Part 3

Tonttuja hiukan peloitti mennä häiritsemään Joulupukkia kesken tulisinta aherrusta. Mutta sitten he ajattelivat Kerttua ja Hannua, rohkaisivat mielensä ja hiipivät arasti Joulupukin luo. Eivät he edes ehtineet luoda katsettakaan niihin moniin kaluihin ja koristeisiin, joita pikku tontut kaikkialla salissa valmistivat.

Mutta eihän Joulupukki ollut heille ollenkaan vihainen, mitäs hän, sellainen lempeä, hyväsydäminen ukko. Mielellään hän kuunteli tonttujen esitystä asiasta — tahi oikeastaan Nippe yksin puhui, Nappe vain nyökähytteli päätänsä silloin tällöin esityksen lomassa.

»Arvoisa Joulupukki», puhui Nippe, »olemme saapuneet tänne kaukaa Etelä-Suomesta. Siellä on kaksi maailman parasta lasta, tyttö ja poika, jotka eivät ole milloinkaan saaneet lahjaa sinulta. Rohkenemme kysyä sinulta, arvoisa Joulupukki, oletko ainoastaan unohtanut heidät, vai onko olemassa toisia, meille vielä tuntemattomia, syitä kummalliseen menettelyysi?»

Joulupukki näytti olevan hiukan hämillään. »Vai niin, vai niin», sanoi hän. »Olen totta tosiaan unohtanut heidät. Mutta ovatko lapset sitten todellakin kilttejä?»

»Kilttejäkö?» huudahtivat Nippe ja, Nappe. »Ei parempia lapsia ole koko maailmassa. Totisesti ei mikään lahja ole heille kylliksi hyvä.»

»No, tuumitaan», virkkoi Joulupukki. »Kaikki valmiit lelut on minulta kyllä jo tilattu, mutta voinhan vielä teettää uusia. Mitä arvelette lasten eniten kaipaavan?»

»Niin, lastenko!» aprikoi Nippe. »Pikku tytöt kaipaavat etupäässä nukkeja. Tuo siis Kertulle oikein kaunis, suuri, komea nukke, semmoinen, joka osaa silmänsäkin sulkea. Hannulle taas voit tuoda sellaisen keinuhevosen, jonka selässä voi ratsastaa. Nämä lahjat tuovat heille parhaan ja ehjimmän ilon, niin luulen.»

»Mutta mitähän annamme äidille?» kysyi Joulupukki.

»No, hän tarvitsee etupäässä rahaa», selittivät tontut. »Ja lisäksi vaatteita ja ruokatavaroita.»

»Hän saa ne kaikki», lupasi Joulupukki, »ja lapset myös, lapset myös. Mutta lähtekäähän nyt hiukan silmäämään työpajaani.»

Joulupukki otti pieniä vieraitaan kädestä ja näytti heille mahtavan salinsa joka sopen. Työpaikan luota toiselle hän johdatti heitä puhua rupatellen ja selitellen koko ajan. Välistä hän oikein innostui ja puhui yksinään pitkänajan, tonttujen hajamielisinä kuunnellessa ja katsellessa kaikkia näitä ihmeellisyyksiä. Ja ihmeellisyyksiä ne todella olivat. Eräässäkin paikassa valmistettiin pelkkiä keinuhevosia niin mahdottomat määrät, että niitä varmasti olisi riittänyt monelle tuhannelle pikku pojalle Toisessa paikassa taas tehtiin nukkeja, kolmannessa kelkkoja, neljännessä suksia j.n.e. — Niin, kyllähän Joulupukilla olisi riittänyt juttelemista ja näyttelemistä vaikka kuinka pitkäksi aikaa, ellei tonttuja olisi alkanut ikävä vaivata. He siis sanoivat jäähyväiset Joulupukille ja lähtivät pois. Joulupukki pani vielä erään pikku tontun parhaalla ajokkaallaan kyyditsemään heitä kotiin.

