Part 3

Suomalaisten luokkasota-pakolaisten Kostroman lääniin Buin kaupungin lähelle perustama "Puuteollisuusliike Salama", eli "Savotta Salama", kuten venäläiset sitä sanoivat, oli oma pikkuyhteiskuntansa. Sillä oli oma raha, merkkipäivinä ilmestyvä sanomalehti, ylin hallintovirasto, välskäri, sairaanhoitaja, apteekki, talous- ja elintarve-"ministeri", oma tuomioistuin ja siviiliosasto, joka purki ja yhdisti avioliittoja, milloin asialliset ei semmoista arvanneet ottaa omalle riskilleen. Oli oma maa-alue metsineen, niittyineen, oma järvi ja oma rautatie, 600 metriä pitkä, oma höyrymylly, puusepänverstas, peltisepän verstas, suutarin verstas, missä johtajana toimi Venäjän edesmenneen tsaarin Nikolai II:n hovisuutari Juntunen, suomalainen mies muuten, kuten kaikissa tärkeissä paikoissa pitääkin olla juuri suomalainen. Sanoi valmistaneensa vielä viimeksi kestävät jalkineet keisarilliselle perheelle Siperian matkaa varten. Sitten oli ompeluverstas, mitä kansan kesken sanottiin "ruumiinvaatetusliikkeeksi". Diplomaattisia suhteita ulospäin edusti lähetystö esittelijäsihteereineen ja kielenkääntäjineen, joukko kauppa-asiamiehiä, oma arkkitehtuuritoimisto, johtajana taiteilia arkkitehti Ahrenberg, ja muita lukemattomia seikkoja mainitsemattakaan, oma sähkövalo, oma miliisilaitos ja oma — sotaväki. — Mitä muuta hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa enään kaipaisikaan.

"Tämähän oli suorastaan virkamiesten luvattu maa", päättänee varmaan lukia, kuultuaan että yhteiskunnan väkiluku teki vaan kolmisen sataa, lapset ja imeväiset siihen luettuina, mitkä myöskin vaistomaisesti piileksivät täällä valkoista vihaa paossa — ja niinhän se olikin. Onhan Suomessa kuntia missä väkiluku on kymmenisen kertaa suurempi, saamatta silti nauttia oman rahan, oman rautatien, oman diplomaattikunnan ja keisarin hovisuutarin tuottamia etuja. Siitäpä riposikin vähintäin virka mieheen ja paraimmille viisi. Suuritöisiä tehtäviä ne muuten olivat, se tulkoon sanotuksi, eikä mitään kunniavirkoja, vaikkakin "Savotta Salaman" yhteiskunnalla, etenkin alkuaikoina, oli vähintäin puolikommunistinen luonne, s.t.s. talouskommunistisen yhteiselannon ja yhteishankinnan muodossa, mikä järjestelmä pitäisi vähentää virka- ja toimihenkilöitten luvun mitättömän pieneksi. Saadut kokemukset kumminkin puhuivat semmoista selvää kieltä, ettei suomalainen luonne sovellu yhteiselantoon ja -talouteen vielä muutamien tuhansien sukupolvien aikana, ei ainakaan hirmuisesti riitelemättä. Kun hallintoneuvosto kannattavien liikeperiaatteiden pohjalla, huomioonottaen elintarpeiden saantimahdollisuudet, määritteli väestölle jaettavat elintarveosuudet, mitkä olivat vähintään puolta suuremmat kuin yhteiskuntamme ulkopuolella olevilla, riiteli työväestö tehdaskomiteansa kautta niitä vastaan ja toivotti kaikki kannattavat liikeperiaatteet hiiden kattilaan. Työteho oli pieni, mutta ruokahalu suuri ja semmoinen näyttää olevan määräävänä periaatteena muissakin yhteistalouksissa.

Olin semmoisissa tehtävissä tehdasyhteiskunnassamme, missä opin tuntemaan suomalaisen luonteen juuri niitä kielteisempiä puolia.

