Part 5

Mutta samalla hetkellä sivalsi Abdullahin miekka häneltä pään poikki, ja rosvo sortui maahan. Abdullah kääntyi nyt katsomaan vanhusta, mutta tämä olikin taistelun kestäessä kadonnut. Samassa poika kuitenkin huomasi korkealla päänsä päällä, mahtavan puun oksalla, pienen, valkean, kultahöyhenisen linnun, joka äkkiä avasi suunsa ja puhkesi vienoon, iloiseen liverrykseen. Silloin nuorukainen arvasi, että hän olikin auttanut haltijaa, joka nyt linnuksi muuttuneena tahtoi kiittää häntä laulullaan. Haltija oli epäilemättä mahtava. Kallisarvoinen ja hyödyllinen olisi Abdullahille siis hänen ystävyytensä. Niinpä Abdullah siis päätti, ettei hän milloinkaan hätyyttäisi lintua, vaan suojelisi sitä kaikkien muidenkin pahaa aikovien olentojen hyökkäyksiltä.

Koko päivän seurasi lintu häntä. Illalla se kuitenkin katosi, tuottaen suuren pettymyksen Abdullahille, jota oudon linnun seura oli suuresti miellyttänyt. Mutta kun Abdullah aamulla heräsi ja avasi silmänsä, huomasi hän linnun seisovan ihan päänsä vieressä. Se katseli häntä tarkasti ja sanoi kirkkaalla ihmisäänellä:

»Poikani, oletko väsynyt elämääsi, kun uskallat yksin kulkea kuoleman korvessa? Etkö tiedä, ettei yksikään ihminen ole elävänä päässyt tämän metsän halki? Käänny siis takaisin, jos henkesi on sinulle rakas.»

Abdullah katseli vakavasti linnun kirkkaisiin silmiin.

»Kiitän sinua», sanoi hän, »että varoitit minua. Mutta takaisin en voi koskaan kääntyä.»

»Ohoh», virkkoi lintu. »Sen virren olen kuullut ennenkin. Mutta mikä siis onkaan asiasi, jonka tähden aiot henkesikin uskaltaa?»

Abdullah tietysti kertoi hänelle koko jutun. Kuinka hän oli kuullut prinsessan katoamisesta, lähtenyt matkaan ja päättänyt pelastaa hänet. Ja lopuksi sanoi hän, ettei mikään, ei vaarat suurimmatkaan, saisi häntä kesken takaisin kääntymään.

»No niin», sanoi lintu, »jos se on sinun päätöksesi, niin tahdonpa puolestani auttaa sinua. Hyvä on sinun kuitenkin tietää, ettei kukaan ole ennen sinua perille asti päässyt. Kaikki ovat he väsyneet kesken. Katso, ettei sama kohtalo sinuakin tapaa!»

»Sitä en pelkää», sanoi Abdullah. »Mutta sano minulle, mikä on ollut syynä heidän epäonnistumiseensa.»

»Sen saat tietää», virkkoi lintu. »Ei kenenkään heidän sydämensä ole ollut puhdas. Ei kukaan heistä ole lähtenyt matkalle jalossa, epäitsekkäässä mielessä. Eikä kukaan heistä ole ollut valmis uhraamaan itseään prinsessan pelastuksen tähden. Kaikilla heillä on ollut itsekäs tarkoitus. Kuka on himoinnut kultaa, kuka kunniaa, kuka mainetta. Sellainen itsekäs, opillinen mieli ei pysy lujana vaarojen ja vastuksien kohdatessa. Ja sitäpaitsi on heiltä puuttunut usko. Eivät he ole itsekään uskonet, että todella voisivat pelastaa kadonneen prinsessan. Kuinka he olisivatkaan voineet uskoa, kun eivät ole olleet valmiita uhraamaan itseään toisen hyväksi? Sen vuoksi ovat heidän yrityksensä lyhyeen päättyneet. He ovat sortuneet jo alkumatkallansa. Sillä vain se, jolla on puhdas sydän ja usko, joka siirtää vuoria, voi pelastaa prinsessan. Tämä on sinun pidettävä mielessäsi lähtiessäsi vaaralliselle, mutta samalla pyhälle retkellesi.»

