Part 7

"Suska, katso eteesi, tyttö --! Minä levitin kortit äsken sinulle, ne näyttivät paljasta köyhyyttä ja leivättömyyttä, mutta välissä oli herttanihti. Voit poistaa pahan, tekemällä sitä, mikä on hyvää. Niin -- niin -- varo itseäsi, sinä."

Suska veti oven auki jalallaan ja tuli uudelleen sisälle. Hän heitti mauttomat ruuanjätteet lapsille, jotka väristen enemmän pelosta kuin kylmyydestä hiipivät uuninpenkille, minne ruuanpalaset olivat nakatut.

"Tiedä huutia, sinä olet ottanut minun maitotuoppini", rääkyi Janne, pienempi pojista.

Hän astui ilman muuta Matleenan luo ja tahtoi siepata tuopin tytön kädestä. Tämä piti sitä kiinni ja katsoi lujasti hänen silmiinsä.

"Äitisi on antanut meille ruuan, ja silloin et kai sinä voi sitä meiltä ottaa."

"Äiti!" hän ojensi kielensä äitiä kohden. "Minä --" hän sanoi jotain hyvin raakaa, -- joka merkitsi: "minä vähät välitän äidistä, ja siitä mitä hän sanoo." Matleena sai kuitenkin, ihmeellistä kyllä, pitää tuopin. Tämä oli pettymys Emmalle, joka oli juuri repäissyt itsensä irti äidin käsistä nähdäkseen, miten taistelu kiukkuisen, ahneen veljen ja vieraan kerjäläispennun välillä päättyisi. Pienet kiertolaiset söivät kylmää, rähjäistä puuroa, hapanta maitoa ja leivänjätteitä -- äänettöminä, alakuloisina, aivankuin eivät olisi nähneet eivätkä kuulleet mitään, ei raakoja, kiusallisia sanoja eikä niitä irvistelyjä, kielennäyttöjä ja pitkiä neniä, joita talon kolme lasta taritsivat.

Niilo tuli myöskin sisälle, juuri kun mainitut pienet hartaasti kiittivät Jumalaa ruuasta. Hän näytti häijyltä ja ilkeältä. -- Vanha ukko, joka yritti kiskoa tervaskannosta viimeistä pärettä, kiiruhti nousemaan. Hän etsi kainalosauvaansa. Mutta kuten aina, oli joku lapsista ottanut sen hänen tuolinsa selustalta ja heittänyt lattialle. He nauraa hohottivat, kun ukko puoleksi ryömien, toinen sääri laahaten, konttasi lattiata sen luo.

Antti, joka tietysti näki, missä sauva oli, meni heti ja nosti sen. Hän ojensi sen vanhukselle, joka tihruisin, sekavin silmin katsoi häneen. "Mi-mi-mistä se-se-se-ellainen po-po-poi-ika on", änkytti hän äänessä epäluuloa ja ihmetystä.

"Po-po, po-iika", matkivat talon lapset. He hyppivät korkealle ilmaan, levittivät jalkansa, iskivät ne taas yhteen ja koettivat kampata isoisäukkoa, kun tämä vihdoinkin pääsi niin pitkälle, että saattoi astua ovelle vanhoilla, pakottuneilla säärillään.

"Pois takan äärestä, kersat, että saan tilaa tälle kahvipaahtimelle", sanoi emäntä vieraille lapsille, pitämättä silmällä, miten hänen omansa käyttäytyivät.

"Antti, auta isoisää, hän kävelee yhtä vaikeasti kuin äiti viimeisillään", kuiskasi Matleena. "Portailla on kauhean liukasta."

Antti kulki hitaasti, kuin häpeissään, vanhuksen perässä. Mutta tultuaan ulos, missä ei kukaan pilkannut häntä, otti hän lujasti kiinni ukon toisesta käsivarresta ja auttoi häntä varovaisesti alas portaita, liukasta, epätasaista polkua pitkin, joka johti pieneen tupaan, missä hän asui eläkkeellä.

