Part 1

language: Finnish

HAJAMUISTELMIA PAKOLAISELÄMÄSTÄ

Punapakolaisena Venäjällä

Kirj.

Aatto Sirén

Helsingissä, Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, 1923.

SISÄLLYS:

Olisiko katastrofia voinut välttää Matkalla Itään Kadonnut loisto Buihin Suomalainen siirtola Buissa Tehtaalla Välskäri ja viisi muuta virkaa Muinaissuomalaisten asuma-alueilla Tuokiokuvia Moskovan matkalta Keskikesän Moskova Sunnuntaimietteitä Keski-Venäläiseen talonpoikaiselämään tutustumassa Keski-Venäjän geologiaa ja luontoa Venäläistä ruokahalua Keski-Venäläistä kansanelämää Ukonilma Talvi Keski-Venäjällä Keskivenäläisten "Pyhä Ibis" Pietarin Sveitsistä Kevätaamu Pohjois-Inkerissä Vaikutelmia Inkeristä Opettajana Inkerissä Asumusoloista Pohjois-Inkerissä Surman mailta Vastakohtien maa

LUKIJALLE.

Seuraavat katkelmat ovat välittömiä ja irrallisia tunnelmakuvia, kirjoitetut niissä perin pohjin poikkeuksellisissa oloissa, mitkä pakolaiselämä kykeni tarjoamaan kaaostilassaan olevan silloisen Venäjän oloissa. Siitä syystä ne ovatkin hajallisia ja katkonaisia. Niiden taustana, joko hyvin vähän tai ei laisinkaan ole tahdottu käyttää näkemyksien ja tuntemuksien laajempaa tendenssiä, enemmän vaan henkilökohtaisia vaikutelmia. Viekotteleva tilaisuus kylläkin olisi ollut aikana, jolloin luokkasota valtoimenaan riehui sekä kotoisissa oloissa että Venäjällä. Sisällyttää näihin tunnelmiin joukkopsykologinen pohja, laajentaa niitä sen mukaisesti, mutta silloin se olisikin kuulunut historian arkaluontoiseen piiriin ja historialliset tuokiokuvatkin ovat erheellisiä ja — puolueellisia kuin ne tunnelmoidaan itse tapausten pyörteissä, siitähän on riittävästi kokemuksia etenkin luokkasotamme ajalta.

Etenkin Venäjällä ollen olisi semmoiseen ollut oiva tilaisuus, missä esiinnyin poliittisen elämän sivustakatsojana — pakolaisena, mutta kokemus on sieltäkin osoittanut välittömät kuvaukset enemmän tai vähemmän paikkansapitämättömiksi. Tosiasiallisimmin kuin persoonallisista tekiöistä riippuu nähdäkseni Venäjänkin vallankumousprosessi, mitä erillaisemmissa muodoissa se ilmeneekin, suurista yhteiskunta-taloudellisista vaikutteista.

Semmoisina hajallisinakin, mutta vain henkilökohtaisien mielialojen tunnelmakuvina, jätän sanotut kyhäelmät työläisjoukkojen käteen. Jos yksi ja toinen erikoispiirre sen ajan paikka- ja yksilökuvista herättäisi laajemman ja perusteellisemman tuntemuksen tarvetta lukiassa, niin muita tarkoituksia ei niillä olekaan.

Orimattilassa heinäkuulla 1923.

_Tekijä._

OLISIKO KATASTROFIN VOINUT VÄLTTÄÄ?