»Mikäli minun vallassani on», jatkoi lintu hetkisen kuluttua, »tahdon auttaa sinua. Minä annan sinulle taidon muuttua miksi eläimeksi vain tahdot, mutta vain silloin, kun henkesi on vaarassa, kun todella muuten menettäisit henkesi. Sinulla täytyy silloin olla usko, joka uskoo mahdottomiakin; se olkoon pelastajasi vaaroissa ja vaikeuksissa.»

»Sana vain», huudahti Abdullah. »Seuraatko sinä minua?»

»Seuraanpa tietenkin», vastasi lintu. »Olen kaikkien niiden palvelija, jotka hyvää tekevät.»

»Sinä kai tiedät prinsessan vankilan, sinä, joka tiedät kaikki?» puheli Abdullah. »Sano minulle, missä hän on!»

»Matka sinne on pitkä ja vaarallinen», lausui lintu. »Mutta sinä pääset sinne onnellisesti, kunhan vain seuraat minua ja tottelet neuvojani. Prinsessa on pienellä saarella, aavan meren takana, vanhan taikurin vallassa, jonka noitakeinot ovat varsin mahtavat. Pidä siis päämäärä aina silmiesi edessä; silloin voit vaaratta lähestyä saarta. Taikurin noitakeinot eivät silloin näet sinuun pysty.»

Niinpä siis Abdullah, valkoinen lintu oppaanaan, lähti uusin voimin ja uusin toivein pelastamaan vangittua prinsessaa ilkeän taikurin kynsistä. Kului päiviä, kului viikkoja, mutta yhä taivalsi nuorukainen eteenpäin yhtä väsymättömänä ja toivorikkaana kuin matkalle lähtiessäänkin. Lujasti, horjumatta hän uskoi pääsevänsä perille ja vapauttavansa prinsessan. Mikään ei voinut hänen uskoansa lannistaa. Yli läpipääsemättömien soiden, joissa vilisi kauheita krokodiileja ja kummia, kammottavia kyöpeleitä, kulki hänen merkillinen tiensä. Monta kertaa oli hän hengenvaarassa, monta kertaa luuli hän viimeisen hetkensä tulleen, mutta aina hän kumminkin pelastui ja jatkoi pelkäämättä matkaansa. Tulipa hän sitten kerran leveän virran partaalle, jonka yli ei vienyt ainoatakaan siltaa. Näyttipä silloin tie lopultakin nousevan pystyyn neuvokkaan Abdullahin edessä. Hän katsahti seuralaiseensa, valkoiseen lintuun — se lensi epäröimättä suoraan ylitse. Hänen täytyisi sitä seurata, mutta miten? Neuvottomana hän katseli virtaan, kunnes lintu tuli takaisin ja puheli hänelle:

»Tämän virran yli ei vie ainoatakaan siltaa sen lähteeltä hamaan mereen asti. Jo ammoisista ajoista asti on se ollut rajana kahden vihamielisen valtakunnan välillä. Jos siis haluat päästä ylitse, heittäydy virtaan ja ui. Se on kyllä vaarallista ja voi maksaa henkesikin, mutta mitään muuta keinoa tässä tapauksessa ei ole.»

»Pelkuri en ole koskaan ollut!» huudahti Abdullah ja heittäytyi rohkeasti kuohuihin.

Odottamattomaksi ilokseen huomasi hän pysyvänsä verrattain helposti pinnalla, jopa etenevänsä nopeasti vastaista rantaa kohti. Tämä kummastutti suuresti häntä, erämaan lasta, joka ei milloinkaan aikaisemmin ollut edes nähnyt kenenkään ihmisen uivan. Mutta vilkaistessaan sattumalta omaan ruumiiseensa, huomasi hän sen limaiseksi ja paksun, suomuisen panssarin peittämäksi. Silloin hän heti arvasi muuttuneensa krokodiiliksi, kauheaksi matelijaksi kai siitä syystä, että hänen olisi helpompi päästä virran yli.