Sekös vasta oli vauhtia! Suuri, komea hirvi teki taivalta pikajunan nopeudella. Sen sorkat iskivät tulta ja puut vilisivät ohitse kuin karusellissä. Tämä kauhea vauhti alkoi lopulta tonttuja melkein pyörryttää. Vihdoin toki saavuttiin kotimökin luo, hirvi hiljensi vauhtiaan ja tontut hypähtivät puolipyörryksissä alas sen selästä. Hirvi ei pysähtynyt edes lepäämään; se kääntyi heti takaisin ja kiiruhti metsään pikku tontun hyppiessä ja heiluessa korkealla sen selässä.

Mutta Nippe ja Nappe hiipivät hiljaa ja varovasti sisälle mökkiin — omaan mökkiinsä. Äiti, Hannu ja Kerttu nukkuivat rauhallisina vuoteissaan. Kuului vain heidän tasainen hengityksensä.

»Hyvä, antaa heidän nukkua», virkkoi Nippe. Ja lisäsi: »Onpa hauska nähdä heidän hämmästystänsä jouluiltana.»

Hymyillen ja hiljaa naureskellen nousivat tontut uunille. Sitten he matkan vaivoista väsyneinä vaipuivat uneen ja nukkuivat yhtäkyytiä aina jouluiltaan asti.

Kun he vihdoin heräsivät, oli joulupuuro jo syöty ja köyhä vaimo luki juuri päivän evankeliumia. Lapset istuivat pienillä jakkaroilla äidin molemmin puolin ja kuuntelivat lukua harras, juhlallinen ilme pienillä kasvoillaan. Äkkiä alkoi Hannu kuitenkin näyttää varsin levottomalta, hän pyöri ja kieppui tuolillaan eikä saanut rauhaa enää ollenkaan.

»Äiti», sanoi hän viimein, »ei se Joulupukki tänäkään iltana tuo meille mitään lahjoja.»

Silloinpa ovi aukeni ihan äänettömästi ja sisään astui Joulupukki, toisessa kädessä pieni kuusi, toisessa suuri säkki. Kuusen hän asetti keskelle lattiaa ja ryhtyi sitten kaivelemaan säkkiään. Ja sieltäkös ilmestyi tavaraa. Äidille ihka uusi, villainen hamekangas ja suuri, nahkainen pussi täynnä kultarahoja. Hannulle keinuhevonen ja Kertulle komea nukke. Asetettuaan vielä pöydälle suuren joukon ruokatavaroita, heitti ukko säkin selkäänsä, kumarsi ja poistui. Mutta tuvassa alkoi nyt ilo ja riemu, sellainen, että seinät ja katto kajahtelivat sen voimasta, ja ylhäällä uunilla istuivat tontut onnellisina kuunnellen kaikkea tätä melua.

»Mepä tämän onnen alkuun saimme», sanoivat he. Ja sitten he heittivät kuperkeikan pelkästä ilosta.

METSÄNPEIKKO.

Kaksi ryysyistä, paljaskinttuista poikaa taivalsi ääneti eteenpäin tiheässä kuusikossa. Ensimmäinen heistä oli kookas, komea poika ja näytti toveriaan paljon vanhemmalta. Hänen voimakkailla, lujapiirteisillä kasvoillaan ei näkynyt mitään liikutuksen merkkiä, vaikka jäljestä tulevan toverin itku ja nyyhkytys silminnähtävästi kiusasi häntä. Tämä toveri oli pieni ja hento, melkein tyttömäinen vartaloltaan ja luonteeltaankin. Hänen nimensä oli Kalle, vanhemman pojan olivat taas hänen vanhempansa ristineet Niiloksi.

Aamulla anivarhain olivat he lähteneet mustikoita poimimaan. Jo puolipäiväksi oli heillä ollut aikomus palata takaisin kotiin. Lähtiessä oli isä vielä varoittanut heitä karhusta, jonka oli nähty liikuskelevan lähitienoilla. Ja äiti oli sanonut, että elleivät he ennen iltaa saapuisi kotiin, saisivat he varmasti selkäänsä. Pojat olivat nimittäin veljeksiä, vaikka näyttivätkin niin kovin erilaisilta.

