Part 2

"Käykää sisään, Pelle herra", sanoi Briitta eukko syvään kumartaen, "Astukaa matalan kattoni alle! Ihmettelen juuri, mikähän mahtaa olla syynä herra Pellen varhaiseen käyntiin."

"Miellyttävä asia", vastasi Saituri-Pelle samalla kun hän raskain askelin tallusteli huoneeseen. "Mutta haluaisin mieluimmin puhua kahden kesken Agda neidon kanssa."

"Minunko kanssani?" huudahti nuori tyttö hämmästyneenä. "Mitä te minusta tahdotte?"

"Tahdon puhella kanssasi", toisti Saituri-Pelle ylpeästi. "Kuulithan, mitä sanoin."

"Voittehan sen yhtä hyvin sanoa isoäidinkin aikana", sanoi Agda.

"Tottele minua", tokasi Briitta vielä ylpeämmin, kuin Saituri-Pelle. "Kuuletko, mitä minä sanon?"

"Minä en mene Pellen kanssa toiseen huoneeseen", sanoi nuori tyttö päättävästi.

"Etkö mene?"

"En."

"No, kyllä minä keinon tiedän, mitenkä pakoitan sinut menemään."

"Sitä te ette voi tehdä, isoäiti."

Ilkeä Briitta mummo tarttui Agdaa käsivarresta ja olisi epäilemättä vienyt hänet väkisin, ellei Saituri-Pelle olisi tullut väliin.

"Minä en tahdo, että Briitta käyttäytyy väkivaltaisesti tyttöä kohtaan", sanoi hän.

"Mitä en voi voittaa tänään, sen toivon voittavani jonain toisena päivänä, ja -- --"

"Se ei onnistu", keskeytti Agda hänet. "Minä olen luvannut olla uskollinen Granmarille ja tulen aina pysymään sanoissani."

Saituri-Pellen kasvot synkistyivät, kun hän kuuli sellaisen vastauksen nuoren tytön huulilta. Hänen raivonsa oli juuri purkautumaisillaan esille ja huulensa höpisivät jotain karkeaa, kun ulkoa kuului huuto:

"Kuningas on täällä!"

"Jumalan kiitos!" ajatteli Agda. "Nyt pääsen ainakin vähäksi aikaa rauhaan tuosta tungettelevaisesta narrista."

Suuria ihmisjoukkoja riensi Briittan asunnon ohi ja yht'mittaa kuului