Part 4

Siellä makasi prinsessa komeassa vuoteessaan aivan liikkumattomana ja seinään päin kääntyneenä. Kaunis hän oli, hyvin kaunis, ja niin pitkät olivat hänen hiuksensa, että ne peittivät melkein koko hänen ruumiinsa kuin kultainen pilvi. Ei poika ollut ikinä niin kaunista ihmistä nähnyt. Arvaahan sen, että hänen sydämensä alkoi kohta sykähdellä tavallista nopeammin, ja hartaasti hän toivoi prinsessaa omakseen.

Kultaisella tuolilla prinsessan vuoteen vieressä istui kuningas alakuloisena ja murtuneena. Kultainen kruunu oli hänellä päässä ja valtikka kädessä. Hän olisi näyttänyt oikein mahtavalta mieheltä, ellei syvä suru olisi häntä painanut.

Poika astui nyt yli kynnyksen huoneeseen ja käveli prinsessan vuoteen luo, välittämättä vähääkään askeltensa aiheuttamasta kolinasta.

»Hiljaa, hiljaa!» huudahti kuningas päätään kääntämättä. »Etkö näe, että prinsessa nukkuu?»

Poika ei sanonut siihen mitään. Silloin kuningas käänsi päätänsä ja katsahti häneen. Majesteetin kasvot muuttuivat samassa punaisiksi vihasta ja hän hypähti suuttuneena tuoliltansa.

»Kuinka uskallat tulla tänne?» huudahti kuningas. »Ulos heti paikalla tahi lävistän sinut miekkani kärkeen!»

»Rauhoittukaa, herra kuningas», sanoi poika. »En ole saapunut tänne asiatta. Minä tiedän lääkkeen, joka voi parantaa prinsessan sairauden.»

»Todellako?» huudahti kuningas. Ja hän tuli niin iloiseksi, että vapisi? »Missä se on?»

»Se lääke on minulla tässä», sanoi poika ja näytti pulloa.

»Hyvä, hyvä, annetaan sitä heti prinsessalle», touhusi kuningas. »Kas tässä, tyttöseni, ota tätä lääkettä, se antaa sinulle jälleen elämän.»

»En tahdo elää», sanoi prinsessa raukeasti. »Tahdon nukkua, nukkua vain ja sitten kuolla.»

»Kas siinä näette», sanoi kuningas neuvottomana. »Prinsessa ei tahdo tullakaan terveeksi.»

»Ei, herra kuningas, ei se niin käy», sanoi poika hiljaa. »Täytyy käyttää toisia keinoja.»

»Armollinen prinsessa», virkkoi hän. »Minulla on tässä pullossa maailman harvinaisinta lääkettä. Jos sitä juo vaikkapa yhden pisarankin, näkee mitä ihanimman unen. Tahdotteko, armollinen prinsessa, maistaa tätä lääkettä? Ette tule sitä katumaan, sen vakuutan teille.»

»Anna se tänne!» huudahti prinsessa kiihkeästi. Ja hän tyhjensi pullon yhdellä henkäyksellä.

»Armollinen prinsessa!» karjahti poika äkkiä kauhistuen. »Nyt olette kuoleman oma!

Pullossa olikin myrkkyä, vaikka minä en äsken sitä huomannut.»

»Voi, voi», vaikeroi prinsessa, »minä en tahdo kuolla, en kuolla! Eikö kukaan kykene minua pelastamaan?»

»Sinä kurja!» raivosi kuningas. »Sinä petturi ja valehtelija! Sinä olet ansainnut kuoleman!»

Ja kuningas veti miekkansa, mutta hän oli niin kiihtynyt, että miekka ei pysynyt hänen vapisevassa kädessään, vaan putosi lattialle.

»Vartija tänne!» huusi silloin kuningas. Mutta ketään vartijaa ei tullut, sillä kaikkien oli käsketty pysytellä poissa prinsessan huoneen läheisyydestä.