Tarkoitukseni, sanottakoon se heti, ei ole lähteä antamaan vastausta otsikossa olevaan kysymykseen. Se on historioitsijan tehtävä ja vaatii taustakseen Suomen yhteiskuntataloudellisen kehityksen huolellisen ja tarkan tutkimuksen vähintäin viiden viimeisen vuosikymmenen aikana. Suurien historiallisten joukkoliikkeiden syyt eivät ole hetkellisiä, ne ovat sellaisia, mitkä ylipäänsä synnyttävät luokkaeroavaisuuksia, luokkavastakohtia kapitalistiseksi kehittyvissä talousoloissa. Luokkasodan syitten tutkiminen tarvitsisi siis muodostua omistus- ja tuotanto-olojemme laajaksi tutkimukseksi vähintäin sinä aikana jolloin kapitalistinen kehitys meidänkin oloissamme alkoi määräävämmin vaikuttamaan luoden vähin erin, mutta välittömästi, sekä valtiollisen että ammatillisen työväenliikkeemme.

* * * * *

Sähkölamput kuumottivat himmeästi eduskuntatalon käytävissä ja ravintolassa. Tupakansavu täytti ilman. Se loi utumaisen sädekehän sähkölamppujen ympäri. Yö oli myöhäinen. Ravintolatytöt liikuskelivat veltosti ja väsyneesti. Edustajia kuljeksi ryhmissä käytävillä, toisia ryhmiä istuskeli ravintolassa ja rupattelivat hillitysti, salaperäisesti. Vaistomainen epävarmuus näytti painostavan toisia vai johtuiko se siitä, että he tiesivät jotakin enemmän juuri ovella olevista tapauksista. Minäkin olin illan kuluessa kuullut yhtä ja toista piakkoin alkavasta rautatielakosta, enempää en kuullut, ei edes kuulteni mainittu marraskuun suurlakon uusiintumisesta. Tuo kuulemani siis ei ollut mitään uutta, semmoiseenhan olin tottunut edellämainitusta marraskuun suurlakosta asti. Mahdollisesti jotkut meidän ryhmäläiset aavistivat — ehkä tiesivätkin — enemmän vastaisesta tilanteesta. Oli miten oli, mutta en ainakaan minä, eikä monet muut ryhmäläiset, joiden kanssa olin puheissa sinä iltana, edes aavistaneetkaan että 48 tuntia sen jälkeen luokkasota alkoi virallisesti.

Tämä olkoon mainittuna vaan sen vastapuolueen esittämän väitteen johdosta, että eduskuntaryhmä ryhmänä valmisteli luokkasotaa ja ylipäänsä oli siitä tietoinen.

* * * * *

Istuin erään tuttavani kanssa eduskunnan istuntosalin eteishallissa. Painostanut mieliala oli tarttunut minuunkin. Koetin tehdä itselleni selväksi mistä se johtui, mutta tuloksetta. Pakinoimme yhtä ja toista: "Se on onnettomuudeksi puolueellemme jos nyt syntyisi kansanliikettä", sanoi toverini. "Maassa vallitseva elintarvepula, joukkojen hermostuneisuus, semmoiset tekijät veisivät maan ehdottomasti yleisen anarkian tilaan, minkä kansainvälinen porvaristo tukahduttaisi veriin, sitä suuremmalla syyllä kuin naapurimaissa Ruotsissa ja Saksassa ei ole semmoisia liikehtimisiä niiden hallitusten käsiä sitomassa. Puolueen pitäisi niinmuodoin tehdä voitavansa kansanliikkeiden syntymisen estämiseksi."

Olimme yhtä mieltä asiasta ja arvelimme lopuksi, että jos lähipäivinä joitakin liikehtimisiä syntyisi olisi niillä vaan paikallinen, mielenosotuksellinen, luonne ja ettei ne ainakaan saisi marraskuun suurlakon kantavuutta, siitä luulimme olevamme varmat.

