Part 6

"Mikähän tuollaisen tyttösen nimi lienee?" kysyi vaimo ja työnsi huivin taapäin Anna-Liisan vaaleilta hiuksilta. "Anna-Liisa", vastasi kysytty ja katsoi rehellisillä, sinisillä silmillään talonpoikaisvaimon surullisiin silmiin.

"Ei suinkaan, ei kai se liene totta? 'Anna-Liisa', niinkuin meidän Anna-Liisa, hän, jonka Herra on ottanut!"

Vaimo tarttui päähänsä molemmin käsin ja vaipui uuninpenkille. Puuropadan oli hän jo nostanut tulelta.

"Kyllä se on totta", toisti Antti astuen esiin. "Hänen nimensä on Anna-Liisa, niinkuin meidän isoäidin, joka on kuollut."

Mies tuli sisään kahden rengin seurassa. He olivat lumisia, vaikka olivat tömistäneet kuistiin päältään pahimmat möhkäleet, jotka olivat kulkeutuneet myötä metsästä, mistä olivat ajaneet hirsiä. Vaikka hän oli nuori mies, kulki hän kumarassa, pää alaspäin.

"Miten käy pikkupoikamme?" kysyy hän vaimolta sivumennen.

"Niinkuin tytönkin -- Herra kyllä ottaa myös pojan."

Mies meni ääneti pöydän ääreen, istuutui ja luki ruokarukouksen. Hän otti puulusikan ja söi samasta puurovadista kuin rengit, vaikka jokaisella oli oma pieni puuastiansa, missä oli maitoa. Vuohenjuustoa ja voita ja leipää oli myöskin pöydällä.

"Vuokselan-muori on kai mennyt?" kyseli hän edelleen hiljaisesti.

"Hän lähti ennen puolta päivää, kun ei voinut enää tehdä mitään pikku Kallen hyväksi. Vaikka ajaisimmekin nuo viisitoista penikulmaa lääkärille, niin ei se auta. Hän makaa nyt vain jonkinlaisessa horrostilassa, niin että kaiketi olemme pian lapsettomia."

Mies söi lusikka lusikalta, mutta hänestä näkyi, että suru oli kouristanut häntä niinkuin vaimoansakin, joka seisoi pöydän ääressä näöltään tyynenä leikaten ruisleipää metsämiehille, jotka kaikki olivat yhtä masentuneita.

"Eipä muuten ole pikkuväestä puutetta, huomaan minä", sanoi isäntä katkeralla äänellä. "Kun ei saa pitää ja ruokkia omiansa, niin olisi parasta lähettää tiehensä toistenkin lapset."

"Minusta tuntuu, että silloin tekisi suuren synnin", sanoi vaimo lempeästi. "Jos me kohta olemme ilman lapsia, ovat nämä pikkuraukat, kuten kuulen, ilman vanhempia. Ajattelenpa, että se on melkein yhtä raskasta."

Suuressa keittiössä, jota tuli hilpeästi loimuten valaisi, oli aivan hiljaista. Kattilat välkkyivät pitkässä, rikkaalta näyttävässä rivissä ulko-oven yläpuolella.

Seinäsängyssä oli punaruutuiset uutimet. Korkea hohtavan sininen taalalaiskello punaisine ruusuineen oli korea katsella. Siistit tilkkumatot muodostivat raitoja peittämälleen valkeaksi hangatulle lattialle. Kirkkaiden ikkunaruutujen ääressä, joiden edessä oli kotikutoiset, ilmavat reunusuutimet, näkyi kukkia, myrttejä, palssameja, leijonankitoja sekä verenpisaroita. Huone oli perin hauska, eikä sitä suinkaan pilannut ne kolme, nyt tilapäisesti syrjään pantua rukkia, joiden kuontaloissa oli pellavaa ja rullilla lankaa.

"Käy tervehtimään isää, Anna-Liisa", sanoi vaimo, työntäen tytön isäntää kohden tarkoittavasti ja surullisesti hymyillen. Anna-Liisa punastui syvään astuessaan yksin esiin. Hän näytti niin lempeältä ja suloiselta tällä hetkellä, niin hauskalta, siistiltä ja kammatulta, vaikka hänen vaatteensa olivatkin kurjat ja kuluneet.

