Part 2

Kaikista merkeistä huomasi, että tulisi enemmän lunta. Antti tunsi, että pakkanen oli lauhtunut, koska hän vetäjänä oli pysynyt siksi lämpimänä; sen hän käsitti siitäkin, ettei lumi enää narissut jalkojen ja kelkan anturoiden alla, kuten aikaisemmin päivällä siitä asti, kun he varhain aamulla revontulien loisteessa, ja kalpeassa kuutamossa, olivat lähteneet pienestä, harmaasta tuvastaan. Riutuvan takkavalkean kimmeltäessä pienen ikkunanruudun läpi, oli se ikäänkuin surullisena katsellut poistuvia lapsia.

Lumipyry tulisi, oikeinpa tuisku, sen ymmärsi Antti siitä, että oravat nuolina lensivät kuusien lomitse. Ne ottivat kävyt käpäliensä väliin, viilsivät pois terävät suomut ja kokosivat sen tuoksuvan, pehmeän aineen, jota oli niiden sisäpuolella. Niillä oli huimaava kiire, niin että tuskin saattoi seurata niiden liikkeitä silmillään. Metso, joka tasaisella säällä liikkui tyynesti ja arvokkaasti, oli sekin kiireissään. Hongikossa ei ollut juuri montakaan marjakasta pihlajaa, ja sen mielestä oli toki liian yksitoikkoista elää pelkällä petäjällä ja neulasilla. Oikea pyryilma saattoi näet pakottaa oleskelemaan pesän lähettyvillä kauankin. Valkeaan talviasuunsa pukeutuneet jänikset koristivat lumen hupaisine jälkineen, joita oli aina kolme yhdessä kimpussa muodostaen juuri kuin kirjailtuja kuvioita. Kettujen jäljet taas kulkivat suorassa jonossa pienin, pyörein kuoppasin. Ja sitten --!

Antti, joka levottomana tarkkasi metsän merkkejä ympärillään, missä se oli aukeata, kulon hävittämää tai hakattua, näki yht'äkkiä rivissä isoja, karkeita, hieman soikeahkoja jälkiä, jotka kulkivat rinnan -- siinä oli lukuisien jalkojen jälkiä, _suden_ jälkiä --! Hän tarttui uudelleen kelkannuoraan, kiersi sen lujasti pakkasen jäykistämien sormiensa ympärille ja painoi lakin otsalleen, jolle pelko ja tuska olivat nostaneet kylmää hikeä. Sitte hän äkkiä kääntyi takanansa tallustaviin lapsiin. "Te lörpöttelette niin kauheasti. Lauletaan nyt sen sijaan, niin päästään nopeasti metsästä. Alota sinä, Matleena."

Matleena suostui arvelematta veljen kehoitukseen. Hän alotti kuuluvalla äänellä laulun Kaanaasta:

"Mitä on Jeesus tähteni tehnyt? Niin, hän tuli Kaanaan. Taivaallinen Kaana. Tule, menkäämme Kaanaan!"

Kaikki lapset lauloivat Matleenan johtaessa laulua heleällä, suloisella äänellään.

He vaelsivat varhaisen hämärän synkistämää metsää kohti, jonka yli taivas kaareutui raskaana, lunta lupaavana ja lyijynharmaana. Mutta lapset eivät nyt näyttäneet ajattelevan eikä tajuavan muuta kuin lauluaan.

Pikkutytöt, joita Matleena suojeli käsivarsillaan, heräsivät nälkäisinä, jäykistyneinä, kylmästä väristen ja unenhorroksissaan. He eivät kuitenkaan ruvenneet täyttä kurkkua huutamaan, mihin heillä tällä hetkellä olisi ollut kovasti halua. Kun he kuulivat sisarusten laulavan, yhtyivät hekin, kuten heidän tapansa oli ollut kotona äidin luona pienessä, harmaassa tuvassa.

"Taivaallinen Kaana, menkäämme Kaanaan!"