Talonpoikien ijäkkäitä vanhempia sanotaan Norrlannissa "eläkevanhuksiksi" eli "syytinkiläisiksi", kun he ovat jättäneet talonsa ja maanviljelyksensä pojalle ja hänen vaimolleen. Vanhuksille lasketaan ja mitataan oma osansa maitoa, jauhoja, perunoita, ja senkaltaista. Elleivät lapset talossa, jonka he ovat luovuttaneet, ole hienotunteisia ja hyviä, on vanhempien vaikeata.

Pieni tupa, mihin isäukko nyt kompuroi, oli kylmä ja hoitamaton sentähden, että isoäitimummo oli kipeä ja makasi talossa läntisessä alasängyssä. Hän makasi siellä, ei parempaa hoitoa saadakseen, vaan siksi, ettei viitsitty mennä alas laittamaan ukolle ruokaa, kun muori ei nyt jaksanut, ja päästiin näin ajattelemasta hänen hoitoansa. Piialla, jonka muuten piti lämmittää ja huolehtia vanhuksesta, oli tänä iltana muuta ajateltavaa. Ukko valmistautui kylmästä väristen paneutumaan täysissä pukimissaan alasänkyyn lammasnahkavällyjensä alle. Hän oli liian jäykkä ja kylmissään jaksaakseen panna puita vielä aamusta takkaan jääneeseen kuumaan poroon.

Antti teki sen hänen puolestaan. Hän asetti sinne myöskin kahvipannun, joka seisoi hellalla.

Ukko istui sängynlaidalla katsellen poikaa, joka hänen ajatuksissaan oli kuin Jumalan enkeli, niin likaisenharmaat ja paikatut vaatteet kuin hänellä olikin.

"Si-s-si-nä saat m-m-maata täällä yli s-s-ängyssä y-y-yöllä", änkytti hän.

"Matleena ja Mauno myös?" kysyi Antti innokkaasti. Hänen mielestään olo kylmässä, siistimättömässä tuvassa vanhuksen luona, joka katseli niin ystävällisesti häneen, oli paljon mieluisampi kuin suuri, valoisa keittiö, missä vain riideltiin ja äyskittiin toisilleen.

Kevyemmällä mielellä juoksi hän ylärakennukseen katsottuaan, että puunkapulat takassa olivat syttyneet, ja että isoisä oli riisuutunut ja päässyt sänkyyn.

Kuudestoista luku.

"TOTI."

Niilo seisoi portailla Antin tullessa. Hän oli huomattavan lauhkea ja kuulosti suorastaan tuttavalliselta antautuessaan puheisiin Antin kanssa. "Aiomme mennä 'kuokkimaan' viereiseen häätaloon. Suska vie sinne maitoa, ja silloin menemme joukolla morsianta kurkistamaan."

"Sepä on teille hauskaa, se", sanoi Antti yrittäen mennä Niilon ohi sisään. Mutta tämä astui tielle.

"On se sinulle ja siskoillesi yhtä hauskaa kuin meillekin."

"Eivät suinkaan he saa mennä täällä kuokkimaan?"

"Saa kai kuka hyvänsä mennä. Kylän pojat ovat kiukkuisia tälle morsiamelle, kun hän, joka on niin rikas ja korea tyttö, on ottanut ulkopitäjän miehen, jolla ei ole edes taloa, ja joka on sellainen raukka, ettei ryyppää viinaa. Ja sentähden he panevat yöllä toimeen hauskuuksia ja pelottavat heitä. Me, tämän kylän ja naapurikyläinkin pikkupojat, menemme sinne ja olemme mukana rymäkässä."

"Mutta me emme mene. Matleena ja Mauno ovat väsyksissä ja saavat panna maata."

"Nepä juuri tahtovatkin mennä, ja Suska ja minä olemme luvanneet, että he saavat tulla joukkoon. Heillä ei näytä olleen paljon hauskaa", lisäsi Niilo äänessään jonkinlainen säälivä sävy, joka vaikutti Anttiin.

