Part 4

Laskeudumme alas. Torni on 93.5 m korkea, mistä kullatun ristin osalle tulee noin 17 m. Samaisen ristin kanssa kerrottiin aikoinaan vedetyksi Napoleonia huulesta, nim. sotaretkellä 1812. Hänelle kerrottiin sen olevan puhdasta kultaa. Risti otettiin alas. Ilmoitus olikin väärä ja ilmoittaja pääsi hengestään.

Tornissa, mikä on rakennettu v. 1600, on eri kerroksissa yhteensä 33 kelloa, pienentyen kellojen koko yhä kerros kerrokselta alhaalta ylös päin. Suurin painaa 4,000 puutaa (65,520 kg).

Tornin juurella seisoo jalustalla kirkonkello, mikä on maailman suurin, painaen 12,324 puutaa (198,000 kg). Ympärysmitta on 21 m, läpimitta 7 m, sisältäen kellomalmi lähes sata puutaa hopeata ja viidettä puutaa kultaa.

"Tuossa on hallitsijain palatsi", sanoo opas, "tuossa asuu Lenin, tuossa Aleksanteri II:n patsas suomalaisesta punaisesta graniitista. Kuvan kasvot nyt vaan ovat mustalla vaatteella verhotut, sillä itsevaltiaan symbooli on nyt 'kuollut' Venäjällä. Tuossa Uspenskin katedraali joka on rakennettu v. 1326 ja mistä Napoleon sotaretkellään 1812 riisti ja vei mukanaan hopeata 5,223 kg ja kultaa 300 kg. Tuossa Pokrowskin katedraali, Iivana Julman rakennuttama v. 1554, tyypillisimpiä slaavilaisia kirkkoja, jonka arkkitehdin Iivana Julma hirtätti, kun hän kysyttäessä sanoi toisenkin semmoisen kirkon kykenevänsä rakennuttamaan. Tuossa Kristus-Vapahtajan kirkko, minkä rakentamiseen on käytetty 40 milj. tiiliä, 10,000 ihmisen työvoimalla, tullen maksamaan 15 milj. ruplaa. Kupooliin on käytetty puhdasta kultaa 422 kg."

_Varpusvuorella_, minne pääsemme raitiovaunussa ja mikä sijaitsee kaupungin lounaisella laidalla, avautuu valtava näköala yli kaupungin. Näkö-alaa voi vahvistaa vielä vuorella sijaitsevan ravintolan terassilla olevalla isolla kaukoputkella. Poikkeamme sinne lehtevään varjostoon virkistymään paahtavan keskipäivän helteeltä. Tällä vuorella Napoleon katseli Moskovan paloa alun toista sataa vuotta sitten. Virvokkeita nautittuamme ja virkistyttyämme laskeudumme jyrkkää jättiläiskokoisia lehtipuita kasvavaa rinnettä alas Moskovan joelle. Uimme siinä. Soudatamme itsemme ylitse ja pistäydymme Moskovan uudessa Tyttöluostarissa, mikä on suuremmoisen valtava muurilla erotettu alue kirkkoja ja kappeleja. Oma yhteiskuntansa semmoisenaan. Suoritetaan juuri puolipäivän messua. Kymmenittäin mustaan kaapuun puettuja naikkosia rientää messuun ylettömästi kullalla, hopealla ja erivärisillä mosaikeilla koristettuun kappelikirkkoon. Venäjän kansa on antanut kirkoille ja luostareille kultansa, kalleutensa ja — sielunsa. Elähtäneitä naisia ne nunnat suurimmaksi osaksi ovat. Vilahtaa siinä ohi toki nuorempikin, jonka silmät mustan huupan reunasta säteilee tulta, nuoruutta ja elämänhalua. Sorea vartalo, esteettiset kasvot... siis kylliksi edellytyksiä maailmannaisen aistillisen elämän viettämiselle.