Mutta kuinkas kävi! Metsässä oli niin suuria, kauniita, tummansinisiä mustikoita, että he heti unohtivat kaikki sanat ja varoitukset. Aivan huomaamattaan olivat pojat kulkeneet yhä syvemmälle ja syvemmälle metsään, kunnes äkkiä outo ryske oli säikäyttänyt heitä kauheasti. Ja eikös ollutkin siellä astellut esiin itse vanha Mesikämmen, mörissyt ja irvistellyt heille vihaisesti. Onneksi oli karhu vast'ikään syönyt mustikoita ja muurahaisenmunia; se oli varsin kylläinen eikä halunnut enää lisää ruokaa. Ohimennessään se vallattomasti iski kämmenellään molemmat pojat kumoon ja jatkoi taas rauhallisena matkaansa. Mutta pojat olivat pahasti pelästyneet ja päättivät heti lähteä paluumatkalle. Tällöin kävi kuitenkin selville, että heidän välillään vallitsi suuri erimielisyys mitä tuli matkan suuntaan nähden. Koska Niilo kuitenkin oli vanhempi, sai hän helposti Kallen taipumaan mielensä mukaan. Mutta miten ollakaan, vaikka he olivat jo parisen tuntia kiivaasti kävelleet ei kodista kuitenkaan näkynyt vielä merkkiäkään. Täytyipä Niilon lopultakin myöntää olevansa eksyksissä ja se oli sitä nöyryyttävämpää, koska ilta jo alkoi hämärtää, eikä ollut toivoakaan päästä kotimökille ennen yötä.

»Sinähän sanoit varmasti tietäväsi tien kotiin», puhkesi Kalle nyyhkyttäen puhumaan. »Sinun on syysi, jos nyt kuolemme tänne viluun ja nälkään.»

»Et kai sinä niin vähästä kuole», sanoi Niilo halveksivasti. »Onhan. sinulla kylliksi marjoja syödäksesi, ja vilu ei taas näin kesällä haittaa juuri ollenkaan.»

»Niin, mutta yökin tulee tuossa tuokiossa», valitti Kalle.

»Mitä siitä, jos tuleekin? Onko nyt niin kumma asia viettää yksi yö metsässä?»

»Eihän se, mutta täällä metsässä on karhuja ja susia, ja ne vielä syövät meidät, ennen kuin aamu tulee.»

»Eikä syö. Luota sinä vain minuun. Ja toisekseen: luuletko sinä, että olisit voinut viedä meidät nopeammin kotiin kuin minä?»

Tähän pontevaan vetoomukseen ei Kalle vastannut mitään. Hän pyyhki kuitenkin kyyneleensä ja lakkasi hetkeksi itkemästä. Mutta tämä näennäinen uljuus petti hänet pian, ja hän alkoi taas ääneen nyyhkyttää.

»Olehan hiljaa!» huudahti Niilo äkkiä vihaisesti. »Katso, tuolla näkyy iso talo puiden välistä!»

»Kenenkähän se on?» kysyi Kalle.

»Siitä otamme selvän», sanoi Niilo päättävästi. »Kenties saamme siellä ruokaa ja yösijan.»

»Niin varmasti saammekin, ellei siellä asu peikkoja ja menninkäisiä», lisäsi Kalle.

»Huh, taisitpa osata oikeaan», naurahti Niilo. »Sillä kovin omituiselta talo todellakin näyttää.»

»Käännytään takaisin», pyysi Kalle vapisten.

»Ei käännytä», sanoi Niilo, »asukoonpa talossa vaikka kymmenen peikkoa.»