"Niin, jos he haluavat mennä, niin kyllä he minun puolestani saavat", sanoi hän.

Niilo jätti äkkiä tien vapaaksi. Antti ei havainnut häijyä välähdystä hänen silmissään.

Matleena ja Mauno tulivat innokkaina häntä vastaan. Poissa olivat väsymys ja alakuloisuus. He pääsevät katsomaan morsianta naapuritaloon! Ruustinna itse oli pukenut hänet, ja hän kuului olevan niin hieno, ettei itse kuningatar voinut olla hienompi -- kultakruunussa, ja ruusuja pää täynnä, ja punainen silkkivyö ja musta silkkihame ja liivit -- ja -- ja --!

"Manu ja Janne-Kustaa ovat nyt oikein hyviä meille", vakuuttivat sisarukset. "Mutta hyi sentään, ne ovat tyrkyttäneet meille 'totia'."

"Oletteko hulluja, lapset, oletteko juoneet niin vaarallista ainetta?" Antin silmät laajenivat pelästyksestä. Hän rupesi puristelemaan ja kääntelemään Maunoa, aivan kuin olisi tahtonut ajaa hänestä ulos tuon kuolettavan myrkyn.

"Päästä minut, päästä minut!" huusi Mauno hillitysti, etteivät sisällä-olijat äkkäisi sitä alentavaa kohtelua, jota veli antoi hänen kärsiä.

"He kyllä vaativat, mutta me emme ottaneet yhtään totia", kuiskasi Matleena rauhoittaen.

"Isäntä kaatoi niin paljon viinaa kuumaan kahviin, että siitä tuli enemmän viinaa kuin kahvia. Ja renki tahtoi ajaa sitä meihin."

"Mitäpä te pikkuraukat sille voitte", valitti Antti. "Ja kuitenkin olette voineet varjella itseänne ensimäiseltä ryypyltä."

"Me itkimme ja pyysimme", vakuutti Matleena, "ja minä sanoin, että oksentaisin siitä".

"Mutta he tahtoivat tietysti sittenkin sitä pakottaa teille -- pitääksensä hauskaa, kun ette sitte juovuksissa ollen olisi tietäneet, mitä teitte." Antin silmät paloivat tummina.

"Niin, sitä he halusivat, ja tuo renki, joka nyt juo viinapullosta, tarttui minua päähän ja piteli kiinni, sillä hän tahtoi ajaa minuun totia", mutisi Mauno mulkoillen jurosti puheena-olevaan renkiin, joka juuri asetti viinapullon omille sinertäväksi paisuneille huulilleen.

"Poika --! Mitä teit, päästäksesi häneltä pakoon?" Antti tarttui kiivaasti Maunoa hartioihin.

"Sinä rakas, kuulethan, ettei se ollut niin vaarallista", kiiruhti Matleena lisäämään. "Sillä vanha isoäiti huusi sängystä häntä. Näin hän huusi: 'Tuppu, varo itseäsi! Minä näen valoa lasten päitten yllä -- ja sinun ympärilläsi on vain pimeyttä'."

"Hän kirosi isoäidille, joka on niin sairas, keuhkotautinen, niinkuin äiti, ja joka pian voi kuolla. Mutta hän laski meidät kuitenkin irti -- ymmärrätkö."

Antti nyökkäsi kuten helpotuksesta. Sitte hän meni hiljaa sängyn ääreen, missä sairas makasi tuijottaen oudoilla silmillään. Hän oli saanut ilkeän yskäkohtauksen, ja Antti kietoi käsivartensa hänen ympärilleen pitääkseen häntä ylhäällä ja helpottaakseen kohtausta.

Hän vaipui takaisin läähättäen.

"Älkää uskoko näitä ihmisiä, eikä lapsia. Ne eivät kunnioita vanhoja --. Eivät kunnioita isää eikä äitiä -- ja silloin ei niiltä voi odottaa mitään hyvää. Sellaisia me olemme olleet kaikki tyyni tässä talossa jo aikoja sitten. -- Täällä on ollut niin paljon pahuutta ja juoppoutta ja kirouksia, että ne ovat houkutelleet tänne kaikki pimeyden vallat."

