Part 3

"Kyllä, jos hän saa luvan. Hän syö kuoria ja luita ja kaikkea, mitä ylitse jää. Ole hyvä, Helokki!"

Mauno korjasi kaiken, mitä he saattoivat luovuttaa, pieneen, vanhasta nahasta tehtyyn povilaukkuunsa ja antoi vuohen syödä samalla kuin itse aterioi. Kesken kaiken pyörähtivät pikkutytöt lattialle vaipuen uneen.

Silmälasimies oli mennyt ulos tuvasta. Anna-Liisa kaatoi kahvia muutamiin parittomiin, mutta kerrassaan koreihin kuppeihin, jotka hän oli hakenut käsiinsä kaapista. Olipa mainiota saada hyvää lämmintä kahvia kylmän, mutta yhtäkaikki niin oivallisen ruuan jatkoksi.

Mies tuli sisälle sylys olkia täynnä. "Luulenpa, että tästä riittää sekä ihmisille että elukoille." Hän levitti oljet lattialle sopivan matkan päähän takasta ja sen tulikipunoista. Helokki antoi toimenpiteelle tunnustuksensa astuen heti sisälle ja siepaten muutamia tyhjiä tähkäpäitä, sitten uljaasti ja miellyttävästi paneutuakseen oljille yölevolle.

Antti istui vielä pöydässä ja kiitti päätään kumartaen Jumalaa ruuasta. Sitte hän nousi, otti pikkutytöt toisen toisensa jälkeen, riisui niiltä kaulahisryysyt ja saalinrievut ja laski heidät siten olkivuoteelle päät vuohen lämmintä turkkia vasten.

"Vai sillä tavalla -- ha, ha, ha." Silmälasimies seisoi tuijottaen oljilla makaaviin pienokaisiin. Suloisia, oivallisia lapsia ne olivat vaaleankiharaisine hiuksineen ja hienoine pikkukasvoineen, vaikka ne olivat niin kalpeat ja ohuet ja pikku nenät pakkasenpuremat.

Hän veti vällyt, omasta sängystään peittääkseen heidät. Mutta Antti pidätti hänet. -- "Vaari kulta, älkää tehkö sitä, älkää ottako itseltänne. Meillä on kelkassa lampaannahkavällyt, ja onhan meillä vaatteet, jotka otamme päältämme."

"Minulla on vielä nahkavällyt pienessä kamarissa. Ottakaa nämä." Silmälasimies katosi kaiketi pieneen kamariin lieden takana olevasta ovesta. Hän tuli takaisin käsivarrella oikein siistit vällyt. Toisessa kädessä hän piti puolentuopin pulloa ja toisessa haljennutta juomalasia. "Nyt täytyy sellaisen kunnon pikku miehen, joka on niinkovaa kokenut koko päivän, saada jotakin hyvää. Kas, tässä kunnollinen ryyppy, se maistuu." Hän täytti lasin runsaasti puolilleen. "Minun tapani on aina itse juoda pullosta ja saatanpa ainoalla siemauksella vetää itseeni kokonaisen neljänneksen. Mutta se, joka ei ole peräti tottunut, ei voi tietää tarkkaa määrää, paljonko nauttii. Luulisinpa, että puoli juomalasillista vastaa hyvää, kunnon matkaryyppyä. Pikkumiesten vuoro tulee sitten. Ovatkohan nekin kylläksi mieheviä ymmärtämään, mikä on hyvää ja hyödyllistä näin talvisaikaan?" Hän katsoi hyväntahtoisesti pikku "miehiin". "No niin, kippis sitte sinulle ensin!"

"Pikkumiehet", Mauno ja Pekka-Erkki, tulivat yht'äkkiä kenokaulaisiksi. He pyyhkäisivät suutansa kämmenellä, kuten olivat nähneet aikamiesten, isänsäkin tekevän, kun heidän piti ruveta juomaan. He yrittivät matkia aikuisten harrasta, tyytyväistä kasvojen ilmettäkin seistessään siinä valmiina maistamaan viinaa Antin jälkeen.