Ja Niilo hiipi varovasti ja ympärilleen vilkuillen talon pihaan. Kalle seurasi häntä pelosta vapisten. Pihan poikki oli pingoitettu nuora, jossa riippui käärmeitä, maamyyriä, rottia y.m. sellaista riistaa. Tämä näytti jo varsin epäilyttävältä, mutta pojat jatkoivat kuitenkin matkaansa sisälle taloon. Sisällä vallitsi kauhea epäjärjestys. Eläinten nahkoja, havuja, lehtiä ja puiden juuria oli sikinsokin hiekan ja saven peittämällä lattialla. Eräässä nurkassa oli astia täynnä heinäsirkoista, suolaheinistä ja mustikoista keitettyä puuroa. Näkyi selvästi, että talon asukas oli vasta hiljattain sitä maistellut. Vuodetta ei koko talossa ollut; eräässä nurkassa vain oli kasa havuja ja heiniä, joka kai toimitti vuoteen virkaa. Muuten oli siellä myöskin maamyyrä- ja hiiripaistia, joka ei kuitenkaan vaikuttanut erikoisesti ruokahalua kiihoittavasti.

»Olet hyvä arvaamaan», sanoi Niilo, »sillä peikko täällä asuu.»

»Metsänpeikko», oikaisi Kalle.

»No niin, Metsänpeikko. Mutta tällä hetkellä ei hän kuitenkaan ole kotona.»

»Hän saattaa pian tulla», sanoi Kalle. »Ja silloin hän syö meidät suuhunsa.»

»Sinähän olet arka kuin jänis», virkahti Niilo. »Ikäänkuin ei täällä olisi kylliksi piilopaikkoja. Vahinko, ettei peikolla ole mitään oikeata syötävää. Minulla on jo aikamoinen nälkä.»

»Niin minullakin», sanoi Kalle.

Samassa kuului raskaita askeleita portailta.

»Hiljaa nyt!» varoitti Niilo. »Se on peikko itse.»

Hiiren hiljaa kyykistyivät pojat havujen taa piiloon. Samassa astui hännällä ja yhdellä ainoalla silmällä varustettu peikko sisälle huoneeseen. Hän nuuski ilmaa epäluuloisen ja vihaisen näköisenä.

»Hohhoh», huokasi hän. »Onpa täällä omituinen haju. Voisin melkein vannoa sen tulevan ihmisistä.»

Peikko kulki nuuskien ja tarkastellen joka huoneen läpi, pysähtyi sitten siihen huoneeseen, jossa pojat olivat piilossa ja sanoi:

»Totta tosiaan on täällä käynyt ihmisiä. Vahinko, että he ehtivät jo mennä pois. Muuten olisin syönyt heidät suuhuni.»

Kallen sydän melkein lakkasi lyömästä kuullessaan nämä peikon sanat. Hän olisi varmasti päästänyt hätähuudon, ellei Niilo olisi oikealla hetkellä asettanut kätensä hänen suunsa eteen.

»Sinun täytyy olla ääneti», kuiskasi hän. »Muuten olemme hukassa.»

Peikko istahti lattialle, aivan poikien luo, ja oikaisi pitkät koipensa.

»Onpa hyvä», sanoi se, »että minulla on se merkillinen taikasauvani. Muuten täytyisi minun taas väsynein jäsenin lähteä itselleni ruokaa etsimään. Minä olen onnellisin kaikista veljistäni. Vuorenpeikkokin, vaikka on rikas, kadehtii minua.»

»Voitko käsittää», kuiskasi Niilo, »mistä sauvasta hän puhuu?»

»En minä ymmärrä», mutisi Kalle.

Samassa peikko veti jostakin havujen alta esille pienen sauvan, joka oli siitä merkillinen, että sen toisessa päässä kasvoi muutamia aivan luonnollisia kukkia. Tätä kukoistavaa keppiään heilautti peikko kolme kertaa päänsä ympäri ja sanoi:

»Tahdon saada parhaimman ja herkullisimman maamyyräpaistin! Jälkiruuaksi mustikoita ja suolaheinää!»

Tuskin oli peikko saanut tämän sanotuksi, kun halutut tavarat jo ilmestyivät hänen eteensä. Peikko pisti sauvan jälleen kätköönsä ja alkoi syödä hyvällä ruokahalulla.

Mitä suurimman ihmetyksen vallassa katselivat pojat peikon hommia. Kallelta oli unohtunut suukin selkosen selälleen pelkästä hämmästyksestä.

