Part 5

Kerttu rouva ei pelännyt kirkuvia, niistämättömiä tenavia. Hän oli kyllä tottunut pikkulapsiin vanhempainsa kodissa, missä heitä oli ollut iso sisarusparvi. Hänellä ei itsellään ollut ainoatakaan lasta syväksi, salaiseksi surukseen. Hänen miehensä ei hyväksynyt hänen toivoansa saada ottaa kasvatti. Hän ei nimittäin tahtonut, että he ottaisivat edesvastuulleen toisten lapsia, ja kärsi jo ajatellessaankin häijyjä, tottelemattomia, kirkuvia, likaisia tenavia -- muunlaisia lapsia hän ei voinut mielessään kuvitellakaan. Ja nyt hän oli itse kuljettanut pienen lapsen taloon!

Illalla syötyään ja levättyään istui jahtimestari ja katseli, miten hänen vaimonsa nopeasti ja taitavasti muutti suuria vaatekappaleita pieniksi, miten hän ihmeellisellä tavalla sai kokoon vaaleansinisen pienen hameen, pienen esiliinan ja parin pieniä housuja. Hän oli niin toimessaan, hänen pikku vaimonsa. Vaaleat hiukset kihartuivat otsalle, ja muuten niin kalpeille poskille oli työ ja työninto nostanut hienon punerruksen. Hän katsahti mieheensä loistavin silmin.

"Artur, mehän pidämme hänet vastaiseksi? Saat nähdä hänet. Hän makaa Tuovin kamarissa, suuressa vaatekopassa, mihin hänelle on tehty vuode."

"Hän saanee jäädä, kunnes se ilmestyy, jolla on häneen oikeus. Emmehän voi heittää häntä maantielle. Ihme, etteivät sudet, joita täällä näinä päivinä on liikkunut, siepanneet häntä."

"Huu, ja sinähän ammuit vasta toissa päivänä kaksi sellaista otusta. Voi, jospa ei kenelläkään olisi oikeutta häneen! Hänen nimensä lienee Marjatta, sillä hän nimittää itseään 'Atta-Eetaksi'. Hän on niin suloinen. Ja tiedätkö, hän risti kätensä kohta, kun oli saanut velliä ja voileipää ja sanoi: 'tiitot tulle', ja hän juttelee niin somasti."

"Niin, kyllähän sen tietää, mitä tuollainen puolenvuoden vanha tenava tai mitä hän nyt lienee, saattaa jutella."

"Rakas, hän on paljon yli puolen vuoden, hänellähän on suu täynnä pieniä, valkeita hampaita, ja hän käveleekin niin somasti. Varmaan hänellä on hyvä äiti."

"Toivon sitä lapsen itsensä vuoksi, jos hän kerran tulee takaisin hänen luokseen."

"Oi, ei -- Artur. Emme me laske häntä pois!"

"Hänellä lienee ainakin sisar tai jokin muu hyvä ystävä, jonka nimi on Voilokki, ja jolla on tapana antaa hänelle maitoa, sillä saadessaan heti tultuaan maitoa, hän huusi yhtä päätä: 'Elotti'. 'Anna-Aitta', sanoo hän myöskin usein. Ymmärrän hyvästi lapsen kieltä ja arvaan hänen tarkoittavan 'valkeata kissaa'. Huomenna koetan saada käsiini valkean kissan. Päästessään sänkyyn, kun olimme saaneet lämpimiksi hänen pienet, paleltuneet jalkaraukkansa, risti hän taas kätensä ja lauloi, tiedätkö, oikein puhtaalla äänellä, niin sievän sävelmän."

"Sanoineen päivineen?" kysyi jahtimestari hiukan ivallisesti, vaikkei hän huomattavasti huvitettuna saattanut olla kuuntelematta vaimonsa selityksiä.

"Sanoineen, se on tietty, mutta en voi selittää, mitä ne merkinnevät. Lakkaamatta hän lauloi samaa sanaa niin suloisesti, pää kallellaan: 'Taimainen taana'."

