Part 8

Silmiinpistävintä Inkerin aikaisemmissa kouluoloissa on niiden vaatimaton ja perin alhainen valistustaso. Inkeriläisen kansakoulun läpikäynyt oppilas tietää yleensä vähemmän kuin suomalaisen koulun ensiosastolainen. Lukee sangen virheellisesti ja väärin äidinkieltään tai ei taida sitä laisinkaan ja yleissivistykselliset tiedot ovat perin pienet. Syynä ovat ensikädessä opettajiston alhainen valistustaso ja vielä useammilla kykenemättömyys tehtäväänsä suorittamaan.

Sangen tiheästä kouluverkostaan huolimatta — koulurakennus näet komeilee lähes jokaisessa inkeriläisessä kylässä — on kansanvalistus uskomattoman alhaisella kannalla. Tsaarivallan ies on silläkin alalla painanut sangen raskaasti ja sen mainingit tuntuvat vielä niin voimakkailta. Opettajistokin siis on aikansa ja kansansa lapsia, etuluuloissa kasvaneita, joita ei pappishenkinen seminaarikaan ole voinut pois karistaa. Etenkin sukupuolieroavaisuuksien tasoittaminen jo edes nousevassa nuorisossa vaatisi voimakasta ja sitkeätä työtä opettajiston puolelta, mutta nähdäkseni olisi opettajistossa, etenkin sen naispuolisessa, semmoinen tasoitus- ja kasvatustyö ensin loppuunsuoritettava.

Naissukupuolen halveksittu asema kodissa ei ole vaikuttamatta nousevaan nuorisoon. Sukupuoliraja meidänkin koulussamme uhkasi muodostua vallan ylipääsemättömäksi, vaikka me vaimoni kanssa olimme ryhtyneet oppositsiooniin näitä ikivanhoja käsityksiä vastaan. Annoimme tyttöoppilaille etuoikeuksia missä semmoinen vaan kävi laatuun. Ruuanjakelussa esim. oli tytöillä oikeus saada ensiksi. Mutta kuinka kävikään lopulta. Eräänä kauniina päivänä tuli vaimoni ruuanjakelusta ja ilmoitti poikain ryhtyneen syömälakkoon viimeistä sorkkaa myöten, vaatimuksella saada ruokaa ensiksi. Lakko tietenkään ei tuonut toivottuja tuloksia, vaikka se huomattiin usein. Nämä kuin muutkin sensuuntaiset yritykset vanhojen tapojen säilyttämiseksi saivat voimakasta tukea ja kannatusta lasten vanhempain puolelta.

Laaja perkaamaton työmaa on kansanvalistuksen harrastajilla vielä Inkerin heimokansan keskuudessa suoritettavana.

ASUMUSOLOISTA POHJOIS-INKERISSÄ.

Ei tarvitse ihmetellä sitä seikkaa, miksi inkeriläisillä on pääasiallisesti samanlainen rakennusjärjestelmä kuin koko keski- ja pohjois-venäläisellä väestöllä, sillä ovathan he kumpaisetkin kansat olleet pakoitetut olemaan ja elämään samojen taloudellisten ja poliittisten kaavojen sisällä. Mutta toiseltapuolen kyllä kansallisiin erikoisuuksiin kuuluu ei ainoastaan kansalliset puvut, tavat, kieli, mutta ehdottomasti ja ennen kaikkea kansalliset rakennustyypit. Vaikkakin käytännölliset seikat: Maantieteellinen asema, ilmasto y.m. ehdottomasti määräävät asumusjärjestelmän, niin näyttäikse siinä aina kansalliset erikoispiirteensä siinä määrässä ja niin kauvan kuin tapa- ja kielelliset eroavaisuudet säilyvät.