Laulu kajahti niin kauniilta kuusien ja honkien keskellä. Aivan kuin pienoinen enkelijoukko olisi vaeltanut metsätietä. Metsä kuunteli henkeään pidättäen. Ei kuulunut äännähdystäkään, ei nalkuttavan ketun, ei kaameasti huhuavan huuhkaimen eikä pöllönkään. Ainoastaan lasten laulua. Antti lauloi toisten kera voimakkaasti ja ääneen. Hän oli kohottanut silmänsä rukoillen lohduttoman synkkään taivaaseen päin. Hän lauloi uskoen apuun, vaikka juuri hänen voimakas äänensä saattoi parhaiten kantaa suden lähettyville ja herättää sen, tuon lastensurmaajan, jonka monia jälkiä hän äsken oli huomannut vieri vieressä.

Kyllähän Antti oli ennestäänkin tiennyt, että susi tänä nälkätalvena oli alkanut hiipiä mailla, ja olihan hän myrskyiltoina, kun kirpeä pakkanen paukkua räiskähteli tuvannurkissa, kuullut sen nälistynyttä ulvontaa metsistä.

Mutta näin kaukana etelässä, asutulla seudulla, hän luuli saatavan kulkea siltä rauhassa. Antti oli mielestään vaeltanut lasten kanssa jo niin etäälle kotipaikalta, että kaikkien olosuhteitten olisi pitänyt muuttua. Ja että nyt kuitenkin piti huomata noita jälkiä! Oli toki lohdullista, että _hän yksin_ ymmärsi niiden merkityksen. --

Nyt oli Kaanaan-laulu loppunut. Hän alotti itse uuden, johon sisarukset yhtyivät: "Ma tiedän maan, niin valoisan; sen..." Pitemmälle ei Antti ehtinyt. "Lapset --! Savua ja kipunoita lentää jonkun talon piipusta! Hyvänen aika, me olemme asutuilla mailla, ja minä kuulen koirien haukkuvan." Hän tarttui äkkiä lujasti nuoraan ja rupesi juoksemaan niinkuin olisi vetänyt tyhjää kelkkaa. Anna-Liisa repäisi huivin niin kiivaasti kasvoiltaan, että otsa kinnaantui hiusten kera, ja hänen silmänsä suurenivat. Hän nosteli jalkojaan kevyesti, kuin olisi niissä jo ollut kuninkaalliset anturakengät. Mutta Matleena kyyristäysi kasvojaan myöten saaliin. Hän ujosteli ja pelkäsi vieraita ihmisiä -- varsinkin noita rintamailla asuvia... Eihän koskaan voinut tietää, olivatko ne niinkuin oikeitten ihmisten pitäisi olla, samanlaisia kuin Hallantunturin kansa. Ehkä näillä oli toinen silmä takaraivossa ja toinen otsassa; ja kenties ne kävelivät käsin ja söivät jaloin. Hui, miten ilkeältä tuntui --! Minkähänlainen puhetapa niillä on --? Hallantunturin murre oli kyllä erikoisen hienoa; tuskinpa oli luultavaa, että nämä ulkopitäjäläiset sitä osaisivat.

Niin kaukana, minne he nyt tänä päivänä olivat vaeltaneet, oli, kyllähän sen ymmärsi, tietysti kaikki toisenlaista ja juuri kuin ylösalaisin käännettyä. Helokki oli samaa mieltä kuin Matleena, että nimittäin oli kamalaa tulla vieraisiin ihmisiin, mistä jo alkoi kuulua koirien ulvontaa ja haukuntaa, ja kunnon eläin vetäytyi kelkan taakse, kuono melkein kelkan pienan ja Anna-Liisan välissä, jonka hän mahtavasti työnsi syrjään.

Pekka-Erkki ja Mauno olivat rehtimiehiä siitä hetkestä asti, kun kuulivat kyläkoiran haukunnan. He syljeskelivät koetellen kumpi heistä voisi pirskahuttaa pisimmälle; he luisuttivat kätensä syvemmälle äidin vanhoihin röijyihin, jotka heillä oli päällysvaatteinansa, ja luulottelivat totisesti, että pistivät kätensä taskuihin. He puhelivat ja tuumiskelivat, olikohan ketään heistä tänä päivänä ja tällä vaarallisella, pitkällä taipaleella jänistänyt ja pelottanut. Omasta puolestaan olivat he urheasti suoriutuneet asiasta. Eipä sitä turhaan ollakaan miesväkeä!