"Voi -- 'Kankaiden hanhet'. Sitä laulua äitini lauloi minulle lapsena ollessani, kun minun piti nukkua, laulua 'kankaiden hanhista'. Siitä laulusta uskon oppineeni metsää ja kankaita niin rakastamaan, että minusta tuli metsämies."

"Eikö ole merkillistä, että tuo pieni, köyhä lapsukainen ylämaan ja katovuoden surkeimmilta seuduilta tulee tänne luoksemme laulamaan laulua, jota kuunnellessasi sinä, alamaan lapsi, pienenä nukuit. Entäs se, että sinä, jonka päähän ei koskaan ole pälkähtänyt selittää lapsenkieltä, nyt heti ymmärsit, mitä hän laulaa. Siinä piilee mielestäni aivan kuin jokin tarkoitus!"

"Niin, on se tosiaankin kummallista, sitä en kiellä", sanoi jahtimestari sangen mielissään siitä, että hänen vaimonsa ymmärsi antaa arvon hänen taidolleen selittää lapsenkieltä.

"Jos ei kukaan tule takaisin vaatimaan pienokaista, niin kyllä hän minun puolestani saa jäädä. Pahinta on sinun, jonka pitää hoitaa häntä."

"Minun! Voi, Artur, jos tietäisit, kuinka olen kaivannut pientä lasta!"

Jahtimestari veti vaimonsa luokseen. "Tiedätkö, välistä olen minäkin kaivannut."

Hän läksi ulos viheltäen "kankaiden hanhia". Sitä laulua hän ei ollut laulanut kuin pienenä poikana.

Kymmenes luku.

NIIN HIENO TYTTÖNEN.

Kahdeksan päivää myöhemmin tulivat lapset hitaasti taivaltaen laahustavin, väsynein askelin mäentörmää ylös vaaleanpunaista taloa kohden, missä jahtimestari asui. Tehtiin siten mutka suurelta maantieltä ja sen varrella sijaitsevista taloista, niin ettei oikeastaan kumpikaan, ei Antti eikä Anna-Liisa, olleet sen puolella. Kenties he eivät saisi vaivainsa palkaksi tuskin leipäpalaakaan. Niin paljon katovuoden väkeä oli läpi talven vaeltanut ennen heitä, minne ikänä he tulivatkin, että saattoi ymmärtää ihmisten väsyvän antamaan. Mutta Matleenan mielestä näytti siltä, kuin mäellä oleva vaaleanpunainen talo olisi ollut puolukoilla ja kermalla sivelty, ja että se ikäänkuin nauroi ja vilkutti heille pikku ikkunoineen, jotka näyttivät katon alta tirkisteleviltä silmiltä.

Helokki oli samaa mieltä kuin Matleena. Se kääntyi jyrkästi metsäkumpua kohden johtavalle tielle ja rupesi melkein juoksemaan, niin että lasten enempää miettimättä täytyi seurata sitä.

He kävivät, kuten tavallista, hiljaisiksi ja aroiksi saapuessaan taloon. Suuri, harmaa hirvikoira, joka haukkui, ei kuitenkaan säikähdyttänyt heitä. Se näytti pikemmin arvokkaalta ja uljaalta kuin kiukkuiselta. Lapset ohjasivat askeleensa keittiön puolelle ja asettivat kelkan ulkosalle. Tällä kertaa he aikoivat antaa Pekka-Erkin jäädä Helokin luo.

Kesken kaiken ja ennenkuin lapset olivat ehtineet sisälle, näkivät he nuoren, hienon rouvan liukuvan kelkalla pihan perukassa sijaitsevaa lyhyttä mäkeä alas. Pieni tyttö oli kelkassa hänen edessään. Pienokainen oli puettu valkoiseen vohlannahkaturkkiin, pieneen, valkoiseen, kudottuun lakkiin, ja jaloissa oli hänellä pienet lapikkaat. Hän nauroi ja hypähteli rouvan polvella huomattavasti riemuissaan kelkalla ajamisesta. Rouva nousi, nosti hänet syliinsä ja suuteli häntä.

