Part 6

Alkuperäisen luontoinen käsiteollisuus kukoistaa myöskin niissä keski-venäläisissä lääneissä, missä maanviljelys ja teollisuus kukoistavat. Jaroslavin, Vladimirin ja Moskovan lääneissä on maatalous keski-Venäjän tuottavimpaa. Vladimirin lääni esim. on puuvillateollisuuden keskus, mutta siitä huolimatta esiintyvät tyypillisen alkuperäiset kansantavat ja käsityömuodot kehittyneimpien tuotantomuotojen rinnalla. Koneellinen maanviljelys ja "puuäes"-tuotanto esiintyvät rinnakkain. Toiselta puolen suuret puuvillatehtaat ja toiselta puolen mitä monipuolisin tuohi-, puuastia- y.m. käsityötuotanto. Kansansivistys on ylipäänsä alhainen.

UKONILMA.

Tyypilliselle mannerilmastolle ominainen ja samalla luonnontieteellisesti mielenkiintoinen on sähköpurkaus keski-Venäjän vuorettomalla tasangolla. Sen yhtämittainen salamoiminen ja lakkaamaton jymy on vastakohtainen vuoristoseutujen räiskyvälle ja paukahtelevalle purkaantumiselle.

Semmoinen raju purkaus — nähtävästi enemmän harvinainen sikäläisissäkin oloissa — tarjoaa mahtavan näytelmän luonnon mittaamattomien voimien suurenmoisesta valtavuudesta.

Jo moniaita päiviä vallinnut hiostava kuumuus ja ilmapaine ennustavat rajusään tuloa. Aurinko nousee himmeän utuisena, mutta polttavan kuumana hiostavan yön jälkeen, jolloin lämpömittari on myötäänsä näyttänyt 25° Celsiusta. Päiväntähti kirkastuu vähitellen ja kuumuus lisääntyy yhä. Tuulen henkäystäkään ei käy, mutta ylikuumentunut ilmavirta ryntää maanpinnalta aaltomaisina vyöryinä ylöspäin. Kuumuus kohoaa, ollen 35—40° varjossa. Eteläisellä taivaanrannalla näyttäytyy lopulta mustahko pilvenreuna, mikä uhkaavana erottautuu taivaan helakan sinistä taustaa vastaan. Kaukainen, alussa hiljainen mutta yhä kasvava jymy ennustaa valtavaa purkausta ylenmäärin sähköllä kyllästetyn pilven ja maan välillä.

Pilvi kohoaa sangen hitaasti. Kolmisen tunnin kuluttua ulottuu se vasta puolimatkan zenittiin, mutta miten uhkaavaksi se onkaan käynyt. Aurinko tosin paistaa vielä, mutta on nopeasti verhoutumassa kellahkoon huntuun ja helle siitä huolimatta yhä lisääntyy. Huikaisevat salamat risteilevät yömustassa pilvessä lakkaamatta ja taukoamaton jyrinä yhä vahvistuu. Miten räikeän vastakohtaisesti luonto esiintyykään tällöin. Toisella puolen uhkaamassa sysimusta kaaos, syösten pelottavassa määrässä tulta ja järisyttäen ilmaa ja maata kuvaamattomalla voimalla. Mitkä voimamäärät tosiaankin tarvitsee luonto tasapainoa säilyttääkseen. Toisellapuolen sitävastoin luo aurinko lempeää, rauhaisaa valoaan ja lämpöään yltäkylläisesti ja vastakkaisella taivaan puoliskolla heijastuu lapsuuden tuttu vaaleanhelakka taivaansini, ikuinen, uhmaavan taistelun ja hävityksen sekä toiselta puolen ikuisen rauhan vertauskuvat.

Pilvi, joka tähän asti on näennäisesti pysynyt paikallaan, ryntää nyt hirvittävällä vauhdilla eteenpäin, leviten nopeasti yli taivaan. Aurinko peittyy vuorentapaiseen verhoon, ilma pimenee kuten yö ja kaukainen yhä paisuva kohina, joka erottautuu lakkaamattomasta jyrinästä, ilmaisee rajuilman nopeata tuloa.