Ensinnäkin toimin tehtaan virallisena välskärinä, saaden kaupungin sairaskassan puolesta erikoispalkan. Kirjoitin reseptiä Buin apteekkiin lääkkeistä mitä ei ollut omassa varastossa. Koetin toteuttaa sitä kultaista sääntöä, että helpompaa on tautia estää kuin parantaa ja onnistuinkin siinä niin, että mitään tarttuvia kulkutauteja ei tehtaalla ollut, vaikka pilkkukuume ympäryskylissä kaatoi väkeä. Ainoastaan viatonta laatua olevia "vilustumistapauksia" sattui silloin tiheämpään kun apteekkimme spriivarastoa lisättiin ja hermokohtauksia eräissä naisissa "valeriaana" tilauksen saavuttua.

Ja sitten ne viisi muuta virkaa?

No niin! Olin Hallintoneuvoston jäsen, Teknillisen komitean sihteeri, Kouluneuvoston jäsen (tehtaalla oli myöskin oma kansakoulunsa), Talous- ja metsätöitten johtaja ja tehtaan Talous- ja elintarveasiain päällikkö. Siinähän niitä jo olikin otsikossa mainittu määrä, joihin sitten sisältyköön epälukuinen joukko muita tehtäviä.

Olen luetellut nämä kunnioitusta herättävät virka-arvot näin yksityiskohtaisesti, saadakseni arvoisan lukijan käsitteistä poiskitketyksi erään vakiintuneen harhakäsitteen, sen nimittäin, ettei virka-arvot aina tuota kultaa ja kunniaa virkamiesten luvatussakaan maassa, siitäkin huolimatta että ne ovat rahallisesti hyvin palkattuja. Asia on näet siten, että porvarillisessa yhteiskunnassa ostetaan ja saadaan rahalla mitä tarvitaan, kommunistisessa yhteiskunnassa sitävastoin ei käytetä rahaa laisinkaan, vaan tehtyä työtä vastaan saadaan kulutustarpeet. Kumpaisessakin yhteiskunnassa on siis toimeentuleminen turvattu joko paremmin tai huonommin, mutta kun seisoo toisella jalallaan porvarillisessa ja toisella kommunistisessa yhteiskunnassa, t.s. ei kummassakaan, vaan sillä välimaalla, joutuu edelläsanotunlaiseen tilaan. Kun osa väestöstä pitää kiinni kannattavista liikeperiaatteista ja tuottavasta työstä, toisen osan huutaessa semmoisia joutaviksi jutuiksi, on seuraus edelläsanotunlainen. Jokaikisessä tilissä kyllä nostettiin palkkoja roimasti, mutta seudun talonpojat ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta nostivat elintarvehintoja siinä määrässä, että säästävinkin pysyi aina hienossa velassa. Tuhlareille sitä velkaa karttui niin paljon että ainoastaan jumala sen jaksoi anteeksi antaa.

MUINAISSUOMALAISTEN ASUMUSALUEILLA.

Arkeologia ei ole vielä lopullisesti voinut selvittää milloin suomensukuisten heimojen "kansainvaellus", siirtyileminen niiden alkukodista keski-Aasian ylängöiltä alkoi länttä ja pohjoista kohden halki laajan Venäjän. Mutta todennäköisesti se tapahtui jo hyvin varhain, otaksuttavasti vanhimman kivikauden lopulla, sillä jo noin 4,000 vuotta sitten oli suomalaisheimojen siirtyileminen ulottunut ei ainoastaan Karjalan kannakselle vaan läntiseenkin Suomeen. Siirtyileminen luultavammin on tapahtunut sangen hitaasti lukuisien vuosituhansien kuluessa, sikäli kuin sen aikaiset ravintolähteet, metsästys ja kalastus, sekä nuoremmalla kivikaudella myöskin maanviljelys ovat seutukunnalta ehtyneet.