»Herra kuningas», sanoi poika. »Antakaa minulle anteeksi. Lääke, jota prinssessa joi, oli puhdasta vettä. Mitään vaaraa siis ei ole. Minun täytyi vain käyttää tällaista keinoa saadakseni prinsessan elämänhalun heräämään.»

»Todellako?» huudahti kuningas. »Mutta ellei se ole totta, annan pyövelini hirttää sinut.»

»Nouskaa ylös, armollinen prinsessa!» sanoi poika, ja prinsessa nousi. »Katsokaa maailmaa ympärillänne, kuinka se on kaunis ja suuri. Siinä on todella ihana elää!»

Prinsessa katsoi hänen loistaviin silmiinsä.

»Niin, on ihana elää», myönsi hän.

Silloin poika sulki prinsessan syliinsä, suuteli häntä ja pyysi häntä vaimokseen. Ja prinsessa antoi hänelle kätensä, ja kuningas puolen valtakuntaa, niin että oli sitä iloa yhdeksi kertaa. Mutta häiden jälkeen kutsui poika isän kuninkaanlinnaan, ja siellä he sitten elivät, kaikki yhdessä, ylen onnellisina päiviensä loppuun asti.

KUNINGAS PAKKANEN JA AURINGONTYTÄR.

Ennen muinoin asui ja vallitsi kuningas Pakkanen täällä Suomenmaassa. Hänen valtakuntansa ulottui kauaksi etelään, itään ja länteen puhumattakaan pohjoisesta, josta hän oli tänne saapunut. Hän asui komeassa, jäisessä linnassaan ja hänen sanottiin olevan ankara hallitsija. Hän tahtoi olla aivan yksin suuressa valtakunnassaan ja surmasi armotta kaikki, jotka sinne yrittivät tunkeutua. Toverinaan ja tihutöittensä viipymättömänä toimeenpanijana oli hänellä pureva Pohjatuuli. Pohjatuulen avulla oli kuningas Pakkanen vähitellen saanut kaiken elämän valtakunnassaan sammumaan. Aurinkokin oli paennut kauas etelään, ja vain joskus uskalsi kirkas valonsäde pimeään pohjolaan tunkeutua.

Voitoistaan rohkaistuneena päätti kuningas Pakkanen sammuttaa kaiken elämän maan päältä. Hän teki suuria sotaretkiä yhä kauemmaksi eteläänpäin, jäätävä Pohjatuuli etujoukkonansa. Toisinaan hyökkäsi aurinko tulisine ratsuinensa kuningas Pakkasen kimppuun ja pakotti hänet kiireesti peräytymään jäälinnansa turviin. Mutta Pakkanen oli leppymätön. Hän ei säikähtänyt pienistä vastoinkäymisistä, vaan teki yhä uusia ja uusia yrityksiä laajentaakseen valtaansa. Hän hyökkäsi pian uudistetulla innolla auringon ja elämän kimppuun ja sai kun saikin kappaleita vihollistensa valtakunnasta itselleen anastetuksi. Ja missä Pakkanen kerran oli valtaan päässyt, siellä kuoli heti kaikki elämä, ja pimeys, kylmyys ja jää astui sijaan kuoleman tuskia tuoden. Niin Pakkasen valtakunta levisi leviämistään hengittäen jäätävää kylmyyttä yli koko maanpiirin. Ja kaukana etelässä itki elämä ja aurinko tuhoutuneita luotujaan muistellen. Totisesti näytti elämä, lämpö ja valkeus olevan häviämässä maan päältä.

Silloin arveli aurinko ajan olevan käsissä puuttuakseen vakavasti asiaan. Se nimittäin tahtoi pitää valtakuntansa ja säilyttää siellä elämän. Siksi aurinko lähetti tyttärensä taistelemaan Pakkasta vastaan, kukistamaan hänet ja perinpohjin hävittämään hänen valtakuntansa.