"Rakas pieni Atta-lapsi, nyt käymme sisälle, lapsen pitää syödä ja nukkua päivällistä ja tulla äidin terveeksi, reippaaksi tytöksi."

"Elotti, Elotti, Antti, Anna-Aitta -- Alleena."

Pienokainen pyristelihe kiivaasti irroittuakseen käsivarsista, jotka hellästi ympäröivät häntä.

Kerttu rouva kääntyi nopeasti. Hän päästi lapsen, joka innokkaasti juoksi hänen tyköään, ja antoi käsivartensa vaipua, seisoen hiljaa paikallansa surun ja yksinäisyyden valtaamana. Lapset olivat kuin kivettyneitä. He seisoivat hiiskahtamatta, liikkumatonna. Mutta Helokki oli kohta asian perillä. Se päästi määkinän ja juoksi Martta-Eevan luo. Mitäpä hän siitä huoli, että pienokainen oli, lapikkaita lukuunottamatta, hieno kuin prinsessa. Sehän oli kuitenkin sama pieni ihmisvohla, jolle hän oli antanut maitoa, ja jota hän oli turkillaan lämmittänyt.

"Elotti!"

Martta-Eeva kiersi käsivartensa vuohen pään ympärille, joka taipui häneen päin. Hän ojensi käsivartensa. "Puttaa! Antti itä! Antti ota Atta-Eeta!"

Ja Antti otti syliin pikku siskon. Hän silitti hänen poskiaan, hänen käsiään. "Pikku tyttönen, -- meidän pikku tyttömme! Sinä rakas Martta-Eeva. Niin raskasta on meidän ollut ilman sinua." Martta-Eeva piti käsivarsiaan hänen kaulassaan, niinkuin hän ei koskaan olisi tahtonut päästää häntä. Mutta sitte tahtoivat toiset sisarukset saada osansa, pieni Sanna-Kaisa ja kaikki muut olivat muodostaneet piirin heidän ympärilleen ja nykivät jälleen löydettyä käsivarsista ja sääristä saadakseen hekin hänet hyväilläkseen ja taputellakseen.

Martta-Eeva, heidän korea, hupainen pikku lapsensa, jota he olivat niin suuresti ikävöineet! -- Sama pikkutyttö, vaikka hän nyt oli hienoissa herrasvaatteissa. He eivät laskeneet häntä, vaan tullessaan keittiön kautta sisään kerjäämään oli heidän parvessaan pieni, valkoisiin puettu, hyvin hoidettu lapsi.

Yhdestoista luku.

MOLEMMAT PIKKUTYTÖT.

Kun Hallatunturin lapset jälleen vaelsivat jahtimestarin talosta, oli heitä enää vain viisi. Sanna-Kaisa oli saanut jäädä pikku siskon luo. Ja niin olivat pikkutytöt taasen yhdessä. Jahtimestari itse oli niin tahtonut. Järjestyksen ihmisenä hän huomasi ja hämmästyikin äärettömästi ja ihmetteli, kun uusi, pieni ryppymekko, joka hänen mielestään saattoi tuskin ymmärtää viedä ruokaa suuhunsa, tuli hänen huoneeseensa kiittämään ruuasta ja heti huomasi hänen paperiveitsensä pöydän alla. "Pöydän alla on veitsi", piipitti hän hienolla äänellä ryömien mainittua esinettä hakemaan. Ja totisesti, paperiveitsi, jota hän, jahtimestari, niin varoi ja jota hän turhaan oli etsinyt, oli hänen kirjoituspöytänsä alla melkein piilossa, poronnahan peitossa.

"Tahtoisitko antaa sen minulle", sanoi hän ojentaen kätensä. Sanna-Kaisa astui heti esiin jättäen veitsen.

Jahtimestari, joka tiesi, miten vaikeata oli saada totutetuksi koiria noutamaan esineitä, miltei nolostui. Hän oli luullut vielä vaikeammaksi saada lasta tottelemaan.