Kuuluuhan asiaan, että tämmöisellä miljoonakaupungilla (Moskovan asukasluku oli tällöin puolen kolmatta miljoonaa) on tivolinsa = kansanpuistonsa. Se sijaitsee kaupungin pohjoisella tai pohjoiskoillisella laitamalla. Puiston leveys on 3 km, pituus vähän enemmän. Kävelen siinä sangen lämpöisenä yhä hämärtyvänä yönä. Lämpö mikä päivällä oli 35° varjossa, on nyt vielä puolenyön korvilla 20° C. Etelän kasvullisuus lyö leimansa puistoon: lehmukset, tammet, vaahterat, lehtikuuset ja saarnit esiintyvät vallan määräävinä. Pohjolan tyypilliset hongat ovat rauhoitettuina saaneet kasvaa perin suuriksi ja komeiksi, eräskin jättiläinen oli 120 cm läpimitaten. Puiston keskuudessa esiintyy yhtä ja toista ajankuluketta. Pari jättiläiskarusellia pyörii lakkaamatta, useimpia ampumaratoja on toimessa, panoraamoja, sähköllä käypiä ja muita kiikkuja huvihaluiselle nuorisolle. Varjoisia käytäviä pitkin kulkee keveäpukuiset ihmisvirrat ja illan hämärtyessä kisailevat tytöt ja pojat suojaavissa lehvistöissä. Ulkoilmateaatterissa suoritetaan ensiluokkaista ohjelmaa: Naislaulaja esiintyy pianon säestyksellä. Viulusoolo on vallan ensiluokkaisen arvokas. Soololaulu samoin. Sitten soitetaan helistimellä ja yleisö lähtee juoksujalkaa suurelle suunnattomalle asfalttipohjaiselle areenalle tanssimaan torviorkesterin säestyksellä: Enimmäkseen tyypillisiä venäläistansseja. Valssiakin sentään ja muita eurooppalaisia tansseja seuraa. Virvokkeista ei ole puutetta, mutta ei myöskään niiden käyttäjistä.

Aamu sarastelee jo Uraalin seuduilta käsin. Suurkaupungin melu on hiljentymässä ja vaaleahko yö, jossa on melkoinen annos etelämaan kuumuutta ja tunnelmaa, on vaihtumaisillaan uudeksi päiväksi.

Moskovassa juhannuksena 1918.

SUNNUNTAIMIETTEITÄ.

Keskikesän aurinko paahtaa lähes pystysuorasti miljoonakaupungin katukivitystä vastaan. Hiki pursuu tulvanaan, kastelee vaatteet läpimäräksi ja loppumaton jano kaivaa sisuksissa ja kuivaa suun tahmeaksi taulaksi. Tuuhea puisto vaan hiukkasen lieventää polttavinta paahdetta. Kuumana virtana kuin uunin lämpö läiskähtelee päivän hehku katukiviltä ja seinustoilta siimeiseen puistoon ja raitistuu hiukan, tosin vain hiukan.

Velttoina vetelehtivät ihmiset, täyttävät puiston, sillä on sunnuntai-iltapäivä ja tarkoitus on — tappaa aikaa ja katsella miten toiset siinä onnistuvat.

Mutta malttavatko kaikki tappaa aikaa? Ei! Tuolla kuljettaa rämisyttää ajuri tavarakuormaa. Tuolla joukko työläisiä rasvasissa puseroissa kiiruhtaa ohi, tuossa laahustaa vanhus raskaan taakkansa kanssa ja yleinen liikenteen humu täyttää ilman.

