Part 2

Laajoissa aarniomaisissa metsästyspuistoissa vilisi jalostettua ja hyvinsyötettyä metsänriistaa: hirviä, saksanhirviä, jäniksiä, ihan valtavissa laumoissa, niin kesyjä, että niitä ihan kädestäpitäen sai syöttää. Niillä omat eläinlääkärinsä ja puutarhurit, mitkä kylvivät ja hoitivat erilaiselle metsänriistalle ominaisia ja mieluisia kasveja, lehdistöjä ja ruohoja. Idylliset pikkulammikot vilisivät valtoinaan kultakaloja. Lukuisien suihkukaivojen viljavat vedet hopeoituivat ikuisen auringon valossa, niiden pisarat ja utu heijastelivat prisman helakoita puhtaita värejä ja joutsenlammikot kelluttivat peilipinnoillaan vesilintujen ilakoivia parvia.

Ja mitä varten tämä satumainen komeus, jonka rinnalla Tuhannen yhden yön tarinat kalpenevat vallan? Mitäkö varten? Toiselta puolen lisätäkseen loistoa itsevaltiaan sädekehään ja toiselta puolelta ollakseen mieluisina elostelupaikkoina koko suurilukuisen hallitsijaseurueen ainoaan elämäntehtävään: laiskeliaan elämännautinnon tyydyttämiseksi.

Samalla aikaa kuin suuren Venäjän köyhempi väestö kääri niini- ja tuohivirsuja jalkaansa, uhmaten niillä koviakin pakkasia ja aavikon lunta, kun hän keriten vuorokauden mittaan valmistaa itselleen vuotuiset jalkinetarpeensa, tarvitsi yksi hovinaikkonen toista sataa paria jalokivillä koristettuja silkkitohveleita vuodessa, joihin mallit ja lestit saapuivat useimman kerran vuodessa muotien pääkaupungista Pariisista. Yksi suuriruhtinas tai muu hoviseurueen keikari tarvitsi m.m. jalkineita niin paljon, että yksi ammattimies alinomaa työskennellen ei kerinnyt niitä tarpeeksi valmistamaan. Ja semmoista jatkui keskeytymättä vuodet läpeensä.

Käden käänteessä oli hävinnyt tuo satumainen loisto. Neuvosto-Venäjä oli tullut keisari-Venäjän tilalle. Monumentit seisoivat kyllä paikoillaan, palatsit niinikään posliinihuoneineen ja peilisaleineen, loistelivat vielä kullat ja hopeat palatsien ja kirkkojen sisällä ja päällä. Aitaukset ympäröivät vielä metsästyspuistoja, mutta jänislauma kirmasi jo karkuun ihmisen nähdessään ja arkailivat kesyt hirvetkin, sillä yksi ja toinen vallinneista tavoista poiketen oli kaatua kupsahtanut muidenkin kuin jalorotuisen hallitsijan armollisesta kuulasta ja saaneet tyydyttää köyhän väen nälkäisiä vatsoja. Nevan vesi kiiruhti toki vielä Suomenlahteen käsin, kuten ennenkin. Obeliski seisoi palatsitorilla yhtä ylväänä kuin verisunnuntaina, jolloin tsaarin kuularuiskut niittivät veristä satoa runsain ottein. Talvipalatsi valtiollisien juonittelujen mysteriona peilaili synkkää kuvaansa nopeasti virtaavassa Nevan vedessä. Mutta kuitenkin kaikitenkin kulta ja jalokivet eivät enään sädehtineet kun niiden valokeskus oli poistunut, yhtä vähän kuin ne juhlamieltä herättävät museon hyllyillä. Palatsit olivat käden käänteessä muuttuneet museoiksi ja niiden sisustukset taideaarteiksi ja historialliseksi museotavaraksi, metsästysmaat kansanpuistoiksi, missä nuori väki kirmailee kesäisinä joutohetkinään ja vanhempi polvi varjoisissa lehvästöissä nauttii hyvin ansaittua lepoa raskaan ja monivaiheisen elämäntyön lomassa.