Isäntä katsahti häneen kummastuneena.

"Hyvänen aika, mikä sinun nimesi on, tyttö?"

"Anna-Liisa." Hän katsoi neuvotonna ja pelokkaana sisaruksiin päin.

Isäntä tarttui ikäänkuin hämmentyneenä käsin päähänsä kuten äsken vaimo.

"Herran tähden, Sanna-Maija, hän on aivan meidän Anna-Liisan näköinen, ennenkuin tauti hänet runteli."

"Se juolahti minunkin mieleeni, kun hän äsken astui eteeni, ja silloin ajattelin, että meidän Anna-Liisan piti mennä pois, että tämä tulisi tilalle."

Vaimo katsoi lujasti ja totisesti mieheensä. Hän otti Anna-Liisaa kädestä -- ja laski sitten hiljaa ikäänkuin hyväillen käsivartensa tytön kaulaan viedessään hänet jälleen takan ääressä oleksivan sisarusparven luo.

Kun miehet, kiitettyään Jumalaa ruuasta, nousivat pöydästä, toi hän siihen lapsille maitoa ja puuroa ja heidän osakseen harvoin tulleita voileipiä hienosta, siihen aikaan suuriarvoisesta ruisleivästä.

Sitte läksi hän nopeasti ja ääneti heidän luotaan. Lapset ymmärsivät, että hänen täytyi mennä katsomaan sairasta poikaa. He istuivat pöydän ympärillä levottomina ja miettiväisinä. Puhe siitä, että Anna-Liisa kenties jäisi, pelotti heitä. Vaimo tuli jälleen ulos keittiön takana sijaitsevasta pienestä kamarista, missä sairas makasi. Hän meni nopeasti keittiön läpi pihalle.

"Hän on nyt kenties kuollut", kuiskasi Anna-Liisa.

"Silloin he suuttuvat Herralle ja ajavat meidät pois."

"Ei", väitti Matleena. "Tehän näitte, että hänen silmänsä loistivat. Poika on kai pikemmin parempi, ja silloin he tulevat iloisiksi ja ovat kiitollisia Jumalalle, ja sitte he ottavat sinut, Anna-Liisa."

Jälleen istuivat lapset ääneti, raskaalla mielellä.

Äkkiä painoi Anna-Liisa päänsä pöydällä ristissä olevien kättensä varaan. Hän itki -- itki, vaikka niin hiljaa, ettei kukaan voinut sitä kuulla. Mutta sen saattoi nähdä värisevistä olkapäistä ja lohduttomasta pään asennosta.

Sisarukset syödä natustivat voileipiänsä tuskallisessa äänettömyydessä.

"Sinä rakas Anna-Liisa -- sinä rakas" -- sanoi Antti koettaen vetää hänen kätensä syrjään. Tämä oli hänelle peräti raskasta ja outoa, että Anna-Liisan, joka aina oli niin hiljainen ja tyyni, nyt piti itkeä niin hirveästi. Anna-Liisa nosti päänsä aivan punaiseksi itkettyneenä.

"En tahdo olla ilman teitä --, ensin pikkutytöt, joita suren niin kauheasti, -- ja sitte te kaikki."

"Niin, kyllähän se on meillekin surkeata", sanoi Antti sävyisästi. "Niin hyvä kuin olet ollut näille pienille ja sitäpaitsi meille kaikille."

"Ja kuka lypsää Helokkia --, ja paikkaa pojille ja pesee ja pitää teidät kunnossa --", nyyhkytti Anna-Liisa. Hän loi äidillisen huolestuneena silmäyksen kahteen pienimpään pöydässä-olijaan. "Tehän ette tahdo kammata ettekä pestä itseänne, jos en minä pidä teistä huolta."

