Part 2

»Pekka on liian saita», sanoi hän. »Matti on kyllä nuorempi, mutta muuten paljon miehekkäämpi. Anna talosi hänelle!»

Siihen ei isäntä kuitenkaan suostunut. Olipa silloin syntyä kiivas ja ankara riita talon haltijain välillä. Mutta miten ollakaan: isäntä mietti asiaa mielessään ja löysi oivan keinon riidan poistamiseksi.

Hän kutsui Pekan ja Matin luokseen, antoi kumpaisellekin suuren summan rahaa ja sanoi heille:

»Ottakaa sauva käteenne, vyöttäkää itsenne ja lähtekää suureen, avaraan maailmaan. Olkaa siellä täsmälleen yksi vuosi ja tuokaa kotiin tullessanne jokin lahja minulle. Se teistä, joka tuo harvinaisimman, kallisarvoisimman ja hyödyllisimmän lahjan, pääsee isännäksi kotitaloonsa. Lähtekää siis matkalle, ja olkoon siunaus mukananne!»

No, mikäpäs siinä! Arvaahan sen, että pojat olivat iloisia päästessään kerrankin suureen, kauniiseen maailmaan. Alussa he kulkivat yhdessä tietä pitkin ajattelematta ollenkaan matkansa vakavaa tarkoitusta. He vain iloitsivat ja riemuitsivat kaikesta siitä kauniista, jota matkallaan näkivät.

Tulivatpa he sitten pitkän, väsyttävän vaelluksen jälkeen paikkaan, josta haarautui kaksi tietä. Vasemmanpuolinen tie oli leveä, kaunis ja tasainen. Tien laidassa oli taulu, jossa seisoi seuraavat merkilliset sanat:

»Tie rikkauteen!»

Mutta oikeanpuolinen tie oli kapea, kivikkoinen ja kuoppia täynnä. Sielläkin oli vanha, vino ja lahonnut taulu, josta voi vaivoin lukea sanat: »Tie onneen!»

Olipa siinä todellakin kaksi merkillistä tienviittaa!

Pojat pysähtyivät pitkäksi aikaa tähän tienristeykseen. Olihan siinä niin paljon miettimistä! Piti näet päättää kumpaa tietä nyt lähtisi eteenpäin kulkemaan.

»Tie rikkauteen on paras», sanoi Pekka. »Kulta tuo muassaan valtaa, mainetta ja kunniaa. Puhe onnesta on paljasta lörpötystä. Raha on suurin onni mitä maan päällä voi saavuttaa. Seuraa siis minua!»

»En voi», sanoi Matti vakavasti. »Sydämen onni on kallisarvoisempi kuin kaikki maailman kullat ja kalleudet. Mutta tehkäämme näin: mene sinä omaa tietäsi rikkautta etsimään, minä taas lähden onnea tavoittamaan. Sitten vuoden kuluttua kohtaamme toisemme tässä samassa paikassa. Kumpi meistä on valinnut oikean tien, se nähdään sitten.»

No, Pekka tietysti suostui veljensä ehdotukseen. Tie saattoi olla pitkä kummallakin; siksipä he erosivat ja lähtivät aikaa tuhlaamatta kumpikin omaa tietänsä.

Kuten sanottu oli »tie rikkauteen» leveä ja tasainen. Ja mitä kauemmaksi eteenpäin Pekka kulki, sitä komeammaksi muuttui tie. Tästä Pekka oli suuresti iloissaan ja ajatteli säälien veljeään, joka oli lähtenyt sille kuraiselle ja kapealle tielle.

Pitkältä ei Pekka vielä ollut ehtinyt kulkea, kun hän huomasi vanhan äijäpahaisen kävellä kompuroivan edellään. Äijä parka läähätti ankarasti ja näytti aivan loppuun nääntyneeltä. Hänellä olikin suuri, raskas säkki selässään. Ukko rukka käveli aivan kumarana raskaan taakkansa alla ja hiki tippui suurina, raskaina pisaroina hänen kasvoiltaan maahan. Saavuttuaan ukon luo kuuli Pekka hänen mutisevan ikäänkuin itsekseen:

»Nuorilla on aina voimia enemmän kuin itse tarvitsevatkaan. Helppo on heidän sen vuoksi matkustaa. Mutta vanha, väsynyt kulkija saa usein nääntyä avun puutteessa.»