Mutta Antti seisoi silmälasimiehen edessä tulipunaisena kuin olisi häntä syytetty rikoksesta.

"Rakas vaari, antakaa minun olla!"

"Mitä nyt! Oletko sinä vikkelä, kelpo poika, sellainen raukka, ettet käytä hyväksesi ryyppyä, kun tarjotaan. Taidat tulla oikein Lapintunturilta! Ja minä, joka luulin teidän tulleen kunnon ihmisten luota, joilla on tavallisesti enemmän ymmärrystä, niin etteivät kieltäydy ryyppyä tarjottaessa. Kas tässä, älä siinä nyt jurota, vaan ota tilkkanen. Minä ikäänkuin kaipaan seuraa ryypylleni." Hän nosti lasin melkein käskevästi Antin huulille. Mutta poika puri hampaat yhteen ja peräytyi.

"Teidän täytyy antaa minun olla ottamatta, vaari, sillä minä olen luvannut äidille aivan varmasti, ettei minusta tule juomaria."

"Häh, häh, häh", nauraa kähisti silmälasimies, "ei sinusta vielä yhden ryypyn vuoksi juomaria tule. Se on akkain puhetta, sinä pelkäät äitiäsi vielä. Sellainen raukka!"

Antin kasvot kävivät kalpeiksi. "Akkain puhetta" se, mitä äiti oli sanonut, äiti, joka oli saanut pitää yksin huolta lapsista, sitte kun isä viime vuosina oli joutunut huonoon seuraan, joka oli houkutellut hänet juomaan, kunnes hänen voimansa olivat lopussa ja hän joutui kotona pitkiksi ajoiksi sängyn omaksi, avuttomaksi ja kurjaksi, eikä enää välittänyt äidistä eikä lapsista! Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.

"Äiti sanoi, että juuri _ensimäistä_ ryyppyä minun piti varoa, ja tästä tulisi ensimäinen. Muistakaa, että minä olen vastuunalainen kaikista näistä pienistä."

Silmälasimies muuttui äkkiä niin merkillisen lauhkeaksi. Hän laski pois pullon, jota hän juuri piti avonaista kurkkuaan kohti kohotettuna juodakseen siitä. Sitte hän asettui tuijottamaan riutuvaan tuleen.

Hetken perästä hän asetti korkin pulloon iskien siihen nyrkillään, ensin varovasti kaadettuaan takaisin Antin hylkäämän lasin sisällön. Mutta hän vapisi kuin kuolemantuskassa, ja hikipisaroita vieri otsalta.

"Vai sillä tavalla, että ensi ryyppyä pitää pelätä", sanoi hän hitaasti, melkein juhlallisesti. "Niin, sittepä minun täytynee pelätä viimeistä ryyppyäni, koska en pelännyt ensimäistä. Sen sanoi Lapikas-Pekka ja minä myöskin!"

Hän ontui ähkyen pieneen kamariin viinapullo kädessään. Sitte hän tuli takaisin ja asettui kauvaksi aikaa katselemaan olkivuoteella lepäävää lapsijoukkoa. He nukkuivat syvästi samassa asennossa, mihin olivat heittäytyneet, kalpeat, pienet raukat, mutta niin lapsellisen onnellisina ja turvallisina uinuen, että hänestä tuntui kuin hän olisi saanut huoneeseensa Jumalan enkeleitä, jotka heitä vartioivat. Helokki lepäsi ryhmän keskellä, märehtien, puoleksi suljetuin silmin ja musertavan mahtavassa asennossa.

Neljäs luku.

AAMUSÄÄN VALLITESSA SISÄLLÄ JA ULKONA.