Niin vähän tosiaankin tiesimme tai edes aavistimme — ainakin me muutamat — niistä suurista historiallisista tapauksista, mitkä olivat ovella. Edelläkerrottu eduskunnan istunto, viimeinen muutoin, päättyi lauvantaina 26 päivää vastaan yöllä. Matkustin kotiin ja kun maanantaina 28 päivänä tulin uudelleen Helsinkiin, täysi-istunto nimittäin oli päätetty pitää maanantaina kello 2 päivällä, menin eduskuntatalolle ja jouduin eräiden toisten edustajain keralla pidätetyksi vallankumousmiliisin puolelta joka vartioi eduskuntataloa, ja viedyksi kuulusteltavaksi I:sen poliisipiirin konttoriin siitä syystä että olin pyrkimässä eduskuntaan jota ei toistaiseksi ollut olemassa. Niin tietämättäni jouduin minä ja moni toinenkin vallankumouksen kuohujen keskelle.

Leuto tammikuun päivä oli jo hämärtymässä kun kävelin vanhoja tuttuja katuja asuntooni Perämiehenkadulle päin. Mitä sekavimmat tunteet pyörivät päässäni. Olinhan nähnyt suurlakkoja useimman kuin yhden, ollut mukana niissä. Koko miehuusaikani oli ollut joukkojen nousua. Suurlakko alun kolmattatoista vuotta sitten toi yleisen äänioikeuden ja kansanvaltaisen eduskunnan. Valtiollinen valveutuminen ja pohjakerrosten valistustaso pimeimpiä sopukoita myöten oli kohonnut sangen huomattavassa määrässä kymmenvuotisena köyhälistön parlamenttikautena. Olihan sieltä toki saatu tärkeitä sivistyksellisiä ja taloudellisia parannuksia aikaan, joskaan ei niin nopeasti ja niin syvällekäypiä kuin köyhälistöjoukkojen asema kapitalistisen kehityksen murrosaikana olisi edellyttänyt.

Elävinä olivat vielä säilyneet muistissani ne mainingit, mitkä vaikutti maaliskuun vallankumous Venäjällä, joka kukisti 400-vuotisen keisarivallan ja nostatti Suomessakin pystyyn porvarillis-sosialistisen kokoomushallituksen. Sitten marraskuun suurlakko, josta oli kulunut vasta vajaa kolme kuukautta. Niin, olihan viimeisen kahden vuosikymmenen aika ollut historiallisesti perin huomattavaa ja tapauksista rikasta aikaa. Ensin venäläisen tsaarivallan pitkä alaspainava taantumuskausi, sitten nousua, nousua ja liikehtimistä ja — saavutuksiakin. Ne tapaukset eivät toki olleet yllätyksiä, eipä edes viime marraskuun suurlakko, mutta nyt alkaneet liikehtimiset muistelemaani taustaa vastaan katsottuina tuntuivat yllätyksiltä. Miten erilaisia olivatkaan tapaukset nyt, vaikka ne ensikatsannolla näyttivätkin jo elettyjen suurien tapausten uusintamuodoilta. Helsinkiin tullessani oli toki vielä osittainen rautatieliikenne olemassa, mutta elämä kaikkialla oli salaperäisen vaiteliasta, itseensä sulkeutunutta ja näköjään yhä pidättäytyvämpää kuin pahaa ennustava tyven rajumyrskyn edellä. Sivukulkijasta näytti elämä suurelta salaperäiseltä kysymysmerkiltä. Oikein teki mieli huutaa kaikkialle: "Mitä on tekeillä? Sanokaa mitä oikeastaan on tekeillä?" — Meikäläiset puuhailivat hallitustalolla, joukkoja asestettiin kuumeisella kiireellä. "Mihin kuurimuksen kattilaan tosiaankin ollaan menossa", kysyin itseltäni, hiljensin käyntiäni saadakseni aikaa miettiä asioita ja päästäkseni tilanteen tasalle. Miten oli mahdollista tuommoisen askeleen ottaminen — turmion askeleen! Ehdottomasti askeleen tuhoa kohti, siitä luulin voivani olla vakuutettu. Nostaa puolifeodaalisissa oloissa pystyyn työväen valta, vaikka varsinainen palkkaköyhälistö, luokkatietoisesti valistunut, oli ripoteltuna pieniin teollisuuspiireihin ympäri maan, sitä hallitsevan massan keskuuteen, joka tosin vaaleissa antoi äänensä sen hyväksi, mutta sittenkin oli vähemmistönä. Nostaa näin ollen pystyyn työväen valta ja pitää sitä... sehän oli mieletöntä! Eihän Länsi-Euroopan kapitalistisesti kehittyneimmissäkään maissa sitä oltu voitu edes yrittääkään. Asiassahan oli tieteellisen tarkat periaatteet määräämässä, ainoastaan kaksi mahdollisuutta oli vaan olemassa: Marxin tieteelliset talousteoriat seisoisivat päälaellaan silloin, jos Suomen köyhälistö luulee saavansa yhteiskunnallisen vallan käsiinsä ja pitävänsä sen, jos taas Marxin teoriat pitävät paikkansa, niin nyt alkanut köyhälistön vallantavoittelu epäonnistuu, sen täytyy luonnonlain välttämättömyydellä epäonnistua, siitä minä olin ja yhä edelleen olen vakuutettu — Marxin tieteellinen työ ei ole tältäkään kohtaa heikkoa vaan vahvaa.

