näillä sanoilla laski pappi hiljaa, lempeästi silittäen kätensä lapsen pään päälle, suunnaten lempeän, merkitsevän katseen vaimoonsa ennen menoansa.

"Niin, tässä hän nyt on, aivan oikein", lausui toinen rouvista, hän, jota lapset olivat nimittäneet Heleena-tädiksi, ja joka oli Sylvin äiti. Hän oli sitäpaitsi aivan Sylvin näköinen: somat, vaaleat, hienot hiukset niinkuin hänelläkin ja kalpeat kasvot; mutta hellän ja lempeän näköinen hän oli.

Hän astui esiin, vetäen empivänä vastustelevan Matleenan luokseen ja istuutui taas paikalleen käsivarret hyväillen kiedottuina vieraan, jäykästi katselevan lapsen ympärille.

"Oletko hiukan mielistynyt pikku Sylviin?" hän kysyi vienolla äänellä.

Matleena punastui tuskaisena. Hän tunsi itsensä peräti vaivaantuneeksi, kun ei hänellä ollut aavistusta siitä, mitä "olla mielistynyt" merkitsisi.

"Sylvin äiti tahtoisi tietää, pidätkö Sylvistä ja oletko mielelläsi hänen kanssaan, mutta senhän minä jo olen nähnyt sinusta", sanoi toinen rouva, joka oli Nauriitten ja toisten lasten äiti. Hän näytti niin hauskalta ja iloiselta, että Matleena tuli yht'äkkiä hymyilleeksi hänelle, vaikka se hänestä oli niin vaikeata tuon toisen rouvan edessä.

"Niin, kyllä Sylvi minun mielestäni on oikein mukava", mutisi Matleena.

"Onko sinulla mitään vastaan ruveta hänen pieneksi ystäväkseen ja siskokseen?" jatkoi Sylvin äiti. Hän puhui hellästi, melkein rukoillen.

"Hänenkö sijaansa, jolla on niin hauskaa Jumalan luona?" kysyi Matleena katsoen suurin, totisin silmin hienoon rouvaan, jolla oli surumieliset silmät, ja joka nyt Matleenan hämmästykseksi ja suruksi oli vähällä ruveta itkemään.

"Niin, mutta äitikin on siellä, niin että kyllä pikkutyttö voi hyvin", sanoi Matleena matalalla äänellä koettaen lohduttaa murehtivaa.

"Uskotko niin, pikku rakas", kuiskasi rouva. Hän nosti Matleenan polvelleen, nojaten päätänsä hänen paljaisiin hiuksiinsa, jotka loistivat kiharoina ja välkkyvinä.

Matleena istui taas jäykkänä kuin tikku. Hän oli tyhmän ja vaivatun näköinen, tuntien suurta halua vääntäytyä pois niin harvinaisesta asemasta.

Mutta Antti, johon hän vetosi ahdistuksessaan, katsahti häneen varoittaen, mikä merkitsi sitä, että oli sääli hienoa rouvaa, ja että hänen piti istua hiljaa hänen luonaan niin kauvan kuin tämä halusi pitää polvellaan sellaista isoa tyttöä.

"Puhu sinä lapselle, Elviira", sanoi itkevä, sureva äiti hiljaa. Hän laski varovasti Matleenan polveltaan.

Toinen "hauska" rouva, Nauriitten äiti, jolla oli niin iloiset, siniset silmät, ojensi kätensä Matleenalle. Hän piti käsivartensa tytön vyötäisillä kertoessaan, että Sylvin äiti nyt, neuvoteltuaan heidän, hänen miehensä ja hänen itsensä kanssa, oli päättänyt sallia pikku Matleenan seurata heitä Tukholmaan heidän _omana lapsenaan_. "Tuleeko Anttikin?" kuiskasi Matleena pelosta laajennein silmin.

"Antti tulee meille. Hän on jo meidän poikamme, siitä olemme selvillä." Hän nyökkäsi iloisesti ja hyväntahtoisesti Antille, joka kohotti päänsä työstään ja työnsi otsaltaan alasvalahtaneen tukan, lähettäen vastineeksi valoisan, onneasäteilevän katseen.

Papinrouva hymyili tyytyväisenä. Hänen miehensä oli jo aikaisemmin ottanut kasvattaakseen kaksi köyhää poikaa. Mutta ei kumpaisessakaan heistä hän ollut tavannut sellaista viisautta, sydämenhienoutta ja ajatuksenselvyyttä, jota hän jo oli huomannut tässä tunturien ja katovuoden lapsessa.

Kolmaskymmenesyhdeksäs luku.

KAIKKI SEITSEMÄN HALLATUNTURIN LASTA.

Pikku Matleena kuuli nyt saman kertomuksen, mistä Antti oli jo osan kuullut puolittain papin ja puolittain hänen vaimonsa kautta. Kertomuksen hänestä itsestään ja siskoistaan.

Heidän vaelluksensa tuntureilla vuohen kera oli laajalti levinnyt alamaassa -- se kun oli niin liikuttava ja ihmeellinen.