Eittämättömästi monet myöhemmän tutkimuksen esiintuomat seikat, kuten suomalaisaiheiset ikivanhat paikkainnimet y.m. tukevat sitä väitelmää, että suomalaisheimot sangen varhain, jopa ensimmäisinä asukkaina ovat kansoittaneet melkoisimmat osat laajaa Venäjää, etenkin siirtymäseutujensa valtaväylien, Volgan ja sen lisäjokien latvaseutujen silloisia erämaita. Suomalaisheimojen historian kehto siirtyisi niinmuodoin aimo askeleen menneisyyteen. Keski-Aasiaa pidetään myöskin ihmiskunnan kehtona. Venäjä on saanut asutuksensa samoista lähteistä kuin pohjois- ja länsi-Eurooppa ja myöskin osaksi samoja kulkuteitä mitä suomalaisheimot lähtivät pyrkimään länteen ja pohjoiseen. Venäjän kaakkoiset ja eteläiset seudut, kuten länsi-Eurooppakin olivat jo suurella jääkaudella asutettuja. Heimot säilyivät puhtaina ja eristettyinä vieraista vaikutteista. Säilyttivät kansallisuutensa, kielensä ja tapansa, valitsivat asunto-alueensa ja hallitsivat niitä vieraiden heimojen anastuspyyteiltä. Tekisi mieli edellyttämään, että suomalaisheimot vallan ensimmäisinä uutisasukkaina ovat kansoittaneet vielä silloin asumattoman Venäjän laajoja erämaaseutuja siirtyessään hitaasti mutta varmasti vuosituhansien vieriessä ja yhä voimistuvien slaavilaisheimojen työntäessä länteen ja pohjoiseen ja sitten varsinaisena ydinjoukkona kieleltään ja kansallisuudeltaan itsenäisenä saapuivat vihdoin Suomen niemelle sen sukulaisheimojen jäädessä rippeinä sinne tänne laajaa Venäjää.

Jos näin olisi asian laita — ja sitähän tukee kieleltään ja kansallisuudeltaan eheän heimokunnan säilyminen ja siirtyminen kokonaisen maanosan läpi — niin voitaisiin tuo kansainvaellus katsoa alkaneen, kuten sanottu, jääkauden loppupuolella noin 100,000 vuotta sitten. Volgaa ja sen pariin sataan nousevaa lisäjokiverkostoa, mitkä ovat jääkauden tuotteita, voidaan pitää pääkulkutienä siirryttäessä länteen päin.

Kostroman lääni — Kostroma johdannainen sanasta Kostjarko = Kokkotuli — sijaiten Volgan sivuhaaran Kostromanjoen alueella, on muinaissuomalaisten ikivanha asutuskeskus. Paikallisten asukkaiden kertoman mukaan pitäisi Kostroman läänin jossakin kolkassa olla säilyneenä suomenkielinen murre, muistona, kuten he sanovat, ikivanhasta suomalaisasutuksesta. Eräät paikkain, esineiden ja kyläin nimet niinikään viittaavat eittämättömästi suomenkielen muinaisiin peruihin näillä mailla. Kostroman jokeen Buin kaupungissa laskeva haarajoki — mainitakseni vaan yhden esimerkin — saa alkunsa nelikymmenisen virstaa idempänä olevasta Kalitshinin järvestä, on nimeltään Vjooks, mitä erään paikkakunnallisen tieteellisesti sivistyneen henkilön tiedonannon mukaan pidetään johdannaisena joen ikivanhasta alkuperäisestä suomalaisesta nimestä _Vuoksi,_ Vjook = Vuoksi. Tämä ja muut paikkain nimitykset, sekä kesällä 1919 Kostromanjoen pohjalieteestä löytämäni — kivikirves, suomalaismallinen nuorempaan kivikauteen kuuluva, viittaavat siihen, että Kostroman lääni, nimenomaan Kostroman ja sen lisäjokien seudut ovat suomalaisheimojen ensiksi asuttama ikivanha asutuskeskus, heidän siirtyessään pitkien ajanjaksojen vaihdellessa ja toisten heimojen työntämänä länttä kohden.

