Part 7

Suomesta tullen ei Inkerinmaan luonto ja asutus niinkään suuresti eroa rajan vastaisella puolella olevasta — jyrkemmin eroavia kieli- ja murrerajoja tapaa itse suomalaisien rajojen sisällä — mutta jos matkustaja saapuu sisä-Venäjältä ja sillä tuhatvirstaisella taipaleella ei ole kuullut mitään muuta kuin venäläisten loppumatonta puheenpulinaa ja nähnyt ijankaikkisen tasangon päivästä päivään jatkuvan samanlaisena, on ero sangen jyrkkä saapuessaan pohjois-Inkeriin, Inkerinmaan kehittyneimpään ja suomalaisen asutuksen itsenäisimpään ja tyypillisimpään seutuun, Toksovan kuntaan. Tasankoinen maaperä on hävinnyt ja sen suoranainen vastakohta tullut vallitsevaksi. Kummut ja laaksot jyrkin piirtein vuorottelevat. Huimaavia harjanteita ja syviä laaksoja, joiden pohjalla puro lirisee kirkkaita vesiään. Kallioita ei näe missään. Ylänteet ovat hiekkaharjanteita. Verraton näköala tarjoutuu niiden laelta, esim. Toksovon kirkonkylän ylänteeltä, joka on Inkerinmaan korkeimpia kohtia suoranaisena vedenjakajana kaikille ilmansuunnille. Järviä ja lampia on tämän tästä, kuten Suomessa. Eteläänpäin avautuu suunnaton tasankomaa, minkä taustana on Pietari lukuisine torneineen ja savupiippuineen. Lännessä Suomen rajametsien ääriviivat siintävät, sulautuen niihin yhtyvään ilmanrantaan. Idästäpäin alkaa vähitellen sen suunnattoman tasangon reunaviiva, joka sitten keskeytymättä lähes kaksituhatvirstaisena jatkuu Uraalille asti.

Inkerinmaan asutus, kuten jo mainitsin, on alkuaan vuosisatoja vanhaa, vaikka tietystikin pitkin matkaa uudistunutta sisään- ja ulosmuuttojen kautta. Karjalan kannas ja samalla Inkerin maa, pääasiassa pohjois-Inkeri ovat idästä siirtyneiden suomalaisheimojen kaikkein vanhimpia asutuskeskuksia. Laatokan muinaislöytöjen ja muiden seikkain perusteella tiedetään suomalaisia asuneen karjalankannaksella jo 4,000 vuotta sitten. Mutta tuskinpa sitä alkuperäistä sukujuurta on enään tavattavissa. Nykyinen asutus juurtaa pääasiassa olemassaolonsa ajalta, jolloinka Inkerinmaa Stolbovan rauhassa siirtyi Ruotsin alaiseksi, noin 300 vuotta sitten ja pysyi noin 90 vuotta Ruotsilla. Sillä ajalla tapahtui Inkerin alkuperäisten asukkaiden paisuminen itäänpäin ja uusien asukkaiden pääasiallinen siirtyminen Inkerinmaalle Suomesta käsin ja kehittyivät vähin erin järjestetyt seurakunnalliset olot emämaan Suomen mukaisesti.

Voimakkaan kansallisen vaiston ansioksi on kai laskettava että inkeriläiset ovat jaksaneet vastustaa vuosisatoja ympärillä vaikuttaneen ja puristaneen venäläistymisen ja mikä ihmeellisintä miljoonakaupungin portilla, kaupungin, mihin toki sisältyy melkoinen määrä tyypillistä Venäjää pienoiskoossa. Kosketusta "suuren vallan" kanssa ei siis ole puuttunut. Pietarin läheisyys suurena kulutuskeskuksena, mihin Inkerin talonpoika on vienyt myytäväksi liikenevät viljansa, perunansa ja karjatuotteensa ja niillä vaihettanut itselleen siirtomaatavaroita, kultturitarpeita y.m., sanalla sanoen, tämä vilkas yhdystoiminta on näköjään tarjonnut sangen houkuttelevat edellytykset unohtaa kansallisuutensa ja kielensä perityt ominaisuudet sitäkin suuremmalla syyllä kun pienten kansojen kohtalona näyttää olevan sulautua suurempiin, sitä nopeammin jos suurempi kansallisuus seisoo korkeammalla taloudellisen ja sivistyksellisen elämän tasolla, mikä suhde edellämainitussa tapauksessa ei ole ollut vallitsevana.