Pekka ei ollut ukosta tietääkseenkään. Mitäpä olisikaan hän mokomasta, ikäkulusta äijäpahasesta välittänyt. Hän vain jatkoi tyynesti matkaansa ja aikoi sivuuttaa ukon sen pitemmittä puheitta.

Mutta silloin äijä pysähtyi ja laski säkkinsä maahan. »Nuorukainen», sanoi hän, »etkö tahdo kantaa pikkusen matkaa säkkiäni? Maksan sinulle runsaan korvauksen.»

»Milläpä sinä sen maksat?» tuumi Pekka hymyillen halveksivasti. Kuitenkin heitti hän säkin selkäänsä ja alkoi astua eteenpäin. Ukko seurasi häntä kummallisesti hymyillen.

Säkki oli raskas, niin raskas, että Pekkaa puolittain kadutti, kun tuli ollenkaan ryhtyneeksi leikkiin. Kauan aikaa hän kantoi säkkiä, kunnes hänen koko ruumiinsa oli niin väsynyt, että hän luuli kuolevansa ja silmissä musteni. Silloin hän laski säkin maahan ja sanoi:

»Luulen, että se saa jo riittää!»

»Jopa toki», hymähti ukko. »Kauanpa sinä kestitkin.»

Sitten ukko kaivoi säkistään esille kultaisen linnun, piti sitä Pekan ihmettelevien silmien edessä ja lausui:

»Kultaa ja kalleuksia minulla ei ole antaa sinulle. Mutta minä lahjoitan sinulle tämän linnun. Tiedä, että se on taikalintu ja munii yhden kultarahan joka päivä. Ota se palkkioksi jalosta työstäsi!»

Ja ennenkuin Pekka oli edes ehtinyt kiittää lahjasta, hävisi ukko säkkineen päivineen hänen silmiensä edestä. Silloin Pekka tuli vakavaksi ja alkoi miettiä asiaa. Kyllä hän nyt ymmärsi, että ukko ei ollutkaan mikään tavallinen ihminen, vaan jokin haltija. Mutta tietysti se oli ollut hyvä haltija, koska kerran oli antanut hänelle niin kallisarvoisen lahjan. Siksipä Pekka katsoikin turhaksi lähteä etempää rikkautta etsimään, vaan kääntyi takaisin, kiiruhtaen kultalintuineen sovittuun yhtymäpaikkaan Mattia odottelemaan.

Vanha äijä oli kuin olikin haltija. Siksipä ei olekaan ihmettelemistä siinä, että hän melkein samalla hetkellä, jolloin oli Pekan näkyvistä kadonnut, ilmestyi Matille, jälleenkin kantaen raskasta taakkaa. Harmaat hapset valuivat takkuisina ukon olkapäille ja hän näytti kovin kehnolta ja kurjalta. Matin kävi häntä sääliksi ja tarjoutui vapaaehtoisesti kantamaan säkkiä hetkisen aikaa.

Ukko katsahti häneen tutkivasti, hymähti sitten ja nosti säkin hänen selkäänsä. Säkki oli suuri ja kookas, mutta Matti kantoi sitä iloisella mielellä ja siksi se tuntui hänestä kovin kevyeltä. Matti kantoi säkkiä koko päivän ja olisi kantanut vielä seuraavanakin, ellei ukko olisi itse estänyt häntä siitä.

»Jo riittää, poikaseni», sanoi äijä tavattoman lempeästi. »Pyydä nyt minulta jotakin palkaksesi?»

Matti mietti tuokion, katsellen ukon kirkkaita loistavia silmiä.

»En tahdo mitään», sanoi hän sitten päättävästi.

Ukko hymyili. »En sinulle kultaa tarjoaisikaan», sanoi hän. »Mutta ehkä voin toisella tavalla olla sinulle hyödyksi. Sano minulle minne olet matkalla!»

