Part 15

Karhunummen jahtimestari oli sattunut kertomaan siitä, ollessaan alamaassa virkatoimituksilla merkitsemässä pappilan metsästä kaadettavia puita. Vanhoille ystävilleen pappilassa hän oli kertonut "pikku tytöistään", ja kuvannut laajasanaisesti sitä onnea ja tyytyväisyyttä, jota hän vaimoineen tunsi lasten omistamisesta.

"Sinä käsität, Matleena, ettei jahtimestari olisi milloinkaan ennen puhunut sillä tavalla, koska hänellä ei ollut lapsia ollut."

"Ne meidän pikkutytöt, Martta-Eeva ja Sanna-Kaisa tulivat heidän lapsikseen", huudahti Matleena. "Hertti sentään, elävätkö ne?" jatkoi hän innostuneena aivan unohtaen tavallisen arkuutensa.

"Elävät! Usko pois vaan! Ne ovat maailman terveimmät, suloisimmat, oivallisimmat pikku tytöt. Heidän pieni äitinsä on muuttunut niin terveeksi, iloiseksi ja voimakkaaksi heidän tultuaan. Hän on kutonut heille kangasta vaatteiksi, punaisia ja valkeita sekä sinisiä ja valkeita pumpulileninkejä, jotka hän on itse neulonut, sekä pyhää että arkea varten."

Matleena seisoi käsivarret pöydällä katsoen ulos ikkunasta ja kuunnellen puhetta, ihmetellen ja ihastuneena kuin satua.

"Niin ja sitte se pikku äiti on ommellut heille avarat esiliinat karkeammasta, kotikutoisesta kankaasta. Ne ovat heidän yllään, kun he ovat työn touhussa. Voitko arvata, mitä sellaiset pikku naskalit saavat aikaan?"

"No kaikkea ja mitä vaan", tokaisi Matleena sellaisella vakaumuksella, että jos tarve olisi vaatinut, olisi hän saattanut todistaa pikkutytöt täysikelpoisiksi mihin talousaskareihin hyvänsä.

"Kaikkeako?" toisti papinrouva lystikkäällä hymyllä, mistä Matleena melkein närkästyi.

"Kyllä, ne osaavat lakaista, kohentaa tulta ja heijata ja kantaa palikoita ja pestä astioita ja puulusikoita, ja -- ja --"

Matleena suorastaan hengästyi, kun hänen piti luetella pikkutyttöjen kaikkia taitoja.

"Kuule, eivätkö ne pysty navettatöihinkin?" Matleena näytti olevan hämillänsä ja hiukan miettiväinen.

"Pikkutyttöjen ei ole juuri tarvinnut tehdä työtä navetassa. Martta-Eeva ei ole voinut päästä korkeitten kynnysten yli ilman apua, kun hän on niin pieni, enkä minä sitäpaitsi ole tarvinnutkaan mitään apua", lisäsi hän ylimielisesti.

"No, sittepä saat kuulla, että pikkutytöt vast'edes, kun ovat vähän kasvaneet, oppivat navettatöihinkin, sillä uskotkos, että heillä on kummallakin oma vuohi; ne asustavat pienessä, kauniissa, vastarakennetussa vuohimajassa."

"Enpä ole koskaan kuullut niin somaa! Minkähän nimisiä ne vuohet ovat?" tiedusteli Matleena. Hänen silmänsä tuikkivat.

"Sen saat tietää, jahtimestari puhui kyllä siitä."

"Toisen nimi oli He -- He -- mitenkäs se taas olikaan!"

"_Helokki_ tietysti", selvitti Matleena. "Antti, vuohen nimi oli Helokki, niinkuin meidänkin."

Matleena ei voinut seisoa hiljaa. Hän asteli edestakaisin, liitti yhteen kätensä, vääntelihe ja katsoi Anttiin ja hienoon rouvaan, joka hymyili hänelle niin hyväntahtoisesti ja ymmärtäen, ja joka nyt auttoi häntä kysyen, mikä toisen vuohen nimi oli.

"Toista sanotaan 'Valkotäpläksi'."

"Sitte sillä on kaksi valkoista täplää kuonon alla parran sijasta. Se on hyvien maitovuohien tunnusmerkki", huomautti Matleena kokeneen navettatytön varma ilme kasvoillaan.

"Ja sitte, tiedätkö, on pikkutytöillä kaksi nukkea. Ne ovat niin hienot, että niillä on posliinipää paksuine posliinipalmikkoineen, vaikka ne ovat kapalolapsia ja makaavat pienessä kätkyessä?"

"Niin, minä tiedän, ja pikkutytöt laulavat kehtolaulua, 'Taimainen taana'."

Matleena oli purskahtaa itkuun viimeisistä sanoistaan. Papinrouva kiiruhti lisäämään: "Noiden hienojen kapalolasten nimet ovat Anna-Liisa ja Matleena."

"Antti, kuulitko, miten ihmeellisiä ne pikkutytöt ovat?"

"Ja vielä enemmän. He ovat itse tehneet itselleen haloista kolme poikaa, jotka he ovat pukeneet, ja näitä he sanovat Antiksi, Pekka-Erkiksi ja Maunoksi. Lienettekö milloinkaan ennen kuulleet niitä nimiä?"

Matleena kääntyi vaieten veljeen ihastusta hehkuvin kasvoin. Antti katsoi puolestaan siskoon yhtä äänettömänä ja merkitsevästi. Ilo ja tyytyväisyys loisti hänenkin silmistään.

"Saat kuulla vieläkin sellaista, mikä sinusta on mieluista."

"Osaavatko pikkutytöt kenties ommella ruusuja lapasiin?"

"Sitä en usko, ja nyt onkin kertomus pikkutytöistä päättynyt. Mutta sanonpa sinulle, että jahtimestari on käynyt myöskin eräässä suurtalonpoikaistalossa."

"Ehkä siinä, minne jätimme Anna-Liisan ja Pekka-Erkin?" keskeytti Matleena odotusta täynnä.

"Oikein arvasit. Usko pois, Anna-Liisa on kuin tytär talossa. Hänelle oli annettu pieni, vihreäksi maalattu rukki, ja oikeat pienet karstat. Kun jahtimestari tuli illalla suureen keittiöön, istui Anna-Liisa kehräten pellavia pikku rukillaan, talon emännän kehrätessä villoja, joista tulisi talvivaatteita hänen miehelleen ja kaikille kolmelle lapselle. Tuli paloi takassa. Kaksi pientä poikaa --"

"Ja ne olivat, voi minä tiedän, että ne olivat Pekka-Erkki ja pikku-Kalle", keskeytti Matleena hypähtäen innostuksesta.

"Niinpä luulen heitä kutsutun. He astuivat sisään, sylissään kuivia puita, joita panivat tuleen, niin että tuvassa näytti valoisalta ja korealta. He olivat laulaneet niin hauskasti ja iloisesti yhdessä, talon emäntä ja Anna-Liisa, ja eräs palvelijatar, joka kehräsi myöskin."

"Se oli Loviisa."

"En todellakaan muista, mitä ne lauloivat. Pienestä paimentytöstä se oli."

"Ja seitsemäs soitto viel' loppunut ei, min taisi hän, Kun kuningas morsion tanssihin vei. Niin hän vaan soittaa taisi."

"Antti, sen laulun ne lauloivat. Siinä on kuusitoista värssyä, ja se on hauska ja iloinen veisu."

"Niin, juuri sen!"

"No jahtimestari tuli iloiseksi tuntiessaan Anna-Liisan ja Pekka-Erkin. Talossa oli oltu tyttöön niin tyytyväisiä, että hän oli saanut pienen, siniseksi maalatun kirnunkin, missä hän saattoi kirnuta voita lauvantaisin. Ja navetassa oli kokonainen vuohiparvi, joista hänen piti huolehtia. Ne seisoivat pienissä pilttuissa syöden kuivia lehtiä, joita hän laski seimiin, ennenkuin alkoi lypsää elukoita. Isoimman ja koreimman vuohen nimi oli sielläkin Helokki. Eikö ollut ihmeellistä! Sen vieressä leikkivän vohlan nimi oli Äidin-kuva. Ymmärrätkö minkätähden?"

"Kun hän tietysti oli äitinsä näköinen", vastasi Matleena taas ujostelematta ja ajatukset hereillä.

"Jahtimestari oli ollut Pekka-Erkin ja toisen pikku pojan kanssa ulkosalla. He olivat rakentaneet myllyn ja sahan puron partaalle, joka keväisin juoksee vuolaana. Sekä saha että mylly olivat käydä huristaneet, niin että sitä ilokseen katseli."

"Niin, Pekka-Erkki harrasti aina sellaista veteen rakentamista", hymyili Matleena ylpeästi ja tyytyväisenä. "Ja hän pysyttelihe aina isän kintereillä, kuullakseen hänen soittavan, niin kauvan kuin isä oli terve."

"Nuori talonpoika oli tehnyt pojille myöskin pienen viulun", jatkoi papinrouva, "ja he olivat saaneet pienet kärryt, vetääkseen niissä puita, ja pikkuiset haravat, että he saattoivat aivan kuin aika miehet olla mukana väen heinänteossa ja pitää taloa hienona ja siistinä."

"Miten erinomaisen mukavasti sille Pekka-Erkille on käynyt", sanoi Matleena äänessään jonkinlainen kaiho.

"Ja tiedäpäs, että heillä on tallissa kaksi varsaa. Pekka-Erkki, joka on kovin nuoren talonpojan suosiossa sen vuoksi, että hän on kelpo poika, joka on saanut eloa omaankin poikaan, sai tahtonsa läpi, niin että toinen varsa nimitettiin Antiksi, toinen Maunoksi."

"Oletkos Antti kuuna päivänä kuullut sen vertaista? Mutta Pekka-Erkki lienee ollut toki kelvollisesti pesty ja kammattu?" lisäsi Matleena varovaisesti, melkeinpä osaa-ottavaisella äänellä.

"Kyllä, siitä voit olla varma. Jahtimestari sanoi, ettei hän todella ollut milloinkaan nähnyt niin peräti kiiltäväksi pestyjä ja kammattuja lapsia kuin tuo talonpoikaistalon kolmikko."

Matleena ja Antti hymyilivät salaperäisesti toisilleen.

"Niin, sellainen oli Anna-Liisan ja Pekka-Erkin tarina."

"Mutta nyt tulee sellaista, mitä ette kenties ensinkään muista; kun olette kulkeneet niin paljon ja käyneet niin monessa paikassa, olette kenties kokonaan unohtaneet erään, joka valmisti lapikkaita?"

"Voi, Antti! Silmälasimies!" Matleena nauroi ääneen ilosta. "Hän asuu pienessä harmaassa tuvassa. Elääkö hän? Lieneekö koskaan kuultu näin paljon merkillistä!"

"Sinä pieni, suloinen, lämminsydäminen lapsi." Hieno rouva hymyili Matleenalle. Hän seurasi koko ajan vilkkaalla osanotolla ja innostuksella vieraan lapsen tunne-ilmaisuja. Lapsihan tulisi hänen omakseen, ja pikku Matleenan joka sana, jokainen äänenpaino oli merkityksellinen hänelle.

"Niin juuri -- lapikasmies kuuluu asuvan pienessä harmaassa tuvassa. Kerran tänä vuonna, erään hirveän talvimyrskyn vallitessa, suden hiipiessä sydänmailla", jatkoi rouva.

"Ei silloin vielä ollut lumimyrsky, mutta se puhkesi sitte", keskeytti Antti totisesti.

"Eikä susi myöskään tullut, sillä äiti rukoili Jumalaa, että hän suojelisi meitä -- senhän sinä hyvin tiedät, Antti", liitti Matleena. "Enhän minä ole sanonutkaan muuta", huomautti Antti sävyisästi. "Mutta mehän tulimme sinne." "Asuuko hän vielä pikkutuvassa, vuoren alla, Lasi-, Lasi-, Antti, mitenkä hänen nimensä oikeitten ihmisten parissa taas olikaan?"

Matleena kääntyi jälleen innosta palaen hänen puoleensa, joka tiesi kertoa niin paljon eriskummallista.

Antti katsahti silmänräpäykseksi työstään. Hän pilkkoi nyt päreitä.

"Lapikas-Pekka oli hänen nimensä."

"No, tuon Lapikas-Pekan luo saapuu eräänä iltana seitsemän lasta, sangen nälkäisinä."

"Kauheasti", huokasi Matleena.

"Mutta me olimme saaneet ruokaa aikaisemmin päivällä, muista se, tyttö", kuului Antin totinen ääni.

"Luulenpa, että nuo lapset olivat myöskin sangen väsyneitä", jatkoi papinrouva, jolla ei ollut mitään sitä vastaan, että lapset unohtivat arkuutensa ja sanoivat, mitä ajattelivat, joten hän oppi tuntemaan heitä paremmin.

"Ei niin kovin", selitti Matleena veljen sanojen ohjaamana. "Sääret olivat eniten väsyneet ja jalat, joihin oli tullut haavoja. Mutta emme me itse olleet väsyneitä, astuessamme tupaan. Eei -- me pelkäsimme."

Matleena katseli eteensä. Hän hymyili ajatellessaan, että he olivat pelänneet sen miehen luona, siinä pienessä tuvassa. Niin vähän he silloin vielä olivat nähneet sellaista, mitä todella piti pelätä.

"Heidän joukossaan oli vuohi."

"Tietysti Helokki", nyökkäsi Matleena eloisasti kiintyneenä kertomukseen.

"Lasten oli täytynyt jäädä sinne lumipyryn yli, ja he olivat tehneet pienen tuvan niin hienoksi, puhdistaneet ikkunan, pesseet lattian, peittäneet sen tilkkumatoilla ja valaisseet takan."

"Anna-Liisa sen ensin keksi", selitti Antti.

"Niin, sillä Anna-Liisa ei kärsinyt ensinkään likaisuutta, ja kun ei tuvassa ollut ainoatakaan naisihmistä, oli siellä ensin aivan kauhean näköistä."

"Mutta me saimme oikeaa ruokaa ja kahvia, saimmepa maatakin, Helokki myös, muista se, tyttö!"

"Olenko sanonut sen unohtaneeni", intoili Matleena närkästyen. "Mutta missä ei vaimoväkeä ole, siellä ei ole myöskään hienoa, enkä minä sitä kummastelekaan."

"Ei, ei", myönsi Antti täysin vakuutettuna siitä, että sisar oli oikeassa, vaikka tuo mielipide ei ollut juuri mairitteleva hänelle, joka ei ollut vaimoväkeä.

"Kerro heille, Elviira, kukasta ja ikkunasta!"

"Niin, aivan oikein! Lapikas-Pekan ikkunalla oli ollut kaktus somassa astiassa."

"Voi, minun pieni kaktukseni, jota kannoin kontissa ja jota pidin niin rakkaana, että se sai saatella meitä ensimäisen päivän."

"Juuri se kaktus siinä tietysti oli. Lapikas-Pekan ikkuna kuuluu nyttemmin olevan välkkyvän kirkas, että pikku _kaktus_ voisi hyvin, ymmärrätkö? Kun ikkuna kirkastui, huomasi Pekka itse, miten rähjäinen hänen tupansa oli nurkkiaan myöten. Niin että nyt hän pitää koko tuvan hienona, lattian puhtaana ja takan valkeana, _vaikka_ hän onkin ilman naisväkeä."

"Kuuletkos Matleena?" kysäisi Antti, äänessään melkein juhlallinen paino.

Matleena "kuuli" kyllä, seisoessaan siinä sekä uljaan että nolautuneen näköisenä.

"Mutta nyt saatte kuulla vieläkin ihmeellisempää. Antti kai sen jo tietääkin."

Matleena tömisti jalkojaan ja vääntelihe punaisena ja innostuneena.

Vieläkin merkillisempää kuin mitä jo oli kuullut!

"Kyllä, tiedäpäs, että pikkutuvan mies on särkenyt viinapullonsa. Hän ei kärsi niitä silmissäänkään, ja --."

"Nyt sinä, tyttö, kuulet jotakin perin kummallista!"

"Ajattelehan, Matleena, _hän on hankkinut vuohen_, ison, korean, hyvinlypsävän vuohen, jonka jahtimestari on ostanut hänelle Smålannista, missä vielä on mainioita vuohia."

"Ja sen nimenä on Helokki, niin varmasti kuin tässä seison", huusi Matleena aivan suunniltaan ihastuksesta. "Hänhän tahtoi ostaa meidän Helokin, ja sanoi, että jos hänellä olisi aina maitoa keitettävänä ja kahviin, ei olisi pakko juoda yhtä mittaa."

"Näetkös nyt, Antti, että oli kuitenkin hyvä, kun lähdimme matkaan. Olet välistä marissut sitä ja katunut, kun otit meidät ja Helokin mukaasi. Mutta nyt näet, miten se oli hyväksi. Ei kai kukaan usko, että Pekka olisi tullut, hankkineeksi vuohta ja alkanut pitää tupaansa hienona ja lopettanut juomistaan, ellei hän olisi nähnyt meidän Helokkia."

"Niin, ja vaikkeikaan Helokki nyt juuri ole hänelle siisteyttä opettanut, on sillä kuitenkin ollut tehtävänsä", hymyili papinrouva. "Olisit Antti sangen lyhytnäköinen", lisäsi hän totisesti, "jollet käsittäisi, miten hyvä monessa suhteessa oli, -- eikä ainoastaan teihin itseenne nähden, -- että lähditte matkaan, kun tupa oli tyhjä. Lapset, jotka ovat äidiltä ja isältä oppineet sitä, mikä on oikein ja totta, vievät kanssaan siunauksen, minne joutunevatkin maailmassa."

"Minusta vain tuntui joskus, kun pienokaiset kärsivät, että olin menetellyt hullusti", puolustelihe Antti, häpeissään ja pahoillaan, niin onnelliseksi ja kiitolliseksi kuin tunsikin itsensä. "Minä kuvittelin käyttäytyneeni ajattelemattoman tyhmästi, ja juuri kuin houkutelleeni heitä sellaiseen, mistä en voinut auttaa heitä. Mutta nyt on kaikki hyvin. Eikä minun tarvitse murehtia pikku Matleenankaan tähden."

Matleena tuli Antin sanojen johdosta tuskallisen ja kauhistuneen näköiseksi.

"Sylvi ja sinä saatte seurata meitä pohjoiseen kesäisin", sanoi hieno rouva, "tai saa Antti tulla etelään luoksemme." Matleena painoi päänsä alas. Kaikki oli kuin haihtunut hänen vasta hymyileviltä, onneasäteileviltä kasvoiltaan. "Pieni, rakas lapseni", lausui kasvatusäiti, vetäen Matleenan lempeästi luokseen. "Antti saa täällä niin monta siskoa ja kasvatusveljeä. Pikku Sylvi on aivan yksin, ilman pientä sisarta."

"Ehkä äiti on lähettänyt minut hänelle, niinkuin meidät kaikki Lapikas-Pekan luo", mutisi Matleena itsekseen. Hänen ilmeensä oli käynyt syvästi miettiväksi, ja hän katsoi tutkivasti hienoa rouvaa silmiin, joka ei enää näyttänyt ainoastaan "hienolta", vaan myöskin valoisalta ja lempeältä. Matleena käsitti sillä hetkellä, että äiti oli lähettänyt hänet sisareksi sille, jolla ei ollut ainoatakaan siskoa. Niin ettei hän enää vastustellut kauvemmin ja pysytellyt jäykkänä kuin tikku, vaan hiipi pehmein liikkein ja mielin siihen syliin, joka aukesi hänelle.

Isä ja äiti, koti ja sisko löytyi siis myöskin Matleenalle, viimeiselle yksinäiselle seitsemästä pienestä, jotka olivat katovuonna, hylättyinä, ilman isää ja äitiä, jättäneet harmaan tupasen tuimankylmänä talvi-aamuna, kun tuli oli sammunut takassa.

End of Project Gutenberg's Hallatunturin lapset, by Laura Fittinghoff