Vallan ilmatiiviisti, voisipa sanoa, on etenkin pohjoisinkeriläiset säilyttäneet kansallisuutensa ja kielensä. Suorastaan harvinaisuuksiin kuuluu että inkeriläinen talonpoika ottaisi itselleen vaimon "suuren vallan" puolelta, taikka päinvastoin. Siksipä ovatkin kyläkunnan kaikki talot läheisemmässä tai kaukaisemmassa sukuheimosuhteessa keskenään. Lähiseutukylät niinikään keskenään. Kansallisuusluonteen erilaisuus näyttää olevan sangen jyrkkä ja sovittamaton venäläisen luonteen kanssa, hyvin ymmärrettävistä syistä tietenkin. Venäläinen talonpoikaisaines, varsinainen rahvas, on perin sivistymätöntä ja ylipäänsä melkoista alemmalla kehitystasolla inkeriläisiin verraten, vieläpä sivistyskeskuksessa Pietarissa. Rakastaa suuresti likaisuutta ja epäjärjestystä, tyytyy uskomattoman alkeelliseen ravintoon. On varsin tyytyväinen elämään, jos se tarjoo hänelle riittävästi leipää, suolaa ja vettä (saijua), mutta säilyttää iloisuutensa ja kiittää elämän lahjoista saadessaan edes järsiäkseen aurinkosiemen-kakkua ja kuumaa vettä. Ei tunne keittotaidon edes alkeita ja vaatetuksessa tyytyy mahdollisimman yksinkertaiseen ja halpaan. Inkeriläinen sitävastoin, kuten heimolaisensa Suomessa, rakastaa ainakin rajasuomalaisten tapaan puhtautta sekä itseensä että ympäristöönsä nähden, joskaan ei sentään aina siinä määrässä kuin kohtuudella voisi vaatia, niin kumminkin toisessa kurssissa kuin venäläisen väestön keskuudessa, jolla toisin paikoin ei ole lasinkaan puhtaussanaa tai sitä vastaavaa kielenkäytössä. Kun Kostroman läänin ja sen ympäristön talonpoika kylpee leipäuunissa vaan joskus silloin tällöin, minkä johdosta voi panna kyseenalaiseksi, puhdistuuko hän siinä vai likaantuuko entistä enemmän, kylpee sitävastoin inkeriläinen saunassa noin kaksi kertaa viikossa. Venäläinen käyttää säästellen vettä ja saippuaa, usein vaan ottamalla suuhunsa vettä, pesee sillä kasvonsa ja kätensä, mutta inkeriläinen sitävastoin tuhlaa vettä ja saippuaa. Vaikka ruuanvalmistus ja syönti käy venäläiseen tapaan — perunapiirakka on parhainta juhlaruokaa, niin ravitsee inkeriläinen sentään itseään paremmin ja voimakkaammalla ruualla kuin venäläinen talonpoika. Vaatettaa myöskin ihmismäisemmin itseään, esim. tuohi- ja niinivirsut ovat Inkerissä tuntemattomia. Laiskuudestakin syyttää inkeriläinen "suuren vallan" eläjiä, vaikkapa hän itsekään ei ole hituistakaan unohtanut karjalaisen luonteensa keveästä ja huolettomasta vakaumuksesta työntekoon ja etenkin raskaampaan semmoiseen nähden.