"Anna-Aitta tulee, uuti nutte, laulaa, toutaa -- taimaan taana, uuti nutte." Martta-Eeva, joka oli jo aivan kotiutunut jahtimestarin kauniissa, hauskassa huoneessa, tuli sisään tallustaen ja veti nyt Sanna-Kaisan mukanaan. Hän tahtoi näyttää hänelle uuden nukkensa, sellaisen oikean, jolla oli kirkkaat silmät hienossa posliinipäässä, ja hän tahtoi, että he laulaisivat ja tuutisivat hänet uneen, kuten heidän oli ollut tapana tehdä entisille nukeilleen.

Pienokaiset valmistivat nukelle vuoteen sänkykamariin. Siellä kasvattivanhempien luona oli Martta-Eevalla nyttemmin oma, hieno sijansa pienessä sirossa sängyssä. Sanna-Kaisa laski myöskin oman nukkensa, riepuihin kiedotun halon, konelaatikkoon --. Sitte pikkutytöt lauloivat suloisesti ja hartaasti laulunsa taivaallisesta Kaanaasta molemmille unisille nukeille keikuttaen laatikkoa välillänsä.

Kerttu, kasvattiäiti, juoksi hakemaan miestään. Hänen täytyi kuulla ja nähdä heidät yhdessä, nähdä ja verrata jo punaposkista, vapaasti katselevaa pientä löytölasta sievissä, oivallisissa vaatteissaan, toiseen, pieneen, kalpeaan raukkaan kärsivine katseineen ja ohkaisine, lopen kuluneine repaleilleen. Kerttu tiesi hyvin, minkätähden hän halusi esittää tämän kuvan miehelleen.

Molemmat puolisot seisoivat toisiinsa nojautuneina, kuunnellen lasten laulua.

"Artur sinä. -- He laulavat 'Taivaan Kaanaasta'. Kuule tätä pientä, uutta tulokasta! Eikä 'Kankaiden hanhista'", lisäsi hän arasti. "Ei kai tuo pieni Jumalan enkeli ole mielestäsi sinua narrannut?"

"Ei, totisesti, ei. Sanon sinulle, etten nyt ensinkään tahtoisi olla ilman häntä. Talossa tulisi taas niin tyhjää ja hiljaista."

"Muistatko sananlaskua: 'Pata, joka keittää yhdelle, keittää yhtä hyvin kahdelle'."

"Sanotko niin --!"

Jahtimestari katseli miettivän näköisenä lattialla istuvia pienoisia, jotka yhä lauloivat ja keikuttivat konelaatikkoa välillään. Toinenhan heistä hänen täytyi pitää ja hän tahtoikin sen tehdä. Mutta toisen -- tuon kalpean pienen olennon, ohuine poskilleen ja tummine, kärsivine silmineen -- niin, hänen täytyi taas maantielle. Eikä kellään heistä ollut äitiä eikä isää, sen oli hänen vaimonsa kertonut.

"No niin, anna sitte Jumalan nimessä padan kiehua kahdelle", sanoi hän viimein.

Lapset lauloivat laulamistaan kasvattivanhempien totisina, kirkkain kasvoin mennessä suurempien lasten luo, jotka istuivat keittiössä puhellen Tuovin kanssa. He eivät tahtoneet ottaa pienoisia ilman suurempien myöntymystä. Ja voihan käsittää, että pikkutyttöjen oli hyvä jäädä pieneen taloon, missä itse ikkunatkin hymyilivät ja vilkkuivat katon harjan alla, ja missä seinätkin olivat kuin puoloilla ja kermalla siveltyjä.

Kahdestoista luku.

TYÖ-ANSIOITA JA RAHAKYSYMYKSIÄ.

Kun jäljelläolevat lapset nyt jatkoivat matkaansa, eivät heidän ajatuksensa enää olleet niin raskaita. Heillä oli niin paljon ihmeellistä puhuttavana. Ensiksikin koreasta rouvasta, jonka silmät olivat niin lempeät. Lakanoista pitseineen ja punaisista peitteistä pikkutyttöjen vuoteissa ja hienosta, hyvästä ruuasta, jota pienokaisilla nyt alati olisi.

