Part 5

Viimeksimainituissa lääneissä on savihiekkamulta vallitsevana pintakerroksena, sekin siis vielä suuren jääkauden viimeisimpänä muodosteluna. Luonnostaan on semmoinen pintakerros hyvin löyhää ja erinomaisen altista sateitten ja pintaveden muodostelevalle toiminnalle. Maanleikkauksissa uutta rautatietä varten Buin ja Danilovin kaupunkien välillä Kostraman ja Jaroslavin läänien rajalla, tarvitsi juuri siitä syystä muurata leikkaus-sivustat hiekkasäkeillä alhaalta ylös asti, estämään radan leikkauspohjaa ensimmäisen rajusateen aikana peittymästä liejuun.

Toisin paikoin Kostroman lääniä esiintyy kerroksellisista eli sedimenttisistä vuorilajeista peräsin oleva moreenisora ja kivet ihan pinnallisina. Moreenin kokoomus on etupäässä piihappoisia vuorilajeja: piiliuskeita ja n.s. lydiittiä, ylä-devonilaista kalkkikiveä, vähän punasta hiekkakiveä, saviliusketta, tuffia, eräitä fosforiitteja ja eruptiivisiä vuorilajeja, etupäässä nuorempia graniitteja ja kvartsia. Lisäksi, kuten sanottu, sisältävät ne sekä siluurilaisia että karbonilaisia sedimenttejä. Kun sanotut sedimenttimoreenit esiintyvät pääasiassa kvartsiittihiekkapatjojen, mitkä nähtävästi ovat siirtyneet tänne kauempaa fennoskandian rajoilta, ylimpinä kerroksina, mitkä taas otaksuttavimmin ovat paikallista tuotetta, tekee mieli olettamaan että kerrostumat ovat fluvoglasiaalisesti muodostuneet, s.o. jääkauden sulavesivirtojen kuljettamia ja muodostelemia.

Kuten jo ylempänä mainittiin, on kyseessäoleva keskinen Venäjä ollut vuoroin mantereena ja vuoroin meren peittämänä, jolloin merisedimentit ovat kerrostuneet, m.m. permiläinen systeemi, joka on saanutkin nimensä samannimisestä läänistä Uraalin itäpuolella. Jo vanhimpana siluurikautena peitti laaja valtameri keskisen Venäjän, samoin devonikaudella. Laajemmillaan oli meri kivihiilikaudella, etenkin sen loppupuolella, jolloin se yhtämittaisena Pohjois-Jäämerestä peitti koko Euroopan-Venäjän ja kappaleen läntistä Siperiaa sekä Länsi- ja Etelä-Euroopan, Etelä-Aasian ja Pohjois-Afrikan. Permikaudella Uraalinpuoleinen Venäjä kohosi kuivaksi, mutta Keski-Venäjä yhä vielä edelleenkin oli meren peitossa, vasta triiaskaudella sielläkin vallitsi manneraikakausi. Juurakaudella, sen loppupuolella oli taas keskinen- ja eteläinen Venäjä meren peitossa, joka tällöinkin välittömästi jatkui Pohjois-Jäämerestä. Liitukaudella ja siitä lähtien koko tertiääriajan on keskisellä Venäjällä vallinnut manner-aikakausi.

Keskinen Venäjä on siis muinaista ikivanhaa valtamerisyvännettä, missä satojen vuosimiljoonien aikana on kerrostunut tuhansia metrejä paksut merisedimentit. Vasta tertiäärikauden alusta lähtien, jolloin ihmisen perikuva alkoi vähin erin hahmoittua eläinkunnan suuresta ja muotorikkaasta sukupuusta, on manneraikakausi jatkunut noin 6—8 milj. vuotta, lukuunottamatta jääkautta, joka on perinpohjin muuttanut sekä Venäjän että muitten pohjoismaitten sen edellä vallinneet pinnan muodostukset.

_Ilmastosuhteet_ ovat Keski-Venäjällä tyypillisen mannerilmaston: Kesät lyhyehköt ja kuumat ja myöskin kuivat, sillä mantereilla, etenkin jos ne ovat tasankoja, on vuotuinen sateentulo pienempi kuin vuoristo- ja merivyöhykkeissä, talvet pitkät ja kylmät. Kumminkin kesä 1918, mikäli se koski sateentuloa, teki tässä sangen jyrkän poikkeuksen. Kostroman läänissä oli nim. touko-, kesä-, heinä- ja elokuun aikana 60 sade- ja 60 sateetonta päivää, mikä sanottiinkin vallan poikkeukseksi miesmuistoisista ajoista. Mutta samalla oli kesä myöskin tavattoman kylmä, myöhästyttäen vuodentuloa kokonaisella kuukaudella, ainakin Kostroman läänissä.