Pieninkään kansa tai kansanosa ei ole vaarassa sulautua, tai ei oikeastaan ilman muuta voikaan sulautua, kuten sanottu, suurempaan, jos se vaan on ympäristöään valistuneempi ja seisoo korkeammalla sivistyksellisellä ja taloudellisella tasolla. Inkerin kansa on siitä elävänä esimerkkinä. Se ei ole menettänyt edes kielensä ikivanhoja sanoja ja sanontatapoja, muinais-suomalaisia peruja omistamiensa venäjänkielisten sanojen rinnalla, vaan säilyttänyt ne, tietenkin todisteena siitä, että hän sentään on jäänyt suunnattomasti jälelle suomalaisen kulttuurin yleisestä noususta. Tässä mainitsen muutamia yleisestä kielenkäytöstä poimimiani paraikaa käytännössä olevia sanoja:

Emo = äiti, Äijä = isoisä, Ämmä = isoäiti, Äijä = paljon, Kätkye = kehto, Läsivä = sairas, Silta = lattia, Makua = väkirehua, Laadia = puhua, Akkomoinen = vieras, Raataa = tehdä työtä, Surma = kuolema, Tunti = kello.

Inkerin suomalaisen väestön pääelinkeinona on maanviljelys ja karjanhoito, mihin taas miljoonakaupungin karjantuotteiden kysyntä on vaikuttanut, eikä, kuten etelä-Suomessa viimeaikoihin asti, voimaperäisen maanviljelyksen aikaansaamiseksi karjanlannan valmistus. Inkeriläinen talonpoika ei valmista lantaa, vaan pitämällä siinäkin suhteessa esikuvanaan venäläistä talonpoikaa, antaa talvikauden kulua vaan niin näin, kunhan saa polttopuita ja karjanrehua kotiin. Venäläinen talonpoika suorastaan makaa talvikauden lauteilla ja mieluummin kärsii vähän viluakin kuin lähtee metsään puita hakemaan, jos nimittäin kesällä haalittu puuvarasto sattuu loppumaan.

Pääasiallisina viljelyskasveina Inkerissä on ruis, kaura ja peruna. Sato on sentään tavallisimmin omaa kulutusta suurempi, mikä taaskin on aiheuttanut vilkkaan kaupankäynnin Pietarin kanssa liikenevillä elintarpeilla. Voin kotivalmistus Inkerissä on vallan "aatamin" aikuista, ensiksi syystä että maidon myynti semmoisenaan on edullisinta ja vaivattomampaa ja toiseksi maito ylipäänsä on vähemmän rasvapitoista, luultavasti väkirehun puutteen vuoksi.

Pellavaa ei tunneta eikä viljellä laisinkaan pohjois-Inkerissä, hernettäkin hyvin vähän.

Kansansivistys on verrattain huomattava ja rinnastettuna ympärillä vallitsevaan venäläiseen, vallan loistava. Kaikki lapset opetetaan jo kodissa lukemaan ja kirjoittamaankin. Sitten Inkerin kansakoululaitos on yhtä vanha kuin Suomen. Sen kehitys onkin valoisampia kohtia mainitun maan sivistyshistoriassa. Kolppanan seminaari on jo 57 vuoden ajan (1920) valmistanut riittävästi koulutettuja kansanopettajia. Mutta kaikissa tapauksissa on sekä kansanopetus että muunlainen kansanvalistus ollut tavallaan "pappiskulttuurin" läpitunkemaa, millä onkin ollut niin otollinen maaperä kansan mielissä masentuneen ja maahanpolkeneen maaorjuuden jälkeisenä aikana.

