Part 4

Pekka oli nyt hellinyt heitä kaikin tavoin. Mutta hänen oli niin vaikea nähdä heidän vaeltavan tuvasta. Sekä lämpö että valo tuntuivat kaikkoavan hänen luotaan lapsijoukon keralla. Jospa hän edes olisi saanut pitää vuohen, tuon kelpo eläimen, joka lypsi niin hyvin. Olisi helpompi luopua viinasta, ajatteli Pekka, jos olisi saatavana nuorta maitoa koska hyvänsä, kun janotti suolaisen silakka-aamiaisen ja puolipäiväisen jälkeen. Sitäpaitsi eivät lapsirukat voineet koko matkaa kuljettaa vaivaloista vuohta mukanansa; niinpä hän siis kysyi heiltä, olisiko heillä halua luopua vuohesta ja jättää se hänelle. Hän kyllä hankkisi siitä rahaa; nyt kun hän oli ruvennut työtä tekemään, ei se luottaisi hänelle vaikeutta. Mutta oliko ajateltavissa, että he luopuisivat Helokista! Sehän antoi heille lämpöä ja ruokaa, sehän oli heidän ystävänsä ja vanha ja luotettava matkaseuraksi. Vaari ei saanut pahastua. Mutta eivät paljostakaan rahasta, niin, eivät mistään hinnasta he voineet Helokkia jättää.

"Vai sillä tavalla, että te olette ikäänkuin ystävääkin sen kanssa ja saatatte juuri kuin turvata siihen. Niinpä minun sitte täytyy koettaa tulla toimeen ilman", sanoi Lapikas-Pekka sävyisästi.

"Meidän on ollut täällä niin hyvä olla, ja monta kiitosta teille meidän kaikkien edestä." Antti ojensi kätensä ja katsoi niin rakkaasti ja totisesti Lapikas-Pekkaan, että vanhuksesta tuntui, ettei hän voisi kestää eroa heistä kaikista.

"Ja vaari, älkää unohtako, että pikku kaktus tarvitsee auringonpaistetta ja vettä joka päivä. Kun me tulemme, on minulla taas toinen suuri, korea kukka teille, vaari", sanoi Matleena. Myöskin hän antoi kättä ja kiitti. -- Anna-Liisa kiitti tietysti hänkin, vaikkei kyennyt kyllin näyttämään tai sanomaan, miten peräti tyytyväinen hän oli uusiin lapikkaisiinsa.

Pikkutytöt nostettiin nukkumasta. Martta-Eeva ojensi käsivartensa, suipensi huulensa -- "tuutele, vaari, -- antanut tauniit tennät Atta-Eetalle."

"Hän sanoo tahtovansa suudella teitä, kun olette antanut hänelle koreat kengät."

"Vai sillä tavalla! Voi sentään, etten minä juopporaukka ole kyllin hyvä lähestymään sellaista Jumalan enkeliä! --"

Lapikas-Pekka kääntyi äkkiä lapsista, ja palasi yksin tyhjään, mutta nyt niin siistiin tupaansa. Hän istui takan ääreen ja nyyhkytti niinkuin kaikki elämänilo olisi häneltä paennut.

Halli, joka oli tyytyväisenä nähnyt vastenmielisen seuran lähtevän tiehensä ja ulkona pikkuportaalta iloisesti heiluttanut jäähyväisiä hännällään, vinkui nyt surkeasti ja osaaottaen tavatessaan isännän tuvassa niin raskaalla mielellä.

Seitsemäs luku.

HAJALLAAN.

Lapsijoukon kulku suuren tunturikylän läpi ei herättänyt erikoisen suurta huomiota väestössä. Liiankin usein nähtiin näinä aikoina kokonaisten nälistyneitten perhekuntienkin lähtevän kerjäämään elatustaan.

Hallantunturin lapset vaelsivat Lapikas-Pekan neuvosta suoraan virran partaalle päin. Aluksi he olivat pelokkaita ja allapäin ja puhuivat kaipauksella silmälasimiehestä.