Ainoastaan kesäkuun loppupuoli ja heinäkuun alku oli suorastaan uunikuumaa noin 35—36° varjossa, taisipa nousta kuumimpina hetkinä 40° asti. Sillä ajalla kasvullisuus edistyi pitkin askelin, päivässä vähintäin sen kuin aikaisemmin viikossa.

_Eläinmaailma_ ei paljoakaan eroa suomalaisesta. Susia ja karhuja on viljemmältä kuin Suomessa. Teeriä ja metsoja Kostroman läänissä näkee tuskin laisinkaan, samoin pikkulinnuista metsät ovat vallan tyhjiä, ja sen johdosta kolkon hiljaisia ja elottomia. Variksia ja naakkoja, etenkin edellisiä sitä vastoin on asutuilla seuduilla sitä enemmän, sekä harmaita että mustia variksia. Ne pesivät Buin kaupungin puistoissa ja pihattopuissa sekä pitävät aikaisesta keväästä alkaen koko pesimisaikansa korvia särkevää melua. Sadoissa on niiden lukumäärä laskettava jo yksin Buin kaupungin "vakinaisina asukkaina" ja sitten kaupungin ympäristöseuduilla niitä on toisia satalukumääriä. Ainakin keskinen Venäjä näyttää olevan niiden luvattu maa, sillä yksin Moskovan miljoonakaupungin ympäristöllä ja ratapihoilla niitä vilisee suorastaan maanvaivana ja päälle päätteeksi ne ovat hyvin kesyjä, rosvoavat ruokansa kursailematta.

Suomessa ilolla tervehdityt muuttolinnut ovat täällä hyvin harvinaisia ja vaatimattomia. Ne tuntevat tavallaan olevansa vieraissa oloissa, minkä vaikuttaa vallitseva lyhyt kesäaika. Käki kukahtelee vaan jonkun kerran kesässä. Leivonenkaan ei voi puristaa itsestään sitä huolettoman poikamaista liverrystä kuin Suomessa ja västäräkki myöskin tuntee itsensä huomaamattomaksi vieraaksi ja näyttäytyy sen johdosta harvoin. Etelämpänä Moskovan läänissä esiintyy muuttolintuja jo viljalti.

_Kasvullisuusolot_ ovat Kostraman läänin pohjoispuolella kuin Suomessa: mänty- ja kuusimetsät vallitsevina, koivua jonkun verran, etelämpänä jo esiintyy lehmus hyvin huomattavana. Jaroslavin läänissä alkaa välittömästi lehtimetsävyöhyke: koivu, haapa, leppä ja lehmus esiintyvät määräävänä metsäkasvullisuutena. Metsän maapohja hyvin voimakasta, työntää sankkaa rehevää heinää, jopa nokkosia. Vladimirin läänissä, etenkin sen eteläpuolella, alkaa tammi esiintyä jo hyvin vallitsevana metsäpuuna, antaen metsälle omituisen viehättävän leimansa. Keski-Venäjän luonnon kauneimpia seutuja onkin oikeastaan Vladimirin lääni: maa on loivan kumpumaista, viehättäen silmää vaihtelullaan. Ei mitään terävää ja särmäkästä kohtaa missään, pyöreitä kumpuja silmänkantamalla lakeudella ympäriinsä. Kumpujen rinteillä lainehtivat elovainiot tai verhoaa ne yltäkylläisen runsas tumman vihreä heinikko. Siellä täällä huojuilee tiheä lehväkäs koivu- ja tammimetsälehdikkö, tai haavat varistelevat lehtiään tuttuun tapaansa lämpimässä etelämaan tuulessa ja kummun juurella pälyilee mustia lämpimiä vesiään puro, toisin paikoin ihan häviten uhkuvan heinikon sisälle. Tuolla harmaa, olkikatoilla varustettuine asumuksine, tiheään rakennettu kyläryhmäke ja sen alavalla rinteellä karjalauma paimenineen. Tuolla kirkonkylä, sillä lehtimetsän vihreästä taustasta loistaa lukuisia liidunvalkeita kirkontorneja ja aurinko heijastelee sädekimppujaan niiden kullatuista kupooleista. Tuolla taas luostari kirkkoineen ja torneineen ikivanhojen lehtipuitten varjossa vihreäksi maalattuine muureineen. Sen ulkoasu on kylläkin houkutteleva, värit miellyttävät ja valkotornit neitseellisen puhtaat ja sirot, mutta sen sisältä löytävät lepoa ja tyydytystä ainoastaan semmoiset henkilöt, jotka ovat elämänsä pelin väärin pelanneet ja — hävinneet. Tämmöisessä kauniissa uhkuvassa luonnossa ei pitäisi löytyä tilaa luostareille!