Pilvi on vaihettanut väriä. Kellahtavan harmaana on se ikäänkuin pudottautunut maanpinnalle asti. Nyt alkaa se kaatamaan vettä hirvittävässä määrässä, rajutuulen syöstessä sitä ryöppynä. Salamat lyövät ristiin rastiin pimeähkön vesiharmaan kaaoksen läpi ja niiden aiheuttama jyry ja pauhina ei yhtään lakkaa eikä edes heikkene.

Saadakseen jonkunlaisen käsityksen niistä suunnattomista voimista mitä luonto tällöin vallan tuhlaamalla käytti, mainittakoon että 30 minuutin aikana laskin yhden salaman aina sekuntia kohden ja 30 minuuttia sitä ennen ja saman ajan sen jälkeen yksi salama aina viiden sekunnin väliajalla. Näin tiheästä salamoimisesta luonnollisesti johtui, ettei jyrinä puolentoista tunnin aikana laisinkaan lakannut, vaan pauhasi hirvittävällä voimalla.

Yhdeksänkymmenen minuutin aikana, minkä rajuilma seudulla viipyi, iski niinmuodoin 2,520 salamaa. Niin ylikuormitettu sähköllä pilvi maanpintaan verraten tosiaankin oli.

Veden kohina hiljenee ja lakkaa lopulta tykkänään. Ilma seestyy ja aurinko rauhan sanansaattajana tunkeikse pilven lonkan välistä. Musta pilvi vielä menoteillään, salamoi ja pauhaa hirvittävästi. Huoneen seinät, katot, maanpinta ja kaikki esineet mihin katsookin, kiiltävät auringossa ylettömän runsaasta vesikylvystä ja janoinen korrelle palanut maa ahmasee yks, kaks valtaiset vesilammikot sisäänsä.

Lintumaailmankin kielet ovat kirvonneet. Ihmisten jokapäiväinen hyörinä alkaa. Ihmisiä pujahtelee kuin myyriä koloistaan sieltä täältä niissä lienevätkin olleet rajuilmaa suojassa.

TALVI KESKI-VENÄJÄLLÄ.

Ihminen ja lämpömittari ovat kaksi keskenään ristiriitaista konetta, jos niin saa sanoa. Otaksutaanpas että lämpömittari merenrannikolla esim. Helsingissä näyttää 15 pykälää pakkasta. Kosteassa meri-ilmassa se tuntuu ilkeältä, luihin ja ytimiin tunkeutuvalta, yks', kaks' pujahtaa se vaatteiden läpi iholle — lämmittelemään muka, ja kylmänhyristys käy läpi ruumiin, jos vielä käy tuuli on kylmä vallan sietämätöntä. Ylempänä sisämaassa on samainen pakkanen vallan mukiin menevää, vaikkapa tuulikin käy. Keski-Venäjällä sitä vastoin tyypillisessä mannerilmastossa tuntuu 15° pakkanen, sanoisinko miellyttävältä, eikä ensinkään pahalta, vaikka tuulikin käy. Tammi- ja helmikuun keskilämpötila talvella 1919 oli Buissa 15° pakkasta. Tuuli käy myötäänsä. Ainoatakaan ehdottomasti tyyntä päivää en tavannut kokonaisen vuoden aikana 1918—19.

Mutta kun pakkanen kohoaa 25—30, jopa 35° C ja sen lisäksi vielä puhaltaa sangen navakka tuuli Venäjän suunnattomilla lakeuksilla, on tunnelma jo vallan toisenlainen kuin Suomessa yhtä kovilla pakkasilla, sillä tavallisimmin on siellä tyven kovina pakkaspäivinä. Huomaamatta on nenänipukka ja poskipää jäässä ihan tuokiossa.

Mutta siitä syystä onkin luonto tarkoituksenmukaisesti opettanut paikalliset asukkaat sopeutumaan vallitseviin oloihin, kuten se on eskimot soveltanut napaseudun ilmastoon, kuuman vyöhykkeen asujamet omaansa, jopa karaissut eräät kansanosat kestämään epäterveellisiä kuolettavia asumus- ja elinkeskuksia. Keski-Venäläinen talonpoika varustaa itsensä jo hyvissä ajoin ennen talven tuloa, jo syys—lokakuulla ensimmäisillä talvivarusteilla: pitkällä tiilikivenruskeaksi värjätyllä turkilla. Pakkasten ja talviviimojen aljettua kahdella turkilla ja huopasilla. Turkit ja huopasaappaat ovat sukupuoleen, ikään ja yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta kaikilla, ainoastaan kaikkein köyhimmät käärivät jalkaansa niinivirsut ja vallan mahdottoman määrän rääsyjä. Kovemmilla pakkasviimoilla tapaa jopa kolmekin turkkia sekä pää käärittynä karvalakkiin, rääsyihin ja turkinkauluksiin.