Mutta oli sentään niin ihanaa, kun oli paljon lunta, ja niin vapaata ja hauskaa oli päästä ulkoilmaan, että he lopullisesti tunsivat itsensä oikein tyytyväisiksi ja hilpeiksi aamurupeamassa. Ilma selkeni, ja kinokset seisoivat korkeina valleina pitkin tien syrjää. Nuo raskaat kinokset olivat niin lystikkään näköisiä. Ne olivat ripustautuneet kattojen päälle kuin paksut, valkoiset vällyt, jotka riippuivat vasten ikkunoita. Katajilla ja pikkukuusilla oli latvassaan korkeita, hupaisia piippalakkeja, ja pitkin vanhoja aitoja laskeutuivat kinokset kuin paksut, valkovillaiset vaatteet. -- Niin, että olipa paljon hauskaa nähtävää tänäpäivänä.

Punaisista kaksikerroksisista taloista ja pienistä, harmaista tuvista he eivät niin paljoa välittäneet. Niissä oli kaikki jotenkin samannäköistä kuin kotona omassa pitäjässä. Naisväki kahlasi polvia myöten lumessa päästäkseen navettoihin, jotka olivat vaipuneet valkoisiin kinoksiin; lapset lakaisivat ja lapioivat portaita ja polkuja, ja miehet askaroitsivat ajokaluineen ja valmistautuivat metsälle hirrenajoon.

Puolipäivään päästessä menivät lapset ison kylän päässä olevaan suurtaloon. Ruokaa he saivat siellä, leipää ja keitettyä silakkaa. Astiallinen kirnupiimää pantiin myös heidän eteensä uuninpenkille.

Mutta he läksivät sieltä äänettöminä ja alakuloisina. Emäntä, joka oli heille Jumalan lahjan antanut, oli näyttänyt niin tuimalta, heittänyt ruuan heille ja mutissut -- mutta niin että kaikki kuulivat -- että tunturilta tulevat kerjäläiset söivät kohta koko talon putipuhtaaksi. Isäntä, joka oli tullut sisään ja nähnyt heidän syövän rivissä uuninpenkin ääressä, oli sanonut, että tuollainen joukko sopisi parhaiten köyhäintaloon, ja että elleivät hänen hevosensa olisi kiinni metsäajoissa, tekisi hän viisaimmin toimittaessaan heille paluukyydin sinne. Talon lapset olivat näyttäneet niin jöröiltä ja happamilla kuin olisivat asuneet köyhäinhuoneella sen sijaan että elivät suuressa talossa, missä oltiin niin rikkaita, että siellä hyllyllä oven päällä oli kuusi kuparikattilaa, ja koreita kaappeja ja kokonainen rivi hopealusikoita ylinnä kaapinhyllyllä.

"Vaikka siellä oli hienoa, oli Pekan tuvassa mielestäni koreampaa", sanoi Mauno. "Kas se oli mies, se."

"Koreampaa ei ollut", väitti Anna-Liisa. "Olikos sekin laitaa miten kamalalta siellä näytti tullessamme: lattia likainen ja takka musta, se ei tainnut olla vuosikausiin valaistu, ja ikkunanlasi niin ettei läpi näkynyt, ja lakanat ja pieluksen päälliset ylen ruskeita, ennenkuin saimme ne pestyiksi. Ei, koreampaa ei siellä ollut. Nytkään ei siellä ole koreampaa, vaikka lattia on valkoinen, ja matot lattialla, ja takka hieno, ja ikkunanlasi kirkas, sikäli kuin minä ymmärrän."

Anna-Liisa katseli epätietoisen ja hämmästyneen näköisenä eteensä.

"Niin, en minäkään ymmärrä", tunnusti Antti. "Me saimme heidän luonansa leipää paremmista jauhoista, ja valoisaa ja koreaa siellä oli, ruokaa me saimme, ja kumminkin olen aivan kuin kiukuissani heille."