Aamulla heräsivät pikkutytöt kaikkein ensimäisinä. Paitsi tietysti silmälasimiestä, Lapikas-Pekkaa, joksi häntä muuten nimitettiin, koska hän selvänä ollessaan valmisteli aivan ihmeellisen hienoja lapikkaita. -- Hän oli ollut jo kauvan ylhäällä ja itsekin ihmetellyt sitä, että pää siksi varhain oli selvänä, ja se oli alkanut tuntua niin hupaiselta, että hän kulki naureskellen itsekseen mielihyvästä.

Puurovesi kiehui padassa, ja jopa hän oli huuhtonut siihen lisäksi pari kahmalollista perunoitakin, että lapset saisivat niitä suolaisen silakan kanssa. Lapikas-Pekka ei moneen vuoteen ollut tuntenut mieltänsä niin keveäksi. Hän aivan kummasteli, että tuli lähteneeksi kotiin edellisenä iltana, hän, joka muuten jäi istumaan majatalon kapakkakeittiöön ja saattoi olla juomatuulella monta päivää. Niin, merkillistä se oli. Nyt hän jo istui täydessä työssä; olikin tilattu niin monta lapikasparia, että hän saattoi tehdä työtä yhtä mittaa yötä ja päivää, ja sittekin vaativat ihmiset häneltä lisää.

Antti pääsi myöskin vikkelästi jaloilleen. Hänen ensimäinen ajatuksensa kohdistui Helokkiin, joka ei ollut tuvassa. Sillähän oli maitoa pikkutytöille. Hän toivotti hyvää huomenta isännälle, joka istui takan ääressä, veteli pikilankaa kankean saran läpi ja näytti siltä kuin olisi istunut tuvassa aivan yksin. Antti katsasti syvällä tyytyväisyydellä lähellä olevia ruokalaitoksia. Mutta sitte hän meni ulos todella säikäyksissään vuohesta. Eihän ollenkaan voinut tietää, miten sille oli käynyt, kun se oli lähtenyt ulos yksin niin vieraalla paikkakunnalla.

Antti sai tuskin ovea auki kauhealta länsimyrskyltä, joka lakaisten tunkeutui vuorten väliin ja ärjyi kuin tuhat villipetoa. Myrsky toi muassaan lunta -- lunta, niin ettei voinut pitää silmiään auki ja nähdä eteensä, tuskin omaa kättään.

Halli oli ryöminyt kuistille, mutta sen silmät ja korvat olivat silti vireissä. Kunnon koiran pitää olla varuillaan juuri sellaisina roskailmapäivinä, kun sekä susi, että kettu, huuhkain ja pöllö saattavat lähestyä ihmisasuntoja. Tänään oli hallilla toinenkin syy epäluuloon.

Vuohi, joka kulki ylpeillen kuin olisi ollut koira, oli ärsyttänyt hallin melkein piloille, kun se meni tupaan ja jäi sinne yöksi. Kunniantuntoinen koira ei toki saattanut olla sisällä sellaisessa seurassa ja kuulla ilkeää määkymistä. Nyt oli halli maannut ja murjottanut ja vihoitellut koko yön. Sellainen sarvekas, hännätön epäsikiö, jonka silmäterätkin olivat soikeat sen sijaan että olisivat olleet pyöreät, hän sai maata sisällä, hän, kun sitä vastoin sellainen hieno, vanha halli, joka oli varjellut taloa yötä ja päivää ja pelastanut isäntänsä tuhansista vaaroista, kun tämä oli juopunut eikä voinut itseään hoitaa, sai maata ulkona. -- Ja vielä sellaisessa ilmassa, jolloin ei kenenkään pitäisi ajaa ulos koiraansakaan.

Että tuo kuvatus ilkesikin mennä taloon! Ja sitten katsella sitä, kun se aamulla tuli hyppien ulos niin varmana ja uhmailevana kuin olisi aina talossa asunut. Halli häpesi niin, että se ryömi portaitten alle, sillä eihän se voinut asettua haukkumaan ketään tuvasta-tulijaa. Sitä koiraa ei suinkaan liene luotu, joka olisi käyttäytynyt niin takaperoisesti ja säädyttömästi. Mutta hyvä kyllä, että oli silmät ja korvat huomatakseen miten kävisi sen, joka outona ja koiran vainukykyä vailla lähti pihan ulkopuolelle sellaisessa ilmassa. Halli haukahti lyhyeen ja hillityn vahingoniloisesti, melkein kuin olisi nauranut itsekseen.