Minua puistatti Suomen köyhälistön suuri ratkaiseva askel... Mitä se tiesi muuta kuin verta, kyyneleitä, hävitettyjä koteja ja mikä pahinta — koko ikänsä puutteellisuuksia, sairautta ja nälkää vastaan, ponnistelleen köyhälistön hartioille laskeutui tämä raskas taakka, jonka alle se oli musertuva, ehdottomasti musertuva ja miten käy meidän nuoren, mutta toivorikkaan puolueliikkeemme... Kohtalo varjelkoon meitä! Mutta sehän toki ei voi hävitä, ei edes verivirtoihin, pysähtyä se vähän voi kulussaan, mutta hävitä se ei voi, sillä se kantaa povellaan tulevaisuuden nousevaa kylvöä. Ja... ja ehkä tämä onnettomuutta ennustava kansanliikekin oli taloudellisen kehityksen historiallisesti välttämätön seuraus... Lohdutin itseäni sillä ajatusjohdelmalla. Tämä sittekin on seurausta vallitsevasta tilanteesta, seuraus, mikä ei ollut vältettävissä...

Jonkun päivän kuluttua tapasin taas edellämainitun tuttavani. Tarinoimme taaskin päivän suurista kysymyksistä. Kerroin hänelle miten minua pelotti ja painosti puolueemme suuren ratkaisevan askeleen ottaminen. "Mutta", sanoin lisäksi, "olen rauhoittanut itseäni sillä, että historiallinen välttämättömyys tähän tilanteeseen puolueemme pakoitti. Me olemme vaan atoomeja suurten tapausten pyörteessä. Voimme juosta päämme seinään murskaksi, kohtalon rattaan silti hievahtamattakaan ikuisesta kiertokulustaan..."

"Lorua!", sanoi tuttavani. "Minä päinvastoin olen vakuutettu, että tämä katastroofi oltaisiin voitu välttää ja se oltaisiin voitu estää puolueen johdon taholta!"

"Estääkö!" sanoin, "ja millä tavalla?"

"Millä tavalla? Sanoutumalla irti aseellisen tien valinneista aineksista!"

"Mutta ne ainekset käsittävät melkoisen suuria työläisjoukkoja ympäri maan."

"Ne olisivat supistuneet heti kuin puolue olisi antanut kehoituksen parlamenttaarisella pohjalla pysymiseksi. Minä olen varma siitä että joukot olisivat nyt, kuten ennenkin totelleet puolueen ylintä johtoa..."