"Äiti sanoi, ettemme saisi olla kiukuissamme, Antti. Ei, en minä ole vihainen", sanoi Matleena, "mutta kun ajattelen heitä, niin oikein pelkään ihmisiä, joiden luo meidän pitää joutua pitäjällä. Minä pelkään sellaisia, joilla on suurtaloja. Heillähän kuuluu olevan kuitenkin kaikki niin hyvin, rahaa kun on, millä ostaa, niin ettei nälkävuosi pysty heihin."

"Pekan luona on kuitenkin parempi olla."

Sisarukset kävelivät ryhmässä Antin ympärillä. Heillä oli niin paljon juttelemista ja tuumaamista.

"Ja siellä ei kuitenkaan ollut äitiä ollenkaan, siellä Pekan talossa", huomautti Mauno.

"Ei, sillä silloin hänellä kai olisi ollut siistimpää nurkissaan", -- ratkaisi Anna-Liisa.

"Jos se äiti olisi ollut sellainen kuin meidän äiti, ennenkuin hän kuoli", lisäsi Matleena luoden katseensa ylöspäin.

"Ei niillä itselläänkään ollut yhtään hauskaa."

"Meidän pitää kiiruhtaa, että pääsemme joen yli, ennenkuin tulee pimeä", sanoi Antti katsahtaen ympärilleen. "Koillisesta rupeaa vinhasti tuulemaan, eikä se ole koskaan mikään hyvä tuuli."

"Kuinkas pikkutytöt nyt voivat?" Antti pysähytti kelkan, kumartui pikkutyttöihin päin ja tukki vällyn lujasti Martta-Eevan ympärille, joka istui Sanna-Kaisan edessä vähän vinossa.

Taas lähdettiin matkaan vereksin voimin. Poissa olivat ajatuksista jääkylmä suurtalo ja sen herättämät harmilliset tunteet. Tie oli jotenkin hyvin ajettu. Sitäpaitsi oli peuralauma selvästi äsken kulkenut siitä ja polkenut sen auki. Tuhannet jäljet olivat pitkin matkaa tehneet tien leveäksi ja aukinaiseksi.

Punotuista juurista tehty rikkinäinen juustosammio, jollaisia lappalaiset käyttävät valmistaessaan poronmaidosta juustoa, oli keskellä tietä. Matleena otti sen ja asetti tietä osottavan pikkukuusen oksalle. "Tule ja anna sen olla", murisi Anna-Liisa.

"Sen ei ollut siinä hyvä, ja pikkukuusi pyysi minua laittamaan itsensä hienoksi", nauroi Matleena, "mutta nyt minä alan väsyä."

Äänestä kuului, ettei Matleena ollut hetikään niin hilpeä kuin oli olevinaan. "Asetuhan hetkeksi anturoille, niin saat levätä", sanoi Antti. "Anna-Liisa ja minä tulemme kyllä teidän kaikkien kolmen kanssa toimeen hyvän matkaa. Pelkään tuolla luoteessa, suurtunturin yläpuolella, asustavaa lumipilveä. -- Mutta ei kai kestäne peräti kauvan, ennenkuin pääsemme joelta ja saavutamme kylän, josta Pekka puhui." He kävelivät nopeasti eteenpäin sileää tietä, joka kulki joella jään yli. Pikkutytöt olivat nukkuneet, ainakin he olivat aivan ääneti. Vetäjätkin olivat vaiti. Ilmassa oli ikäänkuin jotain pelottavan uhkaavaa.

Tuulenpuuska saavutti heidät pitkään ja valittavasti ulvahtaen:

"Hui, voisi luulla sutten olevan perässämme, niin ilkeästi ääntelee ilmassa", sanoi Anna-Liisa ja veti ohuen huivin paremmin päähänsä.

"Sinun on kai sittenkin nyt helpompi kävellä, kun olet saanut jalkoihisi jotain kunnollista?" kysyi Antti katsahtaen tosin sangen kömpelöihin, mutta kuitenkin uusiin, mainioihin lapikkaihin.

"Sepä se vasta oli asia. Voin vaikka hypätä niissä, ja ne pysyvät kumminkin jalassa." Anna-Liisa teki todellakin muutamia ei erikoisen somia hypähdyksiä tietä pitkin.