Mauno ja Pekka-Erkki loivat silmänsä alas tuntien syyllisyytensä. Niin karskia miesväkeä kuin he halusivatkin olla, tuntui heistä peseminen ja kampaaminen suunnattoman vaivalloiselta. Ei ollut ensinkään hauska lauvantai-iltaisin vetää yltään lämmintä paitaa, joka kietoutui niin hyvin ruumiin mukaan. Ja sitte ponnistaa saadakseen käsivarret toiseen, joka saattoi olla ilkeän kylmä, vieläpä märkäkin poikien mielestä, se kun oli maannut kontissa pyry- ja rajusäitten vaikutukselle alttiina. Ja toiseksi ei juuri milloinkaan yksikään paita sopinut heille täydellisesti. Paita samaten kuin muutkin vaatteet tulivat aina ikäänkuin yllätyksenä -- välistä ne olivat niin suuret, että ne sekä riippuivat että laahasivat, ja toisen kerran niin pienet ja ahtaat, että nenä litistyi muuttaessa.

Anna-Liisa tapasi hieroa suovalla ja vedellä heidän kasvojaan ja kaulaa ja korvia ja pyyhkiä heitä vanhoilla vaatteilla, jotka olivat pestyjä, mutta tietysti kaulaamattomia ja kovia, niin että "ne repivät kuin suden kynnet", vakuuttivat pikkupojat asettuessaan vastarintaan.

Ja istuessaan siinä pöydän ääressä todellakin peloissaan Anna-Liisan jäämisestä, ei heillä tosin ollut samaa huolta kuin hänellä kyseessä olevasta tulevasta siisteyden ja järjestyksen puutteesta. Ainoa, mikä heitä ylläpiti heidän ikävöidessään siskoa, oli juuri tuo äkkiä leimahtanut toivo, että he saisivat olla vapaina vedestä, suovasta ja pyyhinrievusta.

"Täällä, Anna-Liisa, sinun olisi hyvä", sanoi Antti yrittäen saada äänensä huolettomaksi. "Saat oikein sängyn maataksesi ja alituisesti tällaista ruokaa."

"Ja sillä välin te kaikki kiertäisitte pitkin teitä ja minun pitäisi ajatella teidän makaavan semmoisilla vuoteilla, että saisitte muitten kulkijain niihin jättämiä syöpäläisiä, tai jossakin kylmässä tuvassa, ja ettette koskaan saisi syödä itseänne kylläisiksi."

"Olemmehan saaneet muutaman kerran. Muistatko, siinäkin suuressa talossa, missä kuitenkin oli niin monta lasta, ja me saimme koko padallisen hernesoppaa --."

Antti vaikeni. Näki kyllä, miten raskaalta hänestä tuntui, että täytyi mahdollisesti jättää huolehtiva, reipas sisar.

"Kävelisit vain meidän kanssamme, minne mekin menemme", mutisi Matleena viimeinen voileivänpala suussa. Hän pyyhki nenän ja sormet paikattuun, pesussa haalistuneeseen esiliinaan ja painoi päänsä Anna-Liisan poskea vasten. "Näetkös, on aina hauska olla ulkona, -- jos ei kaikki olekaan niin hyvin, näkee kuitenkin niin paljon. Lumi sattuu asettumaan niin hauskasti joka paikkaan. Ja hauskaa on katsoa jälkiä lumessa, kun se lepää tasaisena nevoilla ja pelloilla. Siihen tulee niin pitkiä koukeroita, aivan kuin pitsiä. Jänis ja kettu ja koira ja harakka ja varis, jotka vast'ikään ovat tulleet, koristelevat kaikki tyyni jaloillaan lumen eri tavalla, niin että se muuttuu hienoksi kuin olisi häät."

"En minä näe mitään sellaista, minä. Näen vain teidät", huokasi Anna-Liisa surullisena.

"Senpätähden sinä et saa jäädä, vaan lähteä mukaamme, kuuletko sinä, Anna-Liisa! Nyt tulee kevät, ja isot kosket pääsevät jäistä vapaiksi, ja ne laulavat niin komeasti. Helokki on mukanamme, meillä on yllinkyllin maitoa juoda, -- karpaloita on nevoilla, ja mustikoita ja luhdikoita niin paljon kuin jaksamme syödä. Joka kerran talvella on vaeltanut ulkona ja ollut ahtaalla, hän saattaa kulkea kesälläkin", sanoi Mauno ratkaisevasti.