"Niin minäkin luulisin", sanoin, "sikäli kuin minä köyhälistöä ja sen joukko-psykologiaa tunnen 20-vuotisesta kokemuksestani. Minäkin luulisin että puolueen parhaimmisto, sen kehittynein ja luokkatietoisin aines, ei olisi tahtonut asetettavaksi yhden kortin varaan koko puolueemme olemassaoloa, se ei olisi tahtonut lähteä uhkarohkealle tielle seikkailijoittensa kanssa, tuhon tielle jo ilmeisesti silloinkin nähtynä, vaan olisivat seikkailijat saaneet vastata itse puolestaan, kuten niin monta kertaa ennen, jolloin puolue on julistautunut irti heistä."

MATKALLA ITÄÄN.

"Helsingin junalle!" huusi asema-virkailija Viipurin asemahuoneella. Se oli 13 p. huhtikuuta kello 2 yöllä.

Olin torkkuillut penkillä jo kolmisen tuntia. Vihdoinkin siis lyhentämään taivalta kotiin, jonka vaimoni kanssa olimme jättäneet viikko sitten, aikomuksella hautaantua joksikin aikaa suuren pyhän Venäjänmaan helmaan "valkoista vihaa" pakoon, joka näytti tahtovan ja kykenevänkin jopa verisestikin rankaisemaan poliittisesta toiminnasta sosialidemokraattisessa puolueessa ja nyt riehuneessa luokkasodassa. Muunlaisesta toiminnasta ei minulla toki ollut mitään peljättävää ja vaimollani ei edes sitäkään.

Koti-ikävä ja huoli kokemattomien ja viattomien lastemme jäämisestä uhkaavan valkoisen vihan jalkoihin veti minua vielä, vaikka käymätiellä, pistäytymään rakkaan kodin piirissä. Vaistoni kyllä teki verukkeita matkan jättämiseksi. Seikkailut seuraavat varmasti, sanoi se. Keksin kaikenlaisia tekosyitä voidakseni jättää koko matkatouhun ja palatakseni asuntoomme vaimoni luo. Jo viikko sitten kuin lähdimme kotoa, kerrottiin saksalaisten nousseen maihin Loviisassa. Ne ovat rataa myöten edenneet nopeasti Lahtea kohti ja tie on ehdottomasti tukossa y.m. verukkeita esittelin itselleni... Mutta ei! Yritettävä on matkalle vaikka onnistumisen mahdollisuudet näyttivät yhden kymmenettä osaa.

* * * * *

Lyhytkin lepo virkisti aikalailla ja varhain olin jo jalkeilla vaunun portaalla katselemassa sivutse lipuavia maisemia. Aamu oli herttaisimpia huhtikuun aamuja. Alavammat maat hengittivät yön raittiita huuruja, joista levisi voimakas alkavan kevään tuoksu. Aurinko heloitti mietoa lämpöä ja lintumaailma tervehti aamua ja keväitä raikkain lauluin. Kaikki muistutti vaan rauhaa ja eteenpäin ahertavaa elämää.

Lahdessa poistuin ja olin muutamalla harppauksella Loviisan—Vesijärven radan asemalla.

"Lähteekö piakkoin junaa Loviisaan päin?"

"Junaako! Ei lähde eikä tule!... Saksalaiset painuvat nopeasti ylös ja ovat jo sivuuttaneet Orimattilan kirkonkylän..."

Siis takaisin Viipuriin! Täällä ei ole mitään tekemistä.

Helsingin juna matkalla Viipuriin porhaltaa juuri asemalle. Astun siihen.

Mutta eipäs se lähtenytkään viiden minuutin kuluttua. Menen portaille kuulostamaan kun väki asemasillalla käyttäytyy mielestäni omituisesti.

"— Rata on poikki!"

"Mistä...?"

"Uudenkylän ja Kausalan väliltä!"

"No lempoko sen nyt katkaisi, juurihan siitä kaksi tuntia sitten tultiin eikä silloin kuulunut muuta kuin kirviäisen lemmenviserrystä..."