Inkeriläisten ja venäläisten rakennustavan yhtäläisyys on siinä, että kumpaisessakin sisältyy karjatalous ihmisasutuksen kanssa saman katon alle, muodostaen kokonaisuuden, mikä on tai voidaan tyyten eristää kaikilta ulkopuolisilta vaikutuksilta. Seuraavat piirrokset näyttävät _Vävylän _talon rakennusjärjestelmän Toksovan Kujalan kylässä:

Vertailun vuoksi esitän tässä myöskin venäläisen talous- ja asuinrakennuksen julkisivu- ja läpileikkauspiirustuksen Malisnoin kylästä Kostroman lääniä.

Kaikki seikat viittaavat siihen, että nyt inkeriläisillä käytännössä oleva rakennusjärjestelmä juurtaa alkuunsa keski-pohjois-venäläisestä rakennustyypistä, ollen inkeriläinen siitä kehittynyt uudempi muodostus, kehittyneempien talousolojen, laajentuneen karjatalouden y.m. aiheuttama.

_Saman katon alla olevat rakennukset, julkisivupiirros._

Ei ole epäilemistäkään etteikö suomalaisheimoille tule kunnia tämän rakennusjärjestelmän alkuisin keksimisestä ja kehittämisestä, rakennusjärjestelmän, jota nyt koko pohjois- ja keski-Venäjän laaja venäläisväestö käyttää. Semmoisen keksiminen ja kehittäminen on ollut välttämätöntä suojaksi petoeläimiä ja kylmiä pohjoisia seutuja vastaan, joihin suomalaisheimot lopulta tulivat työnnetyksi.

Tämä n.s. venäläinen rakennustyyppi on taas välittömästi kehittynyt semmoisesta kota-asumuksesta, missä sekä ihmiset että kotieläimet ovat välittömästi asuneet yhdessä, mikä vieläkin on käytännössä kehittymättömien, kylmillä seuduilla asuvien heimojen kesken.

Miten monipuolinen ja kehittynyt onkaan jo inkeriläinen rakennusjärjestelmä venäläiseen verrattuna: tallit, navetat, pesutuvat, kellarit y.m., kaikki eri rakennuksia, vaikka tietenkin yhteiseksi kartanoryhmäksi yhdistettynä. Yksi kehitysaskel vielä ja inkeriläinenkin rakennustyyppi on vaihtunut länsi-suomalaiseen vapaine rakennusryhmineen. Yhden semmoisen poikkeuksen tapasinkin Suomen rajan lähiseutuja lukuunottamatta. — Asuinrakennus — sekin uusiaikainen suomalainen — erikseen ja karjahuoneet siitä jonkun matkan päässä, aivan kuin nykyaikaisessa etelä-suomalaisessa talossa.

_Saunalla_ ja _aitalla_ ei kumpaisellakaan ole sanottavaa merkitystä venäläisessä taloudessa, sillä keski-venäläinen kylpee tuvan uunissa ja viljansa sekä muut tavaransa hän taas säilyttää rehusarajassa (katso venäläisen talon halkileikkausta). Mutta inkeriläisille sitä vastoin kumpaisellakin rakennuksella on vallan määräävä merkitys. Saunaa rakastaa hän vielä suuremmassa määrässä kuin etelä-suomalainen, nauttien sen rakasta löylyä poikkeuksetta kaksi kertaa viikossa lauvantaisin ja keskiviikkoisin. Minä en osaa kuvitella mitenkä hän tulisi toimeen ilman saunaa, niin veriin mennyt se hänelle on.