Saman kirkollisen hengen raskaassa ilmapiirissä on ehkäistynyt muutkin itsenäiseksi merkittävät kyvyt kehittymästä. Ulospäin huomattavia semmoisia on Inkerinmaa sentään antanut eräitä. Niistä mainittakoon näyttelijä Iisakki _Lattu_ ja Matti _Kurikka._

Olisi väärin mitata kansan sivistystasoa yksinomaan sen perusteella missä määrässä se on luku- ja kirjoitustaitoista. Siinä suhteessa Inkerin, etenkin sen nuorempi polvi, on kyvyllinen Suomen keskinkertaisien kansanvalistus-seutujen kanssa rinnastettavaksi, mutta yleis-sivistyksellinen taso siitä huolimatta on rinnastettava, jopa eräissä kohdin keski-Venäläisen talonpoikaisväestön kanssa. Taikausko vanhemman väen keskuudessa rehoittaa vielä yleisesti. Tavat ovat alkuperäisiä, kuten sen käyttämät nimi- ja laatusanat. Viittaahan yksin jo _kiuas_-sanan yleinen ja ehdoton käytäntö sivistystasolle, mikä vallitsi _savupirtti_-kaudella noin vuosisataisen vuotta taaksepäin, kielenkäyttöön ei ole vakaantunut mitään muuta yleis-sivistyksen ja nousevan kansanvalistuksen tuomaa muotoa uusiaikaisemmille lämmitysuuneille, ne ovat vaan: tiili-kiuas, kaakelikiuas, rauta-kiuas (tarkoittaen kaikkia rautauunia, kamiinia ja hellauunia). Hellauuni on joskus vaihteen vuoksi venäläiseen tapaan "liitta".

Tämmöisiä esimerkkiä voisi luetella useita, mutta lopputulokseksi jää tosiasia, että Inkerinmaan yleisvalistuksen alhainen asema on ensikädessä niin huomattavasti vallinneen kirkko- ja pappis-"kulttuurin" ansiota. Yksinpä puolueettomien kansainvalistajien oppiahjo, Kolppanan seminaari, on ollut pappisvallan määräävissä käsissä sen lähes kuusikymmenvuotisen olemassaolokauden. Seuraus siitä on ollut se, että vaikka kansalla on ollut lukutaito ja nuoremmalla polvella kirjoitus- ja luvunlaskutaito, niin kansanvalistus on alhainen. Kirkko on tukahuttanut valistushalun. Talonpojan kirjastossa löytyykin vaan katkismus, virsikirja, Siionin virsiä ja Unikirja, sekä lastenopetusta varten aapinen, piplianhistoria ja perin harvinaisissa tapauksissa joku lukukirjan tapainen. Valistavia sanoma- ja aikakauslehtiä ei ole ilmestynyt laisinkaan, pikku-uutislehtinä ja pappien äänenkannattajina vaan "Neva", "Inkeri", "Uusi-Inkeri" ja eräitä uskonnollisia joulu- ja tilapääjulkaisuja.

Ruuanvalmistus ja -syönti on tunnusmerkillisempiä kehitystason ilmaisijoita ja siinä suhteessa on inkeriläisillä paljon aitovenäläisiä tapoja. N.s. "perunalepuskat", perunapiirakat ovat koko ruokajärjestelmän a ja o. Jauhoista vanutetulle ohuelle kuorelle levitetään vahva kerros perunamuhennosta, maidolla ohennettua — jos maitoa on. — Niitä paistetaan suuri pirtin uunillinen keskiviikkoisin ja lauantaisin. Sitä syödään aamiaiseksi ja illalliseksi teen kanssa, samalla kuin se on korkeimmatkin vaatimukset täyttävä vierasruoka. Päivälliseksi syödään ruisjauhopuuroa ja kokonaisia perunoita, mitkä kuoritaan kynsin ja syödään sormin kastamalla suolaan, mitä jokainen ottaa pöydälle viereensä. Veitset, kahvelit, lautaset ja metallilusikat ovat vallan käyttämätöntä. Keittoa pistää koko pöytäseura, talonväki ja vieraat, puulusikallaan yhteisestä kupista, kuten keski-venäläiset konsanaan.