»Mitäs arvelet», kuiskasi Niilo, »tuo sauva meidän pitäisi saada?»

Kalle sulki suunsa ja säpsähti pelosta. »Sitä emme uskalla tehdä», virkkoi hän.

»Olet tyhmä kuin saapas», julisti Niilo. »Kuka nyt aikoisikaan sitä ottaa peikon valveilla ollessa. Mutta peikon nukkuessa — ei mikään ole sen helpompaa.»

»Olet oikeassa», myönsi Kalle.

Syötyään otti peikko jälleen sauvan esille, heilautti sitä kolme kertaa päänsä ympäri ja lausui:

»Tuolla nurkassa on kasa havuja. Etsikää minulle parhaimmat ja pehmeimmät vuodat koko maailmassa ja tehkää niistä vuode sinne. Mutta pian, sillä olen väsynyt!»

Vuode ilmestyi heti paikalla. Peikko potkaisi raskaat saappaat jalastaan ja heittäytyi väsyneesti pehmeälle taljavuoteelle. Taikasauvan kätki hän havujen alle. Pian alkoi kuulua kamalaa kuorsausta, joka pani melkeinpä seinät tärisemään.

Nyt kohosivat pojat varovasti piilostaan ja hiipivät peikon luo. Peikko makasi suu auki ja suuret, karvaiset kädet ristissä rinnalla. Hän ei tietänyt tuon taivaallista tästä maailmasta.

»Laputa sinä jo ulos täältä!» käski Niilo kuiskaten Kallea. »Minä vain sieppaan sen taikasauvan ja tulen heti perässä.»

»Muista vain olla varovainen», varoitti Kalle.

»Ole huoleti», sanoi Niilo. »Tämähän käy kuin tanssi.»

Hän hiipi varpaisillaan peikon luo ja pisti varovasti kätensä havujen alle. Mutta Kalle astui jo ulos pihalle vapisten ankarasti jännityksestä ja pelosta. »Kalle on huono juoksemaan», ajatteli Niilo. »Paras antaa hänelle hiukan etumatkaa, jos tästä niinkuin äkkilähtö tulisi.» Vasta kun hän arveli Kallen kylliksi kauas ehtineen, veti hän taikasauvan havujen alta ja kiiruhti ulos. Mutta miten lieneekään hän kiireessä kävellyt niin varomattomasti, että kompastui kynnykseen ja vieri nurin niskoin portaita alas. Siitä syntyi jyske ja jytinä semmoinen, että se varmasti kuului pitkien matkojen päähän. Kalle aivan jäykistyi hämmästyksestä, ja Niilo itsekin säikähti kelpolailla. »Nyt se peikko varmasti heräsi!» huudahti hän. »Ota nyt jalat allesi ja seuraa minua!» Eikä milloinkaan ollut kumpikaan pojista juossut sellaista vauhtia kuin nyt, jolloin hirveä peikko saattoi minä silmänräpäyksenä tahansa tarttua heihin suurine, karvaisine käsinensä. Pelko antoi ikäänkuin siivet heidän jaloillensa.

Peikko oli todellakin herännyt siihen kauheaan jyskeeseen. Suuttuneena hän kömpi ylös vuoteestaan ja ärisi. Tuttu haju tunkeutui hänen suuriin sieraimiinsa ja peikko leimahti raivoon kuin sytytetty kynttilä. Ikäänkuin jotakin epäillen pisti hän kätensä havujen alle — ja päästi kauhean karjahduksen.

Taikasauva oli poissa!

Sekunnin ajan seisoi peikko paikoillaan ikäänkuin ei olisi uskonut tätä hämmästyttävää tapausta. Sitten hän äkillisellä liikkeellä kiskaisi saappaat jalkaansa ja syöksähti ulos. Hän ehti nähdä vilahduksen kahdesta ruskeasta sääriparista, jotka juuri katosivat vastapäätä olevan metsikön sisään. Peikko ei epäröinyt hetkeäkään, vaan ponnistaen voimansa äärimmilleen kiiruhti poikien perässä.