Hän tuijotti eteensä ylöspäin kuin olisi nähnyt näkyjä.

"Niin monta kiitosta teille, mummu", sanoi Antti matalalla äänellä. "Äiti sanoi aina, että oppii juomaan, kun alkaa nauttia totia."

Vanhojen kuolonkalpeitten kasvojen yli välähti kuin valonhohde. "Oi, kuinka hyvältä tuntuu kuulla kiitosta. Olisi niin hyvä, jos voisin elää uudestaan ja elää paremmin. Jos lapset näkisivät, että vanhukset olisivat parempia, tulisivat kyllä hekin paremmiksi. Teillä on vanha väki ollut oikeita ihmisiä -- sen ymmärrän."

"Äiti, hän oli kerrassaan oikea. Hän opetti meille sitä, mikä on oikein -- ja hän itse teki niin."

"Minä näen sen --. Hyvin teille käy. -- Mutta varokaa itseänne näiltä ihmisiltä ja lapsilta --. Niillä on teitä vastaan pahaa mielessä."

"Mitä te jankkaatte? -- Anna muorin olla, hän ei tee muuta kuin haukkuu ja yskii päivät päästään", rähisi Niilo ja nykäisi Anttia käsivarresta. "Tule nyt, meidän pitää mennä. Suska on valmis."

Lapset lähtivät, sekä vieraat että talon omat. Niilo tempaisi heidät mukaansa, kun he tahtoivat pysähtyä sanomaan hyvää yötä Helokille.

Seitsemästoista luku.

HÄÄTALO.

He tulivat häätaloon. Ovet olivat auki, ja sisältä höyrysi lämmintä. Ikkunoiden ulkopuolella näytti olevan väkeä tupaten täynnä; he kurkistivat sisälle saadakseen nähdä morsiamen. Juuri kun lapset pääsivät perille, tuli hän ulos näyttämään itseään. Morsiusneidot, jotka olivat pitäneet telttaa morsiusparille kirkossa, saattelivat häntä.

Totisesti oli hän korea, tuo nuori morsian. Hän oli pitkäkasvuinen ja uljas ja kantoi kultakruunua. Sen pienet kultalehdet helisivät hänen liikkuessaan tai puristaessaan kättä ja "kiittäessään" kaikkia kylän tyttöjä. He olivat, kuten tapa vaati, tuoneet maitoa riisiryynipuuroon ja juustokakkuun. Ruusuja oli morsiamelta, ruusuja seppeleenä pään ympärillä ja köynnöksenä olkapäästä vyötärölle. Ruusuja mustassa silkkipuvussa, sen lisäksi valkea huntu, ja leveä, punainen, keltakukkainen vyöhyke, joka ulottui aina hameenhelmaan asti.

Hyvältä ja lempeältä hän näytti. Hän etsi silmillään vanhuksia ja pikkulapsia, jotka eivät jaksaneet tai uskaltaneet tunkeutua esiin. Heidät hän kutsui luokseen, heidän kättään hän puristi tai puheli heidän kanssaan.

"Ei, mutta kas, kolme lasta, joita en tunne. Tulkoot he tänne, että saan kiittää heitä. Se tietää onnea, kun kulkurilapset tervehtivät tällaisena päivänä."

Morsian meni alas portaita ja vei Antin sisaruksineen mukanaan. Heissä oli jotain kärsivää, kuihtunutta ja kuitenkin valoisaa ja ujostelematonta, joka ikäänkuin kiinnitti häntä heihin. Hehän olivat myöskin ulkopitäjäläisiä; sellainen tulisi hänestäkin sillä seudulla, jonne hän joutuisi muuttaessaan "alamaahan", missä hänen nuori puolisonsa oli sahanhoitajana.

"Nyt olette häissä, että sen tiedätte", hymyili hän lapsille. "Jos olette Hallatunturilta, niin olette syöneet pettua jo pari vuotta. Mutta tänä päivänä pitää teidän syödä riisiryynipuuroa ja vierrelimppua voin ja lihan kanssa, ja kahvia pitää teidän saada ja vehnästä niin paljon kuin jaksatte."