"Saksalaiset kuuluvat tulleen Kuivannolta suoraan. Niillä on siellä jo varusteet ja tykkiväki louhikossa radan varrella."

"Jäätiin siis ankkuriin."

"Niin näyttää."

Jotain semmoista tuo onneton vaisto jo varotteli, päättelin itsekseni. Tiesinhän tämän oikeastaan jo etukäteen. Nyt sitä ollaan siis kauniisti rintaman takana — oikein saksalaisen rintaman... Kunhan sitä vielä olisi nuorempi ja luonto olisi aikoinaan lahjoittanut minulle aimo annoksen sotaista seikkailuhalua, niin nyt ei ainakaan tarvitsisi hakea aiheita...

Se vilkas elämä ja toiminta, mikä ennen oli niin ominaista Lahdessa oli kuin puhallettu pois kaikkialta. Ihmiset olivat harvasanaisia. Kaikkia näytti painostavan joku aavistettu varmasti tuleva suuri tuntematon, joka uhkaa kuin hirvittävä rajuilma synkän majesteetillisen ukkospilven merkeissä.

Mutta "itäänpäin!" on päivän tunnussana ja niin sitä lähdettiin yrittämään, toisten estelyistä huolimatta. Eräitä tuttavianikin oli saapunut Helsingin junalla.

Varovaisesti ajaen saavuttiin Mankalan pysäkille. Uudenkylän asemalla oli levotonta. Valkoiset liikehtivät ihan läheistöllä ja olivat juuri hätyyttäneet punasten pienilukuista vartiostoa. Pitkien tuumailujen perästä lähdettiin kumminkin yrittämään Kausalaa kohti. Naiset asettuivat vaunun lattialle. Kapsäkeistä, päällysvaatteista ja muista matkatavaroista varustettiin barrikaadeja suojaksi pahinta kuulatuiskua vastaan — edellytettiin nim. että jos ei rata vielä olekaan poikki, jotakin liikehtimistä ainoastaan. — Mutta poikkihan se oli! Junamme sai "lämpimän" vastaanoton. Lähti perääntymään, pysähtyi vasta Lahdessa. Siinä sitä nyt oltiin! Vihollisvoimat, saatuaan itselleen kiintopisteen, niin tärkeän kauttakulkutien katkaisemalla, käyttivät jokaista minuuttia hyväkseen, lujittaakseen asemaansa ja ilmeisesti painumalla keskiselle rintamalle asti, katkaista koko länsisuomalainen liikenne itään päin. Jääköön kertomatta lähemmin mainitun suunnitelman ehkäisytoimenpiteet punaisten puolelta, mainituksi tulkoon ainoastaan, että punaiset joukot osoittautuivat väsyneiksi, haluttomiksi ja melkoisessa määrässä "saksalaiskauhun" lyömiksi. Tilanteessa, jossa vihollinen kuten luonnollistakin, käytti jokaista minuuttia hyväkseen varmentaakseen asemaansa, voitiin Lahdesta vasta _kuusi_ tuntia sen jälkeen kuin rata meni poikki, lähettää ensimmäinen joukko-osasto paikalle, palatakseen kauhun valtaamana heti takaisin tyhjin toimin.

Menin Riihimäelle. Siellä näytti asema vielä vaikeammalta. Rautainen rengas puristui tiiviisti ja nopeasti eri puolilta. Helsinki oli menetetty, vihollinen painautui ylös Keravalta käsin. Pohjoinen tukikohta Tampere oli mennyt niinikään jo aikaisemmin. Valtasuoni oli siis katkaistu itäänpäin. Paikkakunta oli kuin valtavan elimistön hermokeskuksena, elimen, jota pala palalta typistettiin. Jokainen leikkaus koski keskukseen, sydämmenlyönti kiihtyi, kuume kohosi ja valtavana aaltona läiskähti jokainen tappionsana köyhälistön suuren jalon vapausaatteen yli kuin kuumeinen verivirta kasvoille. Toiminta oli koneellista, mutta silti varmaa ja täsmällistä.