_Aittaan_ sisältyy inkeriläisellä kaikki se mitä me suomalaiset ymmärrämme sanalla _koti._ Inkeriläiset tuvat ovat yhteisasumuksia, missä useinkin sangen suurilukuinen perhekunta, monasti neljää miespolvea ja useampia perheitä asustavat. Tämmöinen yhteisasumus on inkeriläistenkin mielestä semmoinen välttämätön paha jota on siedettävä niin kauvan kuin pakkanen kepillään nurkkia paukuttelee. Mutta kun huhtikuun loppupuolelle kääntyy, silloin inkeriläinen nuorikko-nainen ja vanhempikin perheenemäntä kukin oman aittansa siivoo, pesee ja tuulettaa. Siirtelee sinne nimikko-kappaleitaan yhteisestä pesästä: sängyn, pöydän, parin tuolia, piironkinsa, peilinsä ja kaikki rakkaat muisto- ja tarvetavaransa ja silloin on kesäinen perhekoti valmis, missä hän avioliittotoverinsa kanssa viettää kaikki vapaahetkensä, vieläpä ruokalomallakin sinne viehättyy levähtämään. Siellä vietetään suvinen sunnuntaikin, sillä luontoa ei hän kaipaa, hän saa sitä pitkinä työpäivinään liiaksikin ja siksi hän vapaa-aikoinaan pakeneekin vilpoiseen aittaansa, todellisen kotinsa helmaan, mihin ei päivä pääse eikä kuuhut kuumota.

Inkeriläiset aitat ovat ylipäänsä pieniä ja yksikerroksisia, keskimäärin vain noin 3 m kunnekin päin. Niitä ei käy vertaaminen eteläsuomalaisiin kaksikerroksisiin aittarakennuksiin.

Asuinrakennus, miten suuri se kulloinkin suunnitellaankin, tehdään aina neljällä seinällä, siis ilman väliseiniä. Se on vaan yhteinen suuri pirtti, sitä suurempi miten suuri siinä asuva perhekunta on. Joskus jaetetaan se lautaväliseinällä kahteen osastoon. Kaksi tämmöistä laajaa tupaa ja niiden välissä oleva läpikuljettava eteinen muodostavat tyypillisen inkeriläisen talonpoikaistalon.

Rakennusten leikkauksilla koristeleminen, kuten venäläisillä, on inkeriläisilläkin vielä käytännössä, tosin vain vanhoissa rakennuksissa, mutta sitä monipuolisimpana niissä. Nykyaikaisissa rakennuksissa sitävastoin alkaa Inkerissäkin yksinkertaiset koruttomat muodot päästä oikeuksiinsa.

SURMAN MAILTA.

Jouduin vuoden 1919 lopulla matkustamaan Venäjän n.s. pohjoisella radalla. Sattumalta tapasin Venäjän puna-armeijassa toimineen suomalaisen pojan. Kun meillä oli vuorokautinen keskeymätön matka, lyhensimme sitä pakisemalla kokemuksiamme. Hän kertoi toimistaan osastonpäällikkönä Siperiassa ja seikkailuistaan siellä kuluneen vuoden aikana.

"On se ollut hulinaa eri tavalla se kulunut vuosi", sanoi hän rentoon, poikamaiseen tapaan. "Ensin tappelin Koltshakia vastaan, sitten talonpoikais- ja teserttikapinoita kukistelemassa. Sillä välin sairastuin pilkkulavantautiin, olin kirgiisien vankina ja muuta semmoista vaihteeksi...

"Olin joukko-osastoni kanssa matkalla Omskiin etelästä. Surma raivosi niillä mailla pahimmoisin. Jokaisella isommalla asemalla oli joku yleinen rakennus muodostettu sairaalaksi, lavantautisairaalaksi, mitkä olivat ääriään myöten täynnä sairaita, toisia tuotiin jokapäivä lisää sekä ohikulkevista junista että paikkakunnalta ja entisiä raatoja ei kukaan korjannut pois.