* * * * *

Istun Kostromanjoen rannalla haalean lämpimänä heinäkuun iltana. Aurinko, usvasta ja suurien metsäpalojen savusta veripunaisena ja loistottomana, on painumassa lännen maille, sinne pohjoisen kotimaan rakkaille rannoille. Haaveilen. Tunnen tulevani hentomieliseksi. Tällä kertaa suon itselleni jonkin minuutin oikeuden siihen, niin sopimatonta kuin semmoinen näin pakolaiselämässä onkin. Mielikuvituksessa siirrähdän ajassa 10 vuosituhatta taaksepäin. Ikimetsät reunustavat joen tulva-alueita, mitkä toisin paikoin laajenevat mahtaviksi runsasheinäisiksi luonnonniityiksi joen kahden puolen. Ainoana valtiaana tallustelee mesikämmen rämeisiä metsiä ja talvisen kuutamoyön rauhaa rikkoo susilaumojen ulvonta, mikä kuorossa kajahtelee suunnattoman erämaan kaikilta kolkilta. Mesikämmenkö oli ainoa valtias tämän suurenmoisen sydänmaanluonnon keskellä? Eipä suinkaan! Ihminen hyvin valmistettuine kiviaseineen oli lyönyt rajapaalunsa merkiksi etuoikeutetusta valta-asemastaan. Mesikämmenkin sitä karttoi ja susilaumat vaan varkain käväsivät tarkastamassa hänen asumuspiiriään rauhaisena yösydämenä, kuin luonnon valtias nukkui.

Eräs suomalaisheimokunta oli hiljattain painautunut silloin nimetöntä Kostroman jokilaaksoa Volgalta ylös tänne rauhaisan jylhiin erämaihin, etsimään uusia riista-alueita. Täällä ylempänä oli vielä vallan rauhallista. Ei jälkeäkään ihmisasutuksesta. Ei ohi vaeltaneen metsänkävijän tulisiaa edes ollut näkynyt kuljetulla melkoisella taipaleella. Se rauhoitti heimokuntaa. Joki tarjosi runsaasti antimiaan. Heti ensi yrityksellä saatiin miehenmittaisia "monnia", kyhmyniskaisia haukia ja pienempää kalaa viljalti. Metsä vilisi täynnänsä riistaa, turkiseläimiä ja muita. Tulvaniityt tarjosivat mehevää ruohoa heimokunnan kotieläimille ja myöhemmin asutuksen vakaantuessa viljelysalueita. Asumuksia parannettiin. Ylängölle kaivetut maakuopat laajennettiin ja seinättiin puuriuilla. Heimokunta toimi pääasiassa yhteishankinnan ja kulutuksen pohjalla. Asesepät valmistivat tuotteita koko heimokuntaa varten mukana tuodusta runsaasta raaka-ainevarastosta. Ravinnon hankintaan olivat kaikki kykynsä mukaan velvollisia. Asunnoistaan taas huolehtivat perhekunnat itse. Semmoisina oli talvella maakuopat ja kesällä kevyet kokkotuvat. Heimokunnan vanhin oli pätevä viimekädessä ratkaisemaan kaikki kysymykset lopullisesti, mikäli ne koskivat siirtokunnan sisäisiä asioita, riitoja y.m., mutta heimokunnan siirtyminen uusiin seutuihin, paikkain valinta, ryöstöretket ja sodankäynti yleensä ja monet muut ulkopuoliset asiat ratkaistiin joukkoneuvotteluissa, jotavastoin taas sotasaaliin jakoon vanhimmalla oli ratkaiseva sanavalta. Vanhimman asettaminen niinikään oli joukkopäätöksen tulos.