Käsimylly, jauhinkivet, on lähes jokaisessa talossa, kuten vanhaan aikaan Suomessa. Rakennusjärjestelmä osaksi samanlainen kuin keski- ja pohjoisvenäläisillä, nim. asuin- ja ulkohuoneryhmät kaikki saman katon alla. Lämmitysuunit ovat tyypillisin perintö savupirttikiukaasta, kuten koko laajalla Venäjällä, semmoinen nim. että savu on järjestetty menemään "suorinta" tietä katolle. Ainoastaan hellalaite suuren paistinuunin ohella on inkeriläisillä, mikä taas keski-Venäjällä ja senmukaisesti sen teollisuudessa on lähes tuntematon laitos. Yksin mahtavan Pietarin orjallisesti seuratun kansallisen tavan mukaiset lämmityslaitteet ovat suorastaan häpeäpilkkuna — keskuslämmitystä lukuunottamatta, — missä semmoinen uusiaikainen laite on olemassa. Pietarin lämmitysuunit ovat enemmän ulkoilma kuin huoneen lämmitystä varten, vieläpä parhaimmissa hotelleissakin. Peltinä on jonkunlainen ovella suljettava aukko seinässä ja siellä malminen pyöreä irtonainen läppä, mikä käsin kopeloimalla nokisessa aukossa avataan ja suljetaan. Uunin yhteydessä ei semmoista laitetta koskaan tarvitse etsiä, vaan huoneesi tai eteisen seinästä taikka kukaties toisesta talosta ja tämmöinen aitovenäläinen komento vallitsee, kuten sanottu, monissa ensiluokkaisissa hotelleissakin, missä ei löydy keskuslämmitystä. Uuninpeltijärjestelmässä on toki sentään inkeriläinen talonpoika länsimaitten tasolla.

Inkerin nuoriso ja sen sukupuolisuhteet ansaitsevat erikoista mainitsemista. Yhtä harvinaisia kuin ovat seka-aviot inkeriläisten ja venäläisten kesken, yhtä harvinaisia ovat avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset. Sukupuoliseurustelu nuorison kesken on vaan puhtaasti joukko-seurustelua. Yökengässä kulkeminen on vallan tuntematonta ja lähempi seurustelu ja toisiinsa tutustuminen tapahtuu vasta naimisiin mentyä. Naimiskaupat juuri siitä syystä solmitaan aikaisin, pääasiassa 17—22 ikävuosien välillä. Kihlausaika on mahdollisimman lyhyt ja muuten käytetään avioliittosolminnassa vielä aika paljon ikivanhoja tapoja ja muotoja.

Sukupuolinen tietämättömyys, kuten luonnollistakin, on suuri. Siitä kuvaava esimerkki: Talollinen, kuuluen kylän valistuneimpaan väkeen, kansakoulun käynyt ja toimii kylän esimiehenä, oli tietämätön siitä seikasta että hänen vaimollaan ja ylipäänsä naissukupuolella on — kuukautiset, vaikka olikin ollut naimisissa jo yhdeksän vuotta. Niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, on se tosi. Siksipä naissukupuolen halveksuminen, tuo ikivanha, mutta Inkerin kansan keskuudessa yhä vielä käytännössä oleva tapa, todistaa sukupuolista ennakkoluuloisuutta ja ennen kaikkea sangen alhaista kansansivistystä. Esim. synnytystilassa oleva nainen on saastainen olento, joka hakee tilaisuuden tullessa itselleen synnytyspaikan ometasta, kellarista tai saunasta. Yhden viikon aikana sen jälkeen ei saa tulla muiden ihmisten ilmoille ja sittenkin kuin hän muuttaa yhteisasumukseen, tulee hänen olla eristettynä syödessä y.m. toimissa n.s. kirkkoonottamiseen asti. Lapsenpäästäjää ei inkeriläinen äiti tavallisesti tarvitsekaan ja yleisenä käsityksenä on veriin syöpynyt, että sitä ei saakkaan käyttää. Itse on yksin seikasta selviydyttävä, joko onnistuttava tai kuoltava, jos niikseen on, ja semmoiseen on äiti jo valmistautunut, sillä kaikki edellämainitut ja muutkin vanhat tavat velvoittavat ja niitä seurataan tarkasti ja vääjäämättömästi. Uuden ajan tuulahdukset, ihme kyllä, ei niitä vielä ole horjuuttanut.