He olivat siihen määrin riemastuneita, että alentuivat leikkimään pikkutyttöjen kera. He suorittivat pahimmat ja hullunkurisimmat virnistyksensä ja piipittivät heidän kaulaansa saadakseen heidät nauramaan. Näin iloisena asteli nyt lapsijoukko metsästä kylää kohden. Suuri maantie, jota he olivat seuranneet metsän läpi, oli kummallakin puolen tiheästi pienten kuusten viitoittama. Tämä sitä varten, että ihmiset tiesivät ajaa suoraan lumiauralla, kun tuli niin paljon lunta, ettei muuten päässyt selville, minne tie oli hävinnyt. Lämpimään taloon, pieneen, harmaaseen tupaan, joka oli melkein heidän oman, aamulla jätetyn kotinsa näköinen, johti ainoastaan syvään lumeen poljettu polku. Ei ollut niinkään helppoa päästä kelkalla eteenpäin. Sitä paitsi haukkui siellä harmaa halli, niinkuin olisi se halunnut syödä heidät joka ikisen. Heille olisi kaiketi ollut parempi, jos he olisivat vaeltaneet johonkin taloon, joita punaisiksi maalattuina ja valkoisille nurkkineen loisti lumen keskeltä. Mutta niin turvalliselta ja kotoiselta näytti harmaa tupanen vuoren juurella, että he ilman muuta menivät sinne.

Harmaan koiran haukunnan he hyvin ymmärsivät. Hän ilmoitti, kuten kaikki harmaat koirat, ja sellaisia oli enimmäkseen joka tuvan seinustalla, että ihmisiä tuli taloon.

Kyllähän lapset jo haukunnastakin kuulivat, ettei halli heitä suuresti kunnioittanut.

"Vov, vov, pelkkää roskaväkeä, käännytänköhän ne takaisin!"

Halli vaikeni silmänräpäykseksi. Se jäi seisomaan pikkuportaalle tuvan edustalla. Painoi sitten päänsä alas ja murisi epäilevästi.

"Joka tapauksessa vain pikku väkeä, penikoita, niin sanoakseni, sellaiset voivat tuskin vahingoittaa ihmisiä tai taloa --"

Hän kohotti päänsä, haukotteli ilman aikojaan, joskin velvollisuudelleen uskollisena, niinkuin tunnontarkka halli ainakin. Mutta sitte hän vainusi vuohen, havaitsi Helokin, jonka pää vilahti näkyviin kelkantolppien ja Anna-Liisan välistä.

"Vai niin, sepä on toinen asia! Ei siis tavallista väkeä. Eikä rehellistä vahtikoiraa! Heillä on vuohi koirana. Häpeämätöntä!" Ja halli rupesi haukkumaan, murisemaan ja ilkeästi nalkuttamaan kuin olisi nähnyt varkaita kirkossa.

Lapset hiljensivät askeleitaan.

Ei kukaan heistä avannut suutaan. "Siksihän se, kun olemme näin surkeissa verhoissa!" mumisi Anna-Liisa vihdoin. "Jos tulisimme kuin Simo-Paavalin lapset kinkerille, markkinoilta ostetuissa vaatteissa ja naulakengissä, niin koira kyllä suvaitsisi heiluttaa häntäänsä ja haukkuisi juuri kuin pyytäisi: tulkaa sisään, olkaa hyvä!"