Se käänsi pois päänsä, ravisti itseänsä ja murisi hiukan, noin vain kohtuullisen uhkaavasti, kun Antti tuli ulos ja alkoi huutaa ja hoilata. Kerta kerralta huuteli poika sellaista hullunkurista nimeä kuin "Helokki". Jos olisi edes ollut "Pilkku" tai "Kiltti" tai "Musti", mutta "Helokki"!

Antti kiipesi alas portaita kahlaten lumessa vyötäröön asti. Hän varjosti häikäistynä silmiään käsivarrellaan, jota hän piti ylhäällä edessään. "Helokki -- kus, kus vuohta. -- Missä olet --?"

Antti ajatteli eilispäivänä näkemiänsä sudenjälkiä. Hän tiesi kyllä, miten ahnas susi on vuohenlihalle.

Ei jälkeäkään näkynyt vuohesta lumessa. Myrsky raivosi niin, että Antti oikein tunsi, miten hänen oma äänensä hukkui sen pauhuun. Siksi hän ei kuullutkaan Helokin määkinää vastaukseksi hänen huutoonsa. Sillä se oli jo kauvan sitte kuullut hänet. Mutta se ajatteli niinpäin, että ensin oli hotkaistava aamiainen, minkä se oli keksinyt vanhassa ulkohuonerähjässä, ennenkuin ilmaisi itsensä.

Joskus siinä rometossa oli ollut kai elukoita. Pajukytkyet riippuivat kahdessa, suurenpuoleisessa hinkalossa, ja nurkassa saattoi eroittaa lyhyen jonon, joka lienee ollut neljänä pienenä vuohenhinkalona. Sysimustaa ja hirveän likaista oli siellä, ja ei suinkaan Helokki olisi voinut mennä sinne muuten kuin äärimäisessä hädässä. Mutta se löysi muutamia kuivuneita lehtikerppoja eräässä laipiossa. Sen lisäksi se löysi muutamia heinänkorsia ja akanoita -- sellaista hienoa kukkien ja lehtien jätettä, joka irtautuu heinäksi kuivatusta, niitetystä ruohosta, ja jota elukat syövät niin mielellään.

Antti reuhtokoon niin kauvan yksin ympäriinsä lumessa, tuumasi Helokki, ja huutakoon ja houkutelkoon. Ei hän siitä menehdy. Mutta joka tapauksessa Helokki kiirehti syömistään, niin että suu kävi kuin silppukone. Sillä oli kyllä hieman paha omatunto; mutta se arveli, että tarpeellista oli myöskin koota maitoa tuvassa istuville pienille lapsivohlille.

Antti kahlasi lumessa käsivarsiin saakka. Hän oli nyt lähes maantiellä. Hän hätääntyi ja joutui aivan epätoivoon, kun ei löytänyt vuohta. Mitä hän tekisi, ellei saisi maitoa pikkutytöille? Ja niin raskaalta ja surulliselta tuntuisi ajatella suden repineen hienon, korean Helokin. "Mä-ä-ä-" oli Antti kuulevinaan. "Mä-ä-ä!" Hän kääntyi kiivaasti ja sai Helokin, joka tuli hyppien ja sukeltaen kinoksista, melkein syliinsä.

"Helokki, et saa säikäyttää minua näin", sanoi hän ääni arveluttavasi väristen. "Ymmärtänet, että sinun ja minun on vastattava kaikista pienokaisista, ja meidän täytyy pitää yhtä."

Viides luku.

JOKA MIES TYÖHÖN.

