Part 8

"M-m-minä olen k-k-kohta lo-lo-lopussa. E-e-en mi-mi-nä n-nä-näekään m-m-mitään. O-o-ota k-ke-kello. P-p-po-jan la-la-lasten ei pi-pi-pidä s-si-sitä s-sa-saada! O--o-o-ota se! ja Jumala s-s-seu-seuratkoon s-s-sinua!"

Antti seisoi kello kädessä -- hämmästyksestä ja pelosta jäykkänä, aivan kuin olisi vanhus uhannut häntä vihaisilla sanoilla, sen sijaan että hän sai sellaisen lahjan.

"S-i-si-tten s-s-sinun p-p-pitää o-o-ottaa v-v-vällyt, jotka o-on yli-s-sängyssä. O-o-on k-k-kylmä. M-m-me-em-me n-n-niitä ta-ta-tarvitse. A-a-akka l-lo-loppuu p-p-pian h-h-hä-hänkin. -- Kiiruhda, poika!" sanoi hän yht'äkkiä puhuen selvästi. "Kohta ne joutuvat häätalosta. Kiiruhda! Kuuletko! --"

"Minun täytyy ensin kiittää teitä, isoisä, sillä te olette ollut niin kovin hyvä meille. En minä tiedä, voinko ottaa teiltä kelloa -- enkä vällyjä liioin."

"S-s-si-sinun pitää ottaa, mitä minä annan s-s-sinulle, p-p-poika! Ei ole liian a-a-a-aikaista, että saan t-t-tehdä v-v-v-aikka k-ku-uinka vähän h-h-y-vää. M-m-m-mi-nusta on n-n-n-niin h-h-h-helppoa n-nyt, k-k-un s-s-sain s-sen t-teh-dyk-si. J-j-juokse! n-nyt p-p-paikalla. N-n-ne a-am-ampuvat h-hää-häätalossa."

"No niin, sitte tahdon kiittää isoisää. -- Ja terveisiä mummolle!" Antti kohensi pielusta ukon jäykän niskan alla, peitteli hänet hyvin vällyillä ja asetteli halot takkaan siten, että ne palaisivat kauan.

Kello taskussa ja vällyt käsivarrella hän vielä kerran pysähtyi, vaikka oli jo avannut oven poistuakseen. Hän otti päästään kuluneen koirannahkalakin ja kumarsi: "Monta kiitosta teille, isoisä!"

Mutta isoisä ei näyttänyt kuulevan häntä. Hän lepäsi kädet vällyillä tottumattomasti, vaivalloisesti ristissä ja mutisi itsekseen. Antti ymmärsi hänen rukoilevan, sillä hän kuuli sanat: "Isä, Jumala -- Jeesus", jotka hän niin monta kertaa oli äitinsä huulilta kuullut hänen viimeiseen hetkeensä saakka.

Kahdeskymmenes luku.

TULI.

"Surkeata, miten kauvan olet ollut poissa", sanoi Matleena, kun Antti tuli juosten kelkan luo, jolle hän ja Mauno olivat painautuneet Helokin viereen.

"Tuntui pahalta lähteä isoisän luota. Mutta sain tämän häneltä." Antin silmät loistivat, kun hän näytti sisaruksille hopeakelloa, joka naksutti ja kävi kunnollisesti, ja kun hän saattoi levittää vällyn vuohen päälle.

Lasten kesken syntyi iloa ja ihmettelyä, ja he keskustelivat pitkältä siitä, miten erinomaisia vanhukset olivat, ja miten ilkeitä talon lapset, jotka tekivät heille kaikkea pahaa mitä keksiä saattoivat. He puhelivat läähättäen. Tie nousi korkeutta kohden, ja niillä kohdin, mistä metsänajajat olivat takareillään kulkeneet, oli se roukkeloista ja epätasaista.

"Meidän pitää kiirehtiä voimiemme takaa", sanoi Antti. "Ne saattavat pian olla kintereillämme."

"Häätalosta riensi ratsastava mies", ilmoitti Matleena. "Saattepa nähdä, että hän läksi hakemaan nimismiestä. -- Monet niistä, joilla oli verenvärinen paita, lähtivät myöskin sieltä ja juoksivat jokainen tahollensa."

