Part 1
language: Finnish
HALLATAR JA PAIMENTYTTÖ
ja muita satuja
Kirj.
SAKARI SALOVAARA
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1925.
SISÄLLYS:
Hallatar ja paimentyttö. Tonttukuninkaan kiitollisuus. Kaksi tietä. Satuprinsessa. Tonttujen joululahja. Metsänpeikko. Nukkuva prinsessa. Kuningas Pakkanen ja Auringontytär. Satu Matista, Mustista ja noita-akasta. Satu uskosta ja rakkaudesta.
HALLATAR JA PAIMENTYTTÖ.
Laajan, karpaloita kasvavan suon keskellä asuu Hallatar maanalaisessa jäälinnassaan. Suopursut peittävät linnaan johtavan salaisen käytävän, ja virvatulet tanssivat suolla tarkkaa vartiopalvelusta toimittaen. Päivällä, auringon valaistessa maata, nukkuu Hallatar linnassaan sikeää unta. Mutta kun yö tulee, nousee hän kiireesti ylös maan päälle ja karkeloi ympäri suota hyppien mättäältä mättäälle virvatulien valjussa valossa.
Hallatar on ylpeä, kylmä ja kova kuin kirkas jää. Hän tahtoo olla yksinvaltias kuningatar valtakunnassaan. Voi sitä, joka sattumalta tahi vapaasta tahdostaan joutuu hänen kättensä ulottuville! Virvatulien petollinen leikki viekottelee sellaisen onnettoman kauas suolle, jossa Hallatar vihdoin jäisellä henkäyksellään jäädyttää hänet jääkalikaksi. Silloin Hallatar tanssii riemusta koko pitkän yön, niin että kristallikirkkaan huntunsa liepeet korkealle hulmuavat.
Eräänä päivänä heräsi Hallatar unestaan heleään kellojen kalkkeeseen. Vihastuneena hypähti hän jääkukin koristellusta vuoteestaan ja kysyi Pursulta, joka piti vartiota oven edessä:
»Mistä se semmoinen kilke ja kalke kuuluu?»
»Tuoltahan se, aholta metsän takaa», vastasi Pursu. »Virvatulet sanovat siellä olevan karjaa laitumella.»
»Vai karjaa laitumella», mutisi Hallatar pahanilkisesti. »Sitten siellä on paimenkin. Hänestä se kaikki paha lähtee.»
Samassa kuuluikin yli suon heleänkirkas, kaukainen lapsen ääni. Se lauloi jotakin iloista vallatonta laulua, jota kaiku kantoi suon toiselta laidalta toiselle, kunnes ääni viimein tuntui tulevan kaikilta neljältä ilmansuunnalta. Sitten ääni häipyi häipymistään ja lakkasi lopulta kokonaan kuulumasta.
Hallatar oli katketa kiukusta. »Uskaltaako tuommoinen mitätön paimentyttö minua uhmata», ajatteli hän. »Totta kyllä on, etten nyt päivällä voi hänelle mitään. Mutta tuleepa kerran yö, ja silloin hän saa tuntea valtani.»
Tulihan yö, mikäs siinä, mutta silloin paimentyttö ei enää ollut Hallattaren saavutettavissa. Pois hän oli kiiruhtanut karjoineen kaukaiseen, varakkaaseen taloon, jonka karjaa hän paimensi ja josta hän sai elatuksensa. Yöllä paimentyttö nukkui talon aitassa, jossa paitsi häntä piti asuntoa pieni piippolakkinen, pitkäpartainen tonttu. Tonttu ja tyttö olivat hyviä ystäviä ja juttelivat pitkiä juttuja keskenään milloin vain aika myöten antoi. Varsinkin vanha tonttuvanhus tiesi kertoa monia kummallisia tarinoita siitä kaukaisesta ajasta, jolloin karhut ja sudet kiertelivät talon ympärillä. Tyttö puolestaan kertoi tontulle minkälaisilta metsät nykyään kaukana salolla näyttivät ja miten siellä elettiin. Niin oli vähitellen kehittynyt syvä ja kaunis ystävyys tonttuvanhuksen ja paimentytön välille. Kumpikin heistä olisi ollut valmis uhraamaan itsensä toisen edestä.