Tämä on sitä _elämää,_ kuohuvaa, elämänhaluista, täynnänsä olemassaolon taistelua, mietin istuessani puiston penkillä. — Minäkin tapan aikaa omalla tavallani. — Salaperäiseksi kuviteltu ja yhä uudelleen kyselty "elämän tarkoitus" selviää vähitellen nyt näkemäni ja elettyjen muistikuvien vaihdellessa. Joukko työmiehiä, mitkä äsken kulkivat ohi, samoin kuin ne lukemattomat joukot siellä ja täällä taistelevat ikänsä syntymästä hautaan asti epätoivoista taistelua saadakseen itselleen leipää ja rääsyjä ympärilleen. Ne suovat itselleen ainoastaan sangen niukan levon vuorokaudessa, t.s. elämä sen heille suo. Mihin tähtää heidän korkein pyrintöperänsä, se lakkaamaton kohtuuton taistelu olemassaolosta? Mihinkä tähtää? Saadakseen riittävästi ruokaa, siistit vaatteet ja mahdollisesti oman konnun asuakseen! Enempää eivät he pyydä elämältä ja tämäkin ohjelma jää useimmalta loppuun suorittamatta.

Tuo kiinalaisnaikkonen tuossa vilkasliikkeisellä katuvierustalla, joka on istunut siinä jo useimpia tunteja kansanjoukkojen jaloissa, pölyssä, liassa ja päivän polttavassa paahteessa, ei näköjään pyydä elämältä niinkään paljon. Hän on kiertänyt keski- ja osiksi yläruumiinsa ympärille mustia likaisia riekaleita kankaasta, joka aikoinaan on kuulunut hiilisäkkiin. Hänen pikku lapsensa piehtaroi vallan alastomana ja kuparinruskeana katukäytävällä, pikku kätösillään työntäen ja haparoiden suuhunsa jotakin muodotonta rojua. Jos hän saa ohikulkioilta ruplan tai nokareen mustaa leipää, on hänen elämäntarkoituksensa täytetty — siltä päivältä. — Vatsantäyteinen ruokaa on hänen käsityksensä ja myöskin kokemustensa mukaan saavuttamaton unelma.

Asemalla höyrysi lähtövalmis juna lastattuna nuorilla elämänhaluisilla miehillä matkalla rintamalle. Mitä varten? Tappamaan ja tapettavaksi tieteen ja tekniikan uusimpien välineitten avulla! Mitä varten tapettavaksi? Sitä varten että jälkeläisille koituisi paremmat elämisehdot ja rauhaisampi tulevaisuus. Maailmansodan jättiläinen oli edellisinä vuosina niellyt kymmeniä miljoonia ihmisuhreja, voimakkainta elonhaluisinta väkeä, pelkästään siitä syystä että suurkapitalistit saisivat riista-alueita ja palkkatyöorjia.

Sitten puistossa on vielä havainnoitsiaa varten melko valikoima erilaisia ihmistyyppejä. Tuossa on "eurooppalaisesti" puettu mutta kasvoista ja käsistä nähden metallityöläinen, kielestä päättäen saksalais-puolalaista kansallisuutta. Vaimo tuudittaa korivaunussa pienokaistaan, mies loikoo nurmikolla aimo kasa kirjoja sekä kuva- ja sanomalehtiä vierellään. Mitä näenkään kirjakasassa: Büchner: "Liebe und Liebesleben in der Tierwelt" = Rakkauselämä eläinmaailmassa. "Die Wunder der Natur", Knipen: "Evolution in the Past". Lisäksi sekä venäläisiä, että ulkolaisia kuvalehtiä, päivälehtiä y.m. Mies oli siis näköjään sivistynyt, puhui eurooppalaisia kieliä ja oli ainoa puistossaolioista, joka ei tappanut aikaa vaan kehitti itseään, s.o. käytti olemassaoloaan hyödyllisesti.

Sitten näen puiston penkillä keikarimaisesti puetun ja levottomasti liikehtivän nuoren miehen, kaikesta päättäen ei hän ole ottanut laisinkaan osaa yhteiskunnallisen tuotantoprosessin tuotteiden kartuttamiseen vaan kuluttamiseen. Hän on näköjään elänyt isänsä ryöstösaalista tuhlaamalla, elänyt ja huvitellut. Keikaria vastapäisellä penkillä istuu puhkuen ja hikeä pusertaen ylimääräisesti lihavuudella kuormitettu vanha herrasmies, luultavasti entinen tehtailia tai pankkiiri. Nyt nauttii hän muinaisen loistonsa ihanista muistoista ja palkkatyöläisiltään saalistamistaan miljooneista, niillä kykenee hän loihtimaan itselleen vielä ihanan huolettoman elämän.