"Minun mielestäni saat seurata meitä niinkuin ennenkin, tyttö", arveli Pekka-Erkki. Lausunto vaati häntä jossain määrin voittamaan itsensä, sillä uhkaavan pesun ja kampauksen vaara oli yhä hänen edessään.

"Hiljaa", varoitti Anna-Liisa ja kohotti kuunnellen päätänsä. "Poika tuntuu ääntelevän huoneessaan, hän tahtoo kenties jonkun luokseen."

Hän hiipi epätietoisena varpaillaan yli lattian ja pysähtyi ovelle.

"Tulkaa tänne --, en tahdo olla yksin", kuuli hän sisältä pienen, heikon äänen.

"Sinäkö se olet, Anna-Liisa", sanoi pieni potilas vetosohvasta, missä lepäsi. "Laula minulle 'Koko tien hän kanssan käypi', -- niin nukun."

Poika käänsi kasvonsa, jotka taudissa parempaan päin tapahtuneen äkkikäänteen vuoksi olivat hiestä kosteat, seinään päin, sulki silmänsä ja odotti laulua.

Anna-Liisa tunsi kyllä laulun, mutta hänestä oli vastenmielistä laulaa yksin ja vieraassa paikassa.

"Laula, kuuletkos sinä", huusi poika sairaan kärsimättömällä äänellä.

Anna-Liisa hyräili hiljaa: "Koko tien hän kanssan' käypi, mitäs muuta toivoisin? Epäilenkö rakkauttaan, jok' on hellin, lämpimin?"

Laulaessaan pyyhki ja jäähdytteli hän pojan otsaa liinarievulla, jota hän kostutti sängyn vieressä tuolilla sijaitsevassa, vedellä täytetyssä posliinivadissa.

Vaimo tuli sisään miehen seuraamana. Hän oli käynyt noutamassa häntä sairaan luo. Hänen piti nähdä ihme, mikä pojassa, heidän ainoassa lapsessaan, oli tapahtunut. Lapsen näkeminen, sairaan, joka hetki sitten kuumeen puna kasvoillaan tuskaisena oli heittelehtinyt sijallaan, teki mieheen sellaisen vaikutuksen, että hän melkein tahtomattaan liitti kätensä ristiin ja kiitti ja ylisti Jumalaa, jolta apu lähtee.

Anna-Liisa keskeytti laulun ja nousi poistuakseen huoneesta. Mies tarttui hänen käsivarteensa.

"Sinun pitää jäädä meille, tyttö, sillä koskaan eläissäni en ole ollut niin iloinen kuin nyt."

Anna-Liisa vetäytyi hiljaa hänestä. Surullisena ja pelästyneenä hän katsoi ovelle. Hänellä tuntui sen takana olevan koko maailman aarteet kadotettavana.

"Olet kai iloinen päästessäsi hädästä ja huolesta ja saadessasi täällä kodin ja suojan kaikiksi ajoiksi, nyt kun sinä minun puolestani saat jäädä tänne ainiaaksi", sanoi nuori isäntä kummastuneena ja melkein tyytymättömänä nähdessään tytön hätääntyneen ilmeen.

"Kyllä", vastasi tyttö hiljaisesti. "Mutta minun on vain niin raskasta ajatella pikkupoikia. Minä olen heitä pessyt ja kammannut ja lypsänyt Helokkia, että he ovat päivin saaneet rieskamaitoa. Pienin ei ole niin vanha kuin tämä tässä, ja hänen täytyy kulkea ja kiertää pitkin teitä, kun minun on hyvä olla."

Neljästoista luku.

PEKKA-ERKKI JA ANNA-LIISA.