Venäläinen talonpoika sananmukaisesti makaa talven lauteilla. Pääasiallisena työnään on polttopuiden tuonti ja tavarain s.o. karjantuotteiden ja riittävien viljaerien myytäväksi kuljettaminen, minkä toimittavat pääasiassa naiset kotipaikkakunnallaan. "Pussiäijät", sota-ajan kulaakit kuljeskelevat pitempiä matkoja mukanaan rukiita tai leipää joku määrä arveluttavan likaisissa pusseissa ja käyvät kauppaa. Pussiäijäin tulva on niin suuri maailman sodan luomissa poikkeuksellisissa oloissa, että se on tehnyt vallan sietämättömäksi muun normaalisen matkustusliikenteen.

Kuten sanottu, viettää venäläinen talonpoika talvensa lauteilla. Syö ennen paastoa uskomattomat määrät ruokia, piirakoita, limppua, perunaa ja ruokaöljyä, juo pivaa (olutta). Paastoaa uskollisesti seitsemän viikkoa (paitsi nuorempi väki), syö leipää, suolakalaa ja etikkahapanta "vorokkia" (piimiintynyttä juustoa). Paaston päätyttyä taas ottaa kaksinverroin takaisin paastoruuan vauriot. Talvi on perin vähäluminen. Normaalisina vuosina sataa etelä-Suomessa joulukuun loppuun mennessä enemmän kuin täällä talvikaudessa. Maa jäätyy melkoisen syvältä ja lakkaamaton tuuli sekoittaa hienoa lentohiekkaa niedoksiin.

Pohjoisen radan varsilla Vologdan, Kostroman ja Wjatkan lääneissä on talvi tuima ja kevät pitkä ja kylmä. Niukka lumipeite häviää tavallisimmin jo huhtikuulla, mutta purevat kevätkylmät, lämpimämpiä väliaikoja lukuunottamatta, kestävät juhannukseen asti. Sitten alkaa noin kuukaudeksi sietämätön kuumuus valelemaan kylmän kiduttamaa kasvullisuutta, mikä äkkiä kuin loihdittuna alkaa rehevöidä ja tuleentua.

Ankara talvi on pakottanut venäläisen talonpojan tiivistämään myöskin asumuksensa lämpimänpitäviksi, vaikkakaan ei polttopuusta ole puutetta, lukuunottamatta varsinaisia steppi- ja aroseutuja. Lauteilla ja laajan uunin ylisillä vallitsee hiostava lämmin.

Kerran viikossa käytetään vartavasten lämmitettyä uunia saunan asemasta, mihin perheen jäsenet vuoron perään pujahtavat hikoilemaan ja sitten peseytyvät suuressa puuammeessa. Sanomattakin on selvää että syöpäläiset tämmöisissä oloissa viihtyvät mainiosti.

Kevät, tuo ikuinen mutta aina uusi heräävän elämän ja suurien toiveiden mieluinen sanansaattaja, voi Venäjän aavoilla yksitoikkoisilla tasangoillakin luoda oman värikkään ja toivorikkaan tunnelmansa. Kun aurinko pehmein miellyttävin punerruksin nousee laajan lumitasangon ääriltä, missä metsä mustana epäselvänä viivana häviää punertavaan ilmanrantaan, tulvehtii heti koko näköpiiri yltäkylläistä valoa, mistä mikään kukkula tai epätasaisuus ei osaansa ota. Tuhlaamalla luo se keväisiä värejä ja omaa toivorikasta voittoaan hyydyttävän talven yli. Keskipäivällä se jo tuulen suojassa polttavilla säteillään kiiruhtaa lumen lähtöä. Talvi kyllä varmistaa vielä jäisen otteensa illan tullen, kun aurinko punertavana, kylmenevänä, putoaa laajan horisontin taa, mutta jokaisella uudella kierrolla tuhlaa se yhä runsaammin valoa ja lämpöä, kunnes kevään toiveet ovat muuttuneet kesän silminnähtäviksi tosiasioiksi.