Miten erilaisia olemassaolon asteikkoja olenkaan lyhyessä tuokiossa huomioinut. Saadakseni niistä jonkunlaisen keskiarvon olemassaolevalle elämälle, otan kynän ja suoritan laskelmaa sanomalehden reunaan:

Kiinalaiselle asetan numeron 2; taakkansa alla laahustava vanhus saa numeron 4; joukko työläisiä numeron 6; ajuri numeron 8; metallityöläinen numeron 10; keikarille 20 ja pankkiherralle niinikään 20. Lasken saamani numerot yhteen ja saan summan 70. Löytääkseni siitä keskiarvon, jaan sen tekijäin luvulla, siis 7:llä, keskiarvoksi tulee niinmuodoin luku 10, s.o. metallityöläinen.

Siinä on siis elämän tarkoitus toistaiseksi. Nostaa saamani keskiarvon alapuolella olevat ja painaa sen yläpuolella olevat samalle keskitasolle ja kun se on suoritettu alkaa _keskiarvon kohoaminen,_ mutta ei siihen suuntaan missä keikari ja pankkiherra olivat, sillä he edustivat taantunutta sivuhaaraa kehityksen ketjussa, vaan kohti kirkasta valoisaa tulevaisuutta ilman päämäärää, missä itsetietoinen _ajatus,_ tuo ihmeellinen käsittämätön aineen muoto, korkeampi ja kaikkivaltiaampi kuin jumala, alistaa yhä laajenevassa määrässä älytöntä materiaa valtansa alle, — ja sitten? — Kehittää _aivoainetta_ vihdoinkin perillepäästyn analyysin johdolla, tuottaakseen yhä hedelmällisempiä, suuria, jaloja ajatuksia olemassaolon huojistamiseksi ja lyhyen elämän yhtäjaksoiseksi nautinnoksi siihen asti kuin päiväntähti sammuu, maa kietoutuu jäiseen kääreeseen ja _aivo-aine_ jähmettyy, kuivuu olemattomiin.

Moskovassa heinäkuulla 1918.

KESKI-VENÄLÄISEEN TALONPOIKAISELÄMÄÄN TUTUSTUMASSA.

Venäläinen kylä tekee jonkun matkan päästä hyvän, kodikkaan vaikutuksen. Harmaa se on kuin varis, pääasiassa olkikattoisine suojineen, mutta punaseksi tai vihreäksi maalattu peltikattokin vilahtaa siellä täällä. Isoimmissa kylissä on kirkkoja kaksi tai kolme. Kaukaa ne jo näköpiirin rajalta pistäikse silmään valkeine torneineen. Pienemmissä kylissä vaan vaatimaton rukouskappeli seisoikse parhaimmalla paikalla. Sunnuntaisin tai praasnikkoina (kyläjuhlina) on kylän valtakadulla liikettä ja hyörinää. Nuoriso on kerääntynyt jonkun talon pihamaalle, laulaa ja tanssii joko laulun tai hanurin säestyksellä aito kansallisia tanssejaan kansallisissa pukimissaan. Jostakin tallin ylisiltä kuuluu korvia särkevä melu ja väittely. Luulet siellä jo tapeltavan täyttä vauhtia, etenkin kun sinne johtavaa leveätä siltaa myöten tulee ja menee miespuolista väkeä. Itsesäilytysvaistosta katselet jo suojattua asemaa ja jotakin kättäpidempää asetta, sillä ilmitappelu ei nähtävästi ole enään vältettävissä, päättelet, tuon yhä kiihtyvän metelin laajetessa. Ole huoletta, siellä pidetään tavallista kyläkokousta, ja keskivenäläisen kyläkokouksen johtavana periaatteena on huutaa niin kovasti, kaikkien yhtaikaa puhuessa, että saa äänensä kuuluville. Kyläkokouksia pidetään lähes joka sunnuntaina. Naiset eivät niihin saa osaa ottaa, ainoastaan isäntävallalla varustetut partaniekat. Paitsi talous- ja kylänasiat, kuuluu kyläkokouksen ohjelmaan vielä poliittistenkin asiain seuraaminen. Joten lukutaitoinen kylässä selostaa kokoukselle sanomalehdistä lukemiansa tai muuten kuulemiansa yleisiä uutisia ja siten joutuvat lukutaidottomat talonpojat jokseenkin tarkasti ja tuoreeltaan seuraamaan politiikkaa ja siihen näyttää heillä olevan tavaton halu.