"Matkaa tehtiin sangen hitaasti. Joukko-osastoni majaili toisilla paikkakunnilla jopa kuukaudenkin, kuljeksien ympäristöllä asettelemassa kapinoita junamme seistessä asemalla. Eräänä aamuna ilmoitettiin jossakin vaunussa, majailimme nim. junassa, olevan viisi sairastunutta ja toisessa kolme, nähtävästi lavantautia. Sitä olin pelännytkin, sillä paikkakunnalla oli tauti raivonnut jo pitkät ajat. Mikä pahinta, oli parhain toverini Janne, Viipurin puolesta kotoisin ja pari muuta suomalaista poikaa sairastuneet myöskin. Komensin pojat kantamaan sairaat lähellä olevaan sairaalaan. Ei kukaan tartunnan pelossa totellut käskyäni. Otin itse sairaan hartioilleni ja menin. Avasin sairaalan oven, mutta jäin tyrmistyneenä tuokioksi tuijottamaan edessäni olevaa näkyä. Olin kyllä viimeaikoina nähnyt yhtä ja toista tavallisuudesta poikkeavaa, tottunut semmoisiin näkemyksiin, mutta tämmöistä en edes osannut kuvitellakaan. Isonlainen 'ruuma', näköjään ollut toisen luokan odotushuone, oli muodostettu sairaalaksi tai oikeammin se oli nyt ruumishuone, eikä edes sekään, vaan kalman luola, joka oli lähes puolillaan mätänevää, kuolettavasti löyhkäävää ihmismassaa. Avatessani syöksyi ovesta, sanoisinko vihertävä paksu löyhkä, joka jäykistytti siihen paikkaan kuin huumaava myrkky...

"Alimmainen kerros oli jo hajaantumistilassaan olevaa mätänevää massaa, missä miljoonat madot olivat päässeet odotettuihin oikeuksiinsa; sitten oli useimmassa kerroksessa päällekkäin sikin sokin myöhemmin kuolleita, vääntynein kasvoin ja nurinkääntynein silmin. Usealta oli muodottomaksi sinerväksi möhkäleeksi turvonnut kieli työntynyt suusta ulos ja näytti siltä kuin olisi hän valkein hammasrivein pidellyt lihamöhkälettä. Eräs oli kuolinkamppailussaan iskenyt hampaansa toverinsa kurkkuun — janon pakoittamana nähtävästi — ja kiertänyt kätensä ja jalkansa hänen ympärilleen kuin vampyyri... ja sitten, sitten oli päällimmäisenä kerroksena vielä eläviä ihmisiä, viime päivinä sinne tuotuja, joista jotkut hiljaa vaikeroivat, toiset taas makasivat kamalasti tuijottavin silmin edes päätäkään kääntämättä.

"Ainoastaan hetken epäröin mitä oli tehtävä, sitten tein päätökseni: Minkä kuolema on merkinnyt sen se saakoon, olinhan siihen tottunut jo rintamalla. Tänään tämä, huomenna jo ehkä minut kannetaan samaan ruumiskasaan, kalman luolaan, mistä lääkärit ja henkilökunta olivat jo ammoin paenneet, jos niitä siellä koskaan oli ollutkaan. On tapauksia elämässä jolloinka ei tule enään kysymykseen mikään _sääli,_ ei voi eikä saa tulla... Otin sairaan uudelleen selkääni, kuin olin sen laskenut oven edustalle, ja astuin ruumisröykkiön päälle. Elävät naamat litisivät ja vääntyivät raudotettujen kenkieni alla, kuului parahduksia ja uikutusta...

"'Toveri, toveri! älä jätä tänne... vie pois', vaikeroi sairaani — viskasin hänet ruumiskasaan... Minkä minä sille voin, että näin piti tehdä, mutta niin kumminkin piti tehdä, siitä olin varma. Yhtä tunteeton olin niille heikoille pyynnöille: 'Toveri... vettä... apua...!' mitä ympärilläni kuulin ja riensin hakemaan toisia sairaita.

"Mutta mihin kätkeä sairastuneet suomalaiset. Kalman luolaan en niitä vie ja vaunussa en niitä uskaltanut pitää, sillä paikkakunnan sotilasjärjestöjen taholta oli semmoinen ampumisen uhalla kielletty ja tarkastuksia toimitettiin myötäänsä. Sairaalaan muka piti viedä sairaat!