KESKIVENÄLÄISTEN "PYHÄ IBIS".

"Täi miehessä, kirppu koirassa ja — varis keski-Venäjällä" tekisi mieli sanomaan. Hyödyllisimpiä kaksijalkaisia mitä venäläisen talonpojan perheeseen kuuluu on tosiaankin meidän tuttu variksemme. Aikana jolloin Suomessa vielä kiistellään siitä seikasta, onko varis luettava hyödyllisiin vaiko vahingollisiin kotilintuihimme, aikana jolloinka sitä meillä kotoisissa oloissa "viljeltiin" varpaittensa vuoksi, mitkä edustivat 15 penniä parilta ja merkitsivät niinmuodoin eittämättömästi pikkupojille hyödyllistä kotilintua, silloin oli jo luonto asettanut sen oikeaan elämäntehtäväänsä: keski-venäläisen talonpojan puhtaus- ja terveyspoliisiksi. Venäläinen talonpoika kaikessa likaisuudessaan ja ympäristönsä saastuttamishalussa olisi jo aikoja päiviä kuollut sukupuuttoon kulkutaudeista, mitkä aiheutuvat ympäristön likaamisesta ja epäsiisteydestä, ilman noita sangen suurilukuisia tuttuja harmaatakkisia varislaumoja. Tässä taaskin toistuu tasapainotilan esiintyminen luonnossa. Jos ihminen laiminlyö alkeellisimmatkin puhtauden ja siisteyden vaatimuksensa, astuu luonto väliin omine keinoineen ja venäläisellä talonpojalla ei ole niin paljon aikaa eikä varaa saastuttaa ympäristöään kaikenlaisella lialla ja jätteillä, ettei harmaatakkisten siivekkäiden lauma sitä tuota pikaa siivoaisi. Talonpojan tarvitsee vaan loikoessaan kaikessa laiskuudessaan päivällisuntaan kartanolla jättää suunsa auki niin kyllä varis puhdistaa hampaan kolot.

Niin, ne ovat tavattoman rohkeitakin kuin kesyt kanat, ne keski-venäläiset varikset, ihan kädestäpitäen saa niitä syöttää, mutta se onkin rauhoitettu, kuten sanottu pyhä lintu, yhtä pyhä kuin jumalankuva nurkassa. Jos varis missään saavuttaa elämän luonnollisen pituuden, tulee entistä harmaammaksi ja kuolee kupsahtaa — vanhuuttaan, niin ainakin Kostroman Buissa, Jaroslavin Rostovissa ja Moskovan ratapihoilla. Buin kaupungissa valitettiin olevan liika-asutusta, mikä nähtävästi aiheutui siitä vähintäin kymmenestä tuhannesta siivekkäästä, mitkä ikimuistoisella nautinto-oikeudella olivat asettuneet kaupungin kaikkiin kortteleihin, asustaen enimmäksi osaksi puissa, kuten builaisten varhaiset esi-isät tertiäärikauden ihanissa lehdoissa. Mutta tämä "puissa-asutus" ei nyt tapahtunut turvallisuussyistä, kuten silloin aikaisemmin, vaan pelkästä mukavuudesta — sieltä ylhäältä kun voi helpommin valvoa puhtautta ja järjestystä kaupungissa. — Turvattuja ne kyllä olivat kaikkialla: eteisissä, keittiön ruokapöydällä, talonpojan kuormalla tai ruuanjakopaikalla, sanalla sanoen, missä ikänä tarvittiin siisteyden ja järjestyksen valvojaa, mutta ne halusivat nukkua yönsä raittiissa ilmassa ja nauttia yltäkyllin tulvehtivasta valosta, jota, jumala paratkoon, ei tarjonnut venäläisille ominaiset asutusolot.

Ei missään ole varis turvatummassa asemassa kuin keski-venäläisessä kaupungissa tai kylässä. Yksinpä vallattomat pojanvekarat, päinvastoin kuin meillä Suomessa antaisivat varikselle, jos se vaan kävisi laatuun, vähintäin yhden jalkaparin lisää, kuin että riistäisivät siltä semmoiset välttämättömät välineet. Mutta kylläpä ne palkitsevatkin suojelijansa. Jos sinä lukijani olisit kuulemassa sitä yltäkylläistä korvia särkevää ja koko olemuksen huumaavaa ylistyslaulua mitä muutamakymmentuhatta varista virittää pesimispaikallaan Buin kaupungin puistoissa keväisin, niin sinä sikäläisten asukasten tapaan olisit pelkästä ilosta pyörryksissä. Venäläinen luonne kaipaa voimakkaita vaikutteita toimeentullakseen ja innostuakseen, semmoisista mainittakoon sipulit, hapankaalit, harmonikat, kirkot, jumalankuvat ja — varikset.