Arkana ja hentona hiipi Auringontytär kohti kylmää, pimeätä pohjolaa. Jossakin siellä kaukana tiesi hän kuningas Pakkasen linnan olevan. Sinne päätti hän tunkeutua ja tuhota Pakkasen omaan kotiinsa. Hän vapisi vilusta ja kenties pelostakin, mutta valituksen ääntäkään ei kuulunut hänen huuliltansa. Hän vain hymyili iloisesti tallatessaan paljain jaloin kylmää hankea. Ja missä hän kulki, siellä suli hanki ja jää ja iloinen, riemuitseva elämä puhkesi uuteen kukkaan.

Jopa saapui tieto Pakkasen korviin tästä uudesta, hurjanrohkeasta vihollisesta. »Mene ja tuhoa hänet!» sanoi Pakkanen Pohjatuulelle. Tämä ei toista käskyä tarvinnut; tuiskuna hän kiisi pois ja ryntäsi Auringontyttären kimppuun. Mutta vaikka hän kuinka pommitti vihollista rakeilla ja lumilla, ei hän kaikella tällä touhullaan saanut mitään sanottavaa aikaan. Hän hengitti jäistä viimaansa Auringontytärtä vastaan, mutta tämä hänestä vähääkään piittaamatta jatkoi vain etenemistään kuningas Pakkasen linnaa kohti. Silloin tuli Pohjatuulelle hätä. Hän kiiruhti nopeasti Pakkasen luo ja kertoi tälle turhista yrityksistään ja kuinka vaarallisen vihollisen tämä oli Auringontyttärestä saanut. Ja tämä kurja olento, tämä vihatun elämän tuoja, oli jo aivan lähellä kuningas Pakkasen linnaa ja saapuisi kai pian sinne.

»Tulkoon hän vain tänne», arveli Pakkanen». Yhdellä henkäykselläni minä hänet jäähdytän.»

Ja Auringontytär tuli. Arasti, pelokkaasti hän hiipi sisälle Pakkasen jäiseen linnaan, mutta hänen silmänsä loistivat kirkkaasti ja lämmittävästi. Nuo silmät lumosivat kuningas Pakkasen ja hänestä tuntui kuin olisi jokin kova ja kylmä sulanut hänen rinnassaan. Hän tunsi niin outoa, kummallista väsymystä. Samassa alkoivat hänen palatsinsa jäiset seinät sortua ja sulaa Auringontyttären katseen vaikutuksesta. Silloin kuningas Pakkanen nousi. Hitaasti, vapisevin jaloin hän tallusteli ulos linnastaan ja alkoi väsyneesti vaeltaa pohjoista kohti. Ja siellä pohjoisnavan seutuvilla elää hän yhä vieläkin pitäen maata vallassaan, pimeydessä ja pakkasessa, kokonaista kuusi kuukautta yhtä mittaa.

Mutta kuningas Pakkasen entisessä valtakunnassa alkoi uusi elämä kasvaa ja kukoistaa hangen ja jään alta. Auringontytärkin ihastui niin tähän maahan, että jäi tänne iäksi päiviksi. Se elää täällä yhä vieläkin, sitä vain on niin vaikea huomata.

SATU MATISTA JA NOITA-AKASTA.

Kaukana kaikista ihmisasunnoista, sinisenä siintävän salon keskellä, eleli aikojansa köyhä vaimo Matti nimisen poikansa kanssa. Oli heillä siellä seuranansa lehmä, muutamia lampaita ja iso koira, jonka nimi oli Musti. Yksinkertainen ja vaatimaton oli heidän pieni punainen mökkinsä vähäisen salo järven rannalla. Eipä kumminkaan, kaikesta puutteesta ja kurjuudesta huolimatta, kumpikaan heistä ollut tyytymätön köyhään elämäänsä. Olenpa varma, että he olivat paljon onnellisempia kuin rikas kuningas komeassa linnassansa.

Matin paras leikkitoveri vuodet läpeensä oli Musti. Vaikka se olikin jo vanha ja vakaantunut, velvollisuutensa tunteva koira, leikki se kuitenkin mielellään Matin kanssa. Musti oli Matin ainoa toveri ja seurakumppani niinä tosin harvoina päivinä, jolloin hänen äitinsä lähti kylille voita ja villoja myömään.