Kova töminä ja ryske, jonka peikko juostessaan aiheutti, kuului kaameana poikien korviin. He eivät pysähtyneet hetkeksikään, mutta kuulivat kuitenkin, että tuo töminä lähenemistään läheni.

»Peikko on jäljillämme», huohotti Niilo. »Meidän täytyy päästä nopeammin eteenpäin.»

»Minä en jaksa enempää», valitti Kalle itkien.

»Sinun täytyy. Muuten saavuttaa peikko meidät tuossa tuokiossa.»

Äkkiä iski Niilon mieleen pelastava ajatus. »Mitähän, jos juoksisimme tuon pensasmetsän lävitse», huomautti hän. »Siellä ehkä peikko eksyy jäljiltämme.»

Tuumasta toimeen. Mutta peikko polki pensaat jalkoihinsa ja saavutti tuntuvasti poikia.

»Täytyy keksiä jotakin», arveli Niilo, »muuten olemme hukassa.»

Yhä lähempää kuului töminä ja rytinä, yhä lähempää peikon huohotteleva hengitys.

Silloin metsä äkkiä loppui ja tuli suo eteen. »Siinä on pelastus!» huudahti Niilo. »Peikko on raskas; hän ei voi seurata meitä yli suon.» Mutta se oli erehdys. Peikko oli kyllä raskas, mutta pitkäsäärinen ja voimakas. Missä suo oli upottavaa ja vetelää, siinä peikko käytti pitkiä sääriään ja hyppäsi yli. Pojat kyllä juoksivat keveästi yli suon, mutta välimatka peikon ja heidän välillään ei sentään pitentynyt, vaan lyheni. Ja suon toisella puolella jatkui kilpajuoksu jälleen entistä kiihkeämpänä ja tulisempana.

Mutta pojat alkoivat jo väsyä. Sydän tykytti haljetakseen kummankin rinnassa ja suolainen, kirvelevä hiki valui sokaisevana silmiin. Ellei jotakin odottamatonta tapahtuisi, olisivat he ennen pitkää peikon armoilla.

Silloin metsä äkkiä harveni paljastaen näkyviin matalahkon, loivarinteisen vuoren. Ei ollut tilaisuutta kääntyä takaisin; pojat siis oikaisivat suoraan loivaa rinnettä ylöspäin. Vaahto valui jo peikonkin suusta, mutta perässä hän siitä huolimatta tuli — ja arveluttavan lähellä tulikin.

Vuoren huippu oli sileä ja tasainen, mutta laskeutui toiselta puolen äkkijyrkkänä alas syvyyteen. Viime hetkessä välttyivät pojat Putoamasta kuiluun ja löysivät turvapaikan kapealla pengermällä noin metrin vuoren huippua alempana. Mutta peikko, ollen väsynyt ja raivon sokaisema, ei ollenkaan huomannut uhkaavaa vaaraa, ennenkuin oli liian myöhäistä. Kun hän juosten saapui vuoren huipulle, ei hän jaksanut enää hillitä vauhtiaan, vaan päästäen mitä hirveimmän huudahduksen, putosi alas syvyyteen. Sinne meni peikko ja musertui tuhansiksi palasiksi kuilun pohjalla olevia teräviä kiviä vasten.

Pojat tulivat nyt esille piilostaan aivan huumaantuneena näistä viimeisistä, merkillisistä tapauksista. Nyt vasta rupesi väsymys oikein tuntumaan, kun jännitys ja pelko oli poissa. Mutta silloin he odottamattomaksi ilokseen huomasivat kaukaisen savun kohoavan korkealle taivasta kohti. Savu ei ollut niin aivan kaukanakaan, korkeintaan kilometrin tai parin päässä. Sitä kohti lähtivät pojat nyt kulkemaan ja saapuivatkin vihdoin väsyneinä perille.