Hän tunsi sillä perinpohjin ärsyttäneensä lumihiutalepilven, joka oli väijynyt lasten tiellä. Sillä yhdessä vilahduksessa ennätti terävästi pieksevä tuisku kietoa heidät ryöppyynsä. Se tunkeutui äkäisesti vinkuen huivien ja saalinriekaleitten sisään. Se heittäytyi tukkuina tien yli, joka muuttui pian epätasaiseksi, kulkien kuin aallonharjoissa. Elleivät pikkukuuset olisi seisoneet tietä viitoittamassa, olisivat lapset äkkiä eksyneet äärettömän aukealla, nyt umpeen pyryttyneellä jokilakeudella.

Oli raskasta vetää kelkkaa kasaantuneen lumen halki. Antti huusi Matleenalle, että hän sai nyt kiivetä pois anturoilta. Matleena totteli ja tuli kohta kahlaten sisarusten luo, jotka vuohi keskellänsä muodostivat tiheän ryhmän. Miten kelkka siinä samassa keventyikään! "Kovinpa olit raskas. Nyt se on köykäinen kuin tyhjää", sanoi Anna-Liisa nykäisten itselleen nuoran. Hän oli tullut vallan kuin toiselle mielelle saatuaan parempaa jalkoihinsa ja päästyään karvastelevasta kengänhieromasta.

"Minun mielestäni ei tässä lumessa oikein kykene pääsemään eteenpäin", jupisi Mauno, joka oli juuri keskellä kinosta.

"Mutta minä kuljen kinosten pohjia, minä", läähätti Pekka-Erkki, "siinä kyllä joutuu kulkemaan vähän edestakaisin, mutta minä en totisesti jaksa alinomaa kahlata läpi."

"Luuletko olevan vielä pitkältä kylään?" kysyi Matleena kuiskaten, pujottaen lujasti kätensä Antin toiseen käteen.

"En", vastasi Antti, joka yritti pitää silmiään auki ja nähdä rajusti tanssivien, piiskaavien lumihiutaleitten läpi.

"Meidän täytyy pysähtyä ja tukkia ensin lujemmin peitteet pikkutyttöjen ympärille, että saavat lämpöisempää, sitte kuljemme nopeammasti."

Antti kääntyi kelkkaa kohden. Hänen mielestään se lumen hohteessa näytti niin merkillisen tyhjältä. Parilla askeleella hän oli sen vieressä. Hän päästi huudon, käheän, kummallisen. Sisarukset eivät varmaan koskaan olleet kuulleet Antin niin huutavan, hänen, joka aina pysyttäytyi hiljaisena ja totisena.

"Mikä kumma sinua vaivaa, poika?" huudahti Anna-Liisa.

"Martta-Eeva --! Tottahan näette -- Sanna-Kaisa, kuuletko sinä!"

Antti puristi eloa Sanna-Kaisaan, joka nukkui sikeästi.

"Missä on Martta-Eeva?"

"En minä tiedä, tättä te on yttäpäätä ittunut!"

"Voitteko nyt kulkea yksin eteenpäin, niin minä menen takaisin Martta-Eevaa etsimään", sanoi Antti päättävästi. "Kävelkää vain niin nopeasti, että pysytte lämpiminä ja pysykää kuusenviittojen välissä."

"Niin, teidän pitää tehdä niinkuin minä sanon", toisti Antti arvonsa tuntevasti, mutta kovin murheellisen näköisenä, kun nyt kaiken lisäksi sisarukset pelästyksestä päästivät surkean hätähuudon, suruissaan ja kauhuissaan kun olivat, jäädessään yksin ilman Antin turvallista suojaa.

"Saattanet toki sinä, Anna-Liisa, pitää suusi kiinni, ja tekin, jotka olette miesväkeä. Minun pitää mennä tietä pitkin takaisin ja etsiä Martta-Eevaa. Hän vierähti varmaan kelkasta heti, kun Matleena oli mennyt kannoilta. Etkö olisi saanut seisoa siinä, että olisit sen nähnyt? Minunkin piti tietysti laiskotella, etten viitsinyt vetää niin monta!"