»Sitä en tiedä itsekään», virkkoi poika. »Mutta minä etsin täältä onnea.»

»Ohoh», hämmästeli ukko. »Onneako etsit? Sitten lienee sinun parasta kääntyä takaisin, sillä onnea et täältä milloinkaan löydä.»

Matti katseli miettien eteensä. — »Ei», sanoi hän sitten varmasti, »takaisin en käänny. Minun täytyy löytää onni.»

»No, hyvä», tuumi ukko. »Olisi minulla täällä pussissani esine, joka sinulle onnen toisi. Minäpä lahjoitankin sen sinulle. Itse en sitä enää tarvitse.»

Niinpä ukko siis kai voi pussistaan esille kallisarvoisen lahjansa. Se oli vanha, kulunut, mitättömän näköinen huilu. Matin täytyi hymyillä ukon lahjaa katsellessaan. Mutta hän ei sanonut mitään, sillä hän ei tahtonut pahoittaa vanhuksen mieltä.

»Enpä antaisikaan tätä sinulle», sanoi ukko, »ellei se olisi käynyt minulle tarpeettomaksi. Tällä huilulla on unohduksen suuri lahja. Saat kohta kokea sen voimaa.»

Ukko kohotti huilun huulilleen ja heläytti ilmoille raikkaan sävelen. Ja niin ihana, surumielisen kaihoava ja kaikkinielevä oli se sävel, että Matti luuli olevansa seitsemännessä taivaassa. Ikinä ei Matti ollut sellaista soittoa kuullut. Kaikki häipyi kuin uneen hänen ympäriltään — jälelle jäi vain yksi ainoa, siunattu onnen tunne.

Kun soitto oli lakannut kuulumasta; katsahti Matti ympärilleen ja huomasi, että ukko oli kadonnut. Taikahuilua, tuota merkillistä huilua, havaitsi hän pitävänsä kädessään. Hän katseli sitä hetkisen ja pisti sen sitten varovasti poveensa.

»Tämä on suuri lahja», ajatteli hän. »Minä olen todellakin löytänyt onnen.»

Silloin Matti otti kiireesti jalat alleen ja lähti taivaltamaan kohti tienristeystä. Siellä oli Pekka jo jonkun aikaa häntä ikävällä odotellut.

»Missä sinulla nyt on se onni?» kysyi Pekka Matilta.

»Sen saat kotona nähdä», vastasi Matti. »Mutta missäs se sinun rikkautesi on? Vai onko se tuo kultalintu?»

»Sepä juuri», sanoi Pekka ylpeästi.

»Isä saa ratkaista kumman lahja on parempi», virkkoi Matti. »Vuosi on kulunut; lähtekäämme siis kotiin.»

Talonpoika oli suuresti iloissaan saadessaan kaksi niin harvinaista lahjaa. Pekan kultalintu oli hänestä erittäin kallisarvoinen ja hyödyllinen kapine. Mutta Matin huilu ei hänestä ollut paljonkaan arvoinen. Siksi sai Pekka talon, ja Matin täytyi lähteä maailmalle.

Matti kulki suruissaan tietä pitkin ja soitteli huiluaan. Sattuipa silloin kuningas matkustamaan siitä ohi ja kuulemaan tuon vienon tenhoisan soiton. Se oli kuninkaasta niin kaunista, että hän kutsui Matin luokseen, käski hänen nousta kultaisiin vaunuihinsa ja vei hänet mukanansa kuninkaanlinnaan. Siellä Matti kohosi arvossa ja kuninkaansa suosiossa, kunnes häntä lopulta sanottiin valtakunnan »kruunaamattomaksi kuninkaaksi».

Hän oli siis sittenkin valinnut oikean tien — sen tien, joka vie todelliseen, läpi koko elämän kestävään onneen!

SATUPRINSESSA.