Niin todella olikin asian laita. Valkoisen linnun sanat olivat pitäneet paikkansa. Hän oli saanut avun juuri viime hetkessä, siinä tärkeässä silmänräpäyksessä, jolloin hänen elämänsä liekki lepatti kaikkein heikoimmin ja pienimmästäkin henkäyksestä olisi saattanut sammua. Mutta heti kun hänen jalkansa olivat astuneet kuivalle maalle, muuttui hän jälleen ihmiseksi. Ja iloisesti laulaen, luja luottamus sydämessään alkoi hän jälleen taivaltaa eteenpäin.

Tulipa hän taas muutaman päivän perästä korkean vuoren juurelle. Sen terävä, lumenpeittämä huippu kimalteli niin kirkkaasti auringon säteissä, että teki silmiin kipeää siihen katsoessa. Mutta rohkeasti alkoi nuorukainen kavuta ylöspäin vuoren jyrkkää rinnettä. Yli kuilujen, poikki vaarallisten rotkojen ponnisti hän seuraten siivekästä opastajaansa, jonka laulu kaikui korkealla pilvissä hänen päänsä päällä. Usein vieri hän pitkälti alaspäin vuoren rinnettä, pahoin satuttaen itseänsä. Lopen väsyneenä, kurjana ja verissään saapui hän viimein vuoren huipulle. Mutta täällä ilmestyi hänelle taas uusi pulma eteen. Toinen puoli vuoresta oli näet ihan äkkijyrkkä, niin jyrkkä, ettei mikään siivetön olisi voinut siitä alas laskeutua. Abdullah ymmällään kysyi valkealta linnulta mitä hänen nyt oli tehtävä.

»Heittäydy vain alas», sanoi lintu vakavasti.

»Sehän olisi varma kuolema», ajatteli Abdullah. Kuitenkin hän sulki silmänsä ja heittäytyi epäröimättä syvyyteen. Ja kas! Samassa havaitsi hän muuttuneensa suureksi, linnuksi, mahtavaksi kotkaksi, joka valtavien siipiensä varassa kevyesti liiteli ilmassa. Iltaan asti hän lensi yli keltaisen, polttavankuuman erämaan, yli läpitunkemattoman aarniometsän, jossa petojen kaamea kiljunta kajahteli, kunnes saapui suuren meren rantaan. Siellä hän väsyneenä laskeutui maahan ja muuttui ihmiseksi taas. Mutta koska ilta oli jo varsin myöhäinen, ei hän lähtenyt enää matkaansa jatkamaan, vaan heittäytyi hiekalle ja nukkui pian.

Kun hän aamulla heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla, mutta hänen siivekästä opastajaansa, valkoista lintua, ei näkynyt missään. Pian se kuitenkin palasi kiivaasti lentäen mereltä päin.

»Olen saanut tietää», kertoi lintu, »että huomenna ottaa suuri taikuri vangitun prinsessan vaimokseen. Pohjatuuli, hyvä ystäväni, kertoi sen minulle suurena salaisuutena. Sinun täytyy pitää kiirettä, jos aiot ennen häitä vapauttaa prinsessan.»

»Kuinka pääsisin tämän meren yli?» puheli Abdullah levottomana. »Täytyykö minun nyt vihdoinkin luopua matkastani ja kääntyä takaisin?»

»Sitä et saa tehdä!» sanoi lintu ankarasti. »Sinun tarvitsee vain uskoa, että onnistut, ja tulet näkemään, että kaikki käy hyvin. Seuraa nyt vain minua!»