"Mutta tyttö", nuhteli Antti, "nythän emme ole tulleet kinkerikesteihin, vaan pyytämään ihmisiltä ruokaa ja huonetta, ja sen näkee halli ja tietää hyvin, että sitä lajia on vähän tuollaisessa pikku tuvassa, ja siksi on se kiukkuinen. Se, se, -- se, se", huuteli Antti koettaen olla mielin kielin vihaisesti haukkuvalle, nyt suoraan heitä kohden hyökkäävälle koiralle. Matleena vierittihe kelkasta. Hän repäisi saalin päästään, juoksi koiraa vastaan ja kumartui sen puoleen syli avoinna. "Se, se, -- se, se --. Ethän ole vihainen meille. Näethän, että olemme pieniä ja yksinäisiä!"

Koira näytti ymmärtäneen häntä. Se vaikeni, katsoi hämillänsä kierosti sivulle ja haukotteli, kuten koirat tekevät, kun ne ovat häpeissänsä. Äkkiä se nosti korvansa kuin olisi vainunnut jotain uhkaavaa vuorelta päin. Alkoi sitten haukkua nalkuttaa, pää sinne päin käännettynä, kuivasti, teeskennellysti, ilman tarkoitusta ja haukkui näin, kunnes lapset olivat ehtineet tupaan.

Kolmas luku.

SILMÄLASIMIES.

Tuli paloi tuvan takassa, kun lapset hitaasti, yhteensullottuina, toisiinsa turvaten, tulivat sisälle. Mauno oli vielä poissa. Hän väitti, ettei hän toki voinut jättää vuohta yksin. Oikeastaan oli niin, että hänen mielestään oli syytä antaa Antin ensimäisenä puskea vieraalle alueelle. Olihan epävarmaa, mitä saattoi tapahtua aivan tuntemattomalla paikalla. Matleenan kuvittelut olivat vähitellen tarttuneet häneenkin, niin että hän rauhallisesti jäi ulos, kun toiset tallustivat sisään.

"Häh, ovi kiinni!" jyrisi karkea ääni. Jos Antti olisi sillä hetkellä vain puolittainkaan kääntynyt takaisin, olisi koko joukko siinä silmänräpäyksessä arvelematta syössyt pois suojaavan katon alta, lämpimästä ja ravinnonsaannin toivosta -- niin he säikähtivät.

Karkea ääni tuli takan luota, erään suusta, jolla, kuten Matleena oli aavistanut, varmasti oli silmä niskassa. Ja näyttipä melkein siltä, kuin molemmatkin silmät olisivat siellä olleet. Sillä mustat, suuret lasisilmät kimaltelivat keskellä takaraivoa. Tulipunainen tukka hänellä oli, eikä hänen näyttänyt tarvitsevan kääntyä tai liikahtaakaan katsellakseen sisään-astujia.

Lapset seisoivat hiiskumatta kuin peljästynyt parvi eksyneitä, pieniä lampaita. Kaikki tuijottivat milloin mustiin, välkkyviin silmiin punatukkaisessa niskassa, milloin miehen kyynärpäihin asti paljaisiin, karvaisiin käsivarsiin, jotka nousivat ja laskivat jonkin kiiltävän ja terävän keralla, jota hän piteli karkeissa, nyrkkiin puristetuissa käsissään.

"Me olemme tulleet koirankuonolaisen luo", kuiskasi Matleena, hampaat pelosta kalisten. "Sitte se syö meidät! Minä lähden ulos katsomaan, mitä Mauno tekee Helokille, minä", sanoi Pekka-Erkki. Hän työnsi jalallaan hiljaa oven auki ja livahti nopeampaa vauhtia ulos kuin oli tullut sisään. Anna-Liisa oli seurata häntä. Mutta hän näki kylmää puuroa lautasella uuninpenkillä, ja se näky ikäänkuin piteli häntä sisällä.

Matleena ja pikkutytöt tarttuivat Anttiin, niin että hän melkein kohoutui lattiasta. Hän kuiskasi heille, että olisivat hiljaa -- totta he tiesivät, mikä oli tapana ihmisiin tullessa -- piti pysähtyä ovensuuhun ja vaieta, kunnes puhuteltaisiin. Mutta Martta-Eeva, pienin tytön tyllerö, äidin kultamuru, jona hän niin äsken oli ollut, ei voinut olla ääneti. Hän pelkäsi, oli nälissään ja tunsi itsensä joka tavalla kurjaksi.