Jos tahdot nähdä jotakin yhtä kaunista ja suuremmoista kuin mitä tarjoaa tuhatjärvien maa Suomi, niin matkusta Vladimirin lääniin.

Joitakin kasvullisuuseroja Suomeen verrattuna tapaa tosin jo Kostraman läänissäkin. Esimerkkinä tulkoon mainituksi että ruoholaukka kasvaa villinä ja hyvin vallitsevana Kostromanjoen rantaniityillä, jotavastoin se Suomessa kasvaa vaan puutarhoissa ja hoidotta häviää tyyten.

VENÄLÄISTÄ RUOKAHALUA.

"Ihminen on sitä mitä hän syö." Feurbach.

Yksi ja toinen on kuullut mainittavan venäläisen työläisen ja talonpojan sangen yksipuolisesta ruokalistasta. Itsekseen on hän varmasti vetänyt johtopäätöksen asiassa että semmoiseen pakoittaa kurjat olot ja monipuolisemman sekä ravitsevan ruuan saamattomuus. Mutta niin ei ole aina asianlaita: venäläisen työläisen ja talonpojan _kansallisluonteeseen_ kuuluu syödä huonoa ja yksipuolista ravintoa silloinkin kun hän olisi tilaisuudessa saamaan parempaa ruokaa, yhtähyvin kuin hänen kansallisluonteeseensa kuuluu likaisuus, syöpäläiset, ristinmerkit, laiskuus, sivistymättömyys ja — kansallisylpeys, kaiken huippuna. Onhan hän kaikista mainituista varjopuolistaan huolimatta suurvaltakunnan kansalainen, valtakunnan, joka on 10,000 virstaa reunasta reunaan ja siitä hän on vaistomaisesti ylpeä.

Mitä syö sitten venäläinen talonpoika varsinaisissa kotioloissaan, kysyttäneen. Leipää ja vettä! Mutta niitä nauttii hän sitten uskomattomat määrät päivässä. Kesäisissä ulkotöissä liikkuva mies syö leipää noin 2,000 gr. päivässä ja vettä samalla ajalla noin 3,006—4,000 gr. Liikkuvassa toimessa oleva mies syö niinmuodoin oman painonsa leipää yhdessä kuukaudessa, jota vastoin suomalainen työmies kuluttaa sen määrän vasta 4—5 kuukaudessa ja kumminkin sanotaan suomalaisia enemmän leipää kuluttavaksi kansaksi pohjoismaissa.

Kansallisiin tapoihin kuuluu vielä että ruoka venäläisessä talonpoikaisperheessä nautitaan juhlallisella vakavuudella. Emäntä pyyhkäsee pöydän pahimmista roskista, levittää sille liinan, mikä arkioloissa ja köyhemmissä perheissä välttää olla resuinen ja liasta tummunut vaateriekale. Nostaa "samovaarin", mikä oli uuninkupeella kiehumassa, keskelle pöytää. Latelee viereen hirvittävän määrän mehevän turpeata limppua ja niin perhe käy aamiaiselle. Jokainen hankkii käsiinsä mukin, lasin tai kahvikupin mihin laskee samovaarista kiehuvaa vettä, "kipetkua", höystäen sitä teekannusta eräänlaisella ruskealla nesteellä, mikä parempina aikoina on sajua, mutta nyt, kuka tietää mitä ruohovettä! Sokerinpuutteen korvaa yleisesti — karpalot. Marja pistetään suuhun antamaan hapanta tunnelmaa, mitä venäläinen talonpoika yhdessä suolan ohella himoitsee kaikissa ruuissa. Perheen naisetkin syövät samassa pöydässä miespuolisten kanssa, mutta jos talossa on vaan yksikin miespuolinen vieras, ei naiset saa tulla pöytään. Syövät mikä missäkin.