"Renki voi hänkin nyt olla kotona milloin hyvänsä", sanoi Antti. Hän iski nauloitetut pikisaumakenkänsä jäätikköön ja veti niin paljon kuin jaksoi.

Edellisen päivän suojan jälkeen oli yöllä tullut aikalailla kylmä. Tien molemmin puolin levisi hanki jääkenttänä joka suunnalle. He saivat kelkan vedetyksi väsyttävältä, epätasaiselta metsätieltä ja jatkoivat matkaansa sinertävää hankea pitkin, lumen peittämien niittyjen ja vainioiden halki ja yli jäästä kiiltävien kivien, purojen ja pikku nevojen.

Antti otti tähdistä merkin, katsoi, että Kalevan miekka oli etelän puolella ja aamutähti, joka loisti suurena ja kirkkaana, suoraan edessä. He seurasivat yhä jotenkin tarkkaan joen laajoja mutkia. Sen molemmin puolin kauvas metsiin ja vuoriin ulottuivat laaksopitäjät, vaikka niitä eroittikin toisistaan pitkät metsätaipaleet ja suuret järvet.

Joki juoksi lännestä itään merta kohti, ja sitä suuntaa vaelsivat lapsetkin. Nyt oli vain tärkeintä päästä asutulta seudulta syvälle metsään, pelastua teillä liikkuvasta, vaarallisesta joukkueesta ja joutua suojaavan metsän läpi kylän ohi toiseen pitäjään. Aamu jo sarasti. Aurinko pilkisti kuin leikkien etäisten, terävien tunturihuippujen takaa, sieltä, minne Matleena luuli maailman loppuvan. Sitte se jäi toisen tunturihuipun taa. Sitte se jälleen pilkisti näkyviin ja kimalteli kaikissa pienissä tuvan ikkunoissa ja unenpöppöröisten lasten silmissä. Vielä kerran leikki aurinko piilosillaoloa, peittyen korkean, pyöreäksi muodostuneen tunturin taa. Mutta sitte se yht'äkkiä säteilevänä nousi, levitti ohuen, välkkyvän kultavaipan yli koko lumipeitteisen lakeuden ja valoi kultaa yli tunturihuippujen ja vihreitten kuusten sekä mäntyjen, niin että joka ainoa havuneulanen kimalteli ja rungot hohtivat kullanpunaisilta.

Se oli verrattoman koreaa. Lapset eivät tunteneet pienintäkään väsymystä, eivät edes nälkää. He olivat hiljaa istuneet kelkanlaidalle ja katselivat, miten aurinko nousemistaan nousi. Nyt ei se ainoastaan säteillyt. He alkoivat tuntea siitä lämpöä. Matleena tarttui Maunon käsiin. Hän tunsi itsensä vapaaksi ja sanomattoman iloiseksi, kaukana kun olivat kylästä; ei ainoatakaan taloa ollut näkyvissä. Laulu ja tanssinsävelmät olivat hänen mielessään. Hän tahtoi vain tanssia ja hyppi eteenpäin hangella Maunon kera polskantahdissa.

"Käy ystäväin', käy tanssimaan kanssani piiriin heipparallal-laa."

Ploms, pläiskis sukelsi hänen toinen jalkansa läpi lumen. "Surkeus sentään, aurinko pistää pukinjalkaa minulle", nauroi hän kämpien jälleen pystyyn.

"Niin, ja kyyditsee meidät metsään majaa etsimään. En ymmärrä, miten löydämme oikein laajaoksaisen kuusen", sanoi Antti, jonka silmät aurinko oli huikaissut, niin että hän näki edessään vain mustaa, keltaista ja punaista, sillä hän oli totisena istunut ja tuijottanut suoraan aurinkoon, joka niin nopeasti kohosi vuoren yli.

He olivat saapuneet kaskeen, missä lumi oli alkanut sulaa kaadetuilta hirsiltä, kannoilta ja rydöiltä, ja kiirehtivät nyt syvälle metsään, missä hanki vielä kannatti.