Historian lehti oli kääntynyt! Uuden päivän ja uuden ajanjakson merkeissä pälyilee valkenevan aamun — työnvallan aamun — raikas rusko historiallisien muistojen kultaisissa kupooleissa entisen, keisarikaupungin yläpuolella.

Pietarissa huhtikuulla 1918.

BUIHIN.

Luokkasota Suomessa oli päättynyt, punaset perinpohjin kukistettu. Pietariin saapuvat tiedot olivat tosin niukkoja — asialliset tiedot — huhuja, toisiaan päättömämpiä oli sitävastoin viljalti ja toisia sikisi Suomesta yhä saapuvien punaisten joukkojen ja pakolaisten kerällä.

Yhä selvenevä tosiasia oli että pois täältä Pietarista oli painuttava, mutta mihin? Ehkä Siperiaan, sinnehän ne muutkin kukistuneet suuruudet on tavattu lähettää! Suomalaisten huoltotoimisto oli jo täydessä käynnissä tultuamme ja puuhaili kuumeisella kiireellä. Etappipaikkoina mainittiin Aunus, Wologda, Bui, Wjatka, Altai, Semipalatinski. — Altailleko? Mikä kohtalon oikku. Sieltähän sanotaan suomalaisten esivanhempain lähteneen samoilemaan Suomeen käsin muutama kymmen vuosituhatta taaksepäin. Se kansoitti laajaa Venäjää siirtymäteittensä varsilla ja tämän suuren suvun nimettömien heimojen luut vaalenivat Venäjän aroilla noina kaukaisina ikiaikoina...

Oli pitkä se pakolaisjuna kahdella veturilla, joka Vapunpäivän aamuna lähti pyyhkäsemään pohjoista rataa, yksi semmoinen oli jo mennyt ja toisia piti tuleman, päämääränä kaikilla Buin kaupungin sotavankisiirtola Kostroman läänissä. Aurinko valaisi tulvehtien rannattomalta näyttävää tasankoa, jossa tehtaiden savupiiput — laskien niitä yhdellä näkemällä sataan asti — huomattavimmin pistäytyivät esiin. Niin Vapunpäivä kylläkin, mutta ei yksikään punainen lippu liehu nyt keväisen Suomen raikkaassa tuulessa, mutta varmasti liehuu ennen pitkää...

Tämän n.s. pohjoisen radan aikaansaamisella näytään pidetyn silmällä ensikädessä vaan suoran liikenteen aikaansaamista Pietarin ja Tyyneenmeren välille. Ainakin Wologdaan asti on seutu verrattain toisarvoisesti asuttua. Joskus vaan näkee harmaan aitovenäläisen kyläryhmän viljelysmaineen kuin saarena suurella tasangolla. Metsäpahasta ja rämeistä maapohjaa jatkuu enimmältä. Kaikilla asemilla syntyy kilpajuoksu "kipitokin", kuuman veden haussa. Vesi on ruskeata kuin lipeää ja pahanmakuista, sisältäen kaikkea maailman mineraalia ja suoloja liuenneena. Näkyypä jo joku maitopullokin isompien asemien vierustalla, mutta semmoisen saadakseen täytyisi ensinnäkin olla pikajuoksia ja sitten omata atleettimaiset ruumiinvoimat, sillä ainoastaan voimakkain ja nopein onnistuu saamaan maitotilkkasen.