Vapaan rakkauden ja yhteiskasvatuksen kielteisinä tuloksina miljoonakaupungin loistoelämästä näkee siellä täällä Inkerissä Pietarin tsaarivallan aikuisen ns. lastenseimen hoidokkia, aikuisia ja keskenkasvuisia, kaikki joko idiootteja tai kumminkin keskinkertaista alemmalla järjellä varustettuja. Lukija vetäköön tästä omat johtopäätöksensä.

Luonnonsuhteet Karjalan kannaksella kahden laajan vesistön, Suomenlahden ja Laatokan välimaalla, ovat oikeastaan meri- ja mannerilmaston ristiaallokossa. Ollen porttina suuren itäisen mantereen vaikutuksille, lieventyy se toki läntisien tuulien vaikutuksesta, saa kosteutta ja ilmasto on siinä määrin suotuisaa, että villinä kasvava omenapuu kantaa hedelmiä, myöskin pähkinäpuu tavataan villinä. Lämmönvaihdokset ovat tavattoman äkilliset ja jyrkät, muodostuen semmoinen hyvin epäterveelliseksi. Päiviä jolloinka ei tuulisi sattuu vuoden mittaan tuskin niin paljon mitä kahden käden sormilla voi laskea.

Luonto on maamiehelle anteliaampaa kuin Suomessa. Milloinkaan ei suomalainen saa, kuten inkeriläinen, korjata niin runsasta satoa aittaansa niin vähällä työllä. Suomalainen ahertaa kaiken talven peltojensa voimistamiseksi, inkeriläinen sitä vastoin ei siinä suhteessa pane tikkua ristiin. Nauttii vaan oikeastaan viisaan lepoa kesäisen aherruksen päälle ja vaihettaa aittansa tuotteilla muita kulutus- ja mukavuustarpeita itselleen.

Kevät 1920 Inkerissä oli sentään poikkeuksellisen aikainen, jopa enemmän kuin kuukauden aikaisempi etelän-Suomessa vallitsevasta. Jo maaliskuun loppupuoliskolla teki kesä tuloaan pitkin askelin.. Päivillä vallitsi keskimäärin 10—12° C lämmin varjossa. Lumi suli pyyhkäisemällä. Kirsi suli päivänpuolisilta rinteiltä ja sitä mukaa pisrilla. Kolmanneksi syyksi voi katsoa taloudellisen kysymyksen, sillä toimeentuleminen kieltätaitamattomana sikäläisiin oloihin katsoen ei ollut ensinkään helppoa, sitäkin suuremmalla syyllä kuin vaimoni kanssa kahden jouduimme vapaalta kädeltä työpaikkaa hankkimaan Buin teollisuuslaitokselta lähdettyämme v. 1919 lopulla, neljänneksi ja ehkä ratkaisevaksi syyksi sanottakoon se seikka, että yleisen työvelvollisuuden mukaan palkkatyötä ei saanut tehdä yksityisille vaan ainoastaan valtiolle. Piti olla välittömästi neuvoston palveluksessa, sillä omaksi hyödykseen työtätekevä joutui tuomituksi lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi pakkotyöhön.