"Ja nähkääs, he ovat tulleet oikeitten ihmisten luo, sellaisten, joihin äitikin olisi suostunut", sanoi Antti totisesti. "Rouva istui eilen illalla korisängyn ääressä ja antoi pikkutyttöjen lukea pienen rukouksensa, ja sitte hän sanoi, että he rukoilisivat Jumalaa suojelemaan sisaruksia, jotka kulkevat ulkona maailmalla, ja antamaan meidän kaikkien tulla kilteiksi, hyviksi ihmisiksi. Siitä minä pidin, siksi he saivat jäädä sinne."

"Olisi kai sinun pitänyt antaa heidän jäädä suurtaloonkin, jos he olisivat tahtoneet pitää pikkutytöt, vaikka väki olikin sekä nyrpeää että häijyä", sanoi Anna-Liisa vähän pisteliäästi.

"Ei koskaan", puuttui Antti kiivaasti puheeseen, "tiedä se. -- Sinnekö, missä isäntä niin ankarasti kirosi! Mikä onnettomuus hyvänsä voi kohdata sellaista taloa; ja siitä saisivat pikkutytötkin kärsiä."

"Niin", lisäsi Mauno, "ja pihalla huusivat rengit, joiden piti asettaa hevoset takarekien eteen, alituisesti 'tuhat perkelettä'."

"Hui, sehän on aivan hirvittävää", sanoi Matleena kauhistuen.

"Näin hän sanoi", jatkoi Mauno ikäänkuin hyvillänsä saadessaan sitä "hirvittävää" toistaa: "Anna tänne se perkeleen kirves, että saan lyödä naulapahuksen kirottuun takarekeen."

"Vaiti poika! Oletko hullu, kun suorastaan vedät onnettomuutta ylitsemme puhumalla niin kauheita sanoja. Äiti, kun aina niin pelkäsi kirosanoja", sanoi Antti pelästyneenä ja pahoillaan. "Eikä teidän toki tarvitse ajatella, että olisin jättänyt pikkutytöt sellaiseen taloon, vaikka he olisivatkin saaneet nisujauhopannukakkua ja sianlihaa ja vehnäskahvia joka ikinen päivä."

"Niin, pikkutytöt olisivat kai oppineet kiroamaan sellaisessa talossa hekin", epäili Pekka-Erkki.

"Mutta niillä oli siellä neljä hevosta, ja seinällä pyssy, ja isännällä oli tuppipuukko, joka oli oikein kaunis, niin että kyllä pikkutytöt olisivat tavallansa voineet sielläkin hyvin", arveli Mauno.

"Nyt saatte nähdä tuppipuukon, jonka sain jahtimestarilta", keskeytti Antti. Hän otti povestaan tuppeen pistetyn puukon, jossa oli musta kiiltävä varsi ja nahkatuppi, ja jonka terä oli ohutkärkinen ja välkkyvän terävä.

"Ei mutta, poika!"

Mauno pysähtyi keskelle tietä kuin kivettyneenä. "Sillä kai on tuhat kruunua, joka hennoo antaa pois tuollaisen. Mistä se tuli, että hän sen teki?"

"Minun piti auttaa Tuovia päreitä pilkkomaan, ja minulla oli vain vanha puukkoni. En tiedä, liekö hän sanonut jotakin jahtimestarille, mutta kun olin hänen luonaan sisällä kiittämässä meidän edestämme, antoi hän minulle puukon. Ja sitte hän sanoi, että kunnon poika, joka osaa hyvin käyttää puukkoansa, aina voi tulla toimeen maailmassa ja kunnialla päästä eteenpäin."

"Sellainen puhe kuuluu korealta", sanoi Matleena uneksien. "Se rouva, joka oli niin kovasti näppärä, antoi minulle niin hienoa lankaa. Tässä saatte nähdä. --"

Matleena otti esiin paperitötterön ympärilleen solmitusta saalista. He pysähyttivät kelkan. He olivat nyt keskellä metsikköä poissa ihmisten silmistä. Matleena istui kelkkaan.