Morsian huusi ruuanlaittajaa, joka seisoi leipomotuvan portailla. Lasten piti saada aikamoinen ruokamytty mukaansa lähtiessään, varoitti hän.

Naapurin lapset tulivat myöskin sisään ja saivat hekin osakseen tavallisen tarjoilun. Mutta morsian ei välittänyt heistä sen enempää.

Tunturilapset saivat sellaisen aterian, jonka vertaista he eivät koskaan olleet mielessään kuvitelleet. Suska, joka muiden ihmisten joukossa oli aivan kuin toinen tyttö, siisti, iloluontoinen ja suorastaan hyvä, otti heidät aivan odottamatta huostaansa. Heidän täytyi tulla katsomaan tanssia ja leikkejä ja nähdä hänenkin tanssivan, sillä sitä hän osasi. Hän ehti lasten kera tuskin ovelle, kun uljas, notkea tukkilainen saapui ja tarttui hänen käteensä.

Nuoriso meni jo piiritanssia. Muuan tyttö kulki piirin mukana sen sisäpuolella erään pojan rinnalla. Hän lauloi kirkkaalla, korealla äänellä:

"Rukkaset annan muutamalle kosijalle, katsojalle. Sä olet minun armahaisein kaunokaisein! Hihhei. Hihhei, sen tuuli vei."

Sitte otti koreaääninen tyttö heti toisen pojan, joka näytti siitä hyvin tyytyväiseltä. He pyörivät piirissä, ja nyt hän lauloi:

"Tule ystäväin, tule tanssimaan kanssani piiriin heipparallallaa. Ilon päivänä, se on määränä, älköön suru koskaan tulko."

Morsian ja sulhanen tanssivat piirin sisällä. He lauloivat tuota samaa laulua, jonka sävel on niin sydämellisen kaunis. He katsoivat toisiaan silmiin niin nuorina ja koreina ja uljaina mieleltään. Alotettiin toinen sävelmä. Kaikki lauloivat ja tanssivat piirissä. Pilaa tehden juoksi poika piirissä. Hän lauloi ja tyttö vastasi. Näin he leikkivät leikin toisensa jälkeen.

Tanssi seurasi yhä tanssia. Antti ja Matleena seisoivat ovella. Mauno oli ryöminyt heidän taakseen ja uinui suloisesti pää niin asetettuna, että ensimäinen tulija saattoi potkaista sitä tahtomattaan tai suorastaan aikalailla polkea häntä.

Tanssileikit olivat lopussa. Tuli viulujen vuoro, joita oli kaksi. Soittoniekat polkivat tahtia, niin että lattia heilui, morsiuspari tanssi.

He tanssivat muutamia kertoja jokaisen kanssa, jopa morsian lopuksi Antinkin kera, joka ryysypukuaan ujostellen kömpelösti tanssi mukana sotkeutuen tahdista kuin kolmivuotias lapsi.

Hän sai morsiamelta kiiltävän kakstoistaäyrisen, kun tämä kauniisti katsoen taas jätti hänet ovelle.

Pitihän sitte Matleenan, pikkutytönkin, tanssia sulhasen kera.

Hän heitti vanhan saalin yltään. Hiukset valahtivat olkapäille välkkyvinä kiharoina, mikä teki hänet kauniiksi huolimatta kömpelöistä vaatteista. Hänen poskensa punottivat, kun hän niin ujosteli ja oli ylpeä samalla. Mutta tahdin hän piti ja tanssia hän osasi, niin että niiden, jotka katselivat, täytyi nauraa, niin hupaista oli nähdä, miten varmasti pienet lapikasjalat kulkivat. Myöskin hän sai kakstoistaäyrisen, ja yhden "pikkupojallekin", joka oli ollut heidän joukossaan. He saivat viemisiä nyytteihin ja useamman kuin yhden hyvän pyörylän ja kakun. Heillä oli niin hauskaa, että he loistivat ilosta siinä seisoessaan. Ihmisethän olivat niin hyviä heille.