"Mutta sittenhän, niin paljon pidetty riista kelpaa jo vaikka syötäväksi", on lukija ehkä valmis huudahtamaan. Mitä vielä! Söivätkö muinais-egyptiläiset pyhää Ibis'tään? Eipä tietenkään, vaan kuoltua palssamoivat sen. Venäläiset toki eivät sitä tee, mutta minä luulen että ne kaipauksella muistelevat edesmenneitä ja mielissään nauttivat niiden kevätlauluista ja kimeöistä kirkunoista silloinkin kuin valkea lumi peittää niiden untuvaisia pyhiä ruumiita ja talonpoika loikoo hikisillä lauteilla syksystä keväimeen asti.

PIETARIN SVEITSISTÄ.

_Toksovan nähtävyyksiä._

Toksovaa sanotaan Pietarin Sveitsiksi. Vuoria siellä ei tosin ole, puhumattakaan länsi-eurooppalaisen Sveitsin alppeja muistuttavista iki-lumisista huipuista — kiveä ei oikeastaan ole muussa muodossa kuin hiekkaharjanteina —, mutta niistä se nimityksen verrannollinen aihe johtuneekin. Hiekkaharjut ja niitä vuorottelevat mahtavat laaksot, hautalaskeumat ovatkin mahtavia. Noin 30—40 m korkea harjanne alenee lähes pystysuorasti mitä rehevimmän kasvullisuuden, kuten tammien, pähkinäpuun y.m. lehtokasvullisuuden reunustamaan joka puolelta patamaisesti pyöristyvään, laaksoon. Toksovan kirkonkylä sijaitsee noin 50—60 m Kaukolan järvenpintaa korkeammalla ylängöllä, ollen veden jakajana joka suunnalle. Luoteisella sivustalla sijaitsee laajahko Kaukolan järvi. Koillispuolella pitkä Hepojärvi ja eteläisellä sivustalla Vääräjärvi. Verraton näköala avautuu sieltä ympäriinsä. Pietari 25 virstan etäisyydestään huolimatta näkyy verrattain edullisesti ja vastakkaisella puolella sanotaan Laatokan laajojen vesien kuvastelevan jonakin varhaisena kuulakkaana aamuhetkenä auringon noustessa, etenkin lähellä olevalle vielä korkeammalle Puhilaanmäelle. Mainitut järvet muodostavat harvinaisen kauniita niemekkeitä ja lehtorantoja. Oikeita aarniokoivuja tapasi vielä 1919 siellä täällä, etenkin Vääräjärven pitkässä niemekkeessä Hamppulan kylän laidassa ja kirkonkylän ylänteellä, mutta sittemmin on kommunistinen komento tunnetussa saamattomuudessaan polttopuupulain aikana talvella 1920 ja etenkin 1921 iskenyt hartiavoimalla näihin luonnon monisatavuotisiin luomiin, hakkaamalla maahan kokonaiset laajat puistot, kuten esim. kansanopiston lähellä olevan. Mittasin erään kaadetun aarniokoivun läpimitan kannolta ja oli se 110 cm. Erään pihlajan läpimitta niinikään oli 65 cm.

Tätä ikivanhaa kasvikulttuuria täydentää vielä tammijättiläiset, niitä on kokonaisia puistoja. Erään semmoisen ympärysmitta vanhan pappilan puistossa teki lähes puolen neljättä sataa senttimetriä. Kaikki tämä todistaa myöskin ikivanhaa asutushistoriaa. Nähtävästi voidaan Toksovaa pitää yhtenä vanhimmista asutuskeskuksista Karjalan kannaksella, ja Laatokan läheisyys sitä todistaa, sekä historian takaisena kauttakulkutienä Suomenniemen asuttamiseksi.