Mutta suuri oli heidän ilonsa ja hämmästyksensä, kun he havaitsivatkin savun kohoavan omasta pienestä, rakkaasta kotimökistään. Ilosta huutaen he kiiruhtivat tupaan, niin nopeasti kuin pienillä, väsyneillä jaloillaan suinkin pääsivät. Ja sielläkös sitten ilo alkoi, arvaahan sen, nuhteista ei ollut puhettakaan, vielä vähemmän luvatusta selkäsaunasta. Ja lopuksi veti Niilo taikasauvan esille ja alkoi tehdä sillä kerrassaan ihmeitä. Nytkös kaikki ihmettelemään! Tietäähän sen, kun Niilo vain kiepautti sauvaansa kolme kertaa päänsä ympäri, ilmestyi siihen heti mitä ikinä hän halusi. Ja paljon Niilo halusikin kaikenlaista, se täytyy tunnustaa. Hyvää ruokaa hän tahtoi, paljon komeita hevosia itselleen ja lopuksi muutti hän heidän pienen mökkinsäkin komeaksi linnaksi. Sitäkös kaikki ihmettelivät! Ja komea se olikin, hyvin komea, eikä siitä puuttunut kerrassaan mitään. Kylläpä kelpasi nyt Niilon, hänen vanhempainsa ja sisarustensa elellä tässä maailmassa. Mutta Niilo oli viisas ja harkitseva eikä koskaan käyttänyt loputtomia aarteitaan muulloin kuin todella tarpeen vaatiessa. Mutta köyhiä ja sorretuita hän suuresti auttoi, ja siksi tuli hänen nimensä kunnioitetuksi ja rakastetuksi kautta maan. Ja kun hän vihdoin iäkkäänä kuoli, surivat häntä kaikki kuin suurta, palvottua, todellista isäänsä.

Mutta kukaan ei tiedä minne taikasauva Niilon kuoleman jälkeen joutui. Hävittikö hän sen itse ennen kuolemaansa, vai tuhoutuiko se jossakin onnettomassa sattumassa, sitä ei ole koskaan selville saatu.

NUKKUVA PRINSESSA.

Kauan, kauan sitten eli jossakin maamme kolkassa köyhä suutari poikansa kanssa. Isä oli taitava, harjaantunut mies ammatissaan, jonka tekemiä kenkiä kuului itse korkea kuningaskin käyttävän. Hän pani parhaansa opettaakseen poikansakin hyväksi suutariksi, mutta miten ollakaan: hän ei siinä puuhassaan ollenkaan onnistunut.

Panipa suutari taas kerran poikansa tekemään kenkiä pienelle lapselle. »Kenkien pitäisi tulla sievät ja pienet, juuri parahiksi kämmenen pituiset», selitti suutari. Työ oli hiukan vaikea, mutta hän uskoi kuitenkin lujasti, että poika kykenisi sen kunnialla suorittamaan. Eihän omena useinkaan putoa kovin kauaksi puusta!

No, ryhtyipä poika siis työhön. Hän leikkasi, ompeli ja naulasi aina iltaan asti. Kun hän sitten tarkasteli kättensä töitä, havaitsi hän tehneensä kengät, jotka varsin hyvin olisivat sopineet jättiläiselle. Varmasti olisi yhteen ainoaan kenkään sopinut suutarin vanha Vahti koira häntineen päivineen. Poika oli kuitenkin varsin tyytyväinen työhönsä. Sillä ei hän enää sitä muistanut, että kenkien piti olla kämmenen pituiset.

Arvaahan sen, ettei suutari suurestikaan ihastunut moiset jalkineet nähdessään. »Tuskinpa sinusta koskaan tulee hyvää suutaria», tuumi hän. »Mutta voidaanhan sentään vielä yrittää. Sinulla näyttää olevan taipumusta suurien jalkineiden tekoon. Hyvä, sinä saat tehdä sellaiset. Nämä kyllä eivät kelpaa mihinkään» — ja suutari heitti suuret jättiläiskengät halveksien nurkkaan.