Tuvassa vallitsi levottomuus ja alakuloisuus, mutta se muuttui täydelliseksi riemuksi Antin ja Helokin tullessa jälleen sisään. Anna-Liisa sai vuohelta enemmän kuin tuopillisen lämmintä, vaahtoavaa maitoa. Sitä riitti sekä puuronkastikkeeksi että kahviin, jopa vesivelliliemeenkin sekoitettavaksi, niin että ateriasta näytti syntyvän oikeat pidot.

Mutta miltä näyttikään vierastuvassa! Vanhoja, rauskoja lapikkaita, joita Pekan piti paikata, heitettyinä ympäri lattiaa! Oljet hajallansa. Ellei siunattu tuli olisi palanut liedellä ja valaissut tupaa, olisi kai pimeys vallinnut sisällä kaiken päivää, kun ikkunankin sisäpuoli oli mustanharmaana liasta, ja sitä paitsi takertui nyt tuiskuava lumi möhkäleinä sen ulkopuolelle.

Antti ja Anna-Liisa alkoivat hiukan järjestellä. Matleena haki pikkukontista käsiinsä messinkikamman. Tänään oli hänen tehtävänsä kammata pikkusiskot, jotka päästivät ulvahduksen toisensa jälkeen hänen innokkaasti yrittäessään saada kiharahiuksia sileiksi ja suorrukkeisia siisteiksi.

Sitte oli hoidettava paleltuneita, haavaisia varpaita ja pieniä, hankaantuneita kantapäitä. Kontista otettiin tuohinen; se oli täynnä omatekoista suopaa, erään kotipuolen naapurin tervetullut lahja. Oli vain hauskaa saada loiskia ja pestä jalkansa suovalla ja lämpimällä vedellä ja sitte voidella niitä siansapella, jota myöskin oli kontissa eräässä pullossa.

Vaikka Anna-Liisa kuinka olisi kehoittanut varovaisuuteen, loiskuttivat lapset niin vallattomasti vettä, että hänen mielestään oli parasta kastella koko lattia ja kerta kaikkiaan pestä se.

Antti, Matleena ja hän saivat kukin pesimen. He sirottivat hietaa yli lämpimällä vedellä valellun lattian, asettivat paljaat jalkansa huosiaimille ja hankasivat niin, että liistat nousivat lahonneesta, kuluneesta puusta. Lattiaa ei suinkaan oltu pesty vuosikausiin tai sen jälkeen, kun "kaikki" läksivät tuvasta jättäen ontuvan juopporaukan yksin. Pikkutytöt istuivat ukon vuoteella tehden nukkeja haloista ja tikuista. Pikkupojat puhdistivat astioita ja puulusikoita ja kaapivat puuropataa pitäen korvia särkevää meteliä.

Lapikas-Pekka aivan pelästyi huomatessaan minkä joukon rikkinäisiä lapikkaita lapset rajusti heitellen kokosivat hänelle takan juurelle. Hän tunsi itsensä kuitenkin sangen tyytyväiseksi ajatellessaan, miten tervetullut hän olisi saapuessaan taloihin valmiine lapikkaineen. Oli muuten tunnettu asia, että Lapikas-Pekka mieluummin joi kuin teki työtä. Vähän väliä hän pui nyrkkiä tänä päivänä "pieneen kammariin" päin, missä viinapullo asusti kokonaisen väkijuomalekkerin seurassa. "Iske vain silmää ja viito täysine kupuinesi! Viimeisen ryypyn saat itse pitää! Tänäpäivänä olisin maannut aivan sikana, jos olisin ottanut viimeisen ryypyn! Ihmeellistä, että lasten piti joutua tänne. Kaikki kerjäläiset, jotka ovat tästä vaeltaneet viime vuosina, ovat kyllä nähneet, että tämä oli niin ilkeä pesä, ettei kellään huonompaa, ja ovat menneet ohitse. Mutta lapset, ha, ha, ha. Heillä ei ole sen parempaa ymmärrystä, ja niin kävivät he sisään tällaisen juopporentun luo. Jos vain olisin eilen ollut tuottamatta kotiin viinaa, niin olisi minulla ollut rahaa, että olisin voinut ostaa leipurista kakkuja näille pikku enkeleille."