Helokki oli toipunut, tai eivät liene kolahtelut milloin yhteen, milloin toiseen puunrunkoon häntä miellyttäneet. Hän potkaisi aivan odottamatta vällyt päältään ja hyppäsi tiehensä syvemmälle metsään esiliina ja kaulahinen vatsan ja kaulan ympärillä.

Uskomattoman helposti löysi vuohi suuren, tiheäoksaisen kuusen, joka sopi tuvaksi, sellaisen, jota lapset olivat koko aamun turhaan etsineet.

Helokki asettui ihan jättikuusen alle, joka levitti oksansa ympärilleen läpitunkemattomana kattona. Lumi oli jo sulanut alta pois tai kenties ei sitä milloinkaan ollut päässyt sinne tunkeutumaankaan.

"M-ä-ä", määki Helokki. "M-ä-ä. Täällä asuu viisas vuohi, jolla, vaikka on maannut kelkassa esiliina vatsan ympärillä, on ollut silmät päässään. M-ä-ä. Tulkaa tänne, te kultaiset, pikku ihmisvohlat, niin tarjoan teille juotavaksenne lämmintä, nuorta maitoa, levätäksenne pehmeää sammalta ja kestitykseksi paleltuneita, makeita puoloja sekä katajanmarjoja. M-ä-ä, olkaa niin hyvät!"

"Hän pyytää meitä luokseen. Näettekö, kuinka Helokki näyttää suurelta ja mahtavalta", hymyili Matleena. "Nyt minä jään tänne ovelle, kunnes hän pyytää minua peremmälle istumaan."

Matleena nosti raskasta, tiheää oksaa, astui sen sisäpuolelle ja jäi seisomaan paikalleen veitikkamaisesti katsoen vuoheen.

Mauno seurasi ja noudatti hänkin samaa huomaavaisuutta kuin vieraisiin mennessä.

"M-ä-ä", sanoi Helokki, "olkaa tervetulleita ja istukaa."

Hän sipsutti suurta runkoa kohden, jonka korkeat juurimukulat olivat niin ihmisille kuin vuohille mukavat istuin- ja makuupaikoiksi.

Antti tuli "sisään", vetäen kelkkaa perässään.

Hän otti siitä kontin sekä tervaspäreet ja vällyn. Sitte hän kaatoi kelkan kumoon kaikkia neljää pylvästä vasten. Matleena toi "pöytään" pienet puuastiat täynnä vaahtoavaa, lämmintä maitoa sekä häätalon pyörylöitä ja leipää.

Pöytä oli juurimukulapenkkien ääressä. Lapset, lukivat pöytärukouksen, söivät siivosti ja hitaasti ja olivat mielestään omassa tuvassaan asuvia suurtalonpoikia. Matleena korjasi "pöydän", teki istuinpaikan kuusenrangon toiselle puolelle, puhdisti sitte astiat lumella ja pani ne kumolleen.

Sitten valmisti hän "alasänkyyn", suureen juuri mukulasyvennykseen kuusenrungon vieressä, sisarvuoteen, asettaen vanhat vällyt alle ja uudet päälle.

Antti ja hän puhuivat senjälkeen kuiskaten keskenään, ettei Helokki kuulisi heitä. He pohtivat nimittäin, voisivatko ottaa hänetkin hienoon sänkyynsä.

"Hän saanee olla meidän eläkemuorimme", sanoi Matleena hätäisesti, kun Helokki, joka tunsi itsensä täysin kotoiseksi, ilman pienintäkään epäilystä tai ajatusta siitä, mikä sopi tai ei, kiipesi ylös ja laskeutui maata vällyille.

"Niin, ja silloin meidän täytyy olla oikein hyvät häntä kohtaan", intoili Antti. "Minä menen ulos ja etsin sille nuorkoivun oksia ja hienoja männynhavuja! Sillä hän on tietysti hampaaton, ja siitä tulee kuin näkkileipää ja kahvia vanhalle isoäidille."