Häissä-olevat lapset hiipivät vähitellen heidän luokseen tahtoen tehdä tuttavuutta. Äkkiä kääntyi Matleena Anttiin päin.

"Poika, minä kuulen Helokin äänen."

"Oletko hullu? Ei se voi tänne asti kuulua ja tällaisessa metelissä." Antti katseli ympärilleen aivan ymmällään. Hän oli unohtanut hetkeksi tavallisen elämän, edesvastuun ja huolenpidon niistä, jotka olivat hänestä riippuvaisia.

Hän katsoi pelästyneenä soittajien nurkkaan. Katse etsi vaistomaisesti Niiloa ja kahta muuta poikaa, joiden, se johtui nyt vasta hänen mieleensä, pahansuovat, häijyt kasvot hän oli vast'ikään nähnyt tanssiessaan morsiamen kanssa. Hän kumartui sanaakaan lausumatta nostaakseen Maunoa.

"Nyt tanssimme morsiamelta kruunun", sanoi pieni tyttö, joka oli hyvin morsiamen näköinen. Hän ojensi kauniisti hymyillen kätensä Antille. "Kiiruhda! Juomme kahvia ja sitte kastamme", intoili pikku Anna, joka oli seisonut Antin vieressä ja katsonut häneen pitkän aikaa.

Antti katsahti hänen kauniisiin silmiinsä, jotka ikäänkuin vetivät häntä puoleensa. Mutta sitte hän työnsi takaisin hänen kätensä.

"Tyttö, minun pitää lähteä. Matleena kuulee vuohen äänen, eikä se ikipäivinä merkitse hyvää. Hän kuulee, vaikka hän ei voi kuulla." Näillä, pikku Annalle sangen käsittämättömillä sanoilla, lähti Antti sisaruksineen tiehensä.

"Tule meille taas huomenna!" huusi hän Antin jälkeen.

"Kiitos, sen kyllä teemme."

Ja lapset poistuivat kiireesti.

Kahdeksastoista luku.

PAKO.

Kun he hengästyneinä juoksivat pihan yli, kohtasivat he seurueen, joka oli pelättää heidät järjiltään. Mauno huusi täyttä kurkkua. Siinä oli joukko renkejä ja poikia, jotka tulivat hiipien häätaloa kohden, vaatteiden päällä punavärillä paikka paikoin värjätyt paidat. Heillä oli tuohiset naamarit, joissa oli silmiä varten pyöreät, suuret reijät ja jonkin vanhan metsäkuusen naavasta pitkät leukaparrat. He heiluttivat palavia tervaskimppuja, joita he kantoivat käsissään. Joka ikinen oli juovuksissa. Lapset tunsivat kauhistuksella sen äänen, joka kulki etunenässä. Se oli naapuritalon renki, joka oli tahtonut pakottaa Matleenaa ja Maunoa juomaan totia. Hänkin tunsi heidät ja rupesi ilkeästi ulvoen juoksemaan heidän perässään. "Juoskaa lapset, juoskaa! Minä kaadan sinut, sillä sinä olet juovuksissa, ja minä olen selvä." Ja varjelkoon, miten he juoksivat, Matleena ja Mauno. He lensivät nopeammin kuin kesällä vuohipaimenina ajaessaan takaa pakenevia vuohia.

Antti pysähtyi äkkiä, kun renki oli aivan hänen niskassaan. Hän pani notkeasti jalkansa eteen. Raivoisasti kiroten kaatui suuri, roteva mies mäkeen.