Mutta minun oli päästävä itäänpäin jos ei yli niin ympäri! Kotiin olisin vielä jotenkuten päässyt Herralasta käsin ja jos ei vaimoni olisi ollut Viipurissa, olisinkin luultavasti mennyt, sillä naivisuudessani luulottelin puhtaan poliittisen toimintani luokkasodan aikana ja sitä ennen ei antavan aihetta mihinkään erikoiseen vainoon valkoisten puolelta. Mutta kylläpä siinä olisin pettynyt, sillä valkoisten toiminta kapinaa kukistaessaan oli ennenkuulumattoman säälitöntä.

Viipuriin paluu-suunnitelmani oli valmis palatessani Riihimäeltä Lahteen aikaisin 14 päivän aamuna. Päätin kiertoteitse pyrkiä Vierunmäen ja Jaalan kautta Selänpään asemalle Savon radalla ja siitä Kouvolaan. Tunsinhan seudut tarkalleen, tiet ja polut, sillä kesäkautena täsmälleen kaksikymmentä vuotta taaksepäin olin siellä liikuskellut puhelinlinjatöissä. Esitin suunnitelmani tuttavalleni Vuoriselle, joka oli tullut kanssani Viipurista ja nyt myöskin pyrki sinne takaisin ja joka sitäpaitsi myöskin oli paikkakunnalta syntyisin, tuntien seudut tarkalleen. Hän hyväksyi suunnitelmani ehdolla että se oli nopeasti toimeenpantava, sillä valkoiset nähtävästi liikehtivät Vierunmäen ja Koskenniskan välistä maantietä Iitistä käsin ylöspäin keskirintamalle ja katkaisevat vielä senkin paluutien.

Vasta neljännellä tunnilla iltapäivällä suoriuduttiin taipaleelle. Suunnittelemani kiertotie näytti muodostuneen etappitieksi. Sitä hyväkseen käyttävä kulkue olikin muodostunut melko suureksi. Kahdeksan kuormahevosta, kaksitoista ratsua, kolme autoa j.n.e. Yksi kuularuiskukin oli matkassa. Henkilöt muodostivat mitä kirjavimman kokoelman. Ilmailijasta ja rintamapäälliköstä komppanian päällikköön ja rintamamieheen asti. Oiva saalis valkoisille ja heidän virheekseen on laskettava, etteivät he katkaisseet tätä tietä samalla kertaa, sillä strategia olisi sen ehdottomasti vaatinut ja se olisi samalla ollut erinomaisen helppoa toimeenpanna. Nyt sitävastoin, samalla aikaa kuin punaisten panssarijuna teki vierailumatkoja Lahdesta Uuteenkylään ja lauloi siellä "univirsiään", käytti punaisten sotajohto juuri tätä kulkuväylää yhdysliikenteen ylläpitämiseksi läntisien rintamien kanssa.

Alkumatka sujui toiveitten mukaan. Jos yksi auto jäi upottavan kelirikon vuoksi Härkälän—Vierunmäen väliseen mäkeen, ei itse asiassa merkinnyt mitään, etenkin kun seuraavasta mäestä löytyi tilalle yhtä hyvä, mikä miehissä vedettiin ylös liejuisesta mäestä.

Vierunmäen kestikievarissa otettiin henki takasin, syötiin ja juotiin kahvia. Mutta ei aikaakaan kun tiedusteliamme hälyyttivät: Valkoset ovat vallanneet Vierunmäen kylän, vanginneet esikunnan ja painavat tänne rientomarssissa kahden kilometrin päässä.