"Ajatelkaa, hän on viisaampi kuin minä", sanoi Mauno, joka toi kaksi kourallista kylmettyneitä puoloja sisaruksille; hän oli poiminut ne melkein huoneesta. "Sillä nähkääs, kun kävellä kohlusin ja etsin vettä, juoksi hän oikopäätä pikku purolle, joka on aivan tässä vieressä. Ja nyt hän menee maata, sillä hän ajattelee tietysti, että meidän, jotka olemme kulkeneet sekä päivän että yön, tulisi tehdä samalla tavalla."

"Mutta nythän on keskipäivä", vastusti Antti, jonka mielestä ymmärtäväisten ehdotusten piti lähteä hänestä eikä pikkumiehestä tai vuohesta.

"Niin, sitten saa auringonpaiste muuttua kuunvaloksi", tarttui puheeseen Matleena. "Olen niin väsynyt, etten viitsi edes riisua yltäni enkä kuivata kenkiäni tulen edessä." Hän oli lämmittävinään käsiään takkavalkean ääressä. "En viitsi kuivata edes sinunkaan kenkiäsi, Mauno", lisäsi hän, "saat asettaa ne sängyn viereen." Matleena oli perin totinen.

"Luulenpa, että minäkin paiskaan itseni maata niinkuin olen", arveli Mauno, "metsästä kun tulen, olen niin väsynyt, että olen aivan lopussa. Olen nimittäin kaskella kaatanut muutamia pikku kuusia, ja selkä ja käsivarret tuntuvat aivan taittuneilta."

"Mutta tottahan ensin suljet pellin, että saamme lämmintä", hymyili Antti hiukan veitikkamaisesti.

"Niin, hertti sentään! Mutta pelkäsin melkein häkää, ymmärrättekö." Matleena kääntyi yhtäkaikki takaisin takkaa kohden. Hän kurkotti vaivalloisesti käsiään ylöspäin ja repäisi erään oksan sivulle.

Väsynein, huolestunein emäntä-ilmein laahusti hän sitten sänkyyn, missä hänen oli vaikea saada valtaansa näkyviin. Sen talon eläkevanhus osasi pitää lapset aisoissa, sillä isoäiti Helokki ponnistihe karkeaa, tukevaa kuusenrunkoa vasten, ojentaen kaikkia neljää koipeaan aivan kuin olisi aikonut yksin hallita koko vuodetta. Ellei hän olisi ollut eläkevanhus, olisi melkein voinut kiukustua häneen. Emäntä oli aivan neuvoton nuoren väen ja lapsen sängyn paikasta. Mutta sitte hän käsitti, mitä vanha isoäiti tahtoi. Hän oli kipeä. Hän halusi vatsalle uuden kääreen. Ja sen hän saikin.

Talonväki ryömi sänkyyn, yhteen mykkyrään koko joukko, ja veti vällyt silmilleen estämään "kuunvaloa", joka pilkisti tiheitten, paksujen puunrunkojen välistä ja lämmitti ilman, niin että lapset uneksivat nukkuvansa lämmitetyssä tuvassa päällään paksut, raskaat, uudet vällyt. Helokki oli laskeutunut heidän päälleen lämmittääkseen itseään ja heitä. Se makasi siinä märehtien, räpytteli pitkulaisia silmäteriään auringon paisteessa ja kuunteli vaanivan tarkkana. Täytyi olla varuillaan petojen suhteen, sitä paitsi oli metsässä ihmisiä ja koiria. Helokki kuuli kyllä!

Ylpeänä se katseli ympärilleen. Täällä, tiheitten, maata väistävien kuusenoksien alla, he olivat hyvässä turvassa, täältä ei kukaan voinut nähdä heitä. Vuohi märehti kaiken päivää puoleksi suljetuin, mutta kuitenkin näkevin silmin. Hopeakello, joka riippui eräässä oksantyngässä puunrungossa, naksutti tunnin toisensa jälkeen. Kuuvalo heikkeni ja viileni vaimeten ruusunpunaiseksi iltaruskoksi. Se muuttui joutavan kalpeaksi. Ja yhä nukkuivat lapset.