Kaupunkeja jouduttiin tällä matkalla sivuuttamaan, paitsi Pietaria, Olhova, Tifin, Serebovitsh, Wologda ja Bui, joka oli määrän pää toistaiseksi. Wologdasta alkavat jo kylät ja viljellyt seudut yleisemmin vaihdella. Katsaus metsättömän näköpiirin rajoille ympäriinsä tuo jo näkösälle 10—15 laajaa kyläryhmää. Juna sivuuttaa läheltä semmoisia. Harmaita samaan kaavaan valettuja kaikki. Ei pienintäkään yhtymäkohtaa ennen nähtyjen maisemien, kylien ja niissä eläjien kanssa löydy muistista. Aito venäläistä kaikki. Pussiukkoja ja -akkoja vilisee asemainedustoilla tungokseen asti. Tuohivirsut ja nuoritetut sääret. Entä se nuorempi sukupolvi, tytöt ja pojat, jotka suomalaisilla asemilla kuluttavat aikaa ja paistattavat päivää viimeisen muodin mukaisissa puvuissaan? Ei mitään eroa nuoremman ja vanhemman väen välillä paitsi koolla. Hampaaseen olisi katsottava ikäerot selville saadakseen. Niitä onnettomia lojuilee asemahuoneiden likaiset lattiat täynnä, odottaen vuorokausimääriä tyyneen levollisina "boestaan", junaan päästäkseen, yksi ja toinen kaivaen iljettävän likaisesta pussistaan limppua ja suolaa, mikä tyypillisimmin edustaa venäläisen talonpojan kukkuroidun onnen määrää.

Buin sotavankisiirtola parin virstan matkalla kaupungista Kostromajoen rannalla, on yksi niitä tsaarivallan aikaisen maailmansodan luomia inhoittavia ilmiöitä. Seutu on joka puolelta soitten ja rämeitten ympäröimä ja siis mitä epäterveellisin. Sodan luomalle moraalille oli mitä ominaisinta että taudit ja hävitys vankisiirtolassa raivasivat tilaa uusille tulokkaille ja kyllä ne kuulemma olivat tilaa tehneetkin. Pilkkukuume, isorokko ja koleera olivat kolmena edellisenä vuotena kaataneet monia kymmeniä tuhansia saksalais-itävaltalaisia sotavankeja, nousten kuolonsaalis pahimpina aikoina viiteensataan päivässä. Ne sanotaan haudatun parakkialueelle. Tämmöisen kodin saivat nyt suomalaiset siirtolaiset levähdyspaikakseen.

SUOMALAINEN SIIRTOLA BUISSA.

Kansanliikkeiden luontaisimpana ominaisuutena on nostattaa pinnalle huonoja aineksia. Kuten hävittävät ainekset pyrkivät määrääviksi ihmisruumiin sairaustiloissa, niinpä yhteiskuntaruumiin kuumetilakin nostaa turmiollista pohjasakkaa pinnalle. Kaikenlaiset seikkailijat ja onnenonkijat ryömivät koloistaan ja käyttäen hyväkseen tasapainotilan häiriöitä yhteiskunnassa, toimivat itsekkäiden pyyteidensä perilleviemiseksi.

Suomen luokkasota nosti myöskin puujaloille suuren määrän seikkailija-ainesta, joitten lopputilitys on tullut sangen kalliiksi köyhälistölle luokkasodan päätyttyä, maksaen hengenmenetyksiä ja vankilakidutusta suuressa määrässä.

Semmoista huonoa ainesta työnsi tappioon päättynyt luokkasota suuret määrät rajan tälle puolelle — ainesta, mikä oli rosvonnut ja murhannut omaan taskuun, mutta luokkasodan laskuun — se sanottakoon suoraan, sillä historian tulee olla väärentämätöntä ja sitä oikeutetummin voi vetää aikoinaan porvariston tilille samoista monin verroin suuremmista rikkomuksista.

Rajan taakse vetäytyneiden suomalaisjoukkojen sijoittaminen oli kiireellinen ja vaikea kysymys, sillä joukot suurenivat Pietarissa joka päivä. Siksipä Buin siirtolapaikaksi hyväksyminen oli vaan väliaikainen toimenpide, missä laaja sotilaskasarmialue tyydytti asunnon saantia mutta ei muita vaatimuksia. Siirtolapaikka sijaitsi Kostromajoen rannalla Buin kaupungin laidassa, noin 200 virstaa itäänpäin Wologdan kaupungista Pohjoisen Siperianradan varrella. Toista sataa sotilaskasarmia tarjosi asunnon ehkä noin 5,000 hengelle, lukuunotettuna siellä vielä joku määrä majailevia itävaltalaisia sotavankeja.