Olipa kerran pieni poika, Kultasydän nimeltään, joka asui pienessä mökissä suuren meren rannalla. Hänen isänsä ja äitinsä olivat kauan sitten kuolleet jossakin haaksirikossa, ja Kultasydän eleli nyt vanhan isoisänsä kanssa kahden. Nimensä oli poika saanut hyvästä sydämestään, jonka sanottiin olevan puhdasta kultaa.

Suuri, rannaton meri oli jo aikaisin tehnyt syvän vaikutuksen poikaan. Tuntikausia saattoi Kultasydän viipyä meren rannalla keräillen simpukoita ja näkinkenkiä tahi rakennellen valkeasta hiekasta komeita linnoja ja uljaita torneja. Mutta iloinen ja tyytyväinen oli hän aina, eikä hän milloinkaan valittanut suurta yksinäisyyttään.

Vanha iso-isä suri kuitenkin sitä, ettei Kultasydämellä ollut ikäistensä seuraa Siksipä hän otti usein pojan mukaansa mennessään verkkojaan tai siimojaan kokemaan. Joskus myöskin, kun ilma oli lämmin ja meri tyyni, saattoi vanhus tuntikausia kertoilla satuja hartaasti kuuntelevalle pojalle. Näiden tarinoiden tapahtumapaikkana oli aina meri, ja merestä ja sen asukkaista ne useimmiten kertoivatkin. Kultasydämen silmissä oli aina vanhuksen puhuessa omituinen, kaipaava katse, jonka ilmettä iso-isä ei pystynyt selittämään.

Mutta Kultasydän, arvaahan sen, ei ollutkaan mikään tavallinen lapsi. Hän olikin prinssi satujen mailta, vaikkapa hän ei edes itse sitä tietänyt. Siitä johtui hänen silmiensä syvä ja kiehtova katse ja siitä koko hänen olentonsa merkillinen salaperäisyys. Siksi kuunteli hän satuja kaipaava ilme silmissään, sillä hän ikävöi kotimaahansa, satujen maahan, jossa hänen oikea kotinsa oli. Niin, hän oli todellakin satuprinssi, joka jostakin kohtalon oikusta oli joutunut tänne maailmaan. Kerrotaanhan sellaisia joskus eläneen täällä tavallisten ihmisten joukossa.

Iso-isällä oli muun omaisuutensa ohella kaunis, valkeaksi maalattu vene, joka tavallisesti oli kiinnitetty laituriin vahvalla köydellä. Kultasydän olisi joskus mielellään soudellut sillä, mutta sitä ei iso-isä koskaan sallinut. Suuren meren kanssa ei näet ollut leikkimistä.

Eräänä päivänä istui Kultasydän tapansa mukaan meren valkealla hiekkarannalla. Hän katseli kauas yli meren aaltojen, sinne, missä taivas melkein huomaamatta yhtyi meren sineen, ja ajatteli, että mahtaisi olla ihanaa saada joskus purjehtia tuonne kauas. Mutta hän ymmärsi, että se oli mahdotonta, ja syvä huokaus kohosi hänen rinnastaan.

Silloin näytti hänestä kuin olisi taivaanrannalle kohonnut komea linna. Korkeat tornit piirtyvät selvästi taivasta vasten, ja kimmelsivät auringonpaisteessa kuin sula kulta. Kukkivat puut ympäröivät koko linnaa mitä värikkäimmän vyön lailla. Linnan ikkunat kimmelsivät auringon välkkeessä kuin sateenkaari. Ja yli aaltojen kantautui ihanaa, kiehtovaa soittoa, joka kumman kutsuvana kajahteli Kultasydämen korvissa.

Ihmetellen ja ihastuneena seisoi Kultasydän rannalla linnaa katsellen. Milloinkaan ennen ei hän ollut nähnyt mitään niin kaunista. Äkkiä alkoi linna vaipua taivaanrannan taakse ja katosi kuin sumu hänen silmiensä edestä.

Kultasydän siristi silmiään paremmin nähdäkseen, mutta linna oli kuin olikin kadonnut. Silloin hän aivan kuin heräsi unesta ja juoksi tupaan iso-isän luo.