"Niin, älä nyt sitä sure", nyyhkytti Matleena.

"Mene ja hae meidän pieni Martta-Eeva. Me kuljemme eteenpäin kuin aikaihmiset. Onhan meillä palanen sianlihaa syödäksemme ja leipää myöskin."

"Ota sinä lapset huostaasi, Anna-Liisa!"

"Ota osviittaa pienestä juustoseppeleestä kuusenoksalla; kun minä panin sen sinne, olimme kaikki mukana, ja sen vuoksi ei sinun tarvitse mennä sitä kauvemmaksi", huusi Matleena Antin jälkeen, joka nyt puolijuoksua tuulen ja piiskaavan lumen takaa-ajamana lähti kulkemaan umpeentuiskunutta lumikenttää.

Kahdeksas luku.

MINNE ON MARTTA-EEVA JOUTUNUT?

Anna-Liisa koetti saada Sanna-Kaisan vaikenemaan ja rauhoittumaan jokeltavalla puheella ja uudella, lämpimällä maitotilkalla. Pienin, nyt nuorin, tukittiin lujasti kelkkaan kiinni. Matleena asettui täst'edes varmuuden vuoksi taakse työntämään. Hän koetti pitää lumen huikaisemia silmiään auki voidakseen varoa, ettei tämäkin piskuinen vierähtäisi pois ja katoaisi heiltä.

Antin kehotuksia vailla he lahnustivat hitaasti ja raskaasti kinosten läpi väsyneinä, pelokkaina, nälkäisinä. He vaelsivat raskaassa surussa Martta-Eevan tähden, joka oli ollut heille suureksi iloksi lystikkäine puheluineen ja hauskoine vehkeineen. He unohtivat aivan, miten väsyttävä hän myöskin oli ollut, kun hän oli huutanut öisin ja tarvinnut hoitoa, vaatetusta ja ruokintaa, kantamista ja askartelemista joka tavalla.

"Minä ajattelin aina, ettei hän kauvan elä", sanoi Anna-Liisa itkuisella äänellä.

"Se minunkin mieleeni tuli, kun hän sanoi tahtovansa äitin luo taanaan", lisäsi Matleena surullisen ja huolestuneen näköisenä kuin vanha ihminen.

"Niin, kunhan ei vain susi olisi häntä ottanut", huomautti Mauno rikkiviisaalla vanhuksen äänellä, "sudet ovat vaarallisia näin talvisaikaan. Hallajärvellä niitä on ollut taloissa asti."

"Poika kulta, ole vaiti", puhui Matleena. "Pitääkö tässä kulkea ja ajatella suden repineen pienen Martta-Eevan. Jos ei Antti löydä häntä, on hän lentänyt 'taimaiteen taanaan', ja äiti on ollut hakemassa hänet, vaikka me emme nähneet sitä tässä lumentulvassa."

"Eipä siitäkään voi olla varma", väitti Pekka-Erkki ajattelevasti sylkäisten eteensä. "Virtanen Pihlajavedellä kuuluu pelästyttäneen karhun pesästään, ja nyt se tietysti kiertää ja juoksentelee ympäri seutuja nälissään. Mesikämmen on varmaankin repinyt hänet."

"Tottakai", matki Matleena Pekka-Erkkiä vinkuvalla äänellä.

"Ja aina Pihlajavedeltä tänne asti, missä maailma melkein loppuu, on karhu juossut syödäkseen meidän pienen Martta-Eevan. Väinö Paukan isokarju on kai myöskin päässyt ulos ja saanut vihiä hänestä, ja koulunopettajan vanha pässi on hänet vainunnut, saadakseen puskea hänet kuoliaaksi."

Matleena rupesi itkemään. "Te olette niin ilkeitä keksimään pahaa, kun entuudestaankin jo on huonosti asiat, että -- että minä suutun. On kai kauniimpaa ajatella äidin lentäneen tänne noutamaan Martta-Eevaa, joka oli hänelle niin rakas. Jos hän vain olisi jaksanut, olisi hän kyllä ottanut Sanna-Kaisan myöskin."