"Äääiti" -- alotti hän -- "Atta-Eeta tattoo äääitille!"

Ja nyt särkyivät kaikki sulut. Hän huusi kuin olisi puukolla pistetty. Se oli mitä houkuttelevin merkinanto Sanna-Kaisalle, jonka ääni oli vielä kuuluvampi kuin pikku sisaren. Matleenan huulet alkoivat myöskin arveluttavasti väristä. Hän, joka paremmin kuin toiset oli käsittänyt, minkälaisten ihmisten luo he olivat joutuneet, hän, joka oli aavistanut tätä hirveyttä, tätä kamaluutta: ihmisiä, joilla oli silmät niskassa!

Matleena kävi ihan hurjaksi pelosta nähdessään noiden silmien hiljaisina, välkkyvinä ja mustina tuijottavan ja tuijottavan. Hän tiesi ennakolta, että takaraivosilmäinen mies oli koirankuonolainen, josta ei mikään ollut sen hauskempaa kuin teurastaa pieniä lapsia ja suolata ne, että koirankuonolaiset saisivat kyllänsä syödä.

Niin, ei Matleenakaan kauempaa kestänyt, vaan päästi värisevän itkun, joka jotenkin paljon muistutti pikkutyttöjen kirkumista. Anna-Liisa -- merkillistä kyllä puhua tästä, sillä olihan hän jo suuri tyttö, yhdennellätoista vuodella -- mutta olisivatkohan päivän vaivat olleet liian raskaat vai oliko hänellä alati mielessä tuo lautasellinen kylmää, harmaanhohtavaa vesipuuroa, jota oli turha toivoa -- kuinka hyvänsä, surullinen tosiasia vain oli, että hänkin yhtyi tuohon ei tosin aivan sulosointuiseen kuoroon, jota hän vaihtelun vuoksi virkisti kimein, piipittävin nyyhkytyksin.

Antti kalpeni ja punastui. Ilkeätä, miten kova, kirkuva valitus voi olla tarttuva! Ei liene koskaan kuultu puhuttavan, että kolmannelletoista ennättänyt mies voisi ruveta -- voisi ruveta --! Ei, vaikka hän olisikin vaeltanut kokonaisen talvipäivän ilman ruokaa, laahannut pikkusiskoja raskaassa kelkassa ja surrut mielessään, mihin kurjuuteen oli heidät johtanut. Ei, vaikka hän olisikin kulkenut kauhistavan hädän kiduttamana lähestyvien saaliinhimoisten sutten tähden ja vielä nyt lopulta häpeäkseen tuli koko joukon kanssa pyytämään heille kaikille ja itselleen ruokaa sekä yösijaa. Mutta sittenkin!

Antti oli kiukuissaan kyynelille, jotka pyrkivät esille, ja ilkeille nyyhkytyksille, jotka häntä vapisuttivat. Hän puristi lujasti nyrkkinsä kokoon ja irvisteli yhteenpurruin hampain pidättääkseen sitä, mitä miehen, jonka tuli niin monen pienokaisen silmissä pysyä ryhdikkäänä ja heidän kurissapitäjänään, täytyy pidättää.

"Lapset, no lapset, -- oletteko hulluja --! Olemme vierasten ihmisten tykönä. He ajavat ulos meidät, jos te jatkatte näin."

Oliko ajateltavissa, että "lapset" olisivat vaienneet sellaisesta vapisevasta, puoleksi nyyhkyttävästä kehoituksesta? Jos Antti oli tuon näköinen ja jos hänen äänensä kuulosti noin merkilliseltä ja itkuun valmiilta, oli todellinen vaara käsissä. Voi, voi, miksi vinkunaksi se huuto kasvoi!

"Mistä moinen väki on kotoisin, joka niin rumasti tervehtää? Hyvää päivää ja Jumalan rauhaa tavataan muuten sanoa." Silmälasimies kääntyi hitaasti. Samassa lapset vaikenivat aivan äänettömiksi hämmästyksestä. Ajatelkaahan, hänellä oli silmät myöskin vastapäätä niskaa, kasvoissa, kuten tavallisilla ihmisillä, ja hän katsoi heihin raskasmielisenä, mutta ei ollenkaan pahansuovan näköisenä.