Siellä salon sydämessä oli heillä kuitenkin naapuri, joka ei tuntunut erityisen miellyttävältä. Synkän kuusikon keskellä, pimeässä, pahalle haisevassa luolassa asui nimittäin ilkeä, vanha noita-akka. Tällä akalla, niin kerrottiin, oli hallussaan taikasauva, jonka paljas kosketus riitti muuttamaan ihmisen eläimeksi ja päinvastoin, mitenkä noita vain halusi.

Tällä noidalla oli muuan paha tapa. Aina kun hän tarvitsi lihaa, varasti hän lehmän tai lampaan laitumelta. Vaikka noidalla olikin rahaa kuin roskaa, ei hän milloinkaan ostanut mitään, vaan otti omin lupinsa mitä milloinkin tarvitsi.

Tietysti olisi tällainen vahingollinen noita-akka jo aikoja sitten hävitetty maailmasta, jos sen vain kuka olisi kyennyt tekemään. Kaukaisista ajoista asti oli sitä kyllä yritetty, mutta tuloksetta. Mitäpäs niillä ihmisten keinoilla sellaiselle mahtavalle noidalle saattoi tehdä. Täytyi vain tyytyä osaansa, ihmisten, ja kärsiä yhä eteenkinpäin noidan vaarallista naapuruutta.

Eräänä päivänä kohosi noita-akka luolastansa maan uumenista ihmisten ilmoille. Siinä hän seisoi silmiään siristellen ja auringon kirkkaan valon melkein sokaisemana. Ruma hän oli, hyvin ruma, ja niin vanha, että hänen kasvonsa melkein näyttivät sammalta kasvavan. Hetkisen noita-akka seisoi siinä joka puolelle pälyen. Silloin kuului hänen korviinsa kaukainen karjan kellojen kalke, ja noita-akka hymyili itseksensä.

»Niin, niin», mutisi hän, »täytyypä tässä taas saada hiukan tuoretta lihaa. Tuntuu niin kovin hiukovan.»

Hän puristi lujasti taikasauvansa karvaiseen kouraansa alkaessaan kompuroida kellojen kalketta kohti. Tuntui tuo ruumiskin niin raihnaalta näin äkkipäätä liikkeelle lähtiessä. Tosihan se oli, että hän oli iäkäs ja puolisokea, mutta vielä hänellä oli mahtia liiaksikin. Niin mietiskeli noita-akka astellessaan eteenpäin, ja katosi niine mietteineen synkkään kuusikkoon.

Kesäisen, kirkkaan päivän houkuttelemana olivat Matti ja Musti lähteneet marjoja poimimaan. Siinä lähellä, aurinkoisella aholla, käyskenteli valkoisen ja punaisen kirjava Mansikki mehevällä laitumella. Taivas oli pilvetön, päivänpaiste lämmin ja mansikat niin makeita, suuria ja punaisia, että Matti tuon tuostakin heitti kuperkeikan pelkästä ilosta. Tahtoipa hän Mustillekin opettaa saman tempun, mutta arvaahan sen, ettei tämä enää vanhoilla päivillään halunnut semmoisiin hommiin ryhtyä. Murahti vain Matille ja juoksi pois tarpeellisen matkan päähän. Siellä sitten istui ja silmäili Mattia ylhäisen suojelevasti, niin kuin hänen tapansa oli.

Äkkiä kajahti ilmoihin Mansikin hätääntynyt ammunta. Niin surkea, apua anova ja kutsuva oli se ammunta, että Matti paikalla aavisti lehmän olevan hädässä. Samassa Mustikin haukahti äkäisesti ja syöksyi aholle päin. Silloin Mattikin otti jalat alleen ja seurasi Mustia. Paljaat sääret vain vilkkuivat siinä menossa.