Pääasiassa tuommoinen kuva muodostautui yks, kaks mielikuvituksessani suomalaisten esipolvien vaiheista pitkiä aikoja sitten. Miten paljon ne ovatkaan kärsineet ja toivoneet monivuosituhantisen ajanjakson vaihdellessa, taistellessaan villiä valloittamatonta luontoa vastaan, sekä säilyttäessään sukunsa sen ja toisten vihamielisten heimojen tuhoamishalulta. Erikieliset olivat tietenkin vihollisheimoja keskenään. Kieli oli se tunnus, se yhdysside, mikä takasi ystävyyden, veriheimolaisuuden. Mutta nyt 15,000 vuotta jälkeenpäin istun minä haaveilemassa täällä ikävanhan heimo-asutukseni raunioilla, todistamassa valtaisen maailmankehityksen omituisista tuloksista. Vanhan heimokuntani elämän ja säilymisen ehtona oli veriheimolaisuuden tunnustaminen, minä sitävastoin olen täällä — eikö se ole kohtalon ivaa — pakolaisena nykypäiväisen heimokuntani veljessodan johdosta sen sanan kirjaimellisessakin merkityksessä.

TUOKIOKUVIA MOSKOVAN MATKALTA.

Matkustimme uutta vielä liikenteelle avaamatonta rataa, mikä noin 90 virstan mittaisena yhdistää pohjoisen radan Buin kaupungista Daniloviin Wologdan—Moskovan radan varrella. Oltiin ihan keskikesäisen juhannuksen kynnyksellä. Luonto on kukkeimmillaan. Yltäkylläinen kasvullisuus ikään kuin silminnähtävästi työntyy esiin lämpimästä rehevästä maaperästä. Joku maatuski asemilla esiintyy tästä huolimatta toppatakissa, pää saalilla vahvasti hunnutettuna. Esiintyypä ukonkäppyröitä tuuheavillaisessa siperianlampaisessa lakissa ja huovikkaissa, jotta oikein sääliksi käy noiden onnettomien puolesta.

Alaltaan tasaisinta puutonta keski-venäläistä maisemaa avautuu kappale nähtäväksi. 16—20 kylää näyttäytyy tasaisen rannattoman näköpiirin sisällä. Ne ovat suuria kyliä kuten Suomen kauppaloita, vaikka ne näin etäältä nähtyinä esiintyvät pieninä harmaina rykelminä. Valkeita kirkontorneja pistäikse silmään toisista kylistä. Leipäviljavainiot aaltoilevat pehmeän tuulen tuivertaessa tummanvihreinä niin pitkälle kuin silmä kantaa.

Jo loppuivat asutut seudut, alkoi koivu- ja haapametsävyöhyke, laajin yhtäjaksoinen mitä Suomessa olen milloinkaan nähnyt. Monia kymmeniä virstoja jatkui sitä ihan samanlaisena. Ei pienintäkään muutosta maisemassa. Valkotuohiset koivunrungot toinen toisensa vieressä, jopa saman kokoisiakin kaikki, solakoita ja tuuhealehväisiä.

"Oi Wolga, Wolga, milloin sinun taas nähdä saan." Sen ylistykseksi kansa kauneimmat laulunsa laulaa ja kuin äidille konsanaan ikävänsä itkee, vieläpä vierailla maillakin sen muistonsa komerossa kätkee ja siihen keskittyy kotimaansa parhaimmat muistot, sen suuruus ja maine.

Majesteetillisena tuo mahtava virta näyttäytyi juhannusajan hämyisessä yössä. Tulet tuikkivat virralla liikkuvista lukuisista aluksista ja Jaroslavin kaupunki kuvasteli viljavia valojaan veden kalvossa virran oikealla rannalla. Tavattoman tyyneenä, tuskin huomattavasti soljutteli tuo puolisen kilometriä leveä uoma mustia vesiään, vaikka olin otaksunut sen maltittomalla kiireellä poreillen ja pyörteitä synnyttäen rientävän Kaspianmeren helmoihin.