"Älä nyt rupea puhumaan sinäkin niinkuin sellainen, joka ei elä kauvan", keskeytti Anna-Liisa sisaren harmin purkauksen. "Minun mielestäni meidän ei pidä ajatella mitään, ennenkuin saamme kuulla, miten asia on, kun Antti tulee takaisin."

"Hän ei löydä meitä koskaan", murisi Mauno.

Mutta Antti löysi kuitenkin. Hän tuli kömpien lumessa, kun sisarukset olivat niin väsyneitä, niin menehtyneitä, etteivät enää jaksaneet puhua eivätkä toisilleen vihoitella.

He eivät edes jaksaneet pistää kättänsä poveen tunnustellakseen oliko yhtään leivänpalaa jäljellä niistä, joita he olivat sinne panneet. Jos vain Anna-Liisa olisi pysähtynyt tai istuutunut kinokseen lepäämään, olisi koko joukko seurannut hänen esimerkkiään, pikkupojat kaikkein mieluimmin raskaissa, hankalissa vaatteissaan. Helokki etupäässä esti heitä istuutumasta ja siten ijäksi nukkumasta. Jos vain joku lapsista kääntyi siinä tarkoituksessa sivulle, juoksi se tiehensä kova-äänisesti määkien. Ja sitte täytyi heidän kohta mennä perästä, kun he niin pelkäsivät kadottavansa sen.

Mutta eivät he kauan jaksaneet siihenkään mukautua.

Mauno, joka oli pitkän aikaa horjahdellen kävellyt, kaatui, kiukkuisesti sähisten, kun Anna-Liisa tahtoi auttaa häntä jaloilleen ja saada hänet matkaan.

Niinpä oli kuin ihme, että Antti vihdoinkin tuli, sillä hänen kanssaan tuli lapsiin taas elämää ja virkeyttä.

_Hän tuli kuitenkin ilman pientä Martta-Eevaa_ --! Aina kuusessa olevaan juustoseppeleeseen saakka oli hän kulkenut, mutta ei ollut nähnyt jälkeäkään heidän pikkutytöstään.

"Susi kyllä selviää siitä, mitä hän käsiinsä saa", huomautti Mauno epäilevällä syrjämulkauksella Matleenaan, joka loistavin silmin vakuutti, että silloinpa hän kuitenkin oli ollut oikeassa sanoessaan äidin ottaneen Martta-Eevan taivaalliseen Kaanaaseen.

Aina susi toki olisi jättänyt jonkin vaaterievun, vakuutti hän innokkaasti. "Hoo -- hän on kyllä kantanut hänet mukanaan täysissä vaatteissa", väitti Mauno itsepintaisesti.

"Mitä sinä luulet, Antti?" sanoi Matleena ja hiipi pelosta väristen veljen luo.

"En tiedä. Koko matkan oli vain valkeata, yhteenajautunutta lunta. Matleena, en siedä sitä ajatusta, että susi olisi repinyt pienen Martta-Eevan. On niin raskasta -- aivan kuin olisi se minun syyni."

"Olisit ennemmin iloinen ja tuntisit mielesi keveäksi, sillä äiti on, näetkös, ottanut pikkutytön kokonaan luokseen."

"Et saa itkeä, Antti."

Matleena silitti veikon poskea jäästä kangistuneella lapasellaan, mutta ei se häntä lohduttanut.

Suuri poika! Kyyneleet tippuivat sekoittuen kirvelevään lumipyryyn hänen siinä kulkiessaan etukumarassa vetäen nyt lumisohjussakin kuitenkin liian kevyttä kelkkaa. Hän tunsi tuskin helpotusta tienhaaran näkyessä, joka johti joelta maalle. Ja vasta nyt huomasi Antti, että lumimyrsky oli tauonnut ja että taivas illan tullen oli kirkastunut.

Yhdeksäs luku.

"TAIMAINEN TAANA."