Mutta omituisin nähtävyys kohtasi kumminkin katsojaa Toksovan hautausmaalla, kuolleiden kummuilla kesällä 1920. Hautausmaa oli muokattu _ruisvainioksi!_ Ristit ja muistomerkit tuulessa huojuvan laihon lomissa todistivat että se oli vainajain viimeinen ja rauhoitetuksi tarkoitettu lepopaikka, mutta kultainen laiho kumminkin näytti, että siinä oli tapahtunut tavallaan ylösnousemus. Ne alkuaineet mitkä aikaisemmin olivat muodostaneet ihmisyksilöjä, nousivat ylös mustasta mullasta ja auringon hyväilevässä lämmössä ravintokasveiksi rakentuivat, alkaaksensa kiertokulkunsa uudelleen ihmiselämän näyttämöllä.

Se oli kommunistien mielenosoitusta se homma, sillä eihän heillä herra paratkoon viljelysmaan puutetta ollut.

Luotuamme vielä silmäyksen, laajan horisontin äärille lännessä ja luoteessa, missä Suomen rajametsät kaukaisuudessa siintävät, pistäymme Koivukylään mikä sijaitsee noin viitisen kilometriä kirkonkylästä pohjoiseen päin.

Tulkoon mainituksi, että kirkonkylän, vieläpä siitä etäämpänäkin olevat kylät yhdistää Pietarin kanssa kunnolliset katukivillä lasketut viertotiet. Yksi semmoinen m.m. ulottuu Himakkalaan noin nelisenkymmentä virstaa Pietarista ja jatketaan parhaillaan Laatokan rantaan asti.

Koivukylässä niitä taas on järviä kolmekin yhdellä näkemällä. Kalarikkaita kovasti ja kirkasvetisiä kuin ovat, harjoitetaan kalanpyyntiä paljon ampuma-aseilla, luodikoilla ja kivääreillä. Rantavedessä lojuilevia ahvenen ja hauven-vonkaleita annetaan kuulalla kalloon, sitäpaitsi on sangen tuottoisaa pyynti nuotalla, rysällä ja selkäsiimoilla.

Koivukylän kummallisuuksiin kuuluu eräs pikkuinen järvi-lampi, sillä se on syvempi kuin itse "vieretön" Vesijärvi. Lampi on kilometrin pitkä ja puoli kilometriä leveä sekä 29 Venäjän syltää syvä eli toisin sanoen pituus 1,000 m, leveys 500 m ja syvyys 61 metriä. Uskomattomalta semmoinen syvyys kyllä tuntuu, mutta valansa päälle sen ukot vakuuttivat totta olevan.

Laajin ja samalla tyypillisen kaunis Toksovan järvistä on kumminkin Kaukolan järvi, jonka koillinen lieve pistäikse lähelle Koivukylänkin rajoja. Ristmäki sen rannalla on Toksovan korkein kohta. Niin kauniita lehtorantaisia niemekkeitä ja niistä kohoavia jylhän suurenmoisia petäjäharjanteita tosiaankin saa hakea itse tuhatjärvisessä Suomessa. Tuntuu kuin suomalaisen sukumme verissä jo kaukoaikoina elänyt olisi voittamaton halu vesien vierille. Sen vaiston ohjaamina ne vedettömän Venäjän, valtaisen Volgan varsillakin silloin asettuivat kuin vielä aikain takana oli historian aamu, ja sen saman halun kannustamina ne tuhatjärvisestä Suomesta sukunsa perintömaan ottivat.

"Hyvä oli hevonen ja kirkkaat kellot..." laulaa Inkerin talonpoika ja se on kirjaimellisesti totta, vieläpä nykyäänkin kommunistisen komennon aikana, vaikkapa sarvikarjasta ei ole enään jälellä paljon muuta kuin sarvet ja "hevosista" kaikkein onnellisimmassa tapauksessa yksi parhainta taloa kohden, on se yksi useimmiten hyvä ja vaikka ei se olisi niin hyväkään, on se kumminkin komistettu hyväksi menijäksi. Etenkin kun laittaa hilavaljaat selkään ja kiiltomaalisen, Tuuloksen reen tai kahden istuttavat linjaali-rattaat perään, tuntee hän olevansa vielä tsaarivallan aikaisessa kurssissa, vaikka ei olekaan vettä väkevämpää suuhun panna.