Hän nousi vaivalloisesti, pani kahvipannun tulelle ja mulkoili huoneeseen myhäillen.

"Emmekös hanki itsellemme aamupäivätilkkasta? Jopa jotakin", mutisi hän itsekseen, "tytöllä on oikein itsestään ymmärrystä pestä ikkunalasi."

Lapset hymyilivät hänelle lämpiminä ja punaisina kuin olisivat olleet painisilla. Pikkutytöt lauloivat sängyssä pienoisiansa uneen pehmeästi, suloisesti äännellen: "Taimainen taana". Se merkitsi "Taivaallinen Kaana". Ken ei sitä käsittänyt, sillä ei varmaankaan ollut tavallista ihmisjärkeä. Mauno ja Pekka-Erkki lyödä kalistelivat puukolla ja rautakaavilla pataa, nauroivat ja hoilasivat: "Ahti hän soittelee aalloilla." Eikä siinä kyllin. He alottivat laulelman, jota Antti ei suvainnut, kun se ikäänkuin koski häntä itseään:

"Anttipa oli uljas renki, ahkera niinkuin myyrä, reipas hän oli kuin reippain mies, väkevä niinkuin karhu."

Se laulu oli niinkuin pilkantekoa, niin että hän suuttui ja sanoi, että he voisivat luikata koreampaa nuottia. Saisivat myöskin olla kaapimatta reikää vieraan padan pohjaan!

"Kyllä rautapata kestää", väitti Pekka. "On niin hupaisaa kuulla lasten laulavan. Ei täällä ole sitä koskaan ennen tehty. Sekä akka että lapset riitelivät yhtä päätä, ennenkuin läksivät Ameriikkaan, minne en tahtonut seurata heitä."

"Niin, tänäpäivänä on sellainen rajuilma, että saanette jäädä tänne, sillä ettepä ehdi maantiellekään, ennenkuin vallan hautaannutte, kun on tuollainen lumen paljous! Mutta ei minulla ole paljon muuta tarjottavaa kuin hapanta maitoa puuroon ja silakkaa ja sitte kahvia."

"Etteikös se kelpaisi", sanoi Antti suoristaen itsensä. -- Hän oli kävellyt etukumarassa ja kaapinut lattiaa tuohella saadakseen sen pesun jälkeen valkeaksi ja kuivaksi.

"Meidän mielestämme on hauska saada jäädä tähän tupaan", lisäsi Matleena. "Kun vähänkin saamme täällä raivatuksi, on täällä niinkuin kotona meidän tuvassa, vaikka siellä oli kukkia ikkunalla." "Ei, mutta", jatkoi Matleena. Hän oikein hypähti. "Minähän otin konttiin mukaani pikkukaktuksen."

Hän juoksi kontille, joka riippui takan koukussa, kaiveli kaiken rojun seassa, jota he olivat koonneet sinne, ja sai käsiinsä suuren, kaulahisriepuun sidotun tötterön.

"Katsokaa! Saattepa uskoa sen elävän tuon hienon, korean pikkukaktuksen. Siinä on multaa jäljellä. Vaari kulta, saanko tuohisen pannakseni sen siihen."

Pekka viittasi hänelle, mistä sellaisen löytäisi.

Sitte Matleena istutti ruhjotun taimen, jota ei juuri sillä hetkellä ollut syytä nimittää "hienoksi ja kauniiksi".

Hän kuiskaili innokkaasti hetkisen vanhempien sisarusten kanssa ja meni sitte ujona, mutta juhlallisen näköisenä isännän luo. Väräjävällä äänellä hän kysyi, tahtoiko vaari pitää hyvänään hänen pienen, korean kaktuksensa. Hän oli saanut sen koulunopettajalta, ja siihen tulisi niin koreita kukkia, tulipunaisia ja suurempia kuin kahvikuppi. Mutta sen pitäisi seisoa niin, että aurinko paistaisi siihen ikkunan läpi, -- ja vettä sen pitäisi saada joka päivä.