No niin, paimentyttö siis saapui rauhassa kotiin tietämättä mitään Hallattaren pahoista aikeista. Hän meni levolle aittaansa ja puheli sinä yönä myöhään tonttuvanhuksen kanssa.
»Tiedätkö, tonttuseni», sanoi hän, »olen tänään löytänyt harvinaisen suuren suon. Sen lähellä on vanha, nurmettunut aho, josta karja saa syödä mehevää ruohoa. Ja itse suolla kasvaa niin suuria, punaisia ja kauniita karpaloita, ettet sinäkään koko pitkän ikäsi aikana ole varmaankaan sellaisia nähnyt, saati sitten maistanut. Mutta huomenna, tonttuseni, otan minä tuokkosen mukaani ja poimin sinulle oikein paljon marjoja. Kelpaapa meidän sitten taas elellä.»
Tonttuvanhus hymähteli, nauroi ja hymyili, ja silitteli pelkästä ilosta partaansa, niin että kaksi karvaa irtautui siitä ja putosi lattialle. Tämä olisi saattanut olla varsin vakava tapaus, sillä kaikki tontut pitävät partaansa äärettömän pyhänä. Onneksi ei tonttu itsekään huomannut koko tapausta.
»Pidän paljon marjoista, tyttöseni», puhui hän. »Vanha tonttuvanhus saakin niin kovin harvoin mitään parempaa ruokaa. No, hyväähän on kyllä joulupuuro ja pääsiäismämmi, mutta ne suuret juhlapäiväthän ovat vain kerran vuodessa. Minkälaista elämä näin arkioloissa on, sen tiedät itse parhaiten.»
»Mutta siitähän minun ei pitänyt sinulle puhua», jatkoi tonttu. »Tahdoin vain hiukan varoittaa sinua, ettet siellä retkeillessäsi eksyisi metsään tai sortuisi suolle. Siellä on paljon sellaisia salahautoja, joihin helposti saattaisit vajota ja jäädä iäksi päiviksi.»
»En minä eksy», sanoi paimentyttö.
Sitten hän pian nukkui lapsen huoletonta unta.
Mutta kaukana suolla riehui Hallatar raivoissaan. Olihan paimentyttö livahtanut häneltä sivu suun, mennyt ties kuinka kauas ja saattoi nyt rauhassa nauraa hänen vihalleen. No niin, olisihan hänen pitänyt se tietää! Kukapa tulisikaan suolle öiseen aikaan, virvatulien kaameaan välkkeeseen. Mutta hän, Hallatar, keksisi kyllä keinon, jolla saisi paimentytön viipymään iltaan asti.
»Asettakaa parhaat marjat mättäille!» sanoi hän virvatulille. »Pankaa ne siihen järjestykseen, että ne vähitellen johtavat poimijansa kauas suolle. Huomis-aamuksi pitää kaikki olla valmista!»
Virvatulet ryhtyivät työhön. Ne liehuivat, hyppivät ja tanssivat kuin virmatautiset. Mutta kun aamu tuli, loistivat kauneimmat karpalot mättäillä, punaisina, suurina, houkuttelevina. Ne oli sovitettu niin mestarillisen viettelevään järjestykseen, että poimijan täytyi seurata niitä ja joutua auttamattomasti eksyksiin keskelle suota.
Hallatar oli äärettömän iloinen saatuaan ilkeän juonensa näin hyvään päätökseen. »Nyt paimentyttö on varmasti minun», ajatteli hän, »ja minä pääsen kuulemasta hänen hirveitä laulujaan.» Sitten hän tanssi suuren voittotanssin suolla, kunnes aamu vihdoin valkeni, ja hänen täytyi laskeutua alas kylmään jäälinnaansa. Siellä hän laskeutui uhkealle vuoteelleen ja koetti nukkua. Mutta niin hartaasti odotti hän puuhiensa onnistumista, ettei uni koko pitkänä päivänä tullut hänen silmiinsä.