"Kas tässä -- punaista lankaa ruusuihin, ja vihreää lehtiin, ja ruskeaa varsiin."

"Mutta mihin -- mihin hyvänen aika ne ovat aiotut?" kysyi Anna-Liisa yhtä hämmästyneen näköisenä kuin toisetkin sisarukset, jotka äärimmäisen kummastuksen valtaamina ottivat Matleenan koreuden katseltavakseen. Joukossa oli myöskin harmaa lankakerä, johon oli kiinnitetty luinen virkkineula, sukkavarraskerta ja kiiltävä parsinneula.

"Tuo taitava rouva sanoi minulle näin: 'Osaatko kutoa?' sanoi hän."

"Hertti, tottahan sitä osannet", suhahti Anna-Liisa.

"Älä nyt -- niinhän minä sanoinkin. -- Voithan antaa minun puhua loppuun! 'Kyllä', sanoin minä."

"No, mitä hän sitten sanoi?" kysyi Mauno innokkaasti.

"'Tässä saat nähdä', sanoi hän."

"Mitä sitte sait nähdä?" intoili Pekka-Erkki, joka kuljetti kättänsä korean langan yli kuin olisi tahtonut hyväillä sitä.

"Surkeus suuri, kuinka te kyselette ja pidätte meteliä, niin että minä syön, mitä minun piti sanoa, enkä enää muista sitä!"

"Sinun piti saada nähdä jotakin", auttoi Antti häntä tolalle.

"Niin se oli, mutta vaiti nyt. Hän näytti minulle parin lapasia, nähkääs, niin hienoja lapasia, ettette ole sellaisia nähneet."

"Ne kai maksavat paljon rahaa, se on tietty", sanoi Mauno ajattelevaisesti.

"Niin kyllä, näetkös, mutta ei sille, joka voi valmistaa sellaisia -- sillä silloin maksaa ainoastaan lanka."

"Lanka, niin, mutta ei se maksane vähän sekään", tuumasi Anna-Liisa.

"Te sitte vasta olette kiusallisia keksimään ikävyyksiä, niin että minä töin tuskin haluan puhua loppuun", napisi Matleena. Hän otti kuitenkin armollisesti esille puoleksi kudotun lapasen, missä valkoinen villalanka vielä oli kiinni.

Se oli valmistettu "koukkuamalla", millä tavalla Norrlannin naiset ennen pienellä luukoukulla virkkasivat erinomaisen lujia lapasia. Ja lapasen puoliskolle oli villalangalla neulottu punaisia ruusuja, vihreitä lehtiä ja ruskeita varsia.

"Annas olla, joko nyt käsitätte, missä ruusujen ja lehtien paikka on?"

Matleena salli pienen lapaspuolikkaan kulkea sisarusten kesken.

"Niin, mutta kuka sen nyt tekee! Et sinä nyt ainakaan voi saada aikaan sellaista, joka on niin hienoa ja mutkikasta", sanoi Mauno ylimielisesti ja musertavalla varmuudella.

"Ei, se on selvää", kinasteli Matleena. "Sinä kai luulet _itse_ siihen paremmin pystyväsi -- sinä, joka parsii sukkia niinkuin kurotaan kiinni jauhopussin suu, vedät vain reijän kokoon -- vaikka se olisi kuinka suuri."

"Matleena, varo itseäsi, ettet tule suulaaksi", muistutti Antti. "Eikä ollenkaan ole somaa, kun naisväki käy sellaiseksi."

"Sittepähän mies voi olla vaiti, kun ei tiedä mitään siitä, josta pitää ääntä."

"No, senhäntähden kysyy, kun ei mitään tiedä", jatkoi Antti sävyisästi. "En minäkään tiedä, miten sinä menettelet noiden ruusujen suhteen, tai miten saat aikaa sellaiseen työhön."