Lapikas-Pekka ei tosin kukista paljon ymmärtänyt. Tämä näytti hänen mielestään enin majavan hännältä, jossa oli teräviä, pieniä neulasia. Mutta oli hänellä toki sen verran älyä, että hän käsitti tytön antavan pois sellaista, mitä piti suuressa arvossa, niin että hän siis pyyhkäisi tukkaansa, kun ei hänellä ollut lakkia päästä siepata, ja tarjosi hänelle kätensä kiitokseksi.

"Pitäkää hyvänänne", sanoi Matleena niin kuninkaallisen alentuvaisesti kuin hän olisi lahjoittanut kokonaisen kukkatarhan.

"En ollenkaan tiedä, mitenkä tulemme toimeen, kun minä olen suorastaan ilman leipää", tuumaili Pekka ja työnsi silmälasit niskan puolelle. "Kas, minä en niin tarkasti välitä siitä, mitä ruokaa itseeni saan näin päivällä, hulluahan se on, mutta niin vain on."

"Jos teillä vain on jauhoja, niin kyllä me osaamme leipoa", sanoi Anna-Liisa mahtavalla äänellä. "Saammehan lämmittää uunin?"

"Asia on sellainen, että jauhoja minulla on, mutta niin imeltyneitä, etten luule kenenkään saavan niistä leipää."

"Tottahan meidän oli pahempi saada leipää viime ja tänäkin talvena, kun saimme sekoittaa pettua ja olkia taikinaan", intoili Anna-Liisa. "Antti", hän jatkoi, "mene sinä hakemaan puita ja lämmitä uuni. Minä näin äsken leivinkaukalon säiliössä, sen minä kannan tänne. Ja sinä, Matleena, ota pata pojilta ja pane se tulelle, niin minä ammennan siihen vettä taikinanjuureksi. Täytyy leipoa rieskaa, jonka ei tarvitse nousta, ja sitten saa tehdä taikinan oikein kivikovaksi, kun jauhot ovat imeliä! Sepä on hyvä, että tässä on liitua, että saamme sitte valaista uunin perästämme, kun olemme leiponeet."

"Mutta", jatkoi Anna-Liisa huolestuneella äänellä, "onpa kovasti ikävää, ettei meillä ole matonriekaletta vasta pestylle lattialle."

"Vai sillä tavalla, että täällä pitää olla kuin hienoissa ihmisissä. Niinpä käy sitte 'pieneen kammariin' ja ota sieltä tilkkumatot. Ota vällyt myöskin, että saamme kiertää ne lujasti tuolla nurkassa olevien olkien ympäri. Tässähän tulee aivan kuin joulu tupaan. Hyvähän se on sen puolesta. Enpä minä paljon ole jouluista selvillä ollut, niin juoppoudessa kun olen elänyt. -- Tulkaa tänne, pikkupojat, niin saatte oppia tekemään lapikkaita."

Mauno ja Pekka-Erkki saivat pikilankaa, saranpaloja ja naskalin. Verrattoman uljasta oli vetää lanka korkealle ilmaan, saada painaa naskali kovan kankaan ja nahan läpi ja tuntea yht'äkkiä itsensä täysoppineeksi lapikassuutariksi.

Tuli leimusi pian suuressa uunissa. Anna-Liisa ja Matleena ponnistelivat taikinaa alustaissaan ja kaulitessaan siitä ohuita kakkuja pöydälle. Heidän taikinansa oli kovaa kuin kivi, ettei se olisi vetelöitynyt paistaessa.

Antti seisoi uunin edessä. Hän otti leivät, joita sisaret olivat leiponeet, kaulanneet ja pistelleet yhteennidotuista kananhöyhenistä muovatulla pistelöimellä, joka teki leipiin reikiä tuhkatiheään. Sitte hän työnsi leivät loimottavaan uuniin ja paistoi ne yhden kerrassaan aukon edessä, mistä pesä oli puhtaaksi lakaistu.