"Kellä on ollut niin vähän järkeä, että on päästänyt liikkeelle pelkkää pikkuväkeä näin nälkävuoden aikana, kun sudet kiertävät nurkkia?"

Antti astui esille niin kauas kuin saattoi pienokaisten raskaan saattueen sääriä kiertäessä. "Ei kukaan ole päästänyt meitä. Olemme itse lähteneet, sillä meidän pikkutuvassa ei ole isää eikä äitiä." Antin ääni rupesi värisemään levottomuutta herättävällä tavalla.

"Mutta tottahan teillä on kunta ja köyhäinhoito. Tämän pitäjän asiaksi jää kuljettaa tuollainen joukko sinne takaisin."

"On kova vuosi. Kaikilla on siellä kotipuolessa niukkaa. Ei kukaan tahdo ottaa pikkutyttöjä muuta kuin rahasta, ja äiti niin pelkäsi niiden tähden."

Antti vaikeni taas -- nieli nielemistään ja puri hammasta.

"Vai sillä tavalla!"

Silmälasimies sylki ja vihelsi. "Mutta onhan teillä toki köyhäintalo?"

Hän kääntyi kokonaan tuolilla -- lapset rupesivat jälleen vapisemaan tuota karkeaa, jyrisevää ääntä.

"Ne ovat alinomaa siellä riidassa, hoitolaiset, näetsen, eivätkä lapset saa siellä oppia, mitä äiti tahtoi heidän osaavan. Ei ole ketään, joka vaatisi heitä muistamaan sellaista, mitä äiti olisi heille opettanut. Ja sitte on siellä hullu-Lauri, hän puhuu ruokottomia, ja pitali-Saara asuu siellä myöskin."

"Vai sillä tavalla -- ja täällä minä olen yksistäni tuvassa. He ovat menneet -- he ovat kaikkityyni menneet! Vai sillä tavalla! Ja nyt te ehkä ajattelitte saavanne täältä jotain suuhun pantavaa?"

Kuin yhdestä ainoasta rinnasta kuului lapsijoukosta värisevä huokaus. "Vai sillä tavalla. Niin, tässähän on kylmää puuroa ja silakkaa, sen voitte panna parilalle ja paistaa. Ja kaljaa voitte saada puuronsilmäksi, sillä nähkääs, minä sain sitä hiukan mukaani lautamieheltä, kun tänään tulin siellä. Taitaapa olla tölkissä tallella tilkkanen siirappiakin kaljaan sekoitettavaksi. -- Sellaisella pikkuväellä ei mahda olla mitään siirappia vastaan?"

Helpotuksen valoisa hymy kiiti kuin auringonvälähdys yli äsken niin huolestuneitten pienten, kalpeitten kasvojen.

"Saatte päälle päätteeksi kahvipisarankin. -- Kyllä vaan, se käy päinsä. Kahvia, vaikkakin ilman kermaa tai maitoa, sillä nähkääs, lapset, maitoa ei ole, kun istuu mäkituvassa ja neuloskelee sarkatöppösiä koko pitäjälle, silloin elää toisenlaisella juomalla."

Silmälasimies nousi ähkyen. Hän nojautui raskaasti karkeaan ryhmysauvaan, joka hänellä oli vieressään. Näkyi, että luuvalo oli häneen pahasti ottanut, ja että hänen oli vaikea liikkua. Sitä paitsi havaitsi helposti, ettei hänellä ollut tuvassa naisen apua. Tulenvalossa näkyi, miten rikat oli kauttaaltaan koottu nurkkiin. Silakanruotoja ja perunankuoria oli pöydällä jätteinä, ja seinävierellä seisovassa, aikoinaan valkeaksi maalatussa sängyssä tunkivat oljet esille rikkinäisestä päällisestä. Lampaannahkavällyistä olivat karvat kuluneet pois, ja pitkän pieluksen keltaruusuinen päällys ei kai ollut pesussa käynyt pitkiin aikoihin.