»Tiedätkö, iso-isä, olen nähnyt jotakin oikein kaunista», selitti hän iloisesti. »Näin kaukana Merellä niin suuren ja komean linnan, ettei sen vertaista liene toista maailmassa. Sano minulle mikä linna se on!»

»Vai niin», sanoi iso-isä hitaasti. Sitten hän lopetti verkon kutomisen ja pisti verkon paulaan. »Ei se mikään linna ole. Se on vain kangastus.»

»Mutta mistä se johtuu?» tiedusteli Kultasydän edelleen.

»Niin no, kerrotaanhan siitä kangastuksesta paljonkin», virkkoi iso-isä. »Sanotaan, että siellä kaukana meren takana on satulinna. Siellä kuuluu asuvan satuprinsessa aivan yksinään. Merimiehet kertovat nähneensä linnan usein aivan läheltä, mutta kenenkään ei ole vielä onnistunut päästä sinne sisälle. Monet ovat sitä kyllä yrittäneet, mutta turhaa se on ollut. Kerrotaankin ettei linnaan kukaan tavallinen ihminen voi päästä. Sinne pääsee vain oikea satuprinssi, jota prinsessa siellä kuuluu odottavan. Kukapa sitten sen paremmin tietää! Sen parempaan selvyyteen ei linnasta kuitenkaan ole päästy.»

Iso-isä täytti piippunsa, sytytti sen ja jatkoi sitten:

»Olen minäkin sitä linnaa etsinyt monta vuotta. Mutta jälkeäkään en ole siitä milloinkaan tavannut. Se on kuin saavuttamaton satu meille ihmisille.»

»Kun tulen suureksi», puhui Kultasydän miettiväisenä, »lähden minä satulinnaa etsimään. Minä löydän sen varmasti.»

»Ehkä», hymyili iso-isä. »Mutta siihen asti saat olla sitä ajattelematta.»

Olisipa iso-isä silloin tiennyt, että Kultasydän olikin satuprinssi; eipä hän silloin olisi niin välinpitämättömästi hänelle puhunut. Mutta hän ei sitä aavistanutkaan, ja luullakseni olikin se parasta heille molemmille.

Sillä eräänä aamuna iso-isä ei noussutkaan vuoteeltaan kahvia keittämään, kuten hänen tapansa ennen oli ollut. Hän vain lepäsi vuoteellaan kylmänä, kalpeana, liikkumattomana. Kultasydän nousi ja katseli vanhusta ihmetellen.

»Herää, isoisä!» pyysi hän hartaasti. »Minä olen täällä niin yksin.»

Hän tarttui vanhuksen kurttuiseen käteen ja ihmetteli, miksi käsi oli niin kylmä ja kankea. Sitten hän taas koetti saada vanhusta heräämään. Mutta hän ei itkenyt yhtään, sillä hän ei käsittänyt kuolemaa.

Ja eräänä päivänä tuli mökille paljon vieraita ihmisiä ja he veivät mennessään pois vanhan iso-isän ruumiin. Kultasydämelle he sanoivat, että iso-isä oli mennyt taivaaseen. Kultasydän uskoi sen kyllä, sillä olihan iso-isä usein sanonut, että kaikki hyvät ihmiset kuoltuaan pääsevät taivaaseen. Ja iso-isä oli hyvä, siitä ei ollut epäilystä. Sitä Kultasydän vain suri, ettei hän päässyt taivaaseen iso-isän mukana.

Ihmiset olisivat vieneet Kultasydämenkin muassaan, mutta hän juoksi ulos ja piiloutui metsään. Vasta seuraavana päivänä uskalsi hän tulla jälleen mökille.

»Täytyykö minun nyt kuolla nälkään», tuumi Kultasydän itsekseen. »Onhan iso-isä mennyt taivaaseen.»

Samassa sattui hän luomaan katseensa merelle päin, ja siellä välkkyi ja kimmelsi satulinna entistään paljon komeampana. Nyt ei Kultasydän enää voinut kiusausta vastustaa; hän pisti muutamia iso-isän leipomia leipiä, eväspussiin, juoksi laiturille ja astui valkeaksi maalattuun veneeseen. Sitten hän irroitti veneen laiturista ja alkoi soutaa satulinnaa kohti.