Hän sai huolellisesti tarkata kiertäessään ja kääntäessään kakkuja leipävartaalla, ettei leimuava tuli niitä polttanut. Pikkutytöt olivat tietysti myöskin leipomiskiireessä mukana. Heillä oli omana leivinpöytänään ei juuri liian puhdas puutuoli. Nuket nukkuivat halkopäät likaisella pieluksella, joka oli pääsevä pesuun ennen iltaa. Tuvassa oli melua ja touhua, elämää ja ahkeruutta.

Päivällinen oli laitettava.

Pekka ehdotti hernepannukakun paistamista lämpimässä uunissa. Eräässä saviastiassa oli hänellä sianrasvaa sille kaadettavaksi, niin että syntyisi oikein hieno päivällinen tuoreen leivän ohella, joka tosin oli harmaata, kiiltävän likisattua, ja niin sitkeää, että olisi voinut hampaansa kiskoa sillä irti, mutta kuitenkin tavattoman hyvänmakuista, jollaista lasten oma leipoma leipä tavallisesti on.

Helokki sai lähteä ulos kokoamaan itsellensä ruokaa sieltä, mistä ennenkin oli sitä löytänyt. Jätteitä se sitten saisi sisällä. Niin se antoi maitoa yltä kyllin. Toisenlaiseen oli Pekka tottunut. Viina oli tässä tuvassa saanut useimmiten korvata sekä ruuan että juoman.

Kuudes luku.

SILMÄLASIMIES JÄLLEEN YKSIN.

Lapset olivat viipyneet Lapikas-Pekan luona kokonaista kaksi päivää. He nauroivat itsellään kertoessaan hänelle, miten hän ensimältä oli peloittanut heitä. Hän, joka oli vain hyvä ja hauska. Rajuilma oli helpottanut. Miesten nähtiin ajavan lumiauroja maantiellä. Pekka ja Antti olivat ulkona koettaen tallata polkua. Seuraavana aamuna päivän koittaessa piti lasten lähteä, ja he menivät yösijalleen hyvissä ajoin. Kun he olivat nukkuneet, mikä tapahtui heti, kun olivat laskeutuneet oljille, läksi Pekka ulos. Hän ontui kylälle päin. Ihmiset, jotka hänet näkivät, sanoivat: "Nyt menee Lapikas-Pekka jälleen kapakkaan. Hän on kai maannut juopuneena kotonansa myrskypäivät." Mutta Lapikas-Pekka _ei_ mennyt kapakkaan.

Hän osti suurimoita kauppapuodista lapikasten hinnalla, jotka hän vei sinne mukanaan. Sokeriakin hän osti ja palasen sianlihaa, ja sitte neljätoista kappaletta pieniä nisupyörylöitä. Hän ajatteli lapsia, heidän piti jokaisen saada kahviinsa kaksi, ennenkuin läksivät hänen luotaan seuraavana aamuna. Kun hän sepi selvänä tuli kotiin, istui hän neulomaan epätoivon vimmalla. Kesti myöhään yöhön, ennenkuin hän meni levolle.

Mutta silloinpa seisoi kolme paria uusia lapikkaita olkivuoteen ääressä lattialla.

Pikkutytöt olivat olleet melkein ilman kenkiä, jalat olivat näyttäneet lihamöhkäleiltä, paisuneilta ja punaisilta, kun Antti illalla otti pois niiden ympäri kierretyt rievut. Ja Anna-Liisalla oli ollut lyöttöhaavoja kantapäissä, niin että veri oli juossut niistä, ja hän oli itkenyt, kun hänen piti irroittaa kenkäriekaleet jalastaan.

Oli kylmä, ja pahan sään jälkiä näkyi vielä ilmassa, kun lasten piti aamulla lähteä matkaan.