"Jannen suhteen en hetkeäkään epäröinyt. Hyvä tuttava maailmanrantaa kiertäessä on kallisarvoinen kuin itse elämä ja Janne oli semmoinen. Rintamilla ja muissa seikkailuissa oli monen monet kerrat oman henkensä kaupalla elämäni pelastanut. Päätin hänet kätkeä vaunuuni ja hoitaa parhaani mukaan, tuli mitä tuli. Mutta ne toiset sairastuneet suomalaiset... Heimotunne, veriheimolaisuus veti... suomalaisiahan ne, kuin veljiä ikään... rinnan tapeltu ja näytetty oikeata suomalaista sisua...

"Asukaa vaikka vaunussakin, mutta koettakaa kaiken nimeen välttää tarkastusta, sillä minun pääni ei ole silloin lujassa..., sanoin niille.

"Kun Janne alkoi toipumaan päin, sairastuin minä, mutta kun ihmisellä on kova usko elämään ja se on nuori, niin ei tautikaan sitä voita. Minulla oli vaistomainen tunne että piti syödä, syödä niin paljon kuin maha veti ja se minut nähtävästi pelasti. Muistan Jannen sanoneen huonommillani ollessani, kun hetkeksi heräsin horrostilasta: Lihaa, lihaa! ja kuin sitä sain olin raadellut sitä kuin nälkäinen koira ikenet irvissä.

"Sitten tuli lähtö ja junan tarkastus. Olin sangen heikko, mutta kun kuulin sanan: tarkastus, muistui kalman ruumiskasa mieleeni. Kimposin ylös ja sitten ulos. Piileksin siellä kunnes juna lähti, sitten puhvelin päälle, jossa sain 'raitista tuulta' enemmän kuin halutti. Seuraavalla asemalla pääsin vaunuuni, kun tarkastus oli ohi.

"Kuten jo sanoin toivuin siitä verrattain pian, mutta joukko-osastoni supistui kahdellakolmatta osalla ja suomalaisiakin meni viisikolmatta mäkeen.

"Oltuani edelläkerrotun jälkeen jonkun aikaa Omskissa, sain määräyksen osastoineni siirtyä kirgiisiaroille Altain vuoriston lähelle, sillä siellä vastakumous nosti päätään...

"Majailimme eräässä arokylässä. Sikäli kuin olin hankkinut tietoja, piti tämä olla verrattain rauhallinen etappipaikka, josta sopii pitää silmällä sissiileviä kapinallisia talonpoikia. Mutta kuinkas kävikään. Eräänä yönä ilmoitti tiedusteluamme että olimme saarretut ja aijottiin käydä juuri kimppuumme. Aseisiin pojat! huudahdin ja painauduin ulos. Ryssät aikoivat olla tottelematta. 'Tekö p—keleet taaskin tappeluttaisitte meillä suomalaisilla itsellenne voiton', sanoin. Ulos ja ketjuun joka mies taikka nagaanista lähtee ensiksi teille...

"Tappelu oli kuuma, mutta lyhyt. Ryssät heittivät heti aseensa ja antautuivat. Ylivoima se olikin, ehkä noin viisitoistakertainen. Näin ettei ollut muuta tehtävää kuin yrittää murtautua ulos, mutta siinä hupenivat suomalaisetkin ja kun olimme juuri pääsemäisillämme, saarti meidät uusi joukko-osasto. Niinkauan ammuin kuin patruunat loppuivat, sitten olin kiinni. Aamun laume kajasteli kuun valaiseman rannattoman suola-aron itäisellä taivaanrannalla. Vangit olivat koottuna joka puolelta sankoilla miesjoukoilla ympäröidyn piirin sisään. Venäläistä kansallisuutta olevat komennettiin astumaan oikealle puolelle ja muukalaiset vasemmalle: 'Ei mennä vasemmalle', kuiskasin vieressäni olevan Jannen korvaan, 'niillä on piru mielessä'. Kun jako oli tapahtunut alkoi aseettomien muukalaisten teurastus alkuperäisellä ja villillä tavalla tietenkin. Ensin silvottiin jäseniä, sitten vähin erin kiduttamalla tapettiin. Suomalaisia ei siinä monia ollut, ne olivat kaatuneet suurimmaksi osaksi.