Päästyään ahon laitaan oli Matti kaatua selälleen hämmästyksestä. Oli hän kyllä kuullut noita-akan varkauksista puhuttavan, mutta että se nyt tulisi ja veisi heiltä Mansikin — sitä hän ei ollut osannut ajatella. Siellä se kuitenkin kompuroi, noita-akka nimittäin, vetäen vastaan hangoittelevaa Mansikkia mukanaan metsän laitaa kohti. Se näytti kyllä rumalta ja ilkeältä, mutta ei erikoisen voimakkaalta. Siksipä Matti ensi kiihtymyksessään päättikin muistamatta ollenkaan vaarallista taikasauvaa vapauttaa Mansikin noita-akan käsistä. Siepaten tukevan seipään aseeksensa hyökkäsi Matti epäröimättä noita-akan kimppuun. Silloin tämä kohotti taikasauvaansa ilkeästi nauraen.

»Älä koske minuun, nulikka!» sanoi se. »Vai tahdotko, että muutan sinut varikseksi?»

Sitä ei Matti tietystikään tahtonut. Luoden uhkaavan silmäyksen irvistelevään noitaan lähti hän pois, kutsuen Mustin mukaansa. Suoraan kotiinsa hän meni, unohtaen marjansakin mansikkamaalle ahon laitaan.

Suuri oli köyhän torpan vaimon suru, saatuaan tietää ainoan lehmänsä kohtalon. Mutta Matti lohdutti äitiänsä näin sanoen:

»Älähän sure, äiti kulta. Kohta minä tästä lähden noidan luolalle ja tuon Mansikin takaisin.»

»Ei, ei, sitä et saa tehdä!» huudahti äiti säikähtyneenä. »Voisihan noita muuttaa sinut vaikka metsänpedoksi. Onhan hänellä taikasauva.»

Matti ei sitten puhunut asiasta sen enempää. Mutta kun äiti vähän myöhemmin meni noutamaan vettä kaivosta, pujahti Matti nopeasti ulos tuvasta ja vilisti yhtäkyytiä metsään, Musti tietysti perässä.

Kauas, kauas he juoksivat läpi vihreän metsän, kunnes saapuivat sille aholle, josta noita oli Mansikin ryöstänyt. Siellä he hetkiseksi pysähtyivät. Täytyi näet odottaa, kunnes Musti löytäisi noidan ja Mansikin jäljet ja lähtisi niitä seuraamaan. Pian ne löytyivätkin, ja sitten Musti lähti menemään sellaista vauhtia, että Matilla oli täysi työ sitä seuratessa.

Sattuipa siinä vauhdissa Musti juoksemaan vanhan, raihnaisen korppivanhuksen päälle. Musti otti tietysti korpin suuhunsa ja toi sen Matille. Se oli aivan elävä ja virkeä ja katseli Mattia kirkkailla silmillään.

»Voi, lintu parka!» surkutteli Matti. »Taidatpa olla aivan kykenemätön lentämään, niin että minun on parasta antaa sinut Mustille.»

»Päästä minut vapaaksi!» sanoi silloin korppi. »Ei minua mikään vaivaa. Miten lienen äsken sattunut torkahtamaan. Siksi sai Musti minut kiinni.»

»No, jos asia on niin», sanoi Matti, »en tahdo kauemmin pidättää sinua. Lennä siis vapauteesi!»

Mutta korppipa ei pitänytkään kiirettä. »Näin äsken noita-akan menevän tästä ohitse», kertoi se. »Oletteko mahdollisesti ajamassa häntä takaa, koska seuraatte juuri hänen jälkiään?»

»Niin ollaan», vakuutti Matti reippaasti. Sitten hän kertoi korpille koko jutun.

»Voi veikkonen», päivitteli korppi, »minkälaisilla asioilla olettekaan! Etkö tiedä, että noita-akalla on taikasauva, jolla hän voi muuttaa sinut vaikkapa varikseksi.»

»Sen kyllä tiedän», myönsi Matti. »Mutta Mansikki täytyy meidän saada takaisin, vaikka mikä olisi. Äiti on sanonut, ettei hänellä ole enää rahaa uuden lehmän ostamista varten. Saisimme siis olla koko ikämme ilman maitoa, nyt, kun Mansikki on mennyt pois. Mutta kyllä minä tuon sen takaisin kotiin, vaikkapa siinä yrityksessä henkeni menisi.»