Anna-Liisan suuret siniset silmät kyyneltyivät. Hän meni sisarusten luo. Isäntä seurasi häntä. Hän rupesi katselemaan pikkupoikia. "Vai niin, että tuon pienen tähden sinä enimmän huolehdit? Hyvänen aika sentään tuollaista pientä naskalia, joka on voinut vaeltaa tänne aina Hallatunturilta asti."

"En minä ole mikään pieni. Minä käännyin Kynttelistä kuudennelle."

Pekka-Erkki katsahti pikaisesti nuoreen isäntään, kaapi puurovatia vielä kerran ja nuoli sitten puulusikan miehekkäästi ja asianmukaisessa järjestyksessä.

Isännän täytyi vetää suunsa hymyyn. "Sisarukset eivät kukaties saattaisi luopua sinusta?"

Pekka-Erkki sylkäisi ja mulkoili suurin silmin takkavalkeaan.

"En tiedä mitä minun pitäisi sanoa. Heidän tulisi kaiketi kyllä ikävä, kun heillä ei olisi ketään, josta pitää huolta ja jonka perään katsoa nyt, kun pikkutytötkin jätettiin jahtimestarille."

Vaimokin tuli siihen. Hän seisoi kuunnellen pojan puhetta niin valoisan ja iloisen näköisenä kuin hän ei ollut ainoan tyttärensä kuoleman jälkeen ollut.

"Sitte ette kenties voi olla ilman häntä?" puheli isäntä edelleen heittäen pienen merkitsevän katseen Anttiin päin. Antti kohtasi sen totisena: "Ei maksanut vaivaa puhua siitä, ennenkuin sellainen asia tuli kysymykseen."

"Nämä lapset ovat hyvää, viisasta lajia", sanoi Sanna-Maija äiti, "ja minä luulen, että he tuovat taloon siunausta ja onnea."

"Entä jos antaisimme tämän karskin pikkumiehenkin jäädä tänne", sanoi isäntä epäröiden. Hän raapi miettivän näköisenä korvallistaan.

"Pikku Kallekin paranee nopeammin, kun saa toverin", sanoi Sanna-Maija.

Antti innostui nyt hänkin. Jos Anna-Liisa otettaisiin heiltä, olisi kyllä vaikeampi ylläpitää järjestystä pienten kesken kaikissa vieraissa, välistä sangen ikävissäkin olosuhteissa, joihin he joutuivat. Sitäpaitsi sai pieni poika maailmaa kiertäessään niin monta huonoa esimerkkiä, hänen silmiinsä osui niin paljon epäpuhdasta ja hän sai kuulla niin paljon pahaa, kevytmielistä puhetta, riitaa, toraa ja kauheita kirouksia, että ne pakostakin jollakin tavalla jäivät hänen mieleensä.

"Senvuoksi olisi niin erinomaisen hyvä, jos Pekka-Erkki saisi jäädä tällaiseen taloon, että hänestä voisi tulla kelpo mies", sanoi Antti. Hänen syvät, tummat silmänsä katsoivat totisesti voimakkaaseen, uljaaseen talonpoikaan, joka seisoi hänen edessään. "Kun tulen vanhemmaksi, menen vuohipaimeneksi tai pikkurengiksi, silloin saan oppia jotakin ja sitte tulen tänne hakemaan Pekka-Erkin, jos hän vain saa jäädä siksi."

"No, tottapa hän saa. En siedä ajatella, että meidän pikku Kalle voitaisiin käskeä pois ja kulkisi teitä pitkin, niinkuin nyt tuon pienen pitäisi. Sinä, poika, olet myöskin topakkaa lajia. Ja luulenpa melkein sinun voivan tehdä, mitä sanot, niin että kerran tosiaankin voit tulla perimään takaisin pienokaisen, jos pysyt terveenä."

Vaimo ojensi suuresti tyytyväisenä kätensä Antille antaen hänelle ystävällisen, luottavan kädenlyönnin.

"Tee vuode pojalle pohjoiseen ylisänkyyn", sanoi mies. "Hän näyttää olevan puhdas ja siisti, vaikka hän tulee maantieltä."