"Ketjuun pojat", komensi komppanianpäällikkö Vaarain, "ja ratsut edellä!" Me siviiliväki jäimme jälkijoukoksi sekä lakon tehnyt kuularuisku, joka ei hyvällä eikä pahalla aikonut olla solidaarinen kanssamme. Mutta kuularuiskun lakko jäi tuloksettomaksi kuten koko hyökkäysyritys, sillä koko hälyytys oli syntynyt erehdyksestä eli suorastaan liiasta varovaisuudesta. Valkosia ei ollut mailla halmeilla ja siksi toivoimme Vierunmäen esikunnalle ja muille punaisille pitkää ikää.

Koskenniskalla söimme lypsylämmintä maitoa ja oikeata eteläsuomalaista reikäleipää, kaikki normaaliajan hinnoilla. Muuten pelkäsivät kovasti valkosten tuloa ja niiden maineena levinnyttä ankaraa kostoa. Iltamyöhällä lauttasimme kaikki yli Jaalan puolelle sekä yövyimme kuusi kilometriä Koskenniskalta edelleen Jaalan kirkolle päin olevaan Syvänojan kartanoon.

Maitorikas talo sekin. Aamulla sitä syötiin ja saatiin evääksi. Jaalan kirkonkylässä levähdettiin ja haukattiin voitaleipää ja saijua sikäläisen esikunnan vieraanvaraisuudesta.

Kaikkialla vallitsi rauhallinen ja tyyni luottamus lopulliseen voittoon. Niin vähän tunnettiin yleistä asemaa ja sen traagilliseksi käyvää luonnetta.

Selänpään aseman näköpiirissä olivat valkoset käväisseet edellisenä päivänä, mutta oli ne noin ja näin vielä toistaiseksi jaksettu työntää Voikoskelle, mikä on seuraava asema ylöspäin.

Seläntakana oli 90 km. maamatka. Juna vihelsi vanhaan tuttuun tapaan ja huristi pysähtymättä Kouvolaan.

Vielä saman päivän iltana (15 päivänä) saavuin Viipuriin ja 19 p:nä vaimoni kera Pietariin. Suuri katastroofi seurasi nopeasti kintereillä loimuuttaen verisiä soihtujaan kautta Suomen Rajajoelle asti.

KADONNUT LOISTO.

Oli kulunut vain vähän aikaa siitä kuin keisari-Venäjä vielä tunnusmerkillisesti vallitsi valtiollisen ja taloudellisen elämän kaikilla aloilla. Se oli lyönyt näennäisesti pysyvän leimansa kaupunkeihin, kyliin, liike-elämään, ihmisten pukuihin ja ennen kaikkea kansan sivistyselämään. Keisarivallan teennäinen loisto, kuten auringon valaisema tautinen usva suoseudun yllä, oli verhonut henkisen ja taloudellisen alennustilan, huutavan puutteen ja korkealle kohotetun orjamielen. Vielä puolitoista vuotta sitten olivat keisarikaupungin monumentit palvelleet persoonaa joka oli samalla tsaari ja jumala. Kerrottiinhan satumaisia juttuja keisarikaupungin ympäristön huvilinnoista ja metsästysmaista. Kerrottiin asunnoista niin ylellisen hienoista, jommoisiksi ei edes taivaallisia asuinsijoja kirkkoruhtinaat ja papit ole tienneet kuvailla köyhälle väelle. Ajatelkaapas palatsia missä monet hallitsijapolvet ovat elostelleet, köyhän väen puutosta ja henkistä alennustilaa kärsiessä. Siinä makuuhuone valkeasta posliinista, pilarit tummansinisestä lasista, lattia simpukankuorista. Huone hopealla kerrostettu ja jalokivillä koristettu. Huone akaasilla verhottu, puhumattakaan silkistä ja sametista. Meripihkahuone harvinaisella ja kallisarvoisella meripihkalla päällystetty. Tanssisali ihan peilinlasista laskettu ja kullalla koristettu. Kaikkialla kuolemattomia taideaarteita, maailman harvinaisimpia helyjä. Kultaa, hopeata ja jalokiviä vallan tuhlaamalla syydetty sinne tänne.