"Niin, mutta minä tiedän. Kun sinä eilen olit ulkona ja kannoit heille vettä ja loit lunta, olin minä sisällä rouvan luona, ja hän auttoi minua laittamaan tämän nutun. Ja minä sain neuloa tämän esiliinankin itselleni."

"Minäkin sain ommella itselleni sellaisen", sanoi Anna-Liisa ylpeästi.

"Ja kun se oli tehty, näytti hän minulle, miten minun pitäisi koukuta. -- Katsokaas näin! Mutta se on tietysti peräti mutkallista."

Pakkasen punertamin, jäykin sormin, nenä vuotavana ja suu juhlallisesti kokoonpuristettuna näytti Matleena sisarusten silmissä ihmeteltävää koukkuamistaitoaan.

"Ja sitte, nähkääs, tulee kaikista merkillisin."

Hän pujotti tärkeän näköisenä punaisen langan parsinneulan silmään. "Sitte katsokaas -- tulee kaikista kummallisin. -- Että minä osaan neuloa -- näin -- koreaa."

Hän neuloi vain muutamia pisteitä, mutta sekin jo herätti sisaruksissa tarpeellista kunnioitusta.

Matleena hypähti pystyyn, pisti langan talteen ja otti oikean ajoluiun, sillä eipä luminen maa monen asteen pakkasessa ollut juuri sopivin neulomakoulun paikka.

"Tästä lähtien, nähkääs, koukkuan lapasia ja neulon niihin ruusuja ja -- _myyn_ niitä, kuulettekos, -- ja saan rahaa ja ostan meille pienen tuvan, joka näyttää puolukoilta ja kermalta, ja jossa on nauravat ikkunat. Pikkutytöt ja kaikki tyyni teemme sitte lapasia. Oikeita oman maan lapasia --, sillä rouva sanoi, että tekisimme kaikki aivan kuin ajatellen oman maan nimen tulevan työhön mukaan; kaikki tehtävät ovat suoritettavat tietysti sillä tavalla, ettei isänmaa joudu häpeään. Kun vain tulee kevät, rupean kulkiessani kutomaan, sillä hän sanoi, että näin on vaimoväki täällä ennenkin tehnyt. Kudon pikkusukkia teille päivin ja sitte illoin, kun istumme jossakin koivuhaassa, koukkuan ja neulon ruusuja, joista tulee niin koreita kuin orjanruusut."

"Minä en suinkaan aio ryhtyä lapasia koukkuamaan", sanoi Mauno ojentautuen ja kääntäen ranteista liian pitkiä, riippuvia nutunhihojaan. "Ei, minä puolestani lähden Amerikkaan ja kaivan niin paljon kultaa, että voin ostaa koko Hallatunturin pitäjän ja kirkon, jos tahdon, ja täyttää sen karpaloilla ja tuoreilla juustoilla ja luhdikoilla ja sianlihalla ja --" Mauno kellahti sivuun.

Kohti kurkkua huutaen ja pelästyneenä hän koetteli kädellä poskeaan. Siinä poltti korvapuusti. Antti, joka ei ollut kurittanut lapsia äidin eläessä, ja joka tavallisesti oli ihmeellisen kärsivällinen heidän suhteensa, vihastui tulisesti. Mauno sai korvapuustin, ja Antti rupesi häntä puristelemaan, juuri kuin hän olisi ollut perunasäkki, johon oli saatava enemmän tilaa.

"Poika, ettet häpeä! -- Pidätkö vierasta maata parempana omaa --! Lähteä sinne kullan hakuun! -- niinkuin meidän setä, joka on turmellut siellä itsensä. Ja vielä sekin, että kullalla ostaisit kirkon siksi vain, että pitäisit koreaa kirkkoa, missä Jumalasta saarnataan, aittana --. Sinulla on, Mauno, ilkeä mieli, ja tuollaista puhetta en kärsi kuunnella."

Lapset kävelivät tavallista kulkijahölkkää, sangen noloina Antin odottamattomasta kiukunpuuskauksesta. Mauno pirottaen ja itkua tuhertaen.