Tämän sanottuaan levitti lintu siipensä ja kohosi ilmaan. Abdullah epäröi hetkisen, rohkaisi sitten mielensä ja hyppäsi mereen. Samassa muuttui hän haikalaksi, syvyyksien hirmuksi; eikä se vauhti, jolla hän nyt lähti kiitämään, todellakaan ollut vähäinen. Vesi oikein kohisi hänen ympärillään, kun hän voimakkaan pyrstönsä avulla ui eteenpäin. Eipä ollut nyt hyvä pienempien meren asukkaiden tulla hänen tiellensä; armotta olisi hän ne rusentanut rautaisten leukojensa välissä. Mutta eipä kukaan yrittänytkään hänen matkaansa estää, vaan kaikki uivat pakoon niin nopeasti kuin pääsivät. Tietäähän sen, kun sellainen syvyyksien hirmu on liikkeellä. Yksinpä mahtava valaskalakin väistyi kunnioittavasti syrjään, kun näki Abdullahin kaukaa tulevan. Niin suurta kunnioitusta — tai mieluummin pelkoa — nautti näet haikala Vellamon väen keskuudessa.

Alkoipa vihdoin taivaanrannalla häämöttää suuri saari ja saaren keskellä korkea linna. Abdullahin haikalan sydän alkoi nyt tykyttää kiivaasti. Näkihän hän nyt vihdoinkin edessään matkansa päämäärän, viheliäisen taikurin luolan, josta hänen täytyisi pelastaa vangittu prinsessa — millä keinoin? sitä hän ei vielä itsekään tietänyt.

Äkkiä näki Abdullah ympärillään suuria henkiä, kammottavia muotoja, jotka huutelivat hänelle pilkka- ja ivasanoja saadakseen hänet kääntymään takaisin. Samassa näytti hänestä saarikin linnoineen ikäänkuin vaipuvan taivaanrannan taakse, eikä hän siitä enää saattanut huomata kuin jonkunlaisen hämärän hahmokuvan.

»Nyt älä katsele sivuillesi!» huusi valkoinen lintu käskevästi. »Älä enää päästä linnaa silmistäsi! Jos sen teet, olet kuoleman oma.»

Samassa puhkesi Abdullahin takana mitä kauhein ivanauru, mutta hän ei kääntänyt päätänsäkään. »Vanhan taikurin noitakeinoja», ajatteli hän vain ja piti silmänsä kiinteästi linnaan suunnattuina. Se näyttikin hetki hetkeltä tulevan yhä lähemmäksi, kunnes hän vihdoin viimein saapui saaren rantaan. Sielläpä olikin lohikäärmeitä vartioimassa, ettei kukaan pääsisi luvatta nousemaan saarelle. Kähisten raivosta, suuret myrkkyhampaat paljastettuina, ne asettuivat Abdullahin eteen, sulkien häneltä tien. Mutta eipä Abdullah näistä matelijoista suuriakaan välittänyt. Aukaisten mahtavan haikalankitansa, puraisi hän parilta lohikäärmeeltä pään poikki ja kiipesi näin syntyneestä aukosta kuivalle maalle. Samassa muuttui hän jälleen ihmiseksi.

Hän lähti nyt astumaan linnaa kohti, joka näytti olevan verrattain lähellä. Tien sinne sulki kuitenkin korkea aita, joka oli täynnä pistäviä piikkejä ja myrkyllisiä okaita. Kuinkapa nyt päästä tämän piikkimuurin lävitse?

»Sinun tarvitsee vain uskoa», sanoi lintu Abdullahille, »ja tie avautuu silloin heti.»

Silloinpa Abdullah astahti suoraan piikkiseinää kohti. Ja katso! Heti avautui aitaan tie, josta hän saattoi astua läpi satuttamatta ruumistaan myrkyllisiin piikkeihin. Nyt luuli Abdullah vapaasti pääsevänsä linnaan. Vielä mitä! Äkkiä havaitsi hän seisovansa syvän vallihaudan partaalla, joka leimusi tulessa ja liekeissä. Eikä tämän haudan yli ollut ainoatakaan siltaa.

»Taikuri on lumonnut sinulta silmät», sanoi valkoinen lintu. »Ei siinä mitään vallihautaa ole.»