Toukokuun aikana kertyi siirtolaan jo noin 4,000 suomalaista sotapakolaista, niistä enemmistö vaimoja ja lapsia pääasiassa rajaseudulta. Tämmöisen joukon muonittaminen ja vaatettaminen ei ollut leikin asia, etenkin kun joukkojen vaatimukset ja mieskohtainen etuileminen lisääntyivät sitä mukaa kuin huoleton, laiskelias elämä jatkui. Pienen pieniä työvelvollisuuksia, koskien vaan pääasiassa huoneiden ja ympäristön puhdistamista, ei tahdottu suorittaa, makailtiin vaan pitkät kesäiset päivät, tapeltiin ruoka-annosten suuruudesta ja kun oli kysymyksessä vaatteiden ja jalkineitten jako, noustiin sotajalalle keskenään ja etenkin siirtolan järjestäviä toimikuntia vastaan. Silloin oltiin verrattomia urhoja, pelvottomia ja moitteettomia. Luokkasodassa oltiin kunnostauduttu niin huomattavasti, että jos koko punasella armeijalla olisi ollut semmoinen kunto, olisi se helposti lyönyt koko suomalaisen valkoisen armeijan, vieläpä saksalaiset heidän kotimaassaan. Myöskin tavattoman uhkarohkeita ja pelkäämättömiä oltiin nyt: "Vielä ne lahtarit hierotaan nuuskaksi noin! (kädenliike). Olisipa ne nyt tuossa!" On huomattava, että valkoset olivat tästä 700 kilometriä länteenpäin. Niitä suunnattomia sotilaallisia ja muita ansioita ei siirtolan neuvosto ja taloustoimikunta tahtonut mitenkään voida hyvittää. Vaativimmille kyllä tuli kaartin palkka maksetuksi kaksi jopa kolmekin kertaa samalta ajalta. Jalkinepari (niitä jaettiin maksutta) vahvasta venäläisestä tököttinahasta kesti survoa korkeintaan kaksi viikkoa, silloin jo kiukkuisesti vaadittiin uusia. Alusvaatteita kului tuhottomasti. Leipomo syyti kidastaan lämmintä leipää kuin tulivuori laavaa, jopa päiväin pisimmällään ollessa puolitoista naulaa henkeä kohden. Keittiö suunnattomilla padoillaan höyryytti kaksi lämmintä ruokalajia päivässä ja kumminkin oli joukot tyytymättömiä ruokaan ja kaikkeen, niin että se siirtolan joukko, jos kukaan oli "vallankumouksellista".

On todellakin häpeäpilkku todeta vallankumouksessa olleen mukana noin huonoa ainesta.

Edellämainitut vaikutelmat esiintyivät siirtolan muussakin toiminnassa: Korttipeli rehoitti siinä määrässä, että siirtolan miliisilaitos sekaantui asiaan, takavarikoi korttihuijareilta yli 10,000 ruplaa ruplan vastatessa markkaa ja julisti ne menetetyiksi. Sukupuolitaudit rehoittivat. Siivottomuus ja syöpäläiset niinikään. Ja loppujen lopuksi yhteistalousperiaatteet saivat niin surkuteltavan iskun että optimistisinkin olisi joutunut epätoivoon. "Tavarat tasan syöpäläisiä myöten!" oli tunnussana, jopa yritettiin ja osin toteutettiinkin sitä pistinten avulla.