"Mutta eikös nuo musta-sieluiset ryssät, kai oman nahkansa säilyttämiseksi, antaneet minua ilmi sekä päälliköksi että suomalaiseksi ja Jannea myöskin. Kurjat saatanat, sanoin niille, mutta mitä se enään auttoi. Käteni sidottiin hihnalla mikä solmittiin ratsumiehen satulaan, sitten jalkineet pois jalasta ja sitten juoksemaan ratsastavan kirgiisin rinnalla pitkin teräväpintaista suola-aroa. Suoritin sen kokeen loistavasti, sillä olen juoksija, toisin sanoen täydyin sitä olla, sillä oli se kumminkin parempi juosta kuin laahata maassa. Jalkani oli verillä kyllä, mutta kipua en vähääkän tuntenut, enkä masennusta, pelkoa puhumattakaan... Yksi elämä menetettävänä... ennemmin tai myöhemmin, sama se... Muulloinkin olen tämmöisessä 'ahtaassa' paikassa tuntenut saman poikamaisen, sanoisinko ylimielisen tunteen. Koko elämä tuntuu niinkuin se olisi jotakin pahanpäiväistä ilveilyä.

"Loppuyöksi työnnettiin minut Jannen kanssa eräänlaiseen vankilaan, se oli jonkunlainen viljaelevaattori, sillä se oli puolillaan — vehnää, johon jalat vajosivat kuin löysään hiekkaan. Pakeneminen kyllä näytti mahdottomalta, mutta kätkeytymistä sieti ajatella. Vehnän sisään ei päässyt omin neuvoin, vaikka miten olisi yrittänyt, sen tulin nyt kokeneeksi, mutta orsilla oli joukko raavaan vuotia kuivumassa. "Kätkeydymme niihin", sanoin Jannelle toivorikkaana ja se onnistuikin mielestämme niin hyvin, että voimme levollisina odottaa aamun valkenemista.

"Nukahdettuamme pari tuntia, lopen väsyneitä kuin olimme, olivat punaset vallanneet kylän ja kapinalliset vetäytyneet arolle."

* * * * *

Uudelleen tavattuani alussamainitun suomalaisen pojan, vuosikauden myöhempään, kertoi hän lisää kokemuksiaan:

"Harhailin Siperiaa ristiin rastiin kevääseen 1920 asti, kunnes Koltshak oli karkoitettu Baikalin tuolle puolelle. Mutta sen perääntymistie, kuten yleensäkin rintamaseudut, joutuivat kaameiden näytelmäin todistajiksi, mitkä vasta tulevaisuus voi tasoittaa ja unehduttaa. Se prosessi mitä Venäjän vallankumous on käynyt, nyt käy ja vasta tulee käymään, on voimakkaampi samassa suhteessa kuin se on jälessä yleismaailmallisesta henkisestä ja teollisesta kulttuurista. Venäjän kansa on oppinut kärsimään ja unohtamaan. Siitä syystä ja asiain valitettavan laadun vuoksi tulee monen monet kärsimysnäytelmät häipymään unhoon hipaisemattakaan historian lehtiä. Esimerkin vuoksi kerron eräitä semmoisia jatkoksi edelläkertomilleni kokemuksille:

"Kun Koltshak oli pakoitettu perääntymään 'pääkaupungistaan' ja samalla hallintokaupungistaan Omskista rientomarssissa itään päin, seurasi hänen kintereillään 'bolsheviikkikauhun' ajamina suunnattomat pakolaislaumat. Koltshakin, perääntyessä oli paikallisen väestön vallannut semmoinen pakokauhu, että pakolaisjunat, joita tuli myötään ja jotka polttoaineiden ja veden puutteessa pysähtyivät ja ruhkaantuivat Siperian radan toisille raiteille, muodostaen lopuksi toista sataa virstaa pitkän vaunu- ja veturijonon Omskista länteen päin. Vaunut olivat tulvillaan pakolaisia, joita oli kerääntynyt ja Koltshakin 'vanavedessä' kulkeutunut hänen pitkällä noin 3,000 virstaisella perääntymistiellään Wjatkan rajoilta asti. Kun tämmöinen pakolaistulva ruhkaantui paikalleen keskellä Siperian ankarata talvea, niittivät nälkä ja pakkanen runsasta satoa. Siten pysähtyneistä junista ei kukaan välittänyt, jokainen huolehti vaan omasta itsestään. Vasta bolshevikkien rintamain saavuttua alettiin niitä tarkastella ja tavattiin useimmista vaunuista joukottain kuoliaaksi nääntyneitä, paleltuneita ja tönkiksi jäätyneitä ihmisruumiita. Täten menetettyjen ihmishenkien lukumäärä oli laskettava tuhansissa.

"Samana aikana valtasi bolsheviikkipelko ja pakokauhu myöskin Koltshakin hallintokaupungin. Omskin esikaupungissa Irtisch-joen toisella puolella sijaitsevasta suuresta sairaalasta, mikä oli muodostettu sotilassairaalaksi, olivat paenneet koko henkilökunta: lääkärit ja sairaanhoitajat niin tyyten, että avuttomat sairaat, jotka eivät kynnelle kyenneet muutamassa päivässä paleltuivat kuoliaaksi. Bolshevikkien saavuttua ja jouduttua sairaalalle, korjattiin sieltä 1,500 paleltunutta ihmisruumista, joista ainoastaan pieni osa oli vielä hieman hengissä, mutta kuolivat heti lämpimään siirrettyä, kaikki muut olivat tönkäksi jäätyneitä.

"Pieni Taaran kaupunki Omskista itäänpohjoiseen päin sai myöskin olla järkyttävän murhenäytelmän todistajana ennen Koltshakin rintaman sieltä poissiirryttyä. Joukko kaupungissa majailevia Tsekko-slovakkeja olivat bolshevikkien nopeasta tulosta rohkaistuneina salaliittoutuneet paikallisten asukasten kanssa kukistamaan koltshakilaiset kaupungissa. Kaikessa hiljaisuudessa valtasivat he asearsenaalin ja anastivat sieltä kiväärejä ja patruuneja. Kiväärit olivat japanilaismallisia, mutta onnettomuudekseen olivat he pimeässä suurella kiiruulla kahmimansa patruunat saaneet kaikki toiseen kiväärilajiin kuuluvia. Niillä ei siis voinut ampua. Koltshakilaiset saatuaan tiedon anastuksesta ja siinä tapahtuneesta erehdyksestä, vetivät kaukaa kaupungin ympäristöltä umpinaisen saartoketjun salaliittolaisten ympärille, mikä loppujen lopuksi tiukennettiin kaupungin torille ja siinä kaikki suoraa sanoen 'aseettomat' salaliittolaiset teurastettiin viimeistä miestä myöten."

VASTAKOHTIEN MAA.

Puhuttaessa Venäjästä johtuu heti mieleen maa, missä tapaa sangen lukuisia erilaisuuksia muihin maihin verraten ja missä vastakohdat sekä maa- ja kansantieteellisellä että poliittisella alalla kohtaavat toisensa.

Ensinnäkin on Venäjä suuruudessaan vertaistaan hakeva yhtenäinen, vaikka kahteen maanosaan kuuluva tasanko, mitä voidaan kulkea 90 pituusastetta, s.o. noin 10,000 km, tapaamatta kiveä kiven päällä ja millä matkalla, kulkien junalla länteenpäin, voidaan saavuttaa 25 tuntinen vuorokausi tai vastakkaiseen suuntaan kulkien 23 tuntinen. Jo yksin sen Euroopan puoleinen osa on yhtä laaja pinta-alaltaan kuin meihin kääntynyt kuunpuolikas. Venäjän suurin kuvernementti Arkangel peittää saman pinta-alan kuin Saksa, Hollanti ja Italia yhteensä ja pienin Venäjän kuvernementeistä — Moskova — on yhtä suuri kuin Hollanti.