Päivälliseksi on taaskin limppua ja sen lisäksi eräänlaista harmahtavaa lientä, mitä jokainen pistää palan paineeksi puulusikalla yhteisestä kupista. Liemi valmistetaan kaalin lehdistä. Kesäaikana taas kun ei kaalia ole "suolaheinistä", villinä kasvavista laukkasipulista, tai muista ruohoista, joita lapset ja naiset keräävät niityiltä ja vainioilta. Karpaleen ja puolukan happamet raakaleet ovat myöskin liemen tärkeitä valmistusaineita mihin höysteeksi käytetään myös tilkkanen maitoa tai kermaa. Mutta kun kerran sieniä alkaa ilmaantumaan, silloin alkaa myöskin venäläisen talonpojan, tämän kaikkien vegetariaanien varoittavan esikuvan kulta-aika. Kaikki kynnelle kykenevät lähtevät hevosmatkassa takamaille sienen keruuseen ja palaavat vasta täysinäisen kuorman keralla, jota paitsi joutilaampi väki puuhaa sienenkeruussa päivät umpeensa. Sieni onkin päivällisliemen varsinainen raaka-aine. Kourallisesta sieniä saadaan perheen päivällisliemi.

Lihaa syödään perin harvoin, ainoastaan jonkun kerran vuodessa, kaikkein parhaimpana "praasnikkana", kyläjuhlana, karjantuotteita niinikään. Kaikki myydään lähikaupunkiin tai liikepaikkaan, vieläpä viimeaikoinakin, vaikka raha oli horjahtanut määräävältä ladultaan, muuttunut joukoksi paperia, jota kertyi talonpojille korimääriä.

Kuten sanottu, vastaa edellämainittu päivällisliemi ravintoarvoltaan vaan vettä, millä huuhdotaan alas mahdottomia määriä hapanta pehmeätä limppua.

Illalliseksi saa taas samovaari, kuten aamiaiseksikin, tyhjentää sisältöään ja niin on päivän ruokavero otettu, pääasiassa leipää ja kuumaa vettä, höystettynä suolalla ja happamella.

Ei ole unohdettava että venäläinen talonpoika paitsi limppua, syö vahvasti perunoita — peruna leipänä, n.s. piirakkana: happamalle leipätaikinalevylle levitetään aimo kerros perunamuhennosta, paistetaan uunissa ja siten valmistettua "pirookia" on ruokapöydässä joka aterialla, mutta sitä syödään pääasiassa vaan saijun — "kipetokin" kanssa aamiaiseksi ja illalliseksi.

Saiju, kun sitä vaan on saatavissa ja "piva" (olut) ovat venäläisen talonpojan, oikeita siunattuja kansallisjuomia. Maltaat ja olut valmistetaan pääasiassa suomalaiseen tapaan ja myöskin melko voimakasta ja saa se nyt muiden väkijuomien poistuttua näyttämöltä tyydyttää venäläisen talonpojan, sekä miesten että naisten ja lasten voimakasta alkoholihimoa.

Karjatalous, vaikka onkin enemmän toisarvoisella ja alkuperäisellä kannalla Kostroman jokilaakson ja Volgan yläjuoksun asuma-alueilla, tarjoaisi toki vaihtelevampaa ja ravitsevampaa ruuanlisää talonpoikaisväestölle jos niitä käytettäisiin kotitaloudessa. Mutta niitä ei käytetä kuin ainoastaan nimeksi ja sekin happamana "varokuukina", mikä jää jälelle hapanta kermaa "smetanaa" valmistettaessa. Karjantuotteet ovat ainoastaan rahaa, rahaa mitä talonpoika himoitsee kaikesta sielustaan. Ja, kuten sanottu, hänen ruokalistansa, leipää ja vettä höystettynä suolalla, perunalla, sienillä, happamilla marjoilla ja ruohoilla, hapatetulla kaalilla, nokkosilla ja muilla rehuaineilla, on vanha ja veriin imeytynyt, periytynyt sukupolvesta toiseen. Se kyllä osoittaa mukautumisen äärimmilleen soveltamista, jopa niin pitkälle että neljäjalkaiset kasvisyöjät voivat sitä kadehtia, mutta se samalla todistaa myöskin sen lauseen pätevyyden, mikä on tämän kappaleen otsikossa, ja siitä syystä pitää vielä moniaita sukupolvia poistua olemassaolon näyttämöltä ennenkuin venäläinen talonpoika seisoo yleismaailmallisen kulttuurin tasolla.