Wolga, sinä suuren Venäjän valtasuoni, syytä onkin kansallasi ylpeillä sinusta. Olethan luonut elämää ja kulttuuria ympärillesi, vieläpä toiminut ikimuistoisena kansainvaellusten kauttakulkutienä pohjoisen ja lännen maihin. Kansakuntia on muodostunut ja hävinnyt sinun hedelmällisten äyräittesi äärillä, tyynenä sinä vaan riennät päämäärääsi kohti päivästä toiseen, kuten muinaisina ikiaikoina, jolloin ihmiskulttuurin kehdon yllä vielä lepäsi autereisen aamun hämärä.

Komeata rautasiltaa kiisi junamme Wolgan yli. Sähkövalot tuikehtivat valtaisissa siltakaarissa ja loivat heikon kajastuksen syvällä virtaavaan mustaan veteen. Kestipä se junankin kiitää jättiläissiltaa kotvan ajan ja heti avautuikin isohko Jaroslavin kuvernementtikaupunki sangen lukuisine kirkkoineen nähtäväksi.

Luonnonkauneimpia keski-venäläisiä läänejä on Wladimirin lääni. Tammi kilpailee jo koivun kanssa valta-asemasta ja muutkin etelän tyypilliset lehtipuut esiintyvät siellä täällä. Maapohja on aaltomaisen kumpuista kuin merenulappa tuulella. Elovainiot ulottuvat silmänkantamattomiin suunnattoman lakeuden äärillä. Kyläryhmä, kirkko tai luostari, jopa tehtaanpiippukin pistäikse sieltä, täältä. Tuuheat koivu- ja tammimetsiköt esiintyvät yksityisinä saarelmina, kuin keitaat yhtäjaksoisessa tummanvihreän kasvullisuuden meressä. Tuossa soljuttelee puro mustia vesiään kukkarantaisen uomansa polveilevia kaarteita myöten laakson pohjassa. Sen äyräällä puuhailee naisparvi tuohivirsuissaan ja räikeissä kansallisissa väreissään peruna- ja juurikasvi-istutuksilla. Parrakas ukko, vyötäisiltä puristetussa avarassa mekossaan lojuu laihan hevoskaakin vetämässä tarantassissa. Kaakki luimistaa korviaan, seisahtuu, luo syrjäkatseen ukkoon ja rämiseviin reteliin ja alkaa rauhassa hamuamaan yltäkylläisen rehevätä ruohoa.

Hulmahdellen nousee kuuma kostea ilma notkelmista. Väristen sekottuu se hienoon tuulen vireeseen, mikä sekin tuntuu kuumalta auringon hellittämättömässä hehkussa. Karjalauma käyskentelee tiepuolessa, sekin kärsii kuumuudesta. Lehtevä metsikkö tuuheine varjoineen olisi tervetullut, mutta semmoista ei ole. Karja kerääntyy yhteen joukkioon ja hakee suojaa toistensa varjosta.

Alexandrow on kauneimpia maaseutukaupunkeja. Se kuten monet muutkin, jopa itse Moskova, on tuuheiden puistojen kaupunki. Suuret poppelit, ikivanhat tammet, saarnit ja lehmukset reunustavat muurina kadun kumpaakin puolta. Lehvästön välistä pilkistää valkeaksi rapattu maalaistölliä muistuttava rakennus, tuolloin tällöin useampikerroksinen tiilitalo, kimnaasi tai kirkko. Kirkot venäläisissä kaupungeissa lyövät niihin oman omituisen leimansa sekä lukuisuudellaan että omalla tyypillisellä arkkitehtuurillaan. Silmiinpistävintä täten on venäläisissä kaupungeissa, kuten sanottu, sopusointuinen sekoitus maalaisrakennustavasta ja maailmankaupungin arkkitehtuurista. Lehmät, lampaat ja vuohet tallustelevat katukäytävällä ja ajetaan talon porttikäytävästä kartanolle, missä on täydelliset karjasuojat kuten maalaiskylässä.