No, mikäpäs siinä! Asuipa suutarin lähellä, melkeinpä naapurissa, suuri, lihava kalastaja, jolla oli kauhean isot jalat. Tälle mahtavalle miehelle täytyi suutarin pojan nyt ryhtyä kenkiä tekemään. Ja tekihän hän ne, mikäs siinä, mutta tällä kertaa tulivat kengät hirveän pienet. Ne olivat tuskin tuumankaan pituiset ja niin kapeat, että poika töintuskin sai sormensa sisälle mahtumaan. »Jopa taisi käydä hullusti», tuumi poika. »Mutta eihän se minun syyni ole. En todellakaan ymmärrä kuinka maailmassa nuo kengät sattuivat tulemaan niin pieneksi.»

Tietää sen, ettei isä-suutari juuri iloinnut katsellessaan poikansa työtä. Suoraan sanoen hän aivan raivostui ja torui poikaansa kelpolailla. »Tuskinpa sinä milloinkaan kykenet leipääsi ansaitsemaan», huusi hän. »Ei sinusta ainakaan koskaan tule minkäänlaista suutaria.»

»Niin, isä», sanoi poika tyynesti, »suutaria minusta ei tule, se on selvä. Täytyypä minun siis lähteä avaraan maailmaan valloittamaan valtakuntaa itselleni.»

»No, siinä olet oikeassa», sanoi isä. »Lähde sinä vain maailmalle. Sinusta ei todellakaan ole minulle mitään hyötyä. Mutta kas, valtakuntia ei olekaan vain niin joka oksalta otettavissa.»

»Ehkä ei», myönsi poika. »Enpä kuitenkaan tule takaisin ennen kuin olen saanut valtakunnan.»

Ja poika etsi käsiinsä isä-suutarin vanhan miekan, sitoi sen vyöllensä ja lähti matkalle. Maailma oli kaunis ja suuri, suloinen ja lämmin, mutta mitään seikkailuja ei siellä näyttänyt olevan. Harvoinpa sai vanha miekka välähtää tupestaan, vielä harvemmin sai se salamoida tulisessa taistelussa. Ikävältä tuntui pojasta maailma, tietää sen; mutta kotiin ei hän kuitenkaan palannut. Saattoihan onni vielä hänellekin hymyillä.

Saapuipa poika kerran matkallaan komeaan kuninkaanlinnaan. »Täällä kai minua tarvitaan», ajatteli hän ja mieli antautua kuninkaan palvelukseen.

Mutta linna näytti hiukan kummalliselta. Kaikki ihmiset, jotka kulkivat portista sisään ja ulos kävelivät varpaisillaan ja näyttivät kovin surullisilta. »Mitähän tämä merkitsee?» tuumi poika ja kysyi portinvartijalta asiaa.

»Se on surullinen juttu», huokasi tämä pyyhkien poskiltaan suuria kyyneliä. »Kaikki johtuu prinsessan sairaudesta. Hän on maannut sairaana ties kuinka kauan, eikä kukaan ole kyennyt häntä parantamaan. Kuningas on aivan epätoivoissaan, ja on luvannut prinsessan käden ja puolet valtakuntaa sille, joka voi pelastaa prinsessan.»

»Mikä häntä sitten vaivaa?» tiedusteli poika kiihtyneenä.

»Niin, niin», vaikeroi portinvartija, »sitäpä juuri ei kukaan tiedä. Prinsessa raukka nukkuu vain eikä syö mitään. Hän sanoo elämän olevan niin kurjaa, ettei täällä kannata elää. Siksi tahtoo hän nukkua, aina nukkua. Mitä lajia se tauti sitten lieneekään, en tiedä.»

»Kyllä minä hänet parannan», tuumi poika ja astui sisälle linnaan.

Koko hoviväki oli siellä niin murheissaan, ettei kukaan kiinnittänyt huomiota vieraaseen miekkamieheen. Poika meni suoraan linnan keittiöön, täytti pienen pullon puhtaalla vedellä ja lähti sitten etsimään prinsessaa.

Tätä ei ollutkaan vaikea löytää. Prinsessan läheisyyden saattoi havaita jo ihmisten aroista, pelokkaista katseista ja hiipivistä askeleista. Mutta poika käveli aivan huoletonna ja miekkaansa kalistellen prinsessan oven eteen. Siinä hän pysähtyi ja katsoi sisään.