Vasta iltapäivällä saapui paimentyttö karjoineen suuren suon lähettyville. Karjansa jätti hän aholle, metsän laitaan, mutta kiiruhti itse innosta palaen marjoja poimimaan. Ensin hän löysi mitättömän pieniä ja mauttomia marjoja, joita ei juuri viitsinyt tontulle viedä. Mutta, miten ollakaan, äkkiä huomasi hän edessään, mättään täynnä mitä herkullisimman näköisiä, suuria, tummanpunaisia karpaloita. Hän kiiruhti heti sinne, ja hyppeli sitten mättäältä mättäälle seuraten virvatulien rakentamaa, eksyttävää reittiä.
Oli jo ilta, kun paimentyttö vihdoinkin lähti kulkemaan siihen suuntaan, jossa otaksui ahon ja karjan olevan. Mutta hän lähtikin kokonaan toisaalle päin kuin olisi pitänyt. Hän kulki yhä syvemmälle ja syvemmälle vesiperäisellä, upottavalla suolla, kunnes hän vihdoin huomasi eksyneensä ja alkoi itkeä. Joka puolella hänen ympärillään levisi sulia suonsilmiä ja suuria lammikoita. Näytti aivan mahdottomalta selviytyä hengissä kaikkien noiden salahautojen yli senkin vuoksi, kun ilta jo alkoi hämärtää. Tämän huomasi paimentyttökin ja alkoi entistä katkerammin itkeä.
Tuli yö, ja virvatulet alkoivat välähdellä suolla. Paimentyttö värisi vilusta ja pelosta ja kätki kasvonsa esiliinaansa, sillä hänestä tuntui niin kammottavalta täällä suolla. Silloin hän paremmin tunsi kuin näki erään virvatulen tanssivan aivan edessään, ja mikä ihmeellisintä: hän kuuli sen puhuvan selviä, ymmärrettäviä sanoja puhtaalla ihmiskielellä.
»Oletko eksynyt?» kysyi se. »Silloin teet parhaiten seuraamalla minua. Ohjaan sinut pian yli suon kuivaa, lujaa polkua pitkin, joka alkaa tästä läheltä.»
»Todellako?» huudahti paimentyttö. »Olisipa se hauskaa!»
Ja virvatuli alkoi heti tanssia eteenpäin ja viittasi paimentyttöä seuraamaan itseään. Itkien, kylmästä vapisevin jaloin harppaili tyttö eteenpäin toivoen kauhean suon pian loppuvan. Mutta virvatuli ei ajatellutkaan opastaa paimentyttöä suorinta tietä kuivalle maalle; olihan se Hallattaren palvelija ja sen täytyi noudattaa tämän tahtoa. Se siis kuljetti tyttöä sinne päin, missä Hallattaren valmistama, maanalainen vankila häntä odotti. Ja tyttö seurasi virvatulta aavistamatta ollenkaan tämän ilkeitä aikeita.
Yht’äkkiä kuului humahdus — shumms! — ja paimentyttö vajosi pimeään, kosteaan vankilaansa. Samassa saapui Hallatar paikalle ja nauroi ilkeästi. »Siellä saat olla», sanoi hän, »kunnes joku vapaaehtoisesti astuu luoksesi.» Sitten Hallatar riensi pois ja tanssi kuin villitty pelkästä ilosta.
Mutta alhaalla synkässä luolassa itki paimentyttö rajusti ja katkerasti: »Täällä saan olla ikäni kaiken», huokasi hän, »sillä ei kukaan ole niin hullu, että vapaaehtoisesti astuisi tänne pimeyteen.» Ja paimentyttö heittäytyi pitkälleen luolan lattialle ja makasi siinä aivan murtuneena surusta ja epätoivosta.