Niin, kyllä Pekka-Erkki tiesi olevansa "puhdas ja siisti". Oli vasta maanantai, ja hän muisti liiankin hyvin viime lauvantainpesun, jota tällä kertaa oli seurannut ahdas, nenää litistävä paita.

"Anna-Liisa saa maata myöskin siellä", sanoi Sanna-Maija. Hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä, ja hän jutteli lasten kanssa kuin olisivat he olleet vanhoja tuttuja.

Palvelijatar, joka tuli sisään, tuoden suuressa, siniseksi maalatussa rainnassa vaahtoavaa iltamaitoa, pysähtyi oven viereen kuin kivettyneenä. Kun hän meni ulos ruokkimaan lehmiä ja lypsämään, oli talossa hiljaista, niin hiljaista kuin silloin, kun kuolema on käynyt ja uhkaa viedä vielä enemmän. Ja nyt -- iloisia, leperteleviä lapsenääniä, pestävien lusikkojen ja vatien kilinää!

Takan edessä istui pieni kiharahiuksinen tyttö neulomassa punaisia ruusuja peukalolapaseen. Poika kiskoi päreitä ja lakaisi takkakiven pantuaan enemmän puita liedelle. Emäntä itse istui taas rukin ääressä.

"Voi sentään, kuinka mukavaa täällä on", sanoi Loviisa. Hän aukaisi oven suureen kaappiin, minkä hyllyillä oli suuri joukko puhtaita maitopurtiloita. Sitte hän asetti siivilän toisen purtilon yli toisensa jälkeen ja kaatoi niihin lämmintä maitoa.

Suuri kissa, joka istui ja muljotti kaapinrahilta, sai myöskin tilkkasen kuppiinsa oven viereisen vesitynnörin ääreen.

Loviisa etsi syödäkseen voita, leipää ja kylmennyttä puuroa astiakaapista. Sitte veti hänkin rukkinsa esiin ja hyrräsi, niin että pyörä pilvenä vinkui, silkinhienon pellavalangan rullalle kertyessä.

"Saat mennä näiden poikien kanssa renkitupaan", sanoi emäntä lopulta. "Katso, että he saavat pieluksen ja siistit lammasnahkavällyt. Tytöt ja Pekka-Erkki saavat maata täällä ylisängyssä. Tahdotko ensin nähdä, miten rauhallisesti pikku Kalle nukkuu?"

Emäntä ja Loviisa menivät varpain pieneen kamariin.

Loviisa näytti käsittämättömän tyytyväiseltä sieltä tullessaan. Hän meni ja otti Anna-Liisaa kädestä.

"Tervetuloa meille, tyttö, -- ja sinä myöskin, pikkumies. Meistä tulee kyllä hyvät ystävät, sen tunnen."

Viidestoista luku.

ROSVOPESÄSSÄ.

Mauno nukkui istuessaan kelkassa lepuuttamassa väsyneitä, vaivaantuneita jänteitään ja luitaan. Huuhkain ja pöllö toitottivat ja huusivat kimeästi ko-hu-u, ja kle-vit vuorella, joka kuvastui jäähän, niin että se rannan puolella kävi pikimustaksi. Mutta keskijärvellä välkkyi jää punaiselta, keltaiselta ja viheriältä, aina sen mukaan, miten revontulenliekit kuvastuivat yli taivaan sen kirkkaaseen pintaan.

Siinä kulkiessaan ja jutellessaan ja taluttaessaan Helokkia vakavasti välillänsä, saavuttivat he viimeisen pikkukuusen järvellä. Se, kuten toisetkin tienviitat, oli kadottanut suojailmassa jalansijan ja seisoi raihnaisesti vinossa. Maalla ja ajetulla tiellä oli heidän parempi kävellä, eivätkä jalat niin helposti luiskahtaneet. Helokki sukelsi salamannopeudella pensaikkoon hankkiakseen itselleen illallisen männynhavuista ja pajunumpuista.