Edellämainitut reaaliset tosiasiat yleistettynä antaisivat väärän kuvan. Onhan selvää että sakilais- ja seikkailia-ainesta oli kotiutunut tänne melkoinen annos, ainesta, jotka ajoivat omia pyyteitään sekä Suomessa että täällä ja vaikuttivat kaikin voimin joukkopsykologian muokkaamiseksi mieleisekseen.

Valoisempiakin puolia esiintyi siirtolassa: Terveydelliset suhteet olivat tyydyttävät huolimatta raivoavista mitä pelottavimmista kulkutaudeista, kuten lavantaudista, pilkkukuumeesta, musta- ja isorokosta y.m. Kolme lääkäriä ja sairaala toimivat sillä tarmolla että kuolevaisuusprosentti, vaikeista kulkutaudeista huolimatta, oli perin alhainen, ainoastaan 14 % sairaalassa hoidetuista.

Kolmena edellisenä vuotena oli tuonen mies niittänyt runsasta satoa parakkialueella majailevien itävaltalais-saksalaisten sotavankien keskuudessa. Ensi sotavuonna kesällä 1915 riehui isorokko vieden jopa 500 henkeä päivässä. Toisena vuonna koleera ja kolmantena kesänä 1917 pilkkukuume vaativat nekin kymmeniä tuhansia uhreja. Armollinen tuoni teki tilaa uusille sotavangeille, joita tuotiin rintamalta.

Majakkana, miellyttävänä valopilkkuna siirtolan muuten vastakkaisien etuvirtausten ristiaallokassa voidaan mielihyvin mainita — sauna, suuri ajanmukainen laitos, mistä lähti oivallista suomalaista löylyä. Väkiluvun korkeimmillaan ollessa tapasi saunapäivinä olla pukuhuoneessa noin 75 henkeä, pesuhuoneessa sama määrä ja lauteilla kolmas mokoma yhdellä kertaa. Autuaallinen löylytunnelma sulatti jäykät rinnat niinkuin se haihdutti kademielen korkeimpaan asemaan pyrkiviä kohtaan. Ketä halutti, voi esteettömästi kiivetä yhteiskunnan (saunan) korkeimmille lavoille ja niittää siellä kuumaa ja kunniaa, kunniaa kovana löylymiehenä. Alhaisoon, s.o. alemmille portaille, kuuluvat olivat ylipäänsä kiitollisia siitä että jumala oli luonut heidät niin vaatimattomiksi, sillä kiipeilijät ja seikkailijat saavat aina kelpo "löylyn" niskaansa, tuli se sitten haukkumatulvan tai pihinän muodossa.

Parakkialue, missä 3—4 tuhatta ihmistä olivat asutetut noin 500 m2 alueelle, näytti ikäänkuin suurelta jättiläismäiseltä muurahaiskeolta, missä käytävillä vilisi mustanaan ihmisiä — työmuurahaisia, mitkä ahkerasti aamusta varhain vetivät korsia yhteiseen kekoon, sillä eroituksella ainoastaan, että samaa kortta veti kiukkuisesti toinen toisaanne ja toinen toisaanne päin, siksi kunnes korsi katkesi tai toisen kynnet heltisivät. Korsina esiintyi tavallisimmin rakastettavien maalaisimpien tai muiden venäläisnaikkosten maitopullot, munakorit tai leivänkannikkaat. Jo aamulla aikaisin kuin kesäinen aurinko unisena nousi Uraalin vuorien takaa ja peilaili itseään mustavetisessä Kostromanjoessa, olivat uutterimmat jalkeilla. Päivemmällä kun aurinko kaksin käsin hellitti hiostavaa lämpöä, kokoontuivat "eläinten ystävät" parakki-alueen laidalla sijaitsevan luonnonpuiston pehmeille karhunsammalmättäille totuttelemaan pikkukarjaansa "ulkoruokintaan" ja vihdoin iltapuhteella, kuin eloa antava aurinko jo heitteli viimeisiä kalpenevia suukkosiaan lännen mailta, rakkaan mutta karun kotimaamme kaukaisilta kunnailta, kokoontui "puistoon" nuorempi väki, se jolle kuuluu tulevaisuus, kisailemaan ja — korttia lyömään.