Tuhatvuotisen Moskovan merkillisyyksistä pitäisi mainita yhtä ja toista. Sen komeasta tivolista, varpusvuoresta, josta kaupunki näyttäytyy koko laajuudessaan ja laajuutta sillä onkin noin 70 km ympärimitaten. Lontoon jälkeen suurin pinta-alaltaan eurooppalaisista kaupungeista. Olisi pakistava kirkoista, joiden lukumäärä lähentelee viiteen sataan ja joista toiset ovat ikivanhoja taideluomia, punaisesta torista missä historiallisena muistona on säilytetty mestauslava, jolla Iivana Julma toimitutti kuuluisat bajaariteloitukset ja monista muista mielenkiintoisista seikoista pitäisi pakista, mutta jääköön ne toisessa tilaisuudessa tehtäväksi. Tässä pari sanaa suurkaupungin kansallisesta kotielämästä.

Tutustuaksemme lähemmin venäläisen keski- ja etenkin alaluokan kotoiseen elämään, tulee pistäytyä mieluummin sunnuntaisin tavallisissa teetuvissa, "sainikoissa", mitkä ovat venäläisen rahvaan ihanteellisimmat oleskelupaikat pikkukaupungissa tai suurkaupungin laitapuolilla. Sainikka on siivoton venäläiseen tapaan, tuolit ja pöydät rikki enemmän tai vähemmän, tarjoiluastiat samaten. Musikoita menee ja tulee. Toisia rupattelee pitkään lojuillen pöytien ääressä ja silloin tällöin hörppien mielijuomaansa. Kiihtyypä puhe usein sangen meluisaksikin, mitä avustetaan kaikilla mahdollisilla elimillä. Maapallo voisi horjahtaa pois radaltaan, tulivuoren purkaus peittää sainikan tuhka- ja laavakerroksella, tai maanjäristys eli spiritistinen meedio siirtää pöydän heidän edestään, ilman että he huomaisivat sitä verrattomalta melultaan. Useimmat kävijät ovat rasvaisessa, likaisessa ja perin kuluneessa työpuvussaan, sama puku viikon kaikkina päivinä, jotavastoin työläiset Suomessa esiintyvät sunnuntaisin siistittynä pyhäpukimissa länsi-eurooppalaiseen tapaan. Paita nousujen päällä sekä ylemmillä että alemmilla on venäläisen varsinainen juhlapuku kesällä.

Sainikan tiskin takana nojailee velttona punatukkainen tarjoilijapoika. Lähtee toki liikkeelle, mutta hitaasti kuin aurinko-kello, tuo sajua ja on taas valmis rupattelemaan kaikkea tyhjänpäiväistä pitkät ajat.

Sunnuntai on oikea markkinapäivä moskovalaisilla toreilla, etenkin kuuluisalla Suharovilla. Myydään kaikkea muuta paitsi ei leipää. Silloin kesällä 1918 oli vielä tavaraa ja kauppa avointa. Kaikki tahtoivat olla kauppiaita ja löytyyhän sitä myytävää. Vettäkin myydään joko värjättynä tai ilman 20 kopeekkaa lasi ja kauppansa se tekee sekin näin kuumalla ilmalla, sillä Celsius näyttää 35° varjossa. Auringonkukan siemeniä paljon myydään, ostetaan ja syödään. Suunnattomat määrät valmiita vaatteita ja kangastavaroita, pääasiassa juutalaisten ja kiinalaisten tarjoamina, herättää muukalaisen huomiota.

KESKIKESÄN MOSKOVA.

Moskova puistokaupunkina on kaikkein edullisin nähdä keskikesällä.

Se on vanha, "hyvin vanha" sanovat perinnäistiedot siitä. Näköjään nyt kuluvan tuhatluvun alkuvuosina — mahdollisesti sitä ennen — asettui tarun mukaan erakko Bukalijer nimeltään nykyisen Kremlin paikalle. Moskovan varsinaisena perustajana ehkä voitane pitää ruhtinas Jurij Wladimirowitsch _Dolgoruki,_ joka, asuen Wladimirin läänissä, teki matkoja laajojen metsästysmaittensa äärille, mielistyi seutuun, asettui nykyisen Kremlin paikalle, ryhtyi rakentamaan sitä ja eroitti sen muurilla.