»No niin», tuumi korppi, »luulen, että olet oikeassa. Minäkin vihaan noita-akkaa. Tahdonpa siis liittyä seuraanne, jos sen sallitte. Ehkä voin neuvoillani auttaa teitä.»

No, mikäpäs siinä! Tietää sen, että Matti suostui sellaisen viisaan, vanhan korpin ehdotukseen. Lähtivät siis yhdessä eteenpäin, Musti edellä, Matti perässä ja korppi Matin olkapäällä. Synkkä ja pimeä oli metsä, ja kummia ääniä siellä kuului. Mattia oikein pyrki peloittamaan tällainen kammottava hämärä. Mustiin hän kuitenkin luotti. Se oli aina niin rohkea ja urhokas milloin tarvittiin. Varmasti se taistelisi hänen puolestaan viimeiseen hengenvetoonsa asti, siitä Matti oli varma.

Kulkivat siis aikansa noidan jälkiä seuraten. Vihdoin saapuivat korkean, jylhän vuoren juurelle. Siinä oli noita mennyt luolaansa aukosta, joka oli puoleksi rehevien pensaiden peittämä. Aukosta kohosi ilmaan sinertävä savupatsas osoittaen, että noita tällä hetkellä oli kotona.

Korppi, joka oli pienin heistä kolmesta, päätti lähteä tiedusteluretkelle luolan sisään. Pian se palasi takaisin lentäen nopein, hätäisin siiveniskuin.

»Siellä se noita istuu sisällä», kertoi korppi, »ja lämmittää uunia. Kuulin noidan itsekseen sanovan, että kun uuni on tarpeeksi lämmin, heittää hän Mansikin sinne paistumaan.»

Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen!

Kauan he miettivät, punnitsivat, tuumivat. Vihdoin korppi esitti suunnitelmansa, joka hänen mielestään oli paras.

»Minä lennän ensiksi sisään», sanoi se, »ja puhkaisen nokallani noidalta silmät. Sitten tulee Musti ja sieppaa hampaisiinsa vaarallisen taikasauvan. Sen jälkeen sinä, Matti, tulet sisään ja työnnät akan palavaan uuniin. Mutta nyt alkaa jo olla aika toimia, sillä käydessäni äsken luolassa, olivat puut uunissa jo puoliksi palaneet.»

Niin korppi siis lehahti lentoon ja laskeutui aukosta pimeään, kosteaan luolaan. Noita-akka istui siellä itsekseen hymisten ja tuleen tuijottaen. Vähääkään epäröimättä hyökkäsi korppi noita-akan kimppuun, kohotti nokkansa ja iski nopeasti kaksi kertaa, niin että noidan molemmat silmät puhkesivat. Noita-akka karjahti vihasta, pelosta ja tuskasta, tavoitellen haparoivin käsin taikasauvaansa, joka oli pudonnut lattialle. Samassa saapui kuitenkin Musti paikalle, sieppasi taikasauvan suuhunsa ja syöksähti ulos. Akka vain yhä kopeloi tyhjää ilmaa ympärillään ja karjui. Silloinpa astui Matti luolaan ja työnsi noita-akan palavaan uuniin. Pian oli akka palanut poroksi.

Nyt Matti tutki tarkoin koko luolan. Joka sopen, kolon ja syvennyksen hän etsi mitä tarkimmasti. Varsin suuria rikkauksia ei noita-akalla näyttänyt olleen. Olipa sentään kultaa niin paljon, että Matti arveli sen riittävän hänelle ja äidilleen ainakin sadaksi vuodeksi — jos nimittäin he niin kauan eläisivät. Taikasauva oli käynyt aivan arvottomaksi noidan kuoltua, sillä kukaan muu kuin hän itse ei osannut sitä käyttää. Muistona päätti Matti kuitenkin sen pitää.