Verissä se on Inkerin talonpojalla komeilla hyvillä hevosilla ja helyillä. Sietäisipä etelä-suomalaisen talonpojan siinä suhteessa ottaa oppia rajantakaisesta veljestään, nähdä esim. häämatkue morsiustaloon. Lennossa sitä mennään, tiu'ut soi ja kilohelainen vemmel välkähtelee auringossa. Irtainta se on elämä ja huoletonta, mitenkä mahtoikaan olla vapaata iloliemen kulta-aikoina, joita ukot vielä kaiholla ja kaipauksella muistelevat.

KEVÄTAAMU POHJOIS-INKERISSÄ.

En tiedä mitään kauniimpaa kuin on pohjolan kevätaamu. Suottako sitä luonnonihailijat ovat ylistäneet ja runoilijat kauneimmat laulunsa sen ylistykseksi laulaneet. Se on taisteluista ja itsekkäistä pyyteistä muodostuneen olemassaolon hiljaista, mutta suuremmoisen valtavaa sunnuntairauhaa. Se on synninpäästöä, jolloin pikkumaiset ajatukset, rikkomukset luontoa ja elämää vastaan sulavat ja haihtuvat nimettömiin luonnon ikuisen valtavan majesteetin lempeiden sovittavien kasvojen edessä.

Kiipeän valtavan harjanteen laelle, mitkä pohjois-Inkerissä niin tyypillisinä vuorottelevat yhtä syvien laaksopohjien vastakohtina, ikäänkuin hirmumyrskyssä myllertänyt vedenpinta olisi yhtäkkiä jähmettynyt ja siten säilyttänyt silloisen muotonsa ikuisiksi ajoiksi. Mikä valtava näköala kevätaamun ominaisissa väreissä: Miljoonakaupungin kirkkokupoolit sädehtivät juuri nousseen auringon tulvehtivassa valossa laajan horisontin eteläisellä reunustalla. Lukemattomat harjanteet vihreine lehvästöineen kylpevät yltäkylläisessä valossa samalla aikaa kuin varjoisat laaksopohjat luovat verhokseen villanvalkoista huurua. Kohta näyttäytyvätkin kumpujen vihreät laet ikäänkuin saarilta laajassa valkeassa usvameressä. Mutta muodot vaihtuvat nopeassa tempossa. Aurinko imasee huurut lämpimin henkäyksin. Tummat laaksonpohjat avaavat myöskin sylinsä vastaanottamaan lämpöä ja valoa.

Kaukaisella kunnaalla kukahtelee käki kevään ensimmäisiä laulujaan ja toukopellon yläpuolella korkealla tulvehtivassa valomeressä laskettelee kiuru iloisia huolettomia liverryksiään. Karjankellot kilkattelevat eri puolilla ikivanhaa kotoista säveltään. Miten tuttua tämä kaikki näkemäni ja kuulemani onkaan, mutta kumminkin tavallaan vierasta. Olenko minä vanhettunut tästä kaikesta idyllisestä lapsuustunnelmasta sivu, vai ovatko nämä näkemäni ja kuulemani tunnelmia, mitkä kuuluvat ainoastaan menneelle ajalle ja näinköhän nykyisyys luo jo omia arvoleimojaan haaveellisille luonnontunnelmille, kuten se muitakin arvoja uudelleen arvioi...

Oli miten oli, mutta _minä_ sittenkään en lakkaa ihailemasta mahtavaa luontoa, mikä joka kevät luo ikuisen nuoruuden elämälle minkä me yksilöt menetämme... Saahan elämämmekin häipynyt kevät uusia silmuja, nouseehan virkistävät nesteet kevään kuohuvista virroista pehmittämään ihmismielenkin jäykistyneitä katsomuksia ja aavistamattomien aikojen tuulahdus leyhähtää tulevaisuuden ihmiskunnan kehdon yli, valaen mieleeni hivenen oikeata ikuisuustunnelmaa.

Toksovassa toukokuulla 1920.

VAIKUTELMIA INKERISTÄ.

Inkerinmaan suomalainen asutus on vuosisatoja vanha. Alueella missä nykyään kohoaa Pietarin miljoonakaupunki, oli sitä ennen alkuperäisiä suomalaiskyliä, joiden asukkaat harjoittivat maanviljelystä ja kalastusta sillä rämeisellä Nevan suistomaalla mihin Pietari Suuri sittemmin kaikkia vaikeuksia uhmaten rakennutti, kuten sanottu, nykyisen Pietarin kaupungin.