Kauan aikaa hän sousi aavaa merta, eikä satulinna vain tullut lähemmäksi. Mutta Kultasydän ei hellittänyt, vaan itseensä luottaen ponnisti yhä eteenpäin. »Tuo satulinna on elämäni ainoa päämäärä», ajatteli hän. »Minun täytyy se saavuttaa.»

Ja hän sousi ja sousi yhä. Mutta eräänä päivänä, kurkistaessaan sattumalta yli laidan, havaitsi hän hiuksensa muuttuneen lumivalkoisiksi. Vuodet olivat vierineet aivan huomaamatta ja hänestä oli tullut vanhus.

»Kai minä kohta jo kuolen», ajatteli Kultasydän. »Ja satulinna on vielä saavuttamatta.»

Hän tarttui taas airoihin ja entistä nopeammin alkoi vene kiitää eteenpäin. Mutta eräänä päivänä nousi hirveä myrsky, ja Kultasydän veneineen joutui keskelle hurjinta myllerrystä.

Ennen kuin Kultasydän oli ehtinyt laskea kolmeen, keikahti vene kumoon ja hän itse joutui aaltojen varaan. Siitä hän ei kuitenkaan hämmästynyt, ei vähääkään, vaan alkoi heti uiden pyrkiä satulinnaa kohti.

Mutta mahdotontahan sellaisessa aallokossa oli kauan kestää, arvaahan sen, ja Kultasydän havaitsikin pian viimeisen hetkensä olevan käsissä. Viimeisen kerran kohosi hän nyt aallon harjalle ja katsahti ympärilleen. Silloin hän kuuli äkkiä kovaa suhinaa selkänsä takaa.

»Mikä suhina se on?» ihmetteli Kultasydän ja katsahti taakseen.

Hän näki siellä suuren linnun, vaakalinnun semmoisen, että se melkein pani hänen hiuksensa nousemaan pystyyn. Lintu lensi suoraan hänen luoksensa, ja koska hän oli hengenhädässä, tarttui hän lujasti sen pyrstöön kiinni. Se kohosi heti ylös ilmaan, ja Kultasydän kiipesi vaivalloisesti linnun selkään, johon asettui mukavasti istumaan.

Yli raivoavien aaltojen, halki pilvien, ilmojen teitä lensi lintu, kunnes myrsky äkkiä taukosi ja tuli tyven. Silloin huomasi Kultasydän aivan lähellään kaivatun, satulinnan kultaisten tornien välkkyvän. Lintu lensi suoraan linnaa kohti, laski Kultasydämen sen kukkien koristamalle pihalle, suihkukaivon reunalle, virkistävän veden ulottuville. Sitten se lensi pois.

Hetkisen istui Kultasydän paikallaan kuin pyörtyneenä; sitten hän väsyneenä ryömi kaivon partaalle ja joi ahnaasti helmeilevän kirkasta vettä. Veden mukana hän tunsi voimiensa jälleen palaavan ja riemusta huudahtaen kohosi hän pystyyn siitä iloissaan, että vihdoinkin oli saavuttanut päämääränsä. Silloin hän huomasi lapsen tai nuoren tytön seisovan vieressään ja katselevan häneen tarkkaavasti. Tytöllä oli kukista tehty kruunu päässä ja hänen silmänsä loistivat kirkkaina kuin kaksi tähteä.

»Tervetuloa satulinnaan!» sanoi tyttö ja hymyili. »Kauan olen sinua jo odottanutkin.»

»Kuka sinä olet?» kysyi Kultasydän.

»Minähän olen satuprinsessa», virkkoi tyttö.

»Ja sinä olet kaivattu satuprinssi. Luulin jo, ettet milloinkaan saapuisi tänne. Tässä hetkinen sitten näin sinun kuitenkin kamppailevan aaltojen keskellä, ja lähetin Rok-lintuni sinua pelastamaan.»