Silmälasimies haeskeli kovasti ähkien suolaista silakkaa ja leivänpaloja vanhasta, sinisestä nurkkakaapista, jonka ovessa oli punaisia ruusuja. Hän otti myös kahvimyllyn, johon hän kaasi tuohirasiasta paahdettua kahvia.

"Saisinkohan minä jauhaa?" sanoi Anna-Liisa hämillänsä. Hän seisoi jo muutaman askeleen lähempänä puurolautasta. "Sitte minä lähden hakemaan enemmän valkean virikettä", lisäsi Antti. Odottamatta vastausta oli hän jo ulkona. "Vaari kulta, antakaa minä pistän silakat parilalle -- sen tapasin tehdä kotona", intoili Matleena.

"Antaa tänne petin, niin lataiten lattian", piipitti Sanna-Kaisa, joka ahnaasti katsoi, miten silakat rupesivat parilalla pihisemään ja pärskymään.

"Atta Eeta lataitee ja lattiaa", intoili kaikkein pienin kaksivuotias ja ojensi kätensä saadakseen jotain millä lakaisisi.

Silmälasimies puhkesi äänekkääseen nauruun. Lieneekö milloinkaan nähty noin piskuista piikaista!

Antti palasi sylys nenään asti täynnä halkoja takaisin mäeltä, missä hän oli niitä taloon tullessaan nähnyt. Pekka-Erkki ja Mauno seurasivat hänen kantapäillään. He painoivat oven kiinni Helokin edestä, joka silmänräpäykseksi vilahti oven aukosta ja yksin ulkopuolelle jätettynä päästi sydäntäviiltävän määkinän.

Antti pudotti puut lattialle. Hän seisoi alasluoduin silmin. Olipa hän todella, kun kaikki uutuudellaan oli hänet vallannut, unohtanut, että myöskin vuohi kulki joukossa. Melkeinpä silmälasimies nyt kiukustui.

Mitäs tapoja nämä olivat! Oliko koskaan kuultu, että talvisaikaan kuljetettiin vuohia mukana, kun lähdettiin -- hän oli sanoa "kerjuulle". Mutta jokin Antin lujissa, vakavissa silmissä pidätti häntä.

"Ei suinkaan tuo vuohi olisi joutunut kärsimään huutokaupalla myymisestä?"

"Helokki on tottunut olemaan lasten kanssa, ja sen jälkeen kuin se sai vohlia, on se niin hyvästi lypsänyt. Pikkutytöt olisivat jo aikaa sitte menehtyneet, ellei sitä olisi ollut. Minä lupasin äidille, kun hän kuoli, että Helokki saisi seurata meitä. Äiti tiesi, että vuohesta olisi paljon hyötyä, kun ei ole mitään ruokaa pienille, -- niin otin Helokin joukkoomme."

"Ei hän liioin viihtyisi muiden kuin meidän luona", vakuutti Matleena ylpeästi.

"Niin, ja sitä paitsi olen ottanut rehua mukaan Helokille, jottei nyt sentähden tarvitse huolehtia", sanoi Mauno kopeasti ja astui esiin. Hän oli seisonut ja tirkistellyt silmälasimieheen, joka hänestä, hänen nähtyänsä heti pään etupuolen, muuttui tavalliseksi ihmiseksi; silmät olivat missä niiden pitikin, silmät, joissa päälle päätteeksi se, joka, kuten Mauno, salavihkaa oli katsonut niitä, näki pelkkää hyvyyttä; vain ääni oli karkea ja pelottava.

"Vai sillä tavalla -- että täällä on vielä enemmän pikkuväkeä. Tässä yksi, ja tuolla vielä yksi -- kaksi, kolme, neljä, viisi, ennestänsä. Ehkä ulkona on vielä yhtä monta, jotka ovat yhtä topakkoja kuin nämä molemmat viimeiset? Te olette kantaneet rehua vuohelle! Ha ha ha --"

Mies näytti nauravan.