Abdullah astui eteenpäin — eikä siinä mitään ollutkaan. Nyt pääsi hän vapaasti linnan portille, jota vartioitsi kaksi kamalan näköistä, mulkosilmää lohikäärmettä. Ne kiemurtelivat uhkaavina Abdullahia kohti, mutta tämä vetäisi samassa miekan tupestaan ja vilauksessa katkesivat molempien petojen päät. Sitten Abdullah tunkeutui paljastettu miekka kädessään sisälle linnaan.

Hän nousi leveitä kiviportaita linnan torniin, saapuen matoilla verhottuun huoneeseen, jossa taikuri istui työhönsä syventyneenä. Mutta heti kun Abdullah astui sisälle, nousi taikuri äkkiä ylös ja kohotti molemmat kätensä Abdullahia vastaan. Kovalla äänellä luki hän jotakin loitsua, samalla viittoen ja huitoen kuin hullu. Mutta nähdessään, etteivät hänen mahtavat sanansa saaneetkaan aikaan toivottua vaikutusta, kävi taikuri varsin levottomaksi ja kysyi:

»Mika antaa sinulle voimaa vastustaa maailman mahtavimman tietäjän sanoja?»

»Sen on usko tehnyt», visersi silloin valkoinen lintu kirkkaalla äänellä.

Tuskin oli taikuri tämän kuullut, kun hän äkkiä kävi kalpeaksi kasvoiltaan, horjui, vapisi, ja vihdoin kaatui kuoliaana maahan Abdullahin jalkojen juureen. Abdullah ei hänestä sen enempää välittänyt, vaan riensi pois etsimään vangittua prinsessaa.

Ylös, ylös hän nousi, kunnes hän viimein saapui tornin viimeiseen kerrokseen. Siellä istui prinsessa pienessä kammiossa, kasvot käsiin painettuina, miettien kolkkoa kohtaloaan. Hän ei kuullut Abdullahin tuloa, eikä hän olisi siitä välittänytkään; siksi syvä oli suru hänen sydämessään.

»Älähän itke, prinssessa rukka», sanoi Abdullah lohdutellen. »Olen tullut sinua pelastamaan.»

Silloin prinsessa kohotti katseensa.

»Kuka sinä olet?» kysyi hän.

»Olen Abdullah, sikopaimen», selitti Abdullah vakavasti.

»Ja sinäkö olet tullut minua pelastamaan?» kysyi prinsessa katkerasti. »Sinä, kerjäläinen, jolla ei ole edes kunnollista turbaaniakaan. Luulinpa totisesti, ettei minua kykenisi muu kuin prinssi tai kalifi vapauttamaan. Enkä usko, että sinä sen kykenet tekemään. Eihän sinussa ole muuta sankaria muistuttavaa kuin tuo miekka, joka roikkuu kupeellasi.»

»Se riittääkin», sanoi Abdullah. »Tule, noita on kuollut, lähtekäämme pois tältä lumotulta saarelta!»

Silloin prinsessan kauan kärsinyt sydän heltyi viimeinkin ja hän heittäytyi nyyhkyttäen Abdullahin kaulaan.

»Sinäpä taidatkin olla rohkeampi ja jalompi kuin mikään prinssi», sanoi hän. »Ja niin täytyykin olla, koska vain sinä yksin kykenit vapauttamaan minut täältä. Silloinpa minä tahdonkin saada sinut puolisokseni, koska sinä sellainen sankari olet.»

Eipä Abdullahistakaan mikään olisi sen mieluisempaa ollut, sillä kaunis ja komea oli prinsessa ja kovin oli Abdullahin sydän jo ehtinyt häneen kiintyä. Mutta tällä kertaa ei hän mitään tunteistaan puhunut, sillä paljon oli hänellä nyt muutakin ajattelemista.

Oli heidän nyt keksittävä keino miten päästä meren yli mantereen puolelle. Löysivät he viimein jostakin saaren kätköstä suuren laivan, astuivat siihen, kohottivat purjeet ja kulkivat uljaasti poikki suuren meren.