Siirtolan valoisammalle lehdelle on kumminkin merkittävä, että olihan sen siipiensä suojaan kokoama joukko toki kotoista suomalaista köyhälistöä, minkä säälitön luokkasota oli viskannut tänne suuren Venäjän laajaan, mutta enemmän karuun ja köyhään kolkkaan. Olihan se kuitenkin ollut vallankumouksessa mukana suistamassa alas sortovaltaa ja kukaties enemmistö niistä uhrautuvasti ja omaa etua tavoittelematta kärsinyt ja toivonut. Jos eivät he jaksaneet hankoittelematta ja itsekkäitä etujaan tavoittelematta sopeutua _joukkojen edun_ suuren jalon periaatteen puitteisiin, niin oppivat he ainakin sitä nyt lyhyen katkelman, mikä on oleva suureksi hyödyksi elämän vastaisien vaiheiden varalle.

TEHTAALLA.

Tehdas peri Buin suomalaisen siirtolan työkykyisen väestön ja vielä muitakin syksyllä 1918, jolloin se tuli Suomalaisen Teollisuuskomitean haltuun. Tarkoitus oli lisärakentaa ja valmistaa se tuottamaan pääasiassa puunjalostus- ja teollisuustuotteita. Etualalla oli mylly neljällä kiviparilla ja uusiaikaisilla muilla välineillä, saha, maanviljelys- ja ajokalutehdas, puusepänverstas, viilaverstas, konepaja y.m. Tehdas oli jonkun saksalaisen jo toista vuosikymmentä taaksepäin rakennuttama mutta keskenjäänyt suurehko sahalaitos ja puunjalostusyritys kaksikerroksisine tehdasrakennuksineen, ollen Kostromanjoen läntisellä rannalla Buin kaupungin alueella.

Harvoin on tilaisuudessa tapaamaan niin kirjavaa kokoelmaa suomalaisesta kansanaineksesta, mitä tulee ammattiin, sivistystasoon, ruokahaluun ja erittäinkin itsekkäisiin taipumuksiin. Kaikki mahdolliset ammatit olivat edustettuina "mustasta" työmiehestä tullivirkailijaan, insinööriin ja arkkitehtiin asti, ensi luokan kulaakista taidemaalariin, viulusolistiin ja pianistiin asti, puhumattakaan rahan, etenkin "kerenkhojen" valmistuksesta, joita ympäristön talonpojat sanoivat suomalaisten mukanaan tuomalla "masiinalla" painaa jyryyttävän omiksi tarpeikseen.

Sivistystasossa, sekä luokka- että yleissivistyksessä oli "maailmanrannan koulun" läpikäyneistä ylioppilassivistyksen saaneihin, yhtä kieltä huonosti taitavista useampia eurooppalaisia kieliä hallitseviin, toimittajiin ja eduskuntamiehiin asti.

Sivistystasoa on muuten vaikeanpuoleinen määritellä semmoisissa olosuhteissa mitkä vallitsivat tehtaalla kuin muuallakin. Ensinnäkin yhä kärjistyvä elintarvepula — leipäkysymys määrää, niin väitetään, sivistystason kuten politiikankin _käytännössä_ — vaikutti sen että jos joku olemisen taistelussa paremmin varustettu onnistui saamaan maitosetverkun toisten jäädessä ilman, tai lihan jaossa 3/8 solotnikkaa _vähemmän_ luuta kuin toiset, niin kiroili sivistymättömin köyhän sanavarastonsa vallan tyhjäksi samalla aikaa kuin henkisesti raskaimmin kuormitetut suorittivat saman seremonian kaikilla eurooppalaisilla kielillä. Erittäinkin ystäväni "Jurkka" sai suoranaisia raivokohtauksia, joista hän pääsi ainoastaan kiroilemalla itsensä väsyksiin. Ainoastaan yksi parannuskeino hänelle olisi ollut "sairaudessaan", — päästä jonkunlaiseen _johtavaan_ asemaan tehtaalla, mutta ensikertaako epäkiitollinen ympäristö on väheksyen ja väärin arvioinut henkilön kyvyt.