Lopuksi en voi olla mainitsematta siitä turmelevasta vaikutuksesta, mikä suurkaupungeilla on ympäristöönsä. Inkerinmaa on ollut Pietarin vaikutuspiirissä koko sen olemassaoloajan ja siitä on ollut seurauksena, että Inkerin talonpoika on milteipä moraalitonta — "kauppamoraalia" lukuunottamatta. Tunteellisuutta, hienompaa ihmisyyttä ei hiventäkään, kaikki mitataan kauppa- ja hyötymoraalin mittapuulla. Sivistymättömyydestä se ei voi olla johtunutta, sillä nuoleehan eläinkin pentujaan, mutta inkeriläinen ei näy tuntevan mitään sääliä edes sairaita ja kärsiviä omaisiaan, edes lapsiaan kohtaan. Kärsiväin valitukset eivät sen korvia häiritse, se voi tinkiä kaikella sielullaan ja mielellään peruna-naulan hintaa tai maito-putilkaa samalla aikaa kuin hänen lapsensa tai omaisensa kamppailee samassa yhteisasunnossa viimeistä taisteluaan hoidon ja avunannon puutteessa.

OPETTAJANA INKERISSÄ.

Vallinneen ammattiopettajien puutteen vuoksi tarjoutui allekirjoittaneelle tilaisuus ryhtyä kansakoulun opettajantoimeen tai oikeammin työkoulun palvelukseen, minkä periaatteen pohjalle koko kansanopetussysteemi nykyään rakentuu neuvosto-Venäjällä. Toimeen ryhdyin tammikuulla 1920 Toksovan kunnan Vaarakkalan koululla pohjois-Inkerissä. Vaikka en ollut ammattiopettaja, miellytti tehtävä useammastakin syystä. Ensinnäkin halusin ja otaksuinkin siinä tehtävässä pääseväni tuntemaan lähemmin heimokansani subjektiivista sieluelämää. Toiseksi työkouluperiaatteen käytäntöön soveltaminen tarjosi kylliksi mielenkiintoa ei vaan minulle, vaan jokaiselle kansanvalistuskysymyksistä viehättyneelle, sillä työkouluperiaate oli tähän asti ollut vasta suurimmaksi osaksi teoriana — paperilla. Kolmanneksi ja ehkä tärkeimmäksi syyksi voi katsoa taloudellisen kysymyksen, sillä toimeentuleminen kieltätaitamattomana sikäläisiin oloihin katsoen ei ollut ensinkään helppoa, sitäkin suuremmalla syyllä kuin vaimoni kanssa kahden jouduimme vapaalta kädeltä työpaikkaa hankkimaan Buin teollisuuslaitokselta lähdettyämme v. 1919 lopulla.

Kun sekä historia että kokemus toteaa äidinkielen kansallisuuden varmimmaksi koossapitäjäksi ja säilyttäjäksi, jopa vieraan kansallisuuden keskelläkin, olisi valmis Inkerin suomalaisiin sen säännön sovelluttamaan ennen kaikkea. Hehän jo kolmisen vuosisataa ovat olleet slaavilaisuuden välittömän raskaan ikeen alla, mutta sittenkään ei voi sanoa äidinkielen rakkautta inkeriläisten vahvimmaksi puoleksi. He ovat vereltään puhtaita suomalaisia, jopa siinä määrässä, että kestävät vertailun minkä suomalaisseudun kanssa tahansa rajan toisella puolen, mutta äidinkielensä halveksuminen on sangen yleistä ja tunnusmerkillistä. Lapset itse tahtovat koulussa oppia venäjänkieltä ja heidän vanhempansa ovat samaa mieltä. Sitäkin oudommalta semmoinen kuulostaa nyt kun vähemmistökansallisuuksilla, siis myöskin inkeriläisillä, on oikeus koulunkäyntiin ja opiskelemiseen äidinkielellään. Kun tsaarinaikuinen äidinkielen käyttöoikeus inkeriläisissä kouluissa oli ainoastaan kaksi tuntia viikossa, opetus tuli nimittäin tapahtua valtakunnan kielellä, oli suhde nyt neuvostovallan kouluissa päinvastainen, pakollisena nim. on kaksi tuntia viikossa venäjänkieltä ensi asteen kouluissa.