Jahtimestari Hirvi matkusti kotiin samaa tietä, jota lapset olivat edellisenä päivänä tallustaneet. Hän oli ajanut läheltä ohi heidän pienen, harmaan tupansa Hallatunturilla, sivuuttanut suurmetsän ja ollut kuten lapset pakoitettu rajuilman tähden jäämään ensimäiseen tunturikylään.

Hän ei totisesti ajatellut majoittua silmälasimiehen luo, hän, vaan oli asunut majatalossa ja syönyt hyvän aamiaisen hilpeässä seurassa. Ja siten hän oli tullut lähteneeksi myöhään matkalle. Nyt hän ajoi niemen kaltevaa, epätasaista tietä alas, jota lapsetkin vast'ikään olivat menneet, saavuttaakseen joen ja sen poikitse kulkevan tien. Hän istui pienessä kilpa-ajoreessään puettuna sudennahkaturkkiin, karvaiseen lakkiin ja mainioihin peurannahkasaappaisiin, jotka ulottuivat polvien yläpuolelle. Pieksevä pyry ei häntä suuresti vaivannut, varsinkin kun tuuli pian oli muuttuva sivulliseksi.

Jahtimestari aikoi oikaista ja valita tien, minkä ainoastaan Leivo, hänen hevosensa, ja hän itse tunsivat, ja joka vei vinosti joen yli harjua kohden isoon kirkonkylään, missä hänen kotinsa oli.

Juuri tullessaan erään uloimpana niemellä kasvavan käkkärämännyn kohdalle, missä tie kulki, ja missä hänkin oli pannut merkille oikopolun, säikkyi Leivo ja hyppäsi molemmin etujaloin varovasti jonkin yli, joka makasi keskellä lumen ahtamaa tietä. Sitte ei hevonen hievahtanut paikaltaan, käänsi vain päänsä katsoen isäntään. Jahtimestari hypähti notkeasti kilpa-ajoreestä. Hän kumartui hevosen alle. Taivaan Jumala, mitä tämä oli! Lapsi, yksin tällaisessa autiossa seudussa, pieni raukka kalpein, itkusta kiiltävin poskin, verhottuna köyhiin riepuihin.

Jahtimestari seisoi hetken neuvotonna lapsi sylissään. Nukkuiko se, oliko se kuollut?

Ei, se eli -- se hengitti, rupesi huutamaan. -- "Äiti" -- "Antti" -- "Elotti" --"Anna-Aitta." Lapsi nyyhkytti ja huusi kylmästä väristen.

Nuori mies seisoi siinä tyhmänä ja neuvottomana. Nainut hän oli ja koti hänellä oli. Mutta hänellä ei ollut pienintäkään tottumusta tai kokemusta pienten lasten käsittelyssä, hänellä kun ei ollut koskaan itsellään lapsia ollut.

Leivokin näytti ymmärtävän asian paremmin. Se kaapi etukavioillaan lunta, heitteli päätänsä ja katsoi isäntäänsä. Mikä oli yksinkertaisempaa kuin ottaa mukaan pieni ihmisvarsa, jonka hän oli ollut polkea kuoliaaksi, ja vinhaa vauhtia lähteä sen kera kotiin, missä se saisi lämmintä ja hoitoa.

Aivan kuin olisi käsittänyt hevosen ajatuksen kulun, ryhtyi jahtimestari äkkiä toimeen. Hän otti pienen kirkujan ja pujahutti hänet turkkinsa sisäpuolelle. Mutta jotenkin suurella vastenmielisyydellä, sillä jahtimestari oli sangen hieno ja siro mies, joka pelkäsi likaa ja riepuja ja ennenkaikkea kauhistui kirkuvia, niistämättömiä tenavia. Ja tämä oli mitä suurimmassa määrässä kirkuva ja äärimmäisessä niistämisen tarpeessa oleva lapsipoloinen.

Kas niin, nyt hänet oli köytetty tiukasti lämpimän turkin sisälle. Lapsukainen vaikeni vähitellen reen keinuessa tiettömän lumen yli ja umpikulkusten kauniisti kaikuvalla äänellä kilistessä. Sillä vaikka olikin raskasta päästä lumen läpi, mennä viiletti Leivo kuitenkin kaikin voimin. Olihan ehdittävä kotiin paleltuneen ihmislapsiraukan kanssa.