Mutta suuren talon aitassa istui vanha tonttu levottomana odottaen tyttöä. Yö kului yhä pitemmälle ja pitemmälle, mutta tyttöä ei vain kuulunut. Vihdoin tonttuvanhus ei enää voinut pysyä paikallaan; juuri kun aurinko nousi korkean vaaran takaa, astui hän ulos aitasta ja lähti metsään. Hän käveli matalana ja tarkasti piilossa pysyen, ettei vain kukaan ihminen sattuisi häntä huomaamaan. Onneksi oli aamu vielä liian aikainen väsyneelle ihmiskunnalle; pihapuussa vain kukkui käki ensi tervehdyksensä aamuauringolle...
Metsään päästyään alkoi tonttu juosta. Paimentytön kuvauksesta hän tiesi missä päin suo oli, ja sinne hän nyt kiiruhti kuin hengenhädässä. Pian hän kuulikin kaukaista kellojen kalketta. Hän oli kulkenut hiukan liiaksi oikealle, piti nyt oikaista mutka ja panna vielä lisää vauhtia vanhoihin jäseniin. Jopa saapuikin hän aholle, jossa karja rauhallisena märehti ja söi ruohoa. Tonttuvanhus silmäili etsien ympärilleen, mutta suota ei vain missään näkynyt. Aivan oikein! Paimentyttöhän oli sanonut sen olevan pienen metsikön takana. Tonttu kiiruhti metsään ja pujahteli kuin kärppä oksien alitse. Joka silmänräpäys odotti hän suon tulevan näkyviin naavaisten kuusien välistä. Viimein tonttuvanhus väsyneenä pysähtyi levähtämään. Suosta ei näkynyt merkkiäkään, näkyi vain puita niin kauas kuin silmä kantoi. »Olen lähtenyt väärälle suunnalle», ajatteli tonttuvanhus pyyhkien hikeä otsaltaan. Sitten hän kääntyi ja kiiruhti takaisin aholle.
Siellä hän pysähtyi hetkeksi tuumimaan. Hän oli niin väsynyt, että vapisi ja pitkä parta valui repaleisena ja takkuisena alas rinnalle: Mutta sitä ei tonttu ajatellut, ei ollenkaan, hän vain aprikoi millä ilmansuunnalla mahtoi suuri suo olla. Sitten hän luulikin sen keksineensä ja kiiruhti juoksujalkaa takaisin metsään.
Tällä kertaa hän osui oikeaan. Aava, alakuloisen näköinen suo avautui tuossa tuokiossa hänen silmiensä eteen. Suon laitaan tonttu pysähtyi epäröiden, ei kastumisen pelosta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän yhtään tietänyt, ei aavistanutkaan, mistä paimentyttö olisi löydettävissä. Silloinpa huomasi hänet vanha, hyväntahtoinen sammakko, joka tunsi ja tiesi kaikki suon asiat ja salaisuudet.
»Kylläpä olet kurjassa tilassa, ukko rukka», päivitteli sammakko. »Mikä tuuli sinut tänne suolle toi?»
Tonttu katsahti tutkivasti sammakkoon. Hänestä sammakko näytti hyväsydämiseltä ja luottamusta herättävältä. Eikä hän enää epäröinyt, vaan kertoi sammakolle kaikin huolensa ja vastoinkäymisensä.
»Vai sillä tavalla on asiat», puheli sammakko miettivästi. »Onko paimentyttö kauankin ollut kadoksissa?»
»Eilisillasta lähtien», sanoi tonttu surullisesti.
»Vai niin, vai niin. No, kyllähän se on ikävä juttu. Mutta... mutta jos minä autan sinua, voit kyllä helposti tytön vapauttaa.»
»Missä hän on?» huudahti tonttu kiihkeästi.
»Satunpa senkin tietämään», virkkoi sammakko. »Kuulehan: jos viet minut pois täältä suolta ja suojelet minua, niin kerron sinulle kaikki.»
»Sen kyllä teen, ellet muuta vaadi», lupasi tonttu.
»No kuule siis: pikku tyttö on Hallattaren vallassa. Kauheassa, maanalaisessa luolassa istuu hän vangittuna, kunnes nälkä ja vilu hänet viimein tappaa.»