"Missä pikkumies aikoo pitää vuohen yöllä, jos niitä nyt on vain yksi, -- tai ehkä on hän ottanut mukaansa rehua kokonaiselle vuohijoukolle. Niin, sanokaapa samalla, onko teillä useampia?"

"Ei meillä ole kuin yksi", vakuutti Mauno silmät suurina ja totisina katsoen noihin tirkisteleviin silmiin.

"Tapaatteko pitää sitä sängyssä vai takallako, mitä?"

"Miten Helokki itse haluaa. Kun oli oikein kylmä tuvan oljilla meidän poikain maatessa lattialla, otimme Helokin sinne luoksemme. Siitä tuli ikäänkuin lämmintä!"

"Niin, ja sitten ei sen itse tarvinnut nähdä vilua vajassa. Siitähän sinä eninten huolehdit", tokasi Matleena.

"Vai sillä tavalla -- että siis vuohi vaatii sekin sijan itselleen."

"Eipä hän nyt siitä niin paljon välitä, sillä hän panee maata sittenkin, vaikkei sija olisikaan laitettu", vakuutti Mauno.

"Helokki ei ole niin vaativainen. Ha, ha, ha!" Silmälasimiehen olkapäät tutisivat. "Jospa pyytäisit sen astumaan sisälle ja pitämään hyvänänsä, mitä talossa on."

Mauno asteli suuresti tyytyväisenä ovelle. "Ole hyvä ja käy sisälle, Helokki, ja pidä hyvänäsi."

Helokki astui sisään pää korkealle kohotettuna. Se katseli ympärilleen lasten keskellä, huomasi Anna-Liisan, joka vispilöitsi siirappia juoma-astiassa, tepasteli hänen luoksensa ja töytäsi hiukan häntä sarvillaan.

"Hertti sentään! Hän tahtoo lypsämään. -- Nyt on se aika -- ja niinkuin olen kiskonut sitä pitkin päivää." Säälivä, hyväilevä hälinä syntyi lasten joukossa.

"Kaunis, hieno, pikku Helokki!" He polvistuivat lattialle sen ympärille silitellen ja hyväillen sitä, niinkuin eivät kai milloinkaan olleet hyvänä pitäneet äitiä tai toisiaan.

"Hän ajatteli kai, että olemme nälissämme tietysti, pikkuinen piika." Matleena veti vuohen kapean turvan ohutta poskeaan vasten.

"Vai siten, että hänellä on tapana ajatella sellaistakin", naurahteli mies, joka myöskin hyväili Helokkia pitkin selkää.

"Niin, ja nyt hän toi oikein kermaa kahviimme. Nyt se on valmista", myhäili Anna-Liisa, jolle unelma kylmästä puurosta yhä enemmän näytti muodostuvan todellisuudeksi.

Hän nosti kolmijalkaisen pannun lieden loimuavalta roviolta, heitti siihen, kuten tapa vaati, pari aikamoista suolaraetta ja valeli hieman kylmää vettä sen yli kiirehtiäkseen selkiämistä. Antti ja Matleena olivat raivanneet pöydän. Puurolautanen ja vanhat puuron jätteet, joita säilytettiin kylmässä ruokasäiliössä kuistilla, pantiin esiin sekä siirappijuoma. Silakkaa, joka tuoksui vastapaistetulta ja oli niin suolaista, että aivan pärskyi, oli myöskin ja lisäksi leipää, jopa niin paljon kuin he tahtoivat syödä.

Suurella hartaudella lukivat lapset ristissä käsin pöytärukouksen moisen aterian edessä.

Silmälasimies niisti nenäänsä ja ontua kämpyröi ympäri huonetta yhäti mumisten: "Vai sillä tavalla. Noin monta olisi täälläkin ollut, mutta kaikki ovat menneet."

"Eikös vuohimatami tule muitten mukana pöytään?" kysyi hän töytäten Helokkia, joka ikäänkuin tuumien seisoi tulen ääressä märehtimässä.