He nukkuivat, kun oikea kuu, pakkanen seuralaisenaan, nousi taivaalle, nukkuivat, vaikka askeleita ja ihmisten sekä haukkuvien koirien hälinää kuului varsin lähellä heitä, nukkuivat, kun kaikki metsässä muuttui hiljaiseksi ja kuolleeksi. Mutta silloin he heräsivät.

Kunpa heillä vain olisi ollut tulitikku, yksi ainoakaan, niin olisi käynyt päinsä saada tulta. Olihan heillä kokonainen kimppu tervaspuikkoja siinä, mihin Matleena oli takan paikan raivannut. Hän värisi vilusta, niin että tuskin saattoi puhua.

"En minä voi nousta, enkä minä voi lypsää. Me palellumme kai kuoliaiksi."

"Ei arvatenkaan ole muuta neuvoa kuin ryömiä takaisin vällyihin, niin että saamme maata täällä, kuten Kaarle XII:nnen sotilaat ja odotella aamua, kunnes aurinko tulee", sanoi Antti ja valmistautui taas sankarillisesti ryömimään vällyjen alle.

Matleena heitti ylleen isän vanhan nutun, jonka he olivat saaneet Pekka-Erkin peruina.

Kun hän istui lypsämässä nuttu hartioilla, pudota tupsahti kuusenkäpy hänen päähänsä ja hyppäsi sitte nutun tyhjänä ammottavaan taskuun.

"Tämä on varmasti oikein kaunis kevätlehmä. -- Mauno saa sen, kun hän herää", ajatteli Matleena perin tyytyväisenä, kun hän pujottaessaan kätensä taskuun tunsi siellä pehmeänliukkaan, pihkantahmean kevätkuusen kävyn.

Matleenalle kävi niinkuin kaikille, jotka jotakin löytävät. Hänessä heräsi halu tutkia, eikö siellä olisi enemmän sellaisia, ja niin hän pisti uudelleen kätensä taskuun, mistä oli löytänyt "lehmän".

Kyllä, siellä oli todella jotain muutakin. Siellä oli jotain, mikä hetkessä poisti sen viluisen, tuskaisen pimeänpelon, joka oli painanut ja kiduttanut Matleenaa, kun hän siinä yksin istui pimeässä kuusen alla lypsämässä.

Olihan se kuin ihme -- niinkuin äiti taas olisi ollut lastensa läheisyydessä ja auttanut heitä oikealle tolalle.

Sillä taskunpohjalta olivat Matleenan haparoivat sormet löytäneet kaksi _tulitikkua._

Vaikka he olivat niin kauvan käyttäneet vanhaa nuttua, pitäneet sitä yllään lämmittävänä verhona, liehuneet ja leyhkineet, eivät he koskaan olleet huomanneet, että taskuissa oli jotakin. Oli selvää, että tikut olivat jääneet sinne kauvan aikaa sitte, kun isä vielä talven mittaan teki metsässä työtä ja poltteli väliin pikkupiippua.

Matleena piti tikkuja kädessään. -- Hän haistoi niitä. -- Oikein! -- Niillä oli oma oikea rikkihajunsa.

Hän oli niin ratki iloinen, että hän olisi voinut ääneensä huutaa. Hänen ensimäinen nopea ajatuksensa oli ilmaista Antille ilonsa.

Mutta -- Niin -- paras oli vaieta. -- Sillä entä jos tikut eivät syttyisi? -- Siten hän vain viekoittelisi Antin iloitsemaan siitä, mikä silloin muuttuisi surulliseksi ja raskaaksi.

Matleena haparoi kiirehtien, kumoon kaatuen ja kompastuen, takkaa kohti. Sen viereen, oksalle, oli hän ripustanut kontin.

Hän kopeloi ja etsi sitä pilkkopimeässä.

Hei! -- Siellä se kuitenkin oli! Ja juuri sen alapuolella oli kimppu tervaspäreitä, mitkä hän oli "mielikuvitustakkaan" järjestänyt. Niin, jos -- jos, -- _jospa_ niissä pienissä tikkuvaivaisissa nyt vain olisi eloa!