»Kauheata!» huudahti tonttu. »Sittenhän hänellä ei ole enää pitkältä elonaikaa. Lähtekäämme heti pelastamaan hänet!»
»Ei se niin helposti käy», virkkoi sammakko tyynesti. »Lujat lukot on Hallatar pannut luolan ovelle. Satuin kuulemaan hänen sanansa silloin. Tahdotko kuulla ne?»
Tonttu nyökäytti päätänsä, ja sammakko toisti ne sanat, jotka jo ennestään tiedämme. »Mutta sehän on helppoa», tuumi tonttu. »Minä antaisin vaikka henkeni tytön edestä.»
»Kyllä se saattaa siltä tuntuakin», hymähti sammakko arvoituksellisesti. »No, saadaanpa nähdä.»
He lähtivät kulkemaan suota pitkin, sammakko edellä, tonttu perässä. Saapuivat vihdoin paimentytön vankilan ovelle ja pysähtyivät siihen. Ovi oli leveä, suppilomainen suonsilmäke, joka näytti arvaamattoman mustalta ja syvältä.
»Eikö Hallatar voi estää meitä paimentyttöä pelastamasta?» tiedusteli tonttu.
»Ei, sitä hän ei voi», sanoi sammakko. »Yöllä ehkä voisi, vaan ei nyt päivällä. Hallatar on nyt aivan voimaton.»
»Ja mitä minun on tehtävä?» kysyi tonttu neuvottomana.
»Senhän tiedät», vastasi sammakko. »Sinun on mentävä alas tytön luo.»
Silloin tonttu ei epäröinyt enää, päättävästi hän ummisti silmänsä ja heittäytyi alas syvyyteen. Kuului vain humahdus, kun tonttu tulla tupsahti pimeään luolaan. Siellä makasi paimentyttö lattialla katkerasti itkien.
»Nouse ylös, tyttöseni!» sanoi tonttu lempeästi. »Lumous on haihtunut, olet pelastettu.»
Paimentyttö huudahti ilosta, pyyhki kyyneleensä ja heittäytyi kiltin tontun kaulaan. Sitten tyttö asettui seisomaan luolan seinää vasten, tonttu kiipesi hänen olkapäälleen ja kohosi niin ylös maanpinnalle. Nyt tonttu etsi suolta pitkän, oksaisen puun, jonka avulla paimentyttökin pääsi pois vankilastaan. Ja tyttö kääri sammakon nenäliinaansa, pisti sen sitten poveensa ja yhdessä alkoivat he astua kaukaista kotia kohti.
Mutta seuraavana yönä riehui Hallatar vimmoissaan suolla. Vihdoin ei hän jaksanut enää hillitä itseään, vaan lähti hävitysretkille ihmisten pelloille ja kukoistaville niityille. Ja näitä retkiänsä jatkaa hän yhä vieläkin.
TONTTUKUNINKAAN KIITOLLISUUS.
Kerran maailmassa kauan, kauan sitten kulki eräs köyhä poika tietä pitkin. Väsynyt hän oli ja nälkäinen, hyvin nälkäinen. Hän toivoi pian pääsevänsä suureen, varakkaaseen kylään, jossa saisi syödä ja levätä eilispäivänkin edestä. Mutta mikä lieneekään ollut syynä siihen, kylää vain ei kuulunut, ei näkynyt. Ympärillä, edessä ja takana levisi vain synkkä, raivaamaton korpi.
»Hohhoh», puheli poika itsekseen. »Ikävää on elämä. Leipä, vaatteet, jalkineet, kaikki täytyy kerjätä. Se elämä ei totisesti huvita. Antaisin mitä tahansa päästäkseni uljaaksi, rautapukuiseksi ritariksi!»
Tätä huudahdusta seurasi korven äänetön, alakuloinen hiljaisuus. Poikaan se vaikutti masentavasti, ja hän melkein kauhistui ympärillään vallitsevaa suurta yksinäisyyttä. Huomaamattansa hän kiiruhti askeleitaan ja rohkaistakseen mieltään alkoi vanhaan tapaansa puhua itseksensä.