Koska päivä oli jo varsin pitkälle kulunut, päättivät Matti ja Musti lähteä paluumatkalle. Musti kulki edellä tietä näyttäen, Matti perässä Mansikkia sarvesta taluttaen. Turhaan houkuttelivat he korppia lähtemään mukaansa. »Minä olen metsässä syntynyt ja elänyt», sanoi se, »ja täällä tahdon kuollakin.» Siihen täytyi Matin ja Mustin tyytyä.

Tietää sen, että Matin äiti oli iloinen saatuaan kaikki rakkaansa terveinä takaisin. Hän olikin jo luullut Matin eksyneen metsään ja oli etsinyt häntä kaikkialta. Suuri oli nyt ilo mökissä, kun pienen perheen kaikki jäsenet taas olivat kotona.

Seuraavana päivänä äiti, Matti ja Musti lähtivät uudelleen noidan luolalle. Kaikki aarteet, kullat ja kalleudet he toivat sieltä kotiin. Ja niitä oli niin paljon, ettei heidän enää milloinkaan senjälkeen tarvinnut kärsiä puutetta.

SATU USKOSTA JA RAKKAUDESTA.

Suuri ja mahtava oli sulttaani Harun al Rashidin valtakunta. Sanottiin ettei hänen valtakunnassaan aurinko koskaan laskenut. Harun al Rashid oli maailman mahtavin hallitsija, jonka nimen kuullessaan erämaan villit ryövärijoukotkin pelosta vapisivat.

Sulttaanilla oli tytär, kaunis ja suloinen kuin kedon lilja. Kun nuori prinsessa oli täyttänyt viisitoista vuotta, katosi hän aivan äkkiä, salaperäisesti, pienintäkään jälkeä jättämättä.

Harun al Rashid epätoivoisena pani toimeen perinpohjaisen etsinnän valtakunnassaan. Kaukaiset salokylät, erämaat, metsät ja kaikki salaiset kätköpaikat etsittiin mitä tarkimmasti, mutta tuloksetta. Sulttaani raivostui. Visiirit vapisivat hänen vihansa edessä. Sulttaani Harun al Rashid syytti heitä kavalluksesta ja panetti heidät valtakuntansa lujimpaan vankilaan. Ainoastaan suurvisiiri, Muhammed Ali, johon sulttaani luotti kuin kallioon, sai elää vapaana.

Ilmestyipä silloin miehiä, nuoria, rohkeita, korkeassa asemassa olevia, jotka pyysivät päästä kadonnutta prinsessaa etsimään. Harun al Rashid antoi heidän mennä. Lähtipä silloin matkalle prinssejä, kalifeja ja muita uljaita ja komeita herroja, mutta yksikään heistä ei milloinkaan palannut takaisin. Viikkoja, kuukausia, vuosia vieri, eikä jälkeäkään löydetty kadonneesta prinsessasta eikä niistä miehistä, jotka olivat lähteneet häntä pelastamaan.

Harun al Rashidin valtakunnan kaukaisimmassa kolkassa eleli nuori ja kaunis, mutta köyhä paimenpoika. Eipä hän ollut edes oikea paimenkaan, vaan viheliäinen ja halveksittu sikopaimen. Hänenkin korviinsa saapui huhu kadonneesta prinsessasta. Silloin oli tapahtumasta jo vuosia kulunut. Niin kauan oli näet huhu matkalla viipynyt. Mutta eihän se mikään ihme ollut, koska valtakunta kerran oli niin laaja.

Päättipä silloin paimenpoikakin lähteä kadonnutta prinsessaa etsimään. Halki hiekkaisen, polttavan kuuman erämaan, läpi metsien, yli vuolaitten virtojen, kulki hänen retkensä sulttaania, Harun al Rashidia, tapaamaan. Penniäkään rahaa ei pojalla, Abdullahilla ollut mukanaan, mutta nuorekas voimansa ja iloisuutensa hankki hänelle aina tarpeellisen ravinnon ja yösijan.