Sivistystasoa määritellessämme olemme huomaamatta siirtyneet henkilöitten itsekkäisiin pyrkimyksiin. Voimme muuten sen puolen supistaa verrattain lyhyeen, kertomalla sitä valaisevan pienen esimerkin:

Muutamia muijia oli koolla ja keskustelu kävi vanhaa tuttua latua: "tasajakoperiaatteesta". Eräs huomautti kesken kaiken: "Nythän useimmat tehtaalaisista ovat _saaneet_ 'lunssan' — influenssan — ja makaavat kuum..."

"Minäkin tahdon osani, en olekaan saanut kuin siirtolassa viime kesänä...!"

"Noh, mutta kuulkaahan nyt ja malttakaa vähän! Kysymys on _luns-sas-ta!"_

"Vaikkapa siitäkin, ha, ha, haa!"

"Ollaan koetettu kaikkea jakaa tasapuolisesti", huomautti ääni sivulta, "ja jumalan avulla, sinä saat osasi tästäkin!"

Suomalaisten aamurukous ja samalla Venäjänkielen kurssit suoritettiin tavallisimmin ulkona ja kuului se seuraavasti :

"Moloka jees?"

"Jees!"

"Liepä jees?"

"Niet!"

"Syir jees?"

"Niet, nietu!"

"Jaitso jees?"

"Niet, niet, nietu!"

"Kartooski jees?"

"Niet, niet, niet, nietu!"

"Maslo jees?"

"Niet, niet, niet, niet, nietu-uu...!"

"Patsom moloko setverkku?"

"Tritsaitpäät!"

"Peremeniitje tabaak na molokaa?"

"Niet! Skolko datiitje dengi?"

"Tritsait ruplii setverkku!"

"Nitshevoo! Davai dengi!"

[Oikokirjoituksessa on seurattu paikkakunnallista, kansanomaista lausumistapaa.]

Nämä aamuharjoitukset suoritettiin tavallisesti suurissa ryhmissä, joissa hienompaan sukupuoleen kuuluva tanakka ja hyvin pyntätty "venakko" oli keskellä.

Tehdas suomalaisille asukkaineen muodosti semmoisenaan oman suljetun yhteiskuntansa hallintoineen ja muine yhteiskunnallisine järjestöineen. Tehtaan oma maa oli 37.698 desjatinaa, lähes 75 ha, siitä pelloksi kelpaavaa 12 ja hyvää mänty- ja kuusimetsää 16 desjatinaa. Maanvajoama, n.s. Kolonikin järvi oli myöskin omien rajojen sisällä, mihin joen tulviessa keväisin jäi kotitarpeeksi kaloja: "suutaria", haukia, ahvenia, särkiä y.m.