»Kylläpä täällä metsässä on kolkkoa», sanoi hän.» Ja miten salaperäinen, kammottava hämärä täällä vallitsee. Melkeinpä luulisi täällä piileskelevän pahoja peikkoja ja menninkäisiä, kuten saduissa kerrotaan.»
Sitten hän naurahti hiukan halveksivasti. Eihän hän toki enää sellaisia juttuja uskonut! Nehän olivat vain satuja sellaiset...
Silloinpa huomasi poika äkkiä edessään tiellä pienen, punaisen, lian ja tomun ryvettämän piippolakin. Mistä se lienee siihen joutunut, sitä hän ei tietänyt, mutta otti kuitenkin lakin maasta ja pisti sen taskuunsa. Samassa kuuli hän vähäistä rahinaa tien laidasta, säikähti , hiukan ja käännähti katsomaan.
Siellä seisoi pienen pieni, pitkäpartainen ja hyväntahtoisen näköinen äijä. Pituudeltaan saattoi hän olla noin peukalon pituinen, ja hänen harmaat, takkuiset hiuksensa valuivat vapaina olkapäille. Äijän pienillä, lempeillä kasvoilla lepäsi säteilevä, kumman viehättävä hymy.
»Mikäs outo elävä sinä olet?» kysyi poika ihmetellen »Enpä ole ennen sinun laistasi olentoa nähnyt.»
»Sen kyllä uskon», naurahti äijä herttaisesti. »Tavallisissa oloissa emme näet näyttäydy ihmisille. Mutta eräs onneton, harmillinen sattuma pakoittaa minut nyt kääntymään sinun puoleesi.»
»Vai niin, vai niin», puhui poika. »No, jos voin, tahdon mielelläni auttaa sinua.»
»Kysyt kuka olen», jatkoi äijä. »Olen kaikkien tonttujen kuningas. Tullessani äsken eräistä suurista pidoista riihitontun luota, putosi punainen piippolakkini johonkin tänne metsään. Lähdin heti takaisin sitä etsimään ja olinkin vähällä löytää sen. Silloin tulit sinä tietä pitkin ja veit lakkini. Pyytäisin nyt saada sen sinulta, en ilmaiseksi, vaan hyvää palkkiota vastaan.»
»Vai sinun se lakki olikin», sanoi poika. »No, tuossa saat sen nyt takaisin.»
»Ja mitä vaadit?» kysyi Tonttukuningas, painaen innokkaasti lakin päähänsä.
»En mitään sen enempää.»
»Älähän, tämä on kallis lakki, tämä. Se on kulkenut perintönä suvussamme isältä pojalle. Nyt se on jo toistatuhatta vuotta vanha.»
»Ohoh, vai niin vanha. No, voisitko sinä kenties hankkia minulle hyvän aterian tuonne kuusen juurelle.»
»Niinpä luulisin», virkkoi Tonttukuningas. Hän viittasi kädellään ja heti paikalla ilmestyi mainittuun paikkaan jos jonkinlaisia ruokia. »Hyvästi nyt», jatkoi äijä, »minulla on kiire. Etkö mitään muuta vaadi?»
»En tällä kertaa», vastasi poika, huikaistuneena monien herkkujen paljoudesta. »Mutta saanhan kai tavata sinua milloin haluan?»
Tonttukuningas mietti hetkisen.
»No, saat», lupasi hän vihdoin. »Hiukan vaivalloista se minulle tosin on. Tässä saat pienen, punaisen lankakerän, jota sinun tulee säilyttää huolellisesti. Jos siis tahdot tavata minua, heitä lankakerä kolme kertaa pääsi ylitse. Silloin saavun heti luoksesi.»
»Kiitos, kiitos», sanoi poika. Hän otti lankakerän, kietoi sen huolellisesti nenäliinaansa ja pisti taskuun. Sitten hän nälkäisenä, ahnaana kävi maukkaaseen ruokaan käsiksi. Tonttukuningas taas lähti omille teillensä.