»Vai sinä sen lähetit», sanoi Kultasydän. Sitten hän huokasi syvään ja jatkoi: »Mutta minä olen jo vanha ja vaivainen. Ei ole minusta sinulle paljoakaan iloa.»

»Sitä en minä näe», sanoi tyttö, ja se oli totta. »Satulinnassa ei vanhuutta ole ollenkaan. Samoin kuin kuolema, on sekin täältä pois karkoitettu. Täällä on vain nuoruutta, nuoruutta ikuisesti.»

Vanha, harmaapartainen Kultasydän oli kuin olikin muuttunut ihanaksi nuorukaiseksi. Saattaa arvata, ettei hänen ilollansa ollut nyt määrää päästyänsä vihdoinkin kaivattuun satulinnaan. Mutta äkkiä menivät hänen kasvonsa pilveen ja hän huokasi raskaasti:

»Miksi se kesti niin kauan?» sanoi hän ikäänkuin itsekseen.

Tyttö hymyili. »Olisit sinä tänne jo ennenkin päässyt», sanoi hän. »Mutta sinulta on puuttunut lapsen-usko. Satulinna oli sinua kyllä aina yhtä lähellä.»

»Sitäpä en tiennyt», sanoi Kultasydän. »Kummallista, sinä, joka näytät niin nuorelta, olet kuitenkin paljon viisaampi kuin minä.»

»Minun ikääni ei voi laskea», naurahti satuprinsessa. »Kuitenkin se lienee useita tuhansia vuosia.»

Onnellinen hohde syttyi Kultasydämen silmiin.

»Kaivattu satujen maa», sanoi hän hiljaa. »Olen siis vihdoinkin sen saavuttanut».

»Niin», sanoi satuprinsessa, »kiitä onneasi! Sillä vain täällä voimme todella tuntea itsemme onnellisiksi.»

TONTTUJEN JOULULAHJA.

Talossa asui kaksi tonttua, Nippe ja Nappe. Molemmilla oli pitkä, harmaa parta ja punaiset piippolakit, niinkuin tontuille kuuluukin. Ellei Nipen parta olisi ollut lyhyempi ja harvakarvaisempi kuin Napen, ei heitä olisi kukaan voinut eroittaa toisistaan. Niin yhdennäköisiä he olivat. Mutta katsomalla tarkasti heidän partojaan, saattoi juuri ja juuri sanoa, kuka oli Nippe, kuka Nappe.

Tietystihän talossa asui muitakin kuin nämä kaksi tonttua. Talon oikea omistaja oli vanha, köyhä leskivaimo ja hänen kaksi lastansa, Hannu ja Kerttu. Ennenvanhaan, lasten isän eläessä, oli talo nähnyt hyviäkin päiviä. Mutta sitten oli tullut puute ja kurjuus, köyhyys ja hätä, eikä lapsilla lopulta ollut leipääkään syödäksensä. Ei milloinkaan oltu tässä talossa niin kurjia päiviä vietetty, sen saattoivat tontut vakuuttaa, jotka olivat asuneet talossa jo toistasataa vuotta. Ja heidän kävi pienissä sydämissään kovasti sääliksi lapsia, ja he alkoivat miettiä, millä tapaa saisivat puutteen ja hädän edes hetkiseksi karkoitetuksi pois talosta.

Eräänä iltana, vähää ennen joulua, saapui leskivaimo väsyneenä ja alakuloisena kotiin työstä. Lähestyvä joulu oli lumonnut lapset; he asettuivat äidin ympärille ja alkoivat udella joulusta ja Joulupukista.

»Äiti, tuleeko Joulupukki meille tänä vuonna?» kysyi Hannu äkkiä. »Naapurin Pekka sanoi sen käyneen heillä viime vuonnakin.»

Äiti huokasi. »Ei Joulupukki tule köyhien luo», sanoi hän surullisesti.

»Vai ei tule», sanoi Hannu alakuloisesti. Mutta sitten hänen silmänsä leimahtivat ja hän huudahti katkerasti: »Joulupukki on ilkeä! En tahdo milloinkaan nähdä häntä!»