Moskova, kuten sanottu, on puutarhakaupunki sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Talot ovat pääasiassa yksikerroksisia — lukuunottamatta uudempia kaupunginosia — ja lehtevien puistojen ympäröimiä. Varsinaiset kauppakadut ja kauppakorttelit sitävastoin ovat uusaikaisia. Semmoisia ovat m.m. "Kiinalaiseksi kaupunginosaksi" sanottu Kremlin vierellä, missä sijaitsee suurimmat liikepalatsit ja kauppahallit ja mikä myöskin on muurilla ympäröity. Moskova muuten on koko Venäjän sisämaan kaupan suurin keskus.

Lukijan suosiollisella luvalla katsastamme hätäisesti Moskovan eräitä merkillisyyksiä, mutta saadaksemme ensin yleissilmäyksen kaupungista, nousemme n.s. _"Iivanan torniin"_ Kremlissä.

Kreml on kaupungin keskipisteessä, valtavalla lukuisia vuosisatoja vanhalla muurilla ympäröity. Pääsy sinne oli hyvin rajoitettu, eikä ihmekään, sillä siellä asui useampien vihaama "hallitsija", kuin milloinkaan on ollut olemassa, asui kuten ne 34 hallitsijapolvea Venäjän valtakunnan perustamisesta alkaen ovat Kremlissä hallinneet ennen häntä.

Iivanan tornista avautuu valtavan suuremmoinen näköala ympäriinsä, sillä Kreml itse sijaitsee kaupungin keskukseen kohoavalla ylängöllä suuren suunnattoman horisontin keskipisteenä. Ajatelkoon lukija jättiläisharppia, jonka toinen kärki on pistetty Kremlin torille ja toinen 12.5 km etäisyydellä piirtää ympyrän, minkä läpimitta on 25 km ja minkä sisälle kuuluu kaupungin varsinainen alue. Se onkin pinta-alansa laajuuteen nähden maailman kaupungeista toinen. Lontoo on ensi sijalla.

Mitä näkeekään katsoja tuolla suunnattomalla tasangolla, jonka säde on 12.5 km joka suunnalle? Jättiläismäisen puistokylän! Valkeat rakennukset pilkottelevat tuuheiden puistojen vihreästä lehvästöstä. 467 kirkon kultakupoolit kimaltelevat juhannusajan tulvehtivassa auringossa, joka paahtaa vallan sietämättömällä kuumuudella, saaden ilman liikehtimään kaupungin päällä kuin vellovan veden. Selväpiirteisyys häviää reunoille käsin. Valkeat talot, kirkot ja puistot sulautuvat yhtenäiseksi kuvioksi, mistä tehtaitten savutorvet siellä täällä selväpiirteisemmin pistäytyvät esiin. Hopeanhohteisena kiertelee tuolla Moskovan joki laajoissa mielivaltaisissa koukeroissa kuin jättiläiskäärme, ulottuen vallan Kremlin muurin vierustalle, etääntyen siitä ja häviten lopulta näköpiirin ulkopuolelle.

Ajatelkaamme vielä jättiläisharppimme toinen kärki vedetyksi tuonne näköpiirin äärimmäiselle rajalle, missä taivas ja maa hienona sinertävänä viivana yhtyvät. Voisimme sanoa ympyrämme säteen nyt tekevän 120 km ja siten piirtämämme ympyrän läpimitan olevan 240 km. Se on vaan pienoinen läiskä n.s. Itä-Euroopan suunnattomasta tasangosta, joka muodostaa eurooppalaisen Venäjän ja minkä läpimitta on kymmenkertainen äskeisestä määrästä, s.o. noin 2,400 kilometriä.