KESKI-VENÄLÄISTÄ KANSANELÄMÄÄ JA TAPOJA.

Venäjälläkin suurien kauppateitten varsilla ja liikepaikkojen lähettyvillä ovat tyypilliset kansantavat, puvut, asumukset ja tuotantokeinot eurooppalaistuneet, s.o. yleistyneet enemmän kansainväliseen suuntaan. Kapitalistinen yleiskulttuuri siinä tapauksessa astuu tilalle ja työntää syrjään vallinneet eristetyt tavat ja yksimpä puhekielellisetkin ominaisuudet. Mutta ylipäänsä on venäläinen talonpoika sangen hidas luopumaan perinnäisistä ominaisuuksistaan, tai ottamaan oppia muilta, jopa valistamaankin kehittyneimmän naapurinsa seurassa.

Keski-venäläinen talonpoika on siis perin orjuuttavan valtiollisen ja kirkollisen holhouksen alaisena pysynyt perinnäiselle kehittymättömyydelleen uskollisena. Rakennuksissaan noudattaa hän sekä pikkukaupungeissa että maalaiskylissään kiinteästi ikivanhaa suippo-kattotyyliä, mikä on välitöntä perua paimentolaisajan kota-asumuksesta, tekeepä mieli venäläisen talonpojan vallan ylettömästi leikkauksilla ja maalauksilla koristelemissa akkuna- ja päätylaudoissa näkemään välittömän viitteen, vanhimman kivikauden taide-kulttuurista. Hän kattaa asumuksensa olkikatoilla, kuten hän on tehnyt siitä asti kuin siirtyi paimentolaisesta maataviljeleväksi. Karjahuone, vieläpä käymälä ovat poikkeuksetta asuinhuoneen alakertana — etenkin Kostroman läänissä — ja talli kylkiäisenä, mutta useimmin saman katon alla. Karjahuoneiden varustaminen ihmisasumusten välittömään yhteyteen on aikoinaan johtunut yhdeltä puolen ankaran kylmästä ja pitkästä talvikaudesta, mikä manner-ilmastossa on luontaista ja toiseltapuolen tarkoituksenmukaisuudesta suojella kotieläimiään nälkäisiltä pedoilta. Joskin kumpainenkin syy on entisestään lieventynyt: asumukset ovat ehkä tulleet tarkoituksenmukaisemmiksi ja petoeläimet ovat harventuneet ihmisasutuksen laajentuessa, niin perinnäiset tavat eivät hevillä häviä.

Asuinrakennukset, jotka poikkeuksetta ovat pyöreistä, veistämättömistä hirsistä n.s. "ämmäsalvo"-nurkilla, ovat yleensä pieniä. Tupa on jaettu väliseinällä kahtia, väliseinän kumminkaan ulottumatta ihan lakeen asti. Toinen puoli muodostaa siistimmän oleskelu- n.s. vierashuoneen, missä samovaari koristaa pöytää, lasikaappi tai lipas tallentaa perheen kalleuksia ja muistoja. Seinillä kuvastimia, kuvia ja tauluja — arvokkaampiakin jos perhe on varakas — sekä nurkassa jumalankuva lamppuineen ja sitten perheen vanhempien kattoa myöten verhottu vuode. Toinen puoli sitävastoin on vielä väliseinällä jaettu keittiöksi ja miestenhuoneeksi, tai saa sen haltuunsa uuden perheen muodostuttua nuori pari, siksi kunnes saa tilaisuuden perustaa oman kodin. Keittiössä on rakennuksen ainoa tulipesä, lauteet y.m. missä etenkin lapset ovat pakkasta paossa. Hellakeittiö on vallan tarpeeton venäläisen talonpojan tuvassa, mutta n.s. leivinuuni on sitä tarpeellisempi. Perheen äiti leipoo jokaikinen aamu, s.o. seitsemänä päivänä viikossa. Tavallisimmin leivotaan vaan piiraita (pirookia). Hiivalla, tai sen puutteessa etikalla alustettu taikina leivotaan ohuiksi leiviksi peltilaatikoihin, yhtä vahva kerros munilla ja maidolla tai kermalla sotkettua perunamuhennosta laitetaan päälle ja tämä vielä lopuksi sivellään kermalla, voilla tai ruokaöljyllä ja paistetaan uunissa. Samalla kertaa paistetaan myöskin rieskamaito saviruukuissa uunipiimäksi, mitkä paistokset sitten muodostavat päivän ruuan perheelle ja seuraavana aamuna alkaa samanlainen valmistus uudelleen. Niin herkullisesti valmistetaan ruuat kylläkin vain kylä- ja muina juhla-aikoina ja etenkin valistuneimmat ja varakkaimmat kaupunkilaiset.