Hän riipaisi tikkua vapisevin käsin yhden, kaksi, kolme, neljä kertaa pientä, lämmintä, lujaa lapikastaan vasten -- lapikkaat hän oli tietysti pitänyt jaloissaan.

Mutta hän oli liian innostunut, liian kiihkeä. Tikku hehkui ja loisti silmänräpäyksen, juuri kun Matleena piti siitä niin lujasti kiinni, että se meni poikki -- sitte se upposi märkään sammaleeseen ja sammui.

Hän oli pelästyksestä ja surusta ääneen huutaa. -- Niin, kirkua täyttä kurkkua kuin pieni lapsi.

Kadottaisiko hän nyt toivonsa, kun hän jo oli ollut niin vähällä onnistua. Tuli! Se merkitsi lämpöä paleltuneille jäsenille. -- Tuli! Se olisi tuonut valoa ja viihtymystä pienille yksinäisille eksyttävässä erämaassa! Tuli! Koti ja liesi muodostui sinne, missä oli tulta.

Ja vain _yksi_ tikku --! Sellainen pieni, taipuisa, hento raukka! Matleenan sydän sykki kuuluvasti. Hän seisoi tikku sormien välissä uskaltamatta uudistaa koetta tulen aikaansaamiseksi. Hänen kätensä tärisi, ja hänen mielestään tikku taipui sormien välissä, niinkuin se millä hetkellä hyvänsä voisi taittua.

Vihdoin istuutui hän päättävästi maahan -- levitti esiliinansa sammaleelle, pani siihen tervaspäreen --.

Sitte ojensi hän lapikasjalkansa. --

Riipaisi kerran, -- kaksi kertaa, -- _kolme_ kertaa --!

Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, -- huulet värisivät --.

Mutta -- vielä kerran -- vakavasti, ettei tikku taittuisi, tyynesti, keveällä kädellä. --

"Rits --"!

Pieni, loistava, sinikeltainen liekki näkyi tikun nenässä --!

Vikkelänä käänteissään kuin "tulenkipinä" vei Matleena loistavan pikku liekin pihkaiseen tervaspäreeseen. Se syttyi heti! Se paloi tummanpunertavalla loisteella, savu kiiri ilmaan mustana, ihanasti tervalta tuoksuen.

"Antti", -- huusi Matleena hillitysti -- kuin peläten pelkällä äänellään sammuttavansa tulen.

Antti, joka oli maannut suljetuin silmin ja kuvitellut olevansa Kaarle XII:nnen kärsivällinen soturi, katsahti ylös.

Nuolena hän lensi pystyyn ja heitti vällyt luotaan. "Tyttö! -- Ei -- mutta Matleena! Miten tämä on ymmärrettävissä?"

Matleena kertoi ylpeänä ja hymyillen koko ihmeellisen tuliseikkailunsa.

Kahdeskymmenesensimäinen luku.

OMASSA VIHREÄSSÄ TUVASSA.

Antti sai pian valkean kuntoon ja melkeinpä keskelle tuvanlattiaa. Se ei sammunut, vaikka kuusenrungosta ja märistä oksista tippui sulanutta lunta.

Eväspussi kesti vielä. Mutta kun oli syöty, oli jo taas ilta ja jälleen maatapano-aika. "Emmehän nyt taas voi ruveta makaamaan, kun meidän on niin hyvä", arveli Matleena. "Emmekä sitä paitsi tiedä, onko nyt keskiyö vai aamupuoli."

Hän meni toimeliaasti konttia järjestämään.

"Emmekö tiedä?! Onhan minulla kello, joka sanoo ajan!"

"Minusta tuntuu, että pian on aamu, sillä minulla on aivankuin halua istua työtä tekemään. Kummallista, ettei kuu ole ennättänyt pitemmälle. Se oli vain muutaman kyynärän päässä suurtunturista, sen näin, kun äsken olin ulkona. Ehkä se sen sijaan laskee."

"Oletko milloinkaan nähnyt kuun laskevan itään! Mutta -- mutta! -- Mikä kellolla on! Se käy, mutta on sittenkin aivan väärässä."