Praasnikkoja (kyläjuhlia) joutuu jokainen kyläkunta viettämään vuorollaan ja kestitsemään naapurikyläläisensä. Vähintäin kerran kuukaudessa on semmoinen juhla, mikä minkin nimellinen: Touvon alkajaisjuhla, yleinen elojuhla, ehkä suurimpia semmoisia 15 p. heinäk., jolloin ollaan oikein kävelyretkellä, papit edellä kantaen pyhäinkuvia ja väkeä loppumattomat jonot perässä. Sitten on perunain siunausjuhla, jonka jälkeen niitä vasta vakinaisesti aletaan maasta kaivamaan ja syömään. Kyläjuhlat ovat enimmäkseen joidenkin kyläpyhimysten tai muiden semmoisten muistopäiviä. Vaikka venäläinen talonpoika on maailman vaatimattomin eläjä ruokaan nähden, varustetaan praasnikat herkullisiksi. Pivaa (olutta) pannaan, lammas teurastetaan, maitoa paistetaan uunissa ja piiraita vähintäin kymmentä lajia, joiden pääasiallinen ero on siinä, että toiseen lajiin on pantu kaalia, lanttua, ryynejä, kun taas toiseen lajiin laitetaan ryynejä, lanttua, kaalia.

Venäläinen talonpoika, joka on ollut "väkeville" tavattoman perso, korvaa nyt sen puutteessa kotitekoisella "pivalla" haluaan ja pääseekin näissä kyläjuhlissa kunnon humalaan. Niissä olet tilaisuudessa näkemään vielä alkuperäisen väärentämättömän piirteen tyypillisestä talonpojasta, piirteen, mikä on määräävänä vuosisatoja vallinnut, mutta minkä maailmansota ja sitä seuranneet muuttuneet olot ovat juuri suistamassa uusille laduille. Kun astuin tuommoiseen venäläistupaan, missä vietetään kyläjuhlaa taikkapa vaan juhlaa naapurien kesken suvisena sunnuntaina, lyön sisäänastuessani ensityökseni pääni lauteisiin ja päästän hartaan mutta hiljaisen kirouksen, jonka jälkeen kävelen 45 asteen kumarassa keskilattialle kunnes lauteet loppuvat, suoristan itseni, luon katseeni ympäri tupaa ja toivotan hyvän, päivän. Minä näen, istumassa tuvan vierustapenkit täynnään miehiä, partasuita, mekko housujen päällä. Naiset puikkelehtivat lautaseinän toisella n.s. keittiön puolella ja kantavat ruokaa tuvan avaralle pöydälle.