Venäjä on tyypillinen mannermaa, mutta kumminkin sen jokien yhteenlaskettu pituus on yli 76,000 km ja jos ne liitettäisiin perätysten, saataisiin joki, joka ulottuisi kaksi kertaa maapallon ympäri. Siitä määrästä on purjehdittavaa vesitietä enemmän kuin puolet ja yksin Volgan, Euroopan pisimmän joen vesialassa on 12,000 km purjehduskelpoista vesireittiä, minkä rannoilla on 39 suurempaa kaupunkia, sekä yli 1,000 kylää. Nevanjoki on muodostunut verrattain niin myöhään kuin 4,000 vuotta takaperin, jotavastoin Volga periytyy nähtävästi tertiäärikauden loppupuolelta, ollen sillä ikää yhtäpaljon miljooneja vuosia kuin Nevalla on tuhansia.

Maan pohjoisissa seuduissa kestää talvi 8 kuukautta, mutta eteläisillä aroilla ainoastaan 3 kuukautta. Asovan meren rannalla on huomattu 41° C pakkasta, siis elohopea jäätynyt, mutta lähes 2,000 km _pohjoisempana_ Pietarissa elohopea ei ole jäätynyt. Maan rajojen sisällä on mitattu 130° C lämpömäärän vaihtelu, nim. 70° pakkasta ja 40° lämmintä varjossa.

Normaalisina aikoina Venäjä on puinut 2/3 kaikesta eurooppalaisesta viljasta, niin jopa yli 41 % maailman koko vehnäsadosta, mutta kumminkin uhkasi v. 1921 vähintäin 25 milj. ihmistä nälkäkuolema. Riittämättömän ravinnon s.o. ali-ravitsemistilan aiheuttamista seurauksista on Venäjällä viimeisen neljän vuoden aikana kuollut vuodessa 4 pros. väestöstä, nousten prosenttimäärä kulutuskeskuksissa 25 %. Maassa asuu heimoja, jotka elävät vielä osittain kivikaudessa, kuin sitävastoin teollisuus ja kulttuuri toisissa seuduissa ovat kohonneet huippuunsa. Olen tavannut keski-venäläisessä kylässä uusiaikaisimpia niitto- ja leikkuukoneita, mutta samalla myöskin kauvas menneisyyteen kuuluvan _huhmarin_ ja puiset käsimyllynkivet lähes jokaisessa talossa syömäviljan rouhimista varten.

Kun historian ensimmäinen sarastus valaisee Venäjän laajoja tasankoja, tapaamme siellä heimokuntaperusteelle jakautuneen asujaimiston, mitkä keskenään riitelivät eduista, vallasta ja maa-alueista, kunnes keski-aasialaiset mongoolit, jotka tosiaankin osasivat olla yksimielisiä, laskivat heidät valtansa alle, verottivat ja orjuuttivat mielin määrin. Vielä viimeaikoihin asti vallinnut omituinen "mir"-järjestelmä, kyläkuntahallinto, on välittöminä peruina säilynyt heimokunta-ajoilta ja samalla kun se on todistus kokonaisen kansan takapajuisuudesta, on se myöskin sen heikkous, jopa siihen määrään, että samainen kansakunta aikoinaan on ollut pakoitettu muista maista pyytämään itselleen _hallitsijaa_ ja yhteiskunnallisien olojensa järjestäjää. Yhä uudelleen näyttää onneton Venäjä ajautuvan samaan pulmaan. Sangen lähellä on nykyään tilanne jolloinka se on vieläkin kerran huudettava ulos maailmaan: Tulkaa hallitsemaan meitä ja järjestämään sekasortoiset yhteiskunnalliset olomme! Historia uusiutuu.