Ahmittuaan suuren määrän herkkuja suuhunsa nousi poika ja lähti virkistyneenä jatkamaan matkaansa. Pian hän saapuikin suureen kylään. Siihen hän ei kuitenkaan pysähtynyt, ei hetkeksikään, vaan lähti kohta kulkemaan yhä eteenpäin.
Niinpä hän sitten kerran sattui saapumaan suureen kaupunkiin, jossa kuningas ja kaikki korkeat herrat asuivat. Siellä oli kuningas parhaillaan kuuluttanut, että se, joka voi tuoda prinsessalle auringonkullasta taotun sormuksen saa omakseen prinsessan ja puolen valtakuntaa. Mutta joka yrittäisi petosta tai valhetta käyttää, hän tulisi heti hirtetyksi.
»Ehkäpä minä voin sen tehdä», ajatteli poika. »Näyttäköön Tonttukuningas nyt mahtiansa.»
Hän heitti lankakerän kolme kertaa päivässä ylitse. Tonttukuningas ilmestyi paikalla hänen eteensä.
»Mikä hätänä?» kysyi hän.
»Nyt on niin», selitti poika, »että sinun täytyy tuoda minulle auringonkullasta taottu sormus. Prinsessa tuolla linnassa tarvitsee näet sitä.»
»No, vai ei muuta, vai ei muuta», puheli Tonttukuningas ja viittasi kädellään. Heti ilmestyi siihen välkkyvän komea, loistava kultainen sormus. Poika pisti sen oitis sormeensa ja lähti linnaan.
Siellä istuivat täydessä komeudessaan kuningas, kuningatar, prinsessa ja koko hovi. Moisesta komeudesta tuli poika niin hämilleen, ettei saanut sanaakaan sanotuksi, seisoi vain ja töllisteli ympärilleen.
»No, mitäs sinulla on asiaa?» kysyi kuningas silminnähtävästi huvitettuna.
»Niin... tuota... se sormus», änkytteli poika.
»Mitä sinä tiedät sormuksesta?» uteli kuningas, ja prinsessakin kohotti päätään.
»Minulla on se tässä», sanoi poika ja ojensi sormuksen prinsessalle.
Prinsessa otti ahnaasti sormuksen hänen kädestään ja tarkasteli sitä joka puolelta.
»Kyllä se on oikea, isä», sanoi hän sitten.
»Todellako?» huudahti kuningas. »No, sittenhän ei auta muu kuin antaa pojalle sinut ja puolen valtakuntaa. Lupaushan on lupaus.»
»Pyh», sanoi prinsessa, »minäkö tuollaisen kerjäläisen omaksi! No, olkoon menneeksi. Jos hän ennen huomisen päivän laskua tuo minulle kuun kullasta kudotun harson, niin silloin tapahtukoon se.»
Poika kumarsi syvään, raapaisi kantapäällään lattiaa ja poistui takaperin linnasta. Saavuttuaan asuntoonsa otti hän heti lankakerän esille ja kutsui Tonttukuningasta.
»Mitä tahdot nyt?» kysyi tämä.
»No, sitä kuun kullasta kudottua harsoahan minä tällä kertaa pyytäisin», selitti poika. »Jos tuota niinkuin voisit hankkia sen minulle?»
»Ka, miksen», hymähti Tonttukuningas. »Heti paikalla sinä sen saat.»
Mennessään nyt linnaan hopeaharso käsivarrellaan ei poika enää käyttäytynyt niin kömpelösti kuin ensi kerralla. Hän meni suoraan prinsessan luo ja kumarsi syvään.
»Armollinen prinsessa», sanoi hän, »olen iloinen voidessani täyttää toivomuksesi. Kaunis, harvinaisen hieno hopeaharso on minulla tässä.»
Prinsessa asetti harson polvillensa, levitti sitä ja näytti hyvin tyytyväiseltä. »Ihanaa», sanoi hän, »se on kauniimpi kuin osasin toivoakaan. Kuulehan! Jos tuot minulle vielä kastehelmistä taotun kruunun, olen iäti sinun, ja sinun on koko valtakunta.»