Ne lukuisat silmäparit jotka minua kysyvästi ja itsetietoisesti tarkastelevat, saattavat minut tavallaan ymmälle. Sisäänastuessani länsimaisen sivistyksen läpitunkemana, kuvittelin tapaavani joukon ryssiä joita voin tanssittaa pillini mukaan, mutta eipäs niin, sillä kaikessa tietämättömyydessään ne ovat itsetietoisinta väkeä maailmassa. Patriarkaalisen ylevä, varma hymy tuuhean parran ympäröimissä kasvoissa. Käsketään toki istumaan ja heti saan tehdä selvää kansallisuudestani. "Ahaa finskikö...!" Olan kohautus ja halveksivan säälivä hymyily ilmoitukseni johdosta. Säälittävä olet, luen heidän silmistään. Ihmiseksi sinut nyt juuri ja juuri voi katsoa siitä syystä että onneton maapahasesi Suomi voi ylpeillä kerran kuuluneensa suureen Venäjään. Ollakseen suuren Venäjän poikia kuten me, on kylliksi kohottamaan rintaa ja paisuttamaan ylpeyttä. Näitä äänettömiä mietteitä lukiessani mekkoukkojen parrottuneilta kasvoilta, nousee pyhän suuttumukseni mittari polttopisteeseensä. Tarjotaan lasillinen pivaa ikäänkuin armosta ja säälistä. "En tahdo." "Finski ei tahdo pivaa!" Tarjoojan huomautusta seuraa halveksiva nauru.

Pöytä on katettu ja patriarkaalisella hartaudella kerääntyvät ukot sen ympärille, naisia ei poikkeuksessakaan sallita tulla yhteiseen pöytään miesten kanssa. Vanhin siunaa ruuan ja alkaa jakamaan. Kiiruhdan ulos, mutta varon enään lyömästä päätäni onnettomiin lauteisiin. Ei jumalakaan tyhmyydelle voi mitään, mutisen itsekseni ja jos ei venäläinen talonpoika olisi niin lopen tyhmä, niin ei se olisikaan viittäsataa vuotta jälessä eurooppalaisesta kehityksestä.

Jos vertaa venäläisen talonpojan työhalua ja -kykyä suomalaisen talonpojan aikaansaannoksiin, voi edellistä hyvällä omallatunnolla sanoa upilaiskaksi. Akka kyntää toukoa ja ukko loikoo lauteilla, on liiankin totta. Naiset tekevät oikeastaan kaikki työt, heinän- ja elonkorjuut, touot, aidanpanot j.n.e., ukot ajelevat hevosella mikä missäkin joutavanpäiväisiä asioita tekaisten. Talvikautena sitten eivät he leikillä lauteilta lähde, syövät, juovat ja makaavat, sekä antavat naistensa hoitaa itseään ja koko kotitaloutta hevosen ruokinnasta polttopuun pilkontaan asti. "Laiskuus on hyvä lahja", sanotaan, "joka sen oikein osaa käyttää", mutta kyllä keski-venäläinen talonpoika sitä "lahjaa" käyttää osaa.

Venäjän talonpojan, s.o. varsinaisen kansan takapajuinen asema länsimaisesta kehityksestä on osotteena sen aineellisesta ja henkisestä kyvyttömyydestä. Se on vastahakoinen omistamaan uutta, väittäköötpä eri tutkijat ja matkakirjailijat mitä tahansa, sen suunnattomasti takapajuinen asema on siitä parhaimpana todisteena. Se oli Venäjän proletariaatti joka tsaarillisen ikeen pudisti hartioiltaan. Venäjän talonpoika sitä vielä olisi sietänyt pitkät ajat. On väärin syyttää tsaarillista despotismia kansan pimeydessä ja alennustilassa pitämisestä. Se kansa ei ollut ansainnut parempaa hallitusta kuin se sieti semmoista eikä järjestänyt itselleen parempaa. Kuka väittää etteikö despotismi kukoistaisi vielä meidän päivinämme itse länsi-Euroopan maissa, jos ne kansat olisivat semmoista suvainneet.