Köyhemmissä perheissä sitävastoin paistetaan harvemmin piiraita mutta syödään vaan limppua, höysteenä ja särpimenä joko kasviksista keitetty ohut liemi tai hätätilassa ainoastaan suolainen kurkku. Jos hän joskus onnistuu saamaan "siemenöljyä" on hän onnellinen. Kaali, sienet ja kurkut ovat talonpoikaisväestön pääravintona kuin myöskin perunat, mutta ne ovat enemmän kaupallista tavaraa ja köyhemmälle väelle enemmän saavuttamatonta herkkua, paitsi niiden viljelyskeskustoissa. Vallitsevan yleisen elintarvepulan aikoina tulee Venäjän köyhempi väestö toimeen uskomattoman pienillä määrillä ja semmoisilla ravintoaineilla ettei järjestyneemmissä, puhumattakaan kulttuurioloissa kasvanut, sitä laisinkaan uskoisi. Kuten sanottu, on hätätilassa suolainen kurkku hänen pääasiallinen ravintonsa; sekä leipänsä että särpimensä pitkiä aikoja, jopa tekee työtäkin sillä yksipuolisella ja laihalla ravinnolla. Jos hän sen perästä saa limppua ja suolaa ja vielä hyppysellisen tupakkaa, on hän onnellinen ja pystyy rasittavaan työhön. Parempi ruoka on hänelle suorastaan ylellisyyttä ja hän sitä saatuaan helposti heittäytyy veltoksi ja laiskottelee. Onko se huonon ravinnon vai kansanluonteen tai kukaties osaksi kumpaisenkin tekijän aiheuttama, että venäläinen talonpoika ylipäänsä on laiska ja huomisesta huolehtimaton, mutta niin kumminkin on asianlaita. Naiset saavat ahertaa raskaimmat työt pellolla ja karjataloudessa, ruokkia ja hoitaa lehmät ja hevoset, laittaa aitaa, hakata ja ajaa puita, huolehtia koko lantataloudesta, sikäli kuin sitä maataloudessa käytetään, kyntää ja kylvää. Mies ajelee hevosella sillävälin ja loikoo kuorman päällä, tai jos ei siellä pysy, hevosen selässä. Useimmiten ottaa hän itselleen vapauden ja menee naapurin luo pakinoimaan, polttamaan tupakkaa ja juomaan tuota ijänikuista kansallisherkkua teetä.

Lukuisissa matkakertomuksissa ja kansantieteellisissä teoksissa kuvataan venäläinen talonpoika vieraanvaraiseksi ja anteliaaksi, jopa siinä määrässä, että hän on valmis muukalaisenkin kesken tasaamaan ainoan leipäpalansa ja vaatekappaleensa sekä tarjoamaan suojaa kattonsa alla sekä hoivaa sitä tarvitsevalle. Saattaa niinkin olla erikoisissa tapauksissa, etenkin jos huomioitten tekijä kuuluu varakkaaseen säätyyn, s.o. näyttää herralta. Kunnioitus ja nöyräniskaisuus herroja sekä maallisia että hengellisiä kohtaan on venäläisen talonpojan vahvempia puolia. Jos hän lisäksi toivoo hyötyvänsä asianomaisen kustannuksella — ollen luonnostaan ahne rahalle, kuten luontaistaloudessa eläneet ylipäänsä — on hänen vieraanvaraisuutensa ja anteliaisuutensa tietenkin hyvin huomattava. Mutta jos huomioitten tekijä voi samanarvoisena ottaa osaa venäläiseen kansanelämään pitemmän ajan, saa hän vallan toisenlaisen käsityksen kansallisluonteesta kuin useimmat turistimatkailijat.

Venäläinen talonpoika yleensä on sangen alhaisella sivistystasolla, jopa paikoin kaukana liikepaikoista tavallaan luonnonkansan asteella, mutta yksi tietoisuus hänellä on ja se on kaikilla sekä nuorilla että vanhoilla, kuulukoot he mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa, se tietoisuus, että he kuuluvat suuren Venäjän satamiljoonaiseen kansaan ja siitä tiedosta he ylpeilevät kaikessa tietämättömyydessään.