Matka valtakunnan pääkaupunkiin oli pitkä, vaivalloinen ja vaaroja täynnä, mutta Abdullah suoritti sen iloisesti laulaen ja hymy huulillaan. Saavuttuaan sulttaanin linnan portille, ei vartija halunnut päästää häntä sisään, mutta Abdullah iski miehen kumoon ja syöksyi valtaistuinsaliin, jossa sulttaani parhaillaan istui jalat ristissä allaan visiiriensä ja neuvonantajiensa ympäröimänä.

Kaikki nämä arvokkaan näköiset, pitkäpartaiset herrat hypähtivät suuttuneina pystyyn nähdessään kutsumattoman vieraan astuvan sisään. Mutta Abdullah ei välittänyt vähääkään hämmästyneistä visiireistä, vaan astui suoraan sulttaani Harun al Rashidin eteen ja kiinnitti häneen tiukan, läpitunkevan katseensa.

»Olen Abdullah, sikopaimen», sanoi hän. »Olen saapunut prinsessaa pelastamaan.»

Äänekäs naurunhohotus seurasi näitä sanoja.

»Poikahan on hullu!» huudahti suurvisiiri, Muhammed Ali. »Vartija, heitä hänet kolkoimpaan vankikomeroon!»

»Odota!» sanoi sulttaani tyynesti. »Ei niin kiirettä. Tahdon kuulla, mitä pojalla on sanottavaa.»

Ja sulttaani Harun al Rashid, maailman mahtavin hallitsija, kiinnitti kylmän katseensa Abdullahiin, paimenpoikaan, ja katseli häntä tarkasti kiireestä kantapäähän. Sitten hän vaipui pitkäksi aikaa syviin mietteisiin, unohtaen kokonaan Abdullahin ja hiirenhiljaa odottavat visiirinsä.

»Vai sinä haluat lähteä maailman kauneinta prinsessaa etsimään», virkkoi sulttaani vihdoin. »Vastaa minulle suoraan: onko se todella aikomuksesi?»

»Onpa niinkin, herra sulttaani», vastasi Abdullah.

»Ja sinäkö luulet onnistuvasi siinä, missä kaikki muut ovat epäonnistuneet!» huudahti Harun al Rashid. »Sinä, kerjäläinen, jonka kukkarossa ei ole yhtä ainoata kilisevää kolikkoa! Mutta yhdentekevää se minulle on. Saat kyllä lähteä matkalle, vaikka en uskokaan, että sinä kykenet prinsessaa pelastamaan.»

No, eipä Abdullahille mikään ollut sen mieluisempaa. Sulttaanilta hän sai miekan kiiltävän, leveäteräisen, joka suojelisi häntä rosvoja vastaan. Mitään muuta hän ei suostunut ottamaan, ei edes yhtä ainoata keltaista kultarahaa. Vain muutama kova leipä eväänä hän lähti vaaralliselle retkelleen.

Hän kulki kulkemistaan, ensin asuttuja maita, valtateitä pitkin, sitten synkkiä korpia, asumattomia, tiettömiä metsiä, joissa vain metsän pedot asuivat ja korviasärkevää melua pitivät. Siellä peikot, menninkäiset häntä peloittivat karvaisilla ruumiillaan, pukinsarvillaan ja pitkillä, tupsupäisillä hännillään. Mutta lujasti hän luotti onnistumiseensa, eivätkä voineet häntä säikähdyttää peikot eivätkä metsän pedot.

Sattuipa Abdullah kerran kulkiessaan kapeata, kivikkoista metsätietä, kohtaamaan joukon rosvoja. Hän kuuli avunhuutoja edestäpäin. Hetkeäkään viivyttelemättä hän sivalsi miekan tupesta, niin että kirkas terä välähti, kiiruhtaen sitten juosten eteenpäin. Pian hän kohtasi kolme ryöväriä, jotka olivat vanhan, harmaapartaisen äijän kimpussa. Sivallus vain ja samassa makasi yksi roistoista päättömänä maassa. Pian teki toinen rosvo seuraa toverilleen. Jäljellä oli enää vain yksi, joka kohotti miekkansa ja huusi:

»Nyt olet kuoleman oma!»