Esim. maanviljelys- ja talouskalusta ei ole viimeisen vuosituhannen aikana hituistakaan uusiintunut. Puuäes vitsaksilla kokoon kyhätty, mikä on vallitseva maanmuokkausase Kostroman, Jaroslavin ja Vladimirin lääneissä, kuuluu hyvällä syyllä kivikautisen kulttuurin tuotteisiin, samoin huhmari viljanrouhimista varten ja _puiset_ käsimyllynkivet. Sahra on "Aatamin aikainen" onneton vehje, johon keskinkertaisellakin järjellä varustettu käyttäjä on pakotettu suunnittelemaan korjauksia. Puukupit ja lusikat sekä tuohiteollisuus täydentävät kivikautisen kulttuurin peruja. Riihi on mitä alkuperäisin. Puhumattakaan siitä että vilja puidaan tantereella taivasalla ja ilmaan viskamalla puituja jyviä saa jumalan tuuli puhdistaa ruumenet ja akanat jyvistä ja viedä akanat mennessään. Elonkuivaus on vallan kamalata. Riihessä ei ole minkäänlaisia uunia, vaan ahdoksen alla kovaksi poljetulla savilattialla poltetaan aimo nuotiotulta. Ihmetellä täytyy ettei punanen kukko esiinny vieläkin useammin tiheästi rakennetuissa kylissä.

Uunissa kylpeminen kuuluu myöskin keski-venäläisen pyhiin perinnäistapoihin. Sauna on toki useimmissa taloissa, mutta siinä kylvetään vaan pääsiäisenä, tuvan uunissa muulloin, pari kolme kertaa viikossa. Uunia lämmitetään joka aamu, paistetaan piiraita, maitoa y.m. Illaksi on sen kuumuus lientynyt niin paljon että sinne levitetyille olille voidaan ryömiä yksi toisensa jälkeen hikoilemaan ja vihtomaan. Sanotunlainen kylpytapa näyttää tarjoavan jonkunlaista mielenkiintoista vaihtelua perin yksitoikkoiseen lauteilla loikomiseen.

KESKI-VENÄJÄN GEOLOGIAA JA LUONTOA.

Selvempi ja pätevämpi kuin Suomen ja Venäjän valtiollinen ja kansantieteellinen raja on sen maantieteellinen ja etenkin geologinen eroavaisuus. Laatokan ja Jäämeren välinen valtakunnan raja on kansantieteellisesti enemmän mielivaltainen, sillä Venäjän-Karjalaiset ja Inkerinmaan paikallinen väestö ovat suomensukuisia heimoja ja myös säilyttäneet kansallisuutensa ja osaksi kielensäkin tyyten sulautumasta suuren Venäjän vieraisiin aineksiin. Mutta sitä huomattavampi on kumpaisenkin maan toisistaan eroava geologinen rakenne. Suomi kuuluu Fennoskandian ikivanhaan alkuvuorialueeseen, joka sitten devonikauden vain pieniltä osilta on ollut merenpeittämänä, lukuunottamatta jääkautta ja sen loppupuolella vallinnutta jäämerenaikaa, jolloin Jäämeri osittain peitti eteläisiä ja läntisiä seutuja maasta. Sitävastoin keskinen Venäjä kauttaaltaan on sedimenttisien (vedessä laskeutuneiden) kerrosten peittämä. Kun Suomen vuoriperä suunnattoman pitkien geologisien kausien aikana — radioaktiivisien tutkimusten perusteella lasketaan devonikaudesta nykyaikaan kuluneen vähintäin 370 milj. vuotta — on ollut erosionille, rappeutumiselle alttiina, minkä tuotteet sitten jääkauden mannerjäätikkö kuljetti pois, paljastaen alkuvuoren asutuksen ja kasvullisuuden varsinaiseksi pohjaksi, on Venäjän alkuvuorialueet verrattain paksujen sedimenttisien kerrosten peittämät, mitkä ovat laskeutuneet maan toisina ajanjaksoina ollessa merien peittämänä.