Jahtimestari, joka ensin oli pitänyt pienokaista suorana edessään kuin hirrenpätkää, kävi niin omituiseksi mieleltään, tuntiessaan pienen, laihan ruumiin värisevän vähitellen heikkenevistä nyyhkytyksistä. Miten hyvältä tuntuisikaan voida lohduttaa ja auttaa sellaista pientä. Hän asetti hänet turkissa parempaan asentoon.

Mitähän ruuan puolta sellainen pienokainen tarvitsi? Jumala vahvistakoon minua totisesti, ajatteli hän. Kaikesta ruuasta ja juomasta, jota olen itseeni tänä aamuna ajanut, ei minulla nyt ole pienintä leipäkannikkaakaan jäljellä tällaiselle pikkuruiselle. "Saat kiiruhtaa, tyttöseni", kehotti hän hevosta.

Leivo päristelihe ja nosti päätään. Eikö hän muka ollut kiirehtinyt rajua lumimyrskyä vastaan, joka repi sekä harjaa että häntää, ja kahlannut lumessa välistä vatsaa myöten. Mutta eipä sillä, saattoi hän kyllä vieläkin lisätä vauhtia, jos niiksi tuli. Niin, hän voisi juosta itsensä pilallekin, juosta, kunnes paikalle kaatuisi, jos isäntä niin tahtoisi! Isäntä, jota hän oli palvellut kymmenen vuotta ja yhdessä hänen kanssaan kulkenut metsät ja tunturit.

Tie, joka kulki suuren metsän läpi ja jolle he nyt saapuivat, oli ajettu. Leivo lähti pyyhältämään, niin että kulkusvyö helähteli. Illansuussa oli hän ennättänyt suureen tunturipitäjään, joka levisi tuolla puolen laajan laaksonpohjukan. Sitte riennettiin ylös aikamoista mäkeä. Sinne johti valkorunkoisten koivujen muodostama kuja. He ajoivat sitä pitkin ja pyöräyttivät lopuksi pieneen, vaaleanpunaiseksi maalattuun taloon, jonka parveke ja kuistikko olivat vihreät ja valkoiset. Tuli loisti akkunoista, ja savupatsas kohosi suorana ilmaan, joka nyt oli kuulakkaa ja kirkasta ja johon ruusunpunainen iltarusko ja vähitellen ilmestyvät tähdet valoivat hohtoaan.

"Tervetuloa kotiin, Artur", huusi nuori rouva parvekkeelta. Hän seisoi siellä suureen villasaaliin kietoutuneena, jonka sisältä hänen hienot kalpeat kasvonsa ja vaalea tukkansa pilkistivät.

"Kiitos, muijaseni! Pyydä, että Tuovi tulee ottamaan minulta tuomiseni."

Tuovi, vanha palvelijatar, joka oli aikoinaan hoitanut jahtimestarin rouvaa, kun tämä oli ollut lapsi, saapui hyväntuulisena alas portaita. Välistä tapahtui nimittäin, että jahtimestarilla oli muassaan jotain harvinaista syötävää tai muuta, karhunpaisti, sudennahka tai tavallisimmin monenlaisia lintuja. Niin että Tuovi oli valmistautunut saamaan suuren sylyksen. Mutta hän vetäytyi pelästyneenä takaisin.

"No mutta, hyvä jahtimestari! Mitäs me tuollaisella? Menkää sisään, rouva, te vilustutte."

Mutta silloin kuului reestä parkaisu, lohduton, hyljätyn pikkulapsen huuto. Nuori rouva heitti pois saalin. Hän juoksi alas portaita muutamin askelin, otti kirkuvan riepukäärön syliinsä ja kantoi sen ylös. "Lapsukainen -- pieni raukka, mitä he ovat sinulle tehneet? Hiljaa, hiljaa nyt. Pääsemme pian lämpimään ja saamme ruokaa pieneen ruumisparkaan."