Antti sai yksinään vetää kelkkaa ja siinä yhä yhtä rauhallisesti nukkuvaa Maunoa. Hän ohjasi askeleensa ensimäiseen näkemäänsä suureen talonpoikaistaloon. Toisesta, punaiseksi maalatusta, kaksinkertaisesta rakennuksesta vähän matkaa tiestä, loisti valoa kaikista ikkunoista.

Saattoi ymmärtää, että siellä oli joko hautajaiset tai häät. Ettei siis tällaisten kulkurien sopinut mennä sellaiseen paikkaan. He lähestyivät senvuoksi ensinmainittua, samoin suurta, kaksikerroksista taloa, joka oli harmaa ja maalaamaton, ei vielä oikein valmiskaan niin vanha kuin olikin, sillä muutamien ikkunoiden edessä oli vielä laudanpaloja lasin asemesta. Maita ympäröivä aita oli monesta kohden rikki, ja pihalle johtavassa toisessa portinpylväässä riippui portti yhdestä saranastaan. Veräjää ei oltu, kuten syksyllä tavallisesti tehdään, nostettu suojaan painavalta lumelta. Roskaa ja rojua ja pullonsirpaleita oli näkyvissä välkkyen kuunvalossa.

Suurtuvan ovi, kuistista oikealla, vongahti. Antin kokoinen poika lennähti portaille harmaan koiran seuraamana.

"Huss, huss, mustalaisjoukkoa", huusi hän kimeällä äänellä.

Harmaa koira haukkui ja murisi lapsille kuono ilkeässä irvissä ja hampaat äkäisesti välkkyen.

Mauno heräsi ja huudahti. -- Helokki pakeni Antin taa. Mutta Matleena noudatti entistä tapaansa, hän kun osasi niin merkillisesti rauhoittaa ja kesyttää eläimiä.

Hän istui maahan ja levitti käsivartensa koiraa kohden välittämättä siitä, että se yritti purra häntä ja repi irti osan saalinripsuista.

"Tse, -- tse --! Et sinä tahdo meille mitään pahaa, me olemme niin pieniä ja yksinäisiä."

Harmaa koira vaikeni, mutta murisi selkäkarvat koholla. Se näytti vaaralliselta kulkiessaan siinä lasten ympärillä salakavalin katsein ja hiipivin askelin, vainuten ahnaasti vuohta, joka oli ryöminyt heidän väliinsä.

"Poika", huusi Matleena suloisen kirkkaalla ja pehmeällä, mutta samalla päättäväisellä äänellä. "Poika, komenna koiraanne! Näethän, että olemme pieniä ja yksinäisiä. Sinä olet suuri, sinä, ja sinun täytyy auttaa meitä", lisäsi hän, kun poika vain vihelteli eikä ollut kuulevinaankaan, mitä hän sanoi.

"Komenna heti koiraa!" Matleenan ääni muuttui käskeväksi. Se vaikutti harmaaseen koiraan. Se seisoi kuin häpeissään. Poika astui alas portailta, potkaisi irti jäämöhkäleen ja heitti sen ryhmän keskelle. Se sattui koiraan, joka vinkuen ja heittäen vihaisen ja pelokkaan katseen Niiloon, talon vanhimpaan poikaan, luikki veräjän aukosta tiehensä.

Niilo teki harmaan koiran tavoin, meni tiehensä veräjän kautta, mutta vilkuili salakavalasti taakseen. Hän näki, miten lapset menivät puuvajaan mukanaan olevan vuohen kanssa.

Niin, siellä oli vuohi turvassa! Kaikki kolme lasta kulkivat yhdessä vajaan Helokin kera, jonka sitoivat siellä aivan kevyesti lastukasan viereen, missä se voisi saada makuupaikan, kunnes he, kuten tavallista, saisivat sen navettaan. Muuten tapasi ainoastaan yksi heistä olla toimessa Helokin tähden. Mutta tänään, täällä, tuntui kuin eivät he olisi uskaltaneet olla erillään minuuttiakaan.

He pitivät lujasti toistensa käsistä noustessaan portaita kuistiin ja avatessaan oven suureen huoneeseen eli keittiöön, minkä ikkunoista loisti valoa.