Pitkän, vaiherikkaan ja vaarallisen matkan jälkeen saapuivat he vihdoin Harun al Rashidin valtakuntaan. Ylellisen komea oli se vastaanotto, jolla sulttaani tervehti kadonnutta, mutta jälleen löydettyä tytärtänsä. Mutta kun prinsessa sanoi menevänsä naimisiin köyhän pelastajansa kanssa, suuttui sulttaani kauheasti.

»Ota paimenesi!» sanoi hän ankarasti. »Mutta älä sitten enää milloinkaan tule silmieni eteen.»

Prinsessa itki ja rukoili polvillaan hänen edessään. Kaikki turhaan. Harun al Rashid oli järkähtämätön. Joko oli prinsessan lähdettävä kerjäläisenä maailmalle tahi luovuttava Abdullahista. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Tapahtuipa sitten niin, että prinsessa katsoi parhaimmaksi jäädä isänsä kotiin ja hylätä Abdullah. Mutta Abdullah, saatuaan kuulla asiasta, kummastui niin moista kiittämättömyyttä, että jäykistyi äkkiä ja muuttui suolapatsaaksi. Silloinpa prinsessa vasta huomasi kuinka suuresti hän oli Abdullahia rakastanut. Seitsemän päivää hän istui suolapatsaaksi muuttuneen Abdullahin vieressä; ei syönyt, ei juonut, eikä puhunut kenellekään sanaakaan. Mutta sydämessään hän lupasi vaikka oman henkensäkin antaa, jos saisi Abdullahin takaisin henkiin heräämään. Mutta eihän suolapatsas siitä tietysti ollut tietääkseenkään; seisoa kökötti vain liikkumattomana paikallaan.

Ilmestyipä sitten kahdeksannen päivän aamuna — mistä lienee tullutkaan — valkoinen lintu surevan prinsessan eteen ja kysyi kirkkaalla äänellään:

»Tahdotko herättää hänet jälleen henkiin?»

Prinsessa tuli niin iloiseksi ja liikutetuksi näistä sanoista, ettei pitkään aikaan saanut sanaa suustaan. Vihdoin hän kuitenkin kuiskasi vapisevin huulin:

»Sano minulle, kuinka voin sen tehdä!»

Ja lintu kertoi sen hänelle. Kaukana, kaukana seitsemän valtakunnan takana oli elämän lähde, jonka vesi oli siitä merkillistä, että se saattoi antaa elämän vaikka kuinkakin kauan kuolleina olleille henkilöille. Pisarakin tätä vettä teki heti eläväksi kenen tahansa kuolleen ihmisen, kun sitä vain hänen päällensä pirskoitettiin. Mutta tätä elämän vettä oli vaikea saada, sillä paitsi matkan vaaroja, oli siellä vielä neljä kauheata jalopeuraa, jotka vartioivat tarkasti lähdevettä. Mutta jos prinsessa todella aikoi uskaltaa henkensä Abdullahin elämän puolesta, oli valkoinen lintu kyllä auttava häntä neuvoillaan. Olihan hän haltija, ja tiesi siis tarkoin kaikki sellaiset seikat.

No, lähtipä siis prinsessa matkalle. Monen, monen valtakunnan halki hän kulki kärsien vilua, nälkää ja kuumuutta. Toisin ajoin hän sai kerjätäkin saadakseen nälkänsä tyydytetyksi. Ihmiset ivasivat, pilkkasivat ja pahoinpitelivät häntä, mutta hän vain ei kääntynyt takaisin. Valkoinen lintu oli aina hänen seurassaan neuvoen ja rohkaisten häntä. Toisinaan prinsessa väsyneenä ja alakuloisena piti matkaansa toivottomana ja toivoi hartaasti kuolemaa. Sellainen mielentila piti häntä kuitenkin vallassaan vain hetkisen; pian hän karkoitti epätoivon sydämestään ja jatkoi taas iloisena ja voitonvarmana matkaansa.