Venäläistä talonpoikaa ei voida sanoa saituriksi sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta rahanahne hän on kuten on kauppamies tai ylipäänsä affäärisielu. Hän on ystävällinen, uhrautuvainen, antelias, jopa matelevan nöyräniskainen, mutta katsokaa hänen sisimpäänsä ja te näette siellä sielun syvimmässä sopukassa elävän voimakkaan halun, pyrkimyksen _ansaitsemaan_ alistumisellaan ja nöyräniskaisuudellaan mahdollisimman paljon. Antakaa hänelle ja hän palkitsee teille yltäkylläisesti semmoisella vastikkeella mitä hänellä herra paratkoon on riittävästi — jumalan siunauksella. Hän ei pidä lupaustaan, tai pitää sen ainoastaan siinä tapauksessa että se on hänelle itselleen edullista, se, se on sangen huomattava piirre ei ainoastaan venäläisen talonpojan luonteessa vaan koko venäläisessä kansallisluonteessa.

Hän on lisäksi viekas, kuten luonnon kansat ylipäänsä, mutta yhtä paljon kuin siinä on perinnäistä luonnetta, on siinä venäläiselle ominaisen yhteiskuntajärjestelmän aiheuttamaa. Kuuluisa "Natsaju-järjestelmä", lahjusten otto ylemmistä yhteiskuntapiireistä alempiin asti, on myöskin osaltaan venäläisen valtio- ja talousjärjestelmän syy, mutta vain osaltaan, venäläisen kansallisluonteen välittömäksi ansioksi jää siitä melkoinen osa, osa, jota järjestelmän muutoskaan ei ole voinut tyhjäksi tehdä. Venäjän neuvostovalta ei ole voinut poistaa "Natsaju-järjestelmää", vaikka miten koettaisi, vaan kukoistaa se edelleen ja hakee itselleen uusia esiintymismuotoja; ja vaikka venäläinen kansallisluonnekin loppujen lopuksi on pitkäaikaisen historiallisen kehityksen tuotetta sille ominaisien vissien tuotanto-olojen pohjalla, niin se on kumminkin lukuisien vuosituhansien työtä, mikä "päivänpolitiikassa" edustaa määräävää ominaisuutta jota sanotaan kansallisluonteeksi.

Miellyttäviäkin puolia on. Venäläinen talonpoika on hilpeä, leikillinen ja huomisesta huolehtimaton. Mutta tämä huolettomuus ei mitenkään tarvitse olla eikä ole syynä sen huonoon taloudelliseen asemaan ja köyhyyteen yleensä, sillä se ennen kaikkea riippuu erikoisista omistus- ja tuotanto-oloista Venäjällä.

Tuotanto-olot ovat Kostroman läänissä hyvin alkuperäisellä kannalla. Buin kaupungin torilla, missä joka sunnuntai pidettiin tavanmukaisia markkinoita pääasiassa maanviljelys-, talous- ja etenkin käsityötavaroilla, esiintyy yleensä myyntitavarana _puuäes_ puupiikeillä varustettuna, mitä käytetään paikkakunnan maanviljelyksessä. Puuaura täyttää auran tehtävät. Mutta mikä kummallisinta ja uskomattominta: talonpojat käyttävät kotimyllynään "käsinkivinä" — _puisia myllynkiviä_ — rautanauloilla iskastettuna tietenkin. Tuohityöt ovat varsinaista käsityöteollisuutta. Tuohivirsuja — muuten sangen kömpelösti tehtyjä — on useita hevoskuormia kaikkina markkinapäivinä torilla myytävänä, samoin lehmuksen kuorta, niiniä ja siitä tehtyjä virsuja ja vasuja. Vitsateollisuustuotteet ovat myöskin hyvin esiintyvä käsiteollisuuden haara. Tuohivirsut ovat muuten talonpojan ja sitä köyhemmän väestön varsinaisina sekä kesä- että talvijalkineina. Ne vyötetään rihmoilla sääriin, kuten eskimoilla, ja sisustetaan suurella määrällä rääsyjä. Ajoneuvot, esim. rattaat, ovat mitä alkuperäisimmät, nelipyöräiset, puuakseleilla. Venheet yhdestä puusta (haapaa) koverretut.