Niin kyllä huone oli suuri ja kaunis. Se olisi voinut näyttää aivan siltä kuin Haapalan Kallen suurkeittiö. Täällä oli myöskin ylisänky, ruusunkukikas taalalaiskello ja siniseksi maalattu kaappi. Mutta kaikki oli huolimatonta, epäjärjestyksessä. Ei ollut reunusverhoja ikkunoissa eikä uutimia sängyissä. Pöydällä näkyi vielä puuastioita ja puulusikoita illallisen jäljiltä. Siinä oli viina- ja olutpulloja, ja joukko likaisia kortteja oli levitetty pöydännurkalle. Kolme punakkaa miestä, isäntä ja hänen renkinsä löivät "myllymattia". Huoneessa kuului kirouksia ja raakoja huudahduksia.

Suurkasvuinen, kaunis, mutta huolimattomasti puettu palvelustyttö seisoi etukumarassa, toinen jalka uuninpenkillä kaapien puuropataa, josta hän söi.

"Siirtykää syrjään, vaari", huusi hän kiukkuisesti vanhalle ukolle, joka vapisevana ja kömpelönä istui päreitä vuollen.

"Ei teillä enää ole mitään tekemistä täällä. Tehän olette jo saanut, mitä teille tulee. Menkää tiehenne nyt vain!" tiuskaisi vanhukselle toinen nainen, joka oli vielä nuori ja jonka piirteet olivat hienot, mutta terävät. Hän seisoi takan ääressä ja etsi syöpäläisiä Matleenan ijässä olevan tytön päästä. Antti ja hänen sisaruksensa astuivat äänettöminä ovesta sisälle. He tunsivat palavaa halua kääntyä takaisin ja, jos niin tarvittaisiin, paeta jälleen autioon metsään. Mutta oli niin myöhäistä. He olivat väsyneitä ja viluisia ja kaipasivat niin kovin jotain lämmintä, hiukan vesipuuroa ja velliä.

Kaksi pientä poikaa, noin Pekka-Erkin ja Maunon ikäistä, jotka pöydän ääressä kirkuivat ja tappelivat olutpullon viime tilkasta, huomasivat heidät.

"Ptyi!" Toinen, Manu, sylki niin taitavasti, että oli saavuttaa tarkoituksensa ja osata sisäänastuviin. "Ptyi! Äiti katsokaa, minkälainen mustalaisjoukko täällä seisoo", luikkasi hän.

Talonpoikaisvaimo kääntyi. Lasten mielestä hänen terävät silmänsä ja suippo nenänsä oikein ikäänkuin iskivät kiinni heihin. He hiipivät toistensa lähelle ja tekeytyivät niin pieniksi kuin voivat.

"Mitä te tänne tulette, ei täällä ole mitään kestikevaria. Ei meillä ole sen enempää kuin itse syömme", huusi hän ja meni lapsia vastaan veitsi ojossa, jota hän oli tarvinnut toimessaan.

"Saara-Kaisa -- kuule", huusi ontto ääni toisesta alasängystä. "Älä tee lapsille mitään pahaa. Vedät onnettomuutta taloon. Olen nähnyt heistä yöllä unta."

"Ole vaiti, vanha houkko!" karjaisi nainen. Mutta vanhuksen sanat näyttivät sittenkin vaikuttaneen häneen jotakin, sillä hän kääntyi lapsista ja tarttui taas heidän tähtensä keskeytyneeseen työhönsä.

"Anna niille kylmä puuro, joka jäi, kun annoin kanoille aamulla. Tuolla pöydällä tuopissa on tilkkanen hapanta maitoa, ja siellä olevat leivänjätteet voit myöskin antaa."

"Antakaa itse" --, tiuskaisi piika. "Minä lähden viemään maitoa häätaloon, minä. Kaikki toiset maitotytöt ovat kyllä siellä jo. Mutta tässä talossa ei koskaan ole mitään järjestystä."

Hän meni, mutta pysähtyi epäröiden ovelle. Alasängyssä makaava isoäiti huusi häntä.