Jos inkeriläinen talonpoika ottaakin koko kielikysymyksen puhtaasti käytännölliseltä kannalta, niin sen toki vielä ymmärtää, onhan venäjä hänen elinehtoinen kauppa- ja afäärikielensä ja siksi tahtoo hän sitä lapsilleenkin opettaa, oppikoot suomea tahi ei. Mutta kun Inkerin valistunein aines, kansanopettajat, sen asettavat etualalle, niin sitä ei enään voi vaikenemalla sivuuttaa. Useimmat kunnan opettajakokoukset tapahtuivat valtakunnan kielellä, vaikka kunnassa asui puhtaasti suomenkielinen väestö ja jokikinen opettaja oli äidinkieleltään suomalainen.

Tässä tulkoon myöskin mainituksi tosin vähäpätöinen mutta kuvaava piirre Inkerin opettajiston yleisestä valistustasosta. Kuten tunnettua, on Inkerin väestön ruokalista vallan kaavamaisen yksitoikkoinen. Ruokailutapa samoin hyvin alkuperäinen. Keitetyt perunat syödessä kuoritaan peukalon kynnellä, puukon, jos semmoinen kellä on, levätessä toimettomana pöydällä; nyt tätä ikivanhaa kansantapaa ei edes seminaarisivistys ole pystynyt poistamaan, sillä olin tilaisuudessa näkemään kunnioitettavan ja kokeneen kansanopettajan orjallisesti seuraavan tuota rumaa tapaa, kehoittaen minuakin ottamaan osaa ateriaan. Tarkoitukseen soveltuvan kynnen puutteessa pelasti minut pulasta — taskuveitsi.

Lukiaa ehkä huvittanee tutustua neuvostovallassa 1921 alkaen käytettyyn opetusohjelmaan I-asteen kouluissa. Se on seuraavanlainen:

Oppiaineet Osastot Tuntia I II III IV V viikossa

Maa- ja luonnontieteet... 3 5 7 8 23 Matematiikka............. 5 5 6 5 21 Yhteiskuntatieto......... 3 3 4 10 Äidinkieli............... 8 7 6 6 27 Esteettinen kasvatus..... 5 5 5 5 20 Fyysillinen kasvatus..... 2 2 2 2 8 Käsityöt................. 2 2 2 8 Viikkotuntien luku....... 18 23 29 31 32 115

Ensi osastolla on oppiaineiden valinta vapaa ja opettajan valinnasta riippuva. Ensiasteen kouluun kuuluvat kaikki 8—12 ikäiset lapset.

Kouluruokintaan kiinnitetään suuri huomio neuvostotasavallassa. Jo syyslukukaudesta alkaen 1920 on säännöllinen jokapäiväinen lämpimän aamiaisen tarjoilu kaikissa kouluissa sekä maaseuduilla että kaupungeissa käytännössä. Koulukeittiöille luovutetaan parhaimpia elintarpeita, vehnäjauhoja, sokeria, ryynejä, lihaa, jopa toisinaan voita ja hedelmiä. Kaikesta päättäen tulee kouluruokinta olemaan elimellinen ja eroittamaton osa tulevaisuuden kansanopetussysteemissä, vallitsevaan yhteiskuntajärjestelmään katsomatta. Saadut, vaikka lyhytaikaiset kokemukset neuvostovallan kouluista tukevat ehdottomasti semmoista käsitystä. Ensinnäkin se poistaa kaikki varattomuuden asettamat koulunkäyntiesteet, etenkin kun ruokintakysymykseen yhdistetään vaate- ja jalkine-avustus. Terveydelliseltä kannalta se on myöskin ylen tärkeä. Lämpimän ruuan tarjoilu koulukeittiössä, etenkin talvikaudella, on korvaamattoman suureksi hyödyksi lasten hyvinvoinnille.