Kuten sanottu, on siis Suomen ja Venäjän geologisen rakenteen erilaisuus silmiinpistävä: Suomen alkuvuorialueen raja käy suoraa poikki Laatokan, ja Karjalankannaksen, sekä pitkin Suomenlahtea, aleten vuoriperä vähitellen meren tasapinnan alle. Suomenlahden eteläisellä rannikolla peittää alkuvuoren jo 107—190 metriä paksut kambrilais-siluurilaiset kerrostumat. Siirryttäessä rajan yli Laatokan ja Suomenlahden väliseltä alueelta alkaa maa yhtäkkisesti tasangoittua, alkuvuoriperä on kadonnut näkyvistä. Tasankoa jatkuu suunnattomasti puoleen ja toiseen. Vasta Euroopan-Venäjän itäisellä rajalla Uraalin vuoristossa, noin 1,700 virstaa Pietarista, katkeaa tämä yhtämittainen tasanko, jatkuakseen taas Aasian puolella laajassa mittakaavassa.

Venäjä niinmuodoin käsittää suuren ikivanhan pidätysalueen, missä erosio on kuluttanut vuoristot suunnattoman pitkien aikojen kuluessa ja toisin ajoin lainehtineet meret ovat kerrostaneet sedimenttejä, lieteitä, mitkä ovat kivettyneet mahtaviksi tuhansia metrejä paksuiksi kerrosvuorilajeiksi rapautuneen ja tasoittuneen alkuvuorialueen päälle. Mainitun pidätysalueen omituisuus ilmenee juuri siinä seikassa, että maaperä pitkiä geologisia kausia on pysynyt levossa. Venäjän pidätysalueen ainoa poimuvyöhyke on Uraalin vuoret, jotka kohosivat jo kivihiili- ja permikausien rajalla. Ne jakavat Euroopan-Venäjän Pohjois-Euroopan suureksi yhtenäiseksi pidätysalueeksi ja samanlaiseksi alueeksi itäpuolellaan Pohjois-Aasian, s.o. Siperian tasangon. Kumpaisessakin pidätysalueessa katsotaan maakuoren poimuutuksen, s.o. vuoristoja kohottavien maankuoren liikkeiden, lakanneen jo ennen kambrilaista aikaa ja siinä juuri perussyy Venäjän tasankomuodon olemassaololle.

Kivet, puhumattakaan pinnallisista vuorialueista, ovat niinmuodoin yhtä harvinaisia Venäjän tasanko-alueella, kuin ne ovat yleisiä Suomessa. Joskus sattumalta tapaa eruptiivisen vierinkiven kappaleen. Pinnallisena kerroksena tapaa pienempinä osina valkeata hienoa, s.o. devonilaista kalkkikiveä Vologdan läänissä, etenkin sen itäreunalla. Pintakerroksena Kostromanläänin Buin seuduilla esiintyy yksinomaan jääkauden hieno ruskea tai valkeahko kvartsi-hiekka. Kostromajoen rantamilla Buissa se on vallitsevana, jopa paikoin kymmenisen metriä vahvana patjana jääkauden aikaisen savikerroksen päällä. Kostromanjoen alajuoksulla se muuttuu yhä enemmän keveän saven sekaiseksi, ollen silloin mainiota viljelysmaapohjaa. Jokiäyräillä ja maanleikkauksissa kuvastuu jääkauden luoma profiili tyypillisenä: siluuri-, karboni-, mutta etenkin devonikerroksista murtunutta moreenisoraa esiintyy kerroksittain tai jokitulvan huuhtomana, onpa siellä täällä joku isompi tai pienempi eruptiivinenkin vierinkivi. Sanottu murtosora sisältää runsaasti fossiileja eli kivettymiä: _Hippurites Gassaviensis_ yläsiluurista, _Brachiopodes_ (Pääjalkaisia), _Semireticulatus_ ja _Enkrinitiä_ karbonista ja _Stringocephalus Buritini_ devonista näyttivät olevan vallitsevina Kostromajoen rantaäyräillä. Pääasiassa samoja fossiileja, mutta etupäässä devonilaisia, tapaa vallitsevana myöskin Jaroslavin, Vladimirin ja Moskovan lääneissä.