No, mikäpäs siinä! Poika kiiruhti asuntoonsa, lukitsi tarkoin ovet ja akkunat ja käytti kolmannen kerran lankakeränsä voimaa. Tonttukuningas ilmestyi tietysti heti.
»Haluatko jotain?» kysyi se.
»Kyllä niin», sanoi poika. »Pitäisi saataman semmoinen kastehelmistä tehty kruunu sille kauniille kuninkaantyttärelle.»
»Ahaa!» vihelsi ukko pitkään. »Se on hiukan vaikeata. Mutta kuitenkin minä hankin sen sinulle.»
»Tahtoisin vielä saada täydellisen ritaripuvun ja varustukset», pyysi poika, kun Tonttukuningas toi kruunun. »Eihän tällaisissa ryysyissä oikein ilkeä kuninkaan linnaan mennä.»
»Eipä tosiaankin», hymähti Tonttukuningas. »No, saat kaikki mitä haluat, ja enemmänkin. Minä en milloinkaan ole itara.»
Samassa ilmestyi pojan hämmästyneitten silmien eteen ritarin rautapaita, miekka ja kypäri. Ne välkkyivät ja kimaltelivat komeasti auringon kultaisessa valossa. Ja liehuipa vielä kypärissä muhkea, monivärinen höyhentöyhtö. Poika puki kaikki nämä varustukset yllensä ja näytti nyt uljaalta, rohkealta ritarilta. Ulos mennessään huomasi hän pihalla komean, mustan ratsun, joka kärsimättömänä kuopi maata kavioillaan. Poika hyppäsi hevosen selkään, tämä puhaltautui heti täyteen laukkaan, ja niinkuin lentäen saavuttiin nyt kuninkaanlinnaan.
Siellä luultiin suurenkin herran olevan tulossa, ja kuningas, kuningatar ja prinssessa asettuivat parhaissa puvuissaan ottamaan vierasta vastaan. Kun poika astui sisään, nousivat he kaikki pystyyn ja kumarsivat hänelle syvään. Poika ihmetteli, mistä tällainen muuttunut käytös mahtoi johtua. Hänkin kumarsi , syvään ja sanoi:
»Lupaukseni mukaan olen nyt tuonut tänne sen kastehelmistä taotun kruunun».
Silloin vasta he tunsivat hänet.
»Oi», huudahti prinsessa, »olit siis sittenkin valepukuinen ritari!»
Arvaatte kai, mitä sitten seurasi. Poika ja prinsessa menivät naimisiin, ja kuninkaanlinnassa vietettiin ylellisen komeat häät. Ja kun vanha kuningas muutamia vuosia myöhemmin kuoli, tuli poika hänen jälkeensä kuninkaaksi.
Sen pituinen se!
KAKSI TIETÄ.
Sinisen, siintävän järven rannalla oli kerran maailmassa suuri talo. Laajat, hedelmälliset niityt ja viljavat pellot levisivät silmänkantamattomiin talon ympärillä. Talossa asui rikas talonpoika vaimonsa ja kahden poikansa kanssa.
Eräänä päivänä istui talonpoika tuvassaan miettien. Hän oli jo vanha, iäkäs mies, ja huomasi kyllä, ettei hän enää pitkiä aikoja kykenisi isännyyttä pitämään. Siksipä sanoikin hän vaimollensa:
»Lienee tässä jo aika järjestellä hiukan talon asioita. Kuinka ollakaan, huomaan tulleeni jo vanhaksi ja vaivaiseksi. Täytyisi siis saada taloon uusi isäntä. Sillä kukapa sen tietää, vaikkapa kuolema tulisi jo huomenna.»
»Niinhän se on», huokasi emäntä ja pyyhki silmiään. »Saattaahan se lähtö piankin tulla.»
»Totta puhut», sanoi isäntä. »Siksipä aionkin nyt heti järjestää asiat. Vanhin poikani, Pekka, sopii mielestäni hyvin isännäksi. Vai mitä sinä arvelet?»
Emäntä kiivastui.