"Odota sinä, huomenna tapaan sinut taas, silloin pieksen sinusta karskeuden", mylvi renki kömpelösti nousten, mutta sai jalat allensa nähdessään muun joukon jättävän ja jo lähestyvän häätaloa. Antti kuuli karjunnan, minkä he siellä ikkunoiden alla päästivät, ja käsitti, että siellä syntyisi raju tappelu. Hän oli kuullut ja nähnyt tarpeekseen ymmärtääkseen, että osa kylänpojista tahtoi "piestä" ulkopitäjäläissulhasen, joka oli ottanut heidän kylästään korean, rikkaan morsiamen. He olivat juoneet viinaa rohkeutta saadakseen. Häätalossa, missä kaikki oli ollut valoista ja onnellista, missä oli syötyä veisattu virsiä ja luettu rukous ja kauniitten sävelmien mukaan tanssittu, oli nouseva meteli ja surkeus suuri. Antti juoksi voimiensa takaa -- hän lensi -- hän, kuten pikku siskotkin.

Silloin kuului halkovajasta, minne he olivat panneet Helokin, omituista, tukahtunutta määkinää. Jotakin oli tapahtunut vuohelle. Niin, jotakin oli sille tapahtunut! Jotakin, joka oli vähällä lopettaa viisaan, kelpo eläimen, ellei Matleena kesken hääiloa olisi ollut kuulevinaan Helokin määkivän.

Helokki, heidän pieni piikansa, kaunokkinsa, kultahelmensä, makasi lastuissa läähättäen, verta vuotaen kaulaan ja mahaan viilletyistä haavoista. Lapset saattoivat sen selvästi nähdä, sillä yö oli pitkälle kulunut, ja täysi kuu loisti vajan aukosta sisään. Antti oli kuolon kalpea. Pikkusiskot itkivät. He olivat polvillaan Helokin vieressä.

"Ota esiliina edestäsi. Matleena. Minä panen lunta haavoihin ja sidon kiinni villakaulahisellani."

"Helokkia on purtu", jatkoi hän tylyllä äänellä. "Hän, joka saattoi antaa isoisän ryömiä kainalosauvaa etsimässä, hän on kyllä voinut tämänkin aikaansaada! Ja joku on usuttanut häijyn koiran sen kimppuun."

"Niin, ja ne ovat pitäneet kiinni Helokista, sillä se on aina osannut puolustautua koiria vastaan -- ja kas", jatkoi Matleena nyyhkyttäen. "Sen sarvissa ei ole nyt yhtä ainoata koiran karvaa. Se ei ole _saanut_ puolustaa itseään. -- Kaikki pojat ovat olleet täällä ja pitäneet kiinni siitä; täällä haiseekin niin siltä inhottavalta tupakalta, jota pureskellen tuo Niilo-heittiö kulkee", puhisi Matleena.

"Isoisä sanoi, että varoisimme heitä", sanoi Antti mietiskellen.

"Minä niin pelkään, että tuo renki ajaa meihin totia huomenna", valitti Matleena.

"Hän kyllä miettii kaikkea pahaa minunkin varaltani", sanoi Antti synkän ja miettivän näköisenä. "Hän kiukustui rajusti, kun sain sellaisen miehen kumoon."

"Ei ole ensinkään sopivaa olla tässä talossa", marisi Mauno -- "tuntee itsensä niin merkillisen turvattomaksi."

"Me lähdemme pois täältä ja tässä paikassa", kuiskasi Antti.

"Pojat eivät ole kaukana. Minä näin, miten he juoksivat täältä ja kyyristyivät ojaan aidan taakse. Ne kai pelästyivät, kun niin pian tulimme heitä häiritsemään, sillä he luulivat varmaankin, että jäisimme koko yöksi häätaloon."

"Kun tulimme, kuulimme Helokin ääntelevän niin kummallisesti. Pojat huusivat: hus, hus, hus! Tuo häijy, harmaa koira oli juuri hyökkäämäisillään Helokin kimppuun purrakseen sitä", kertoi Matleena läähättäen.

"Mutta ne pelästyivät, kun minä tulin", tarttui Mauno puheeseen.

"He väijyvät vielä hetken häätalossa", keskeytti Antti säälivästi katsoen Maunoon. "Siellä on nyt tappelu pahimmillaan ja siellä on renkikin, sinne emme siis voi mennä, emmekä saata tännekään jäädä."