Ja niin sitten tapahtui, että prinssessa eräänä päivänä saapui päilyvän lähteen partaalle. Se oli tuo kuuluisa elämän lähde, ja neljä jalopeuraa vartioi sitä. Prinsessa vapisi pelosta pedot nähdessään, eikä hän tiennyt kuinka voisi saada vettä petojen repimättä häntä kappaleiksi. Mutta valkoinen lintu sanoi hänelle:

»Mene epäröimättä kaivolle ja täytä pullosi vedellä. Pedot eivät tee sinulle mitään, kun et vain pelkää niitä.»

Prinsessa kavahti kauhusta taaksepäin nämä sanat kuullessaan, mutta niin suuri oli hänen rakkautensa Abdullahiin, että hän kuitenkin kaikitenkin ilmeisestä hengenvaarasta huolimatta päätti uskaltaa yrityksen. Nopeasti astui hän lähteen ääreen ja täytti pullonsa, koko ajan katseellansa halliten hirveitä petoja. Eivätkä jalopeurat tehneet hänelle kerrassaan mitään. Koskaan ei yksikään ihminen ollut uskaltanut lähestyä niitä, ja ne olivat nyt niin hämmästyneitä moisesta rohkeudesta, etteivät kyenneet liikahtamaan paikaltansa. Ne vain istuivat hiljaa ja ihmettelivät. Luulenpa, että ne istuvat siellä vielä tänäkin päivänä.

Mutta prinsessa kiiruhti iloisena kotimaatansa kohti. Saavuttuaan pääkaupunkiin, verisenä, revityin, ryysyisin vaattein ja hajalla hapsin, ei hän mistään muusta välittänyt, vaan kiiruhti suoraan Abdullahin luo. Hän tipautti pisaran suolapatsaan päälle, ja silloinpa virkosi Abdullah eloon entistä ehompana.

»Ohhoh, olenpa kauan nukkunut», sanoi hän. »Hyvä että herätit minut.»

»Olisitpa iäti nukkunut», sanoi prinsessa, »ellen minä olisi herättänyt sinua unestasi.»

Sitten prinsessa kertoi kummasta matkastaan Abdullahille, ja sanoi, että nyt ei enää mikään voinut erottaa heitä toisistaan. Arvaa sen, että Abdullah silloin oli iloinen. Nyt he saivat tietää, että sulttaani Harun al Rashid, prinsessan isä» oli kaatunut sodassa, ja kansa huusi silloin urhean Abdullahin hänen jälkeensä sulttaaniksi. Ja niin uljaat olivat Abdullahin, sikopaimenen, ja ylhäisen prinsessan häät, että sellaisia ei ole ennen eikä jälkeen kuultu eikä nähty. Valkoinen lintukin oli mukana heidän häissään, tuottaen kaikille suurta iloa kauniilla laulullaan. He koettivat suostutella sitä jäämään ainiaaksi sinne, mutta siihen ei lintu suostunut, vaan sanoi:

»Te olette jo onnelliset, ettekä enää kaipaa minua. Mutta paljon on vielä maailmassa onnettomia sieluja, joita minun täytyy koettaa saada onnesta osallisiksi. Siksi minulla on aina kiire. En jouda hetkeäkään lepäämään. Elämä on niin kovin lyhyt, ja minun täytyy pitää todella kiirettä ennättääkseni jakaa edes muutamia onnen murusia.»

Tämän sanottuaan levitti lintu siipensä ja lensi kauas, kauas pois Abdullahin ja prinsessan valtakunnasta, palaamatta sinne enää koskaan. Mutta jos sinä joskus elämässäsi satut kohtaamaan valkoisen linnun, niin tiedä, että se on hyvä haltija, joka kaukaa satujen mailta on lähetetty sinulle onnea tuomaan. Hän voi kertoa sinulle jutun paimenpojasta ja prinsessasta, jotka kauan kärsittyään lopultakin perivät suuren ja ihanan onnen.

Häneltä minäkin olen tämän sadun kuullut.