"Miehen on paljon parempi tehdä lapasia kunnialla kuin nostaa säkittäin kultaa ja käyttää sitä siihen, mikä on pahaa -- muista se, Mauno", jatkoi Antti vielä aivan hengästyneenä harmista. Hän kahlasi metsikköön kinoksen läpi ja leikkasi terävällä puukolla kuusenlatvan, jonka oksat olivat niin tasaisena kehänä rungossa kiinni, että se hyvin sopi männäksi. Hän koetti jälleen leppyä.

"Kun eivät pikkutytöt nyt istu kelkassa", sanoi hän, "niin olen ajatellut kuljettaa siinä työaineksia askartaakseni iltaisin, kun tulemme johonkin taloon, missä on tuli takassa, tai jonnekin leipomatupaan tai renkikamariin."

"Aiotko tehdä mäntiä ja pesimiä myytäväksi?" kysyi Anna-Liisa jonkinlaisella kunnioituksella mahtavalta veljeltään.

"Niitä olen enimmäkseen ajatellut. Puulusikoita myöskin. Simo-Paavalin vaari oli mainio lusikoita tekemään, mutta eihän minulla koskaan ole ollut puukkoa, että olisin voinut veistää niiden mukaan."

"Ne minä sinulle maalaan", huusi Matleena metsikköön päin Antille. "Niin koreita, pieniä, sinisiä ruusuja ja vuohensilmiä. Valmistan väriä, niinkuin äitikin, lehdistä, kukkasista ja juurista."

"Saanko auttaa sinua lusikoita tekemään, kun tulen suureksi?" mutisi Mauno, tullessaan Antin läheisyyteen tiellä.

"Saat kyllä, poika. Kas tässä vanha puukkoni, sillä voit, vaikka olet pieni, alkaa tehdä aineksia."

"Voimmehan myydä lusikat, Antti, ja saada rahaa. Mutta en minä sentään ostakaan kirkkoa, sillä pappi ei voi siellä silloin lukea."

"Ei, emmekä me voi istua siellä ja kuunnella häntä ja veisata ja lukea, että meistä tulisi hyviä ihmisiä, niinkuin äiti toivoi."

Kolmastoista luku.

VAINAJAN SIJAAN.

Kun lapset muutamia päiviä myöhemmin ehtivät niin kauvas, että pääsivät pahimmasta tunturiseudusta, tulivat he eräänä iltana taloon, missä sairaus ja surut olivat vieraina. Suureen, rikkaaseen talonpoikaistaloon. Vanhin tyttö oli siellä äsken kuollut ainoastaan 10 vuoden vanhana. Ja nyt makasi pieni poju, ainoa poika, seitsenvuotias, sairaana samassa taudissa, johon sisar oli kuollut. Vaimo, uljas, kaunis nainen, seisoi takan ääressä ja vispilöitsi ohrajauhoja kiehuvaan puuroveteen pienen lapsijoukon astuessa sisään, kuten tavallisesti, ujon ja neuvottoman näköisenä. Hänen puolisonsa oli ankara isäntä ja vaimon täytyi hoitaa tehtäviään kunnolla niinkuin ennenkin, vaikka suru oli sydämessä ja levottomuus mielessä pienokaisen tähden, joka ehkä nyt myöskin otettaisiin häneltä. -- Hän kääntyi oveen päin, kun se jäi pitkäksi aikaa auki, ennenkuin kaikki viisi lasta ehtivät sisälle.

Tänään he työnsivät Anna-Liisan edellänsä. Sille, joka oli kurjasti puettu ja tuli pyytämään ruokaa ja majaa, oli kovin huolestuttavaa astua niin suureen, hienoon taloon.

Vaimo jäi tuijottamaan Anna-Liisaan.

"Tule tänne tulen ääreen, lapsi", sanoi hän lempeällä, raskasmielisellä äänellä. Hän ojensi kätensä ja sanoi hyvän päivän Anna-Liisalle, jonka mielestä se oli suurenmoista ja juhlallista. Ei ollut juuri yleistä, että sai semmoisen tervehdyksen saapuessaan katovuodenväkenä taloihin.