"Helokki, rakkahin -- kaunokainen, nouse nyt sen verran, että voit tulla kelkkaan", jatkoi Antti.

Helokki, joka kyllä käsitti lasten tuskan ja oli yhtä peloissaan kuin hekin, nousi vaivalloisesti.

Antin ja Matleenan tukemana kompuroi se ulos. Lampaannahkavälly levitettiin kelkalle niin tasaisesti kuin suinkin, ja Helokki käsitti kyllä tarkoituksen. Se kiipesi sinne, ja vajosi ähkivällä huokauksella laatikkoa muistuttavaan kelkkaan. "Mitä pahaa minä olen tässä talossa tehnyt, että minun pitää tuollaisen ilkeyden alaiseksi joutua", ajatteli Helokki. Lapset askaroivat nopeasti ja äänettömästi vuohen ympärillä.

"Lähdemme liikkeelle tuon vuoren kautta", kuiskasi Antti,

"Niillä on koira mukanaan häätalossa. Se huomaa kyllä, jos kuljemme ohi, ja silloin ei ole Helokin enempää kuin meidänkään asiat hyvin."

"On mainion hyvä, etteivät kelkanjäljet voi näkyä", alotti Matleena taas. "Polku vuorelle on iljanteinen."

Lapset lähtivät liikkeelle. Antti veti, Matleena työnsi, ja Mauno kulki vieressä katsoen, ettei vuohella puuttunut mitään.

"Minun mielestäni on kovin ilkeätä mennä talosta lausumatta kiitoksen sanaa vanhuksille", sanoi Antti ja pysähtyi, kun he olivat ehtineet ulkohuoneitten sivu.

"Mutta, rakkahani! Meidänhän täytyy kiiruhtaa", vaikeroi Matleena.

"Niin, ne ottavat meidät, enkä minä yksin voi niille mitään, ties vaikka taas tahtoisivat ajaa meihin kannuttaisin totiakin", napisi Mauno.

"Seisokaa kumminkin tässä aivan pieni hetki", sanoi Antti värisevällä äänellä. Vilauksessa oli hän poissa.

Hän juoksi isoisän luo tupaan. Vanhus istui suorana sängyssään tuijottaen eteensä ikäänkuin kuunnellen. Hän ymmärsi kyllä kokemuksesta, mitä häätalossa tapahtui. Ennen muinoin oli hän sellaista maininnut 'poikien leikiksi', ja se oli hänen mielestään ollut raukka, joka ei voinut olla sen tapaisessa mukana. Mutta nyt hän näki sen toisessa valossa. Hän suri myöskin vierasten lasten tähden, jotka olivat aivan täydellisesti hänen lastenlastensa hoivassa. He saisivat pelästyä, rääkkääntyä ja kiusaantua. Hän tiesi kyllä, miten sen talon lapset käyttäytyivät kaikkia sellaisia kohtaan, jotka he arvelivat voittavansa, niinkuin vanhoja, voimattomia tai sairaita, köyhiä, yksinäisiä lapsia ja turvattomia eläimiä kohtaan. Ukko säpsähti, kun Antti seisoi hänen vieressään lämmintä kahvikupillista tarjoten. "Kas tässä, tänä yönä on kylmä, ja kahvi oli lämmintä pannussa. Minä lisään tulta. Ja sitte kiitoksia teille, vaari, oikein paljon!"

"S-s-s-sinunhan p-p-piti m-maata täällä?"

"Minä en uskalla. Ne lopettavat täällä vuohen ja tahtovat lapsia juomaan totia. Ja minullekin ne tahtovat tehdä ties mitä pahaa."

"N-n-niin s-s-se on." -- Ukko nyökkäsi vakuudeksi. "Olen ty-ty-tyytyväinen, e-että tu-tu-tulit, s-s-si-sillä o-olen a-a-ajate-tellut a-a-an-taa s-si-sinulle t-tämän ke-ke-kellon."

Isoisä otti naulasta suuren hopeakellon, joka riippui sängyn seinustalla.