»Niin, katsos, lapseni», selitti äiti, »eihän se Joulupukin syy ole. Hänellä on niin paljon työtä ja hommaa näin joulun edellä, ettei hän mitenkään ehdi kaikkia muistaa. Eikä minulla ole edes rahaakaan voidakseni kirjoittaa hänelle.»

»Älähän sentään sure, poikaseni», jatkoi äiti silitellen Hannun tummia, pehmeitä hiuksia. »Voihan Joulupukki kaikesta huolimatta kerran vielä tulla meillekin. Kukapa sen tietää. Kunhan vain lupaatte olla kilttejä lapsia.»

»Sen lupaamme», vakuuttivat Hannu ja Kerttu.

Mutta Nippe ja Nappe istua kököttivät uunilla ja olivat kuulleet koko keskustelun. Nyt he iskivät silmää toisilleen ja Nippe sanoi:

»Olisikohan Joulupukki todellakin saattanut unohtaa Kertun ja Hannun? Se olisi kauhean väärin Joulupukin puolelta, sillä niin kilttejä lapsia ei ole koko maailmassa.»

»Väärin todellakin», sanoi Nappe. »Mutta minä olen kuullut tallitontulta, että Joulupukki useimmiten tulee juuri kilttien lasten luo.»

»Sitten tämä on käsittämätöntä», aprikoi Nippe. »Olisikohan Joulupukki sittenkin unohtanut koko asian?»

»Oli miten oli», sanoi Nappe päättävästi, »minä pidän paljon lapsista ja tahdon tehdä jotakin heidän hyväksensä.»

»Sehän juuri on minunkin ajatukseni», puhui Nippe. »Mutta mitäpä tekisimme? Ai, kuules veli, mitähän, jos lähtisimme Joulupukin luo puhumaan tästä Kertun ja Hannun asiasta?»

»Sen me teemme», innostui Nappe. »Kerromme hänelle oikein perusteellisesti kuinka kilttejä ja hyviä lapsia Hannu ja Kerttu ovat. Varmasti ukko heltyy, sillä hänellä on hyvä ja hellä sydän, joka sykkii lämpimästi kaikille köyhille ja kärsiville. Ja saammepa nähdä, ettei ukko ensi jouluna unohda käydä täällä.»

No, eihän siinä mitä! Tontut pujahtivat ketterästi alas uunilta ja hiipivät ulos lumeen ja pakkaseen. Joulupukki kuului asuvan jossakin Pohjoisnavan lähellä, tontut siis suuntasivat askeleensa suoraan räiskyviä revontulia kohti. Tonttumaailmassa ei kyllä ole rautateitä eikä höyrylaivoja, mutta heillä on siellä paljon nopeampiakin kulkuneuvoja, siitä saatte olla varma. Hirvet, nuo pitkäkoipiset eläimet, ne kuljettavat tonttuja paikasta paikkaan pikajunan nopeudella. Sellaisen selkään istahtavat Nippe ja Nappekin ja saapuivat tuossa tuokiossa Joulupukin satumaiselle asunnolle.

Sielläkös vasta oli työtä ja touhua! Kokonainen tonttuparvi siellä kilkutti ja kalkutti, hyöri ja pyöri. Joulupukki itse valvoi ylimmäisenä johtajana koko tätä tyytyväisenä ahertavaa tonttujoukkoa.

Kaunis ja komea oli Joulupukin työpaja jo ulkopuoleltakin. Korkealle tähtiä kohti kohosivat sen läpinäkyvät jääseinät, kimaltaen kummasti täysikuun valjussa valossa. Nippe ja Nappe eivät olleet täällä, Joulupukin asunnossa, käyneet yhdeksäänkymmeneen vuoteen, ja silloin oli tämä linna ollut verrattain mitätön. Kovin mahtavaksi oli linna heidän poissaollessaan kohonnut ja kasvanut, se täytyi heidän myöntää. Eipä siis ihme, ettei Joulupukki kaikkia köyhiä, pieniä lapsia muistanut. Olisihan hänellä nytkin jo liiaksikin paljon työtä ja hommaa.