Hallintoneuvosto oli suhteissa Teollisuuskomitean ja paikallisien neuvostojen kanssa, harjoitti siis "ulkopolitiikkaa". Tehdaskomitea ja ammattiliitto toimivat pääasiassa "sisäpolitiikassa" ja pitivät vireellä terveellistä tyytymättömyyttä joukoissa — ketä vastaan? Ketäkö vastaan, sitä ne tuskin itsekään tiesivät, sillä Venäjän Neuvostotasavallassa olivat kaikki kansalaiset työntekijöitä ja samalla isäntiä, jotka nauttivat omien työntulostensa hedelmät. Elintarpeet olivat kaikki tuotava yhteiskuntaan ulkoapäin. Virallisena tuontitavarana paikkakunnan neuvostosta korttitalousperusteella oli leipää puoli naulaa päivässä, myöhemmin jauhoja, "poslamaslaa", tupakkaa y.m., sitä hankintaa hoiti talous- ja elintarvetoimikunta. Mutta sen lisäksi kävi tehdasyhteiskunta laajaa kauppaa ympäristömaitten, s.o. lähiseutujen talonpoikain kanssa. Elintarvetoimikunnan kuukausibudjetti teki paraimpina kuukausina noin 100,000 ruplan vaihdon. Jokainen tehtaalainen ikään, sukupuoleen ja säätyyn katsomatta oli kauppias. Vientitavaroina oli pääasiassa vaatteet, jalkineet (uudet sekä vanhat), kellot, sormukset, talousastiat, kankaat, tupakka, sokeri, suola sekä määräämätön määrä varsinaista lyhyttavaraa. Tuontitavarana taas esiintyi etupäässä ruis, kaura sekä jauhettu että jauhamaton, perunat ja leipä, lisäksi maito, voi, juusto ja munat. Edellämainittujen tavarain kanssa käytiin oikeastaan vaihtokauppaa. Vielä käsitti tuonti lihaa, sipulia, vorokkia, ohra- ja ruiskahvia y.m. nautintoaineita.

Useimmilta vei kaupankäynti kaiken ajan, muut harrastukset, sekä henkiset että monasti aineellisetkin, jäivät vallan sivuasiaksi. Koko heimokunnan nuorimman väen yhteisenä harrastuksena oli kumminkin aseiden käytön harjoittaminen.

* * * * *

Kuten sanottu, vei kaupankäynti ja muut aineelliset toimet useimpien ajan niin tarkkaan, että henkisiin harrastuksiin ei paljon aikaa riponut, lukuunottamatta suoranaista aivovoimistelua ämmäin sakissa, etenkin tavarain jakoaikoina. Omakielinen sanomalehti saapui kyllä Pietarista joka päivä, — lukuunottamatta niitä päiviä, jolloin se ei saapunut. Mutta kulttuuritarpeita tyydytettiin ylipäänsä sulattamalla vanhoja varastoja. Vallan erikoista kaipausta tuotti rakkaaksi käyneen suomalaisen almanakan puuttuminen — sen korvaamaton nimipäiväluettelo. Venäjän Neuvostovallan kalenterissa oli vain pelkkiä numeroita ja mitäpä ne Iivanat ja Anastaasiat olisivat huvittaneet, vaikkapa niitä olisi ollutkin. Sivistysihminen tuntee menettäneensä viimeisetkin kultturin rippeet, jos sillä ei ole edes kalenteria omalla kielellään.

Jos tunsikin olevansa sivistysmaailmasta irtitemmattu, oli sitä vastoin maallisia ja kirkollisia juhla- ja lepopäiviä sitä enemmän. Ensinnäkin Kansainväliset- ja Neuvostovallan muisto- ja merkkipäivät, sitten venäläiset kirkkopyhät vanhan ajanlaskun mukaan, vaikka uusi ajanlasku oli jo astunut käytäntöön, sitten suomalaiset kirkkojuhlat uuden ajanlaskun mukaan, niitä liikkuvia pyhiä tosin vietettiin arviolta, kun kalenteri puuttui, mutta juhlallisiltapa ne siitä huolimatta tuntuivat. No niin, kuten sanottu, juhla- ja lepopäiviä oli niin tiheään, että aina pysyi hieman juhlatunnelmassa.

Mikään pikkutalous ei loppujen lopuksi se tehdasyhteiskunta ollut. Sen irtain omaisuus, koneet y.m. nousivat lähes kolmeen miljoonaan ruplaan. [Ruplan arvo vastasi vielä silloin n. 75 p:iä Suomen rahassa.] Oma rautatiekin vajaan kilometrin mittainen, oli aikomus valmistaa.

VÄLSKÄRI JA VIISI MUUTA VIRKAA.