Antti kuunteli kelloa ja ravisti sitä niinkuin oli nähnyt aikaihmistenkin tekevän.

"Mitenkähän paljon se on väärässä?"

"Se näyttää kahdeksaa. Kello ei voi olla kahdeksan aamulla, kun on näin pimeä, ja kuu on ylhäällä."

"Niin, sittenpä on kahdeksan aika illalla." Antti rupesi nauramaan. "Luulen, että metsänhaltijat ovat lumonneet silmämme."

"Ja ymmärryksen myöskin", nauroi Matleena, "sillä muuten olisivat varmaan kaikki merkit ilmaisseet meille kerta kaikkiaan, että on ilta. Lumi ei kanna, niin että auringon on täytynyt äskettäin laskea, ja Kalevan miekka on korkealla taivaalla."

"Mutta minä en kuitenkaan pane maata. On vielä pitkältä yöhön."

Antti oli ollut ulkona ja tuli sisään syli täynnä risuja, jotka hän heitti tuleen.

"Kuulen kaukaa jotain ääntä, jotain, joka eninten muistuttaa koiranulvontaa", sanoi hän.

"Naaraskettu on ulkona ja ääntelee, ymmärrätkö. Mitkään pedot eivät tule tänne niin kauvan kuin tuli palaa, eivätkä kummitukset liioin", lisäsi hän arasti katsoen kuusen mustanvälkkyvien oksien läpi. "Panemme kelkan tulen eteen ja sitte alan neuloa ruusuja. Minulla on kaksi lapasta neulottavana."

"Sitten istun minä puulusikoita vuolemaan."

Antti otti kelkasta aineet. "Mutta ensin me syömme, sanoi talonpoika, kun sauna paloi. Enhän minä turhanpäiten lypsä, vaan saamme kai me samalla syödäkin, kun sinä olet isäntä ja minä emäntä."

Matleena istui Antin viereen kelkkaan puuvati polvellaan.

Helokki pisti päänsä oksien välistä heidän viereensä. "Sängyssä" kuorsasi Mauno äänekkäästi.

"Miten hyvä meidän yhtäkaikki on olla, Antti. On niinkuin en sietäisi ajatella enää kylälle lähtöä."

"Sinä olit mielestäni kovasti tyytyväinen häissä."

"Niin, lauluihin ja tanssiin ja morsiusväkeen, jotka olivat niin kohteliaita meille. Näin he kulkivat piirissä ja lauloivat: 'Hih, hei sä reipas tyttö!'"

Matleena oli saanut illallisen valmiiksi. Hän hypähti pystyyn ja alkoi matkia lauluja sekä tanssia.

"Eivät emännät noin tee", huomautti Antti, mutta näytti kuitenkin aika tyytyväiseltä istuessaan vuolemassa lusikoita terävällä puukollaan, joka välkkyi tulenvalossa.

"Mutta siunatkoon! Minunhan täytyy parsia sukkamme. Ruusut saavat jäädä siksi aikaa."

Hän kiskaisi lapikkaat jaloistaan, jotka hän, riisuttuaan sukat, ojensi valkeata kohden ja ryhtyi parsimaan tänään jotenkin isoja reikiä. Eihän hänellä juuri usein ollut tilaisuutta tehdä työtä.

"Kle-vit, huu", kirkui pöllö, joka suhahti ihan "tuvanoven" ohi.

"Ilkeä ääni", mutisi Antti.

"Hän on mielestäni kiltti. Hän sanoo: 'ei niit', ei niit', kas niin', että rotat ja linnut, joita hän haluaa, voisivat piiloutua. Mitä sitten, jos se ei sanoisi mitään, tulisi vain ja ottaisi ne."

"Minä en pidä siitä, kun ne sanovat lintujen juttelevan niinkuin esimerkiksi rastaan. En minä usko sen sanovan 'neitsyt, neitsyt', kun se istuu männyssä ja laulaa koko kevätyön."

"Ei, sitä minäkään en usko. Enkä sitäkään, että toinen rastas, jonka kanssa hän puhuu, sanoo: 'köyhä soturi, köyhä soturi, miksi et aja, miksi et aja!' Mitä tolkkua siinä puheessa on?"

"Minä ajattelen", sanoi Antti hereten työstään ja katsellen uneksien valkeaan, "minä ajattelen, että nuo sanat ovat peräisin vainonajoilta, tiedäthän, kun ryssät kulkivat täällä ja polttivat taloja ja olivat niin kauheita."

"Mutta eiväthän meidän rastaat toki säälineet ryssää, eikä sitä, että hänen piti istua ja ajaa", jupisi Matleena.

"Eiväthän sotilaat olleet ainoastaan ryssiä", vastasi Antti sävyisästi. "Saattoihan täältäkin olla sotilaita, joiden kanssa rastas jutteli. Isoisä oli sodassa hänkin. Ja sentähden ei kukaan ole saanut ottaa meidän maatamme."

"Kunko isoisä oli sotilas?" kiusoitteli Matleena.

"Kun _kaikki_ miehet olivat sotilaita, näetkös."

Antti oikasihe, ja hänen silmänsä kävivät uljaiksi ja totisiksi. "Ryssä ei uskaltanut ottaa meitä, eikä kukaan muukaan. Kurjuus oli suuri silloin niinkuin nytkin, ja ihmiset söivät pettuleipää vaikeina, kovina vuosina, sen sanoi isoisä. Mutta näetkös, sotureita ne olivat kuitenkin joka ikinen!"

"Ja kulkivat metsässä ja olivat väsyneitä", lisäsi Matleena hellällä, osaaottavalla äänellä. "Sellaisille ihmisille rastas tietysti lauloi: 'köyhä soturi'."

"Niin, ja vaikka sotilas oli köyhä ja väsynyt, piti hän kuitenkin huolta hevosestaan. Näetkös, sellaisia ovat oikeat ihmiset mielestäni. Sellainen sotilas tahtoisin minäkin olla, vaikka saisinkin tulla siksi, jota pidän kaikista korkeimpana maailmassa."

Antti tarttui jälleen työhönsä jatkaen sitä äänettömänä ja innostuneena, syvämielisen ja salaperäisen näköisenä. Hän oli lausunut viimeiset sanat niin hiljaa, ettei Matleena kiinnittänyt niihin huomiota.

"Riisu sukkasi, että saan parsia ne", sanoi Matleena vähääkään epäröimättä, ettei se olisi tarpeen vaatimaa. Ilman pienintäkään vastaväitettä irroittikin Antti jäykät nahkahihnat karkeista kengistään ja veti sukat nurin yltään.

"On kovasti mukavaa istua näin", sanoi Matleena. "Mutta ethän sinä halua soturiksi?"

"Haluan kyllä, jos tulee vainonajat, ymmärrätkö. En suinkaan minä salli vihollisen ottaa meiltä maata."

"Antti -- jotakin liikkuu tuolla ulkona!"

Matleena ryömi veljen viereen. "Sinun täytyy lisätä valkeaa, mutta luotani et saa lähteä. Katso nyt taas? Ei, sinä et näe mitään, sillä kaikki eivät voi nähdä. Mustien oksien lomasta loisti ikäänkuin kaksi silmää."

"Tuollako? -- Hyvänen aika, tyttö, etkö sinä tunne Helokkia?"

"Helokki makasi sängyssä aivan äsken, kun olin kontista lankaa hakemassa."

Matleena näytti hämmästyneeltä ja epävarmalta, niinkuin ei vuohi ensinkään huomaamatta olisi voinut pujahtaa ulos niin hyvin raketusta talosta.

Mauno nousi haukotellen istumaan penkissä, vähääkään ihmettelemättä heidän epäilemättä sangen outoa tupaansa. Mutta hänkin näki valkean ja sisarukset ja Helokin. Matleena huusi häntä luokseen. Hän oli varannut maitoa ja leipää hänelle tulen lähettyvillä. Kun hän oli syönyt, huomattiin ajan liukuneen yli tavallisen nukkumatunnin. Oltiin keskiyössä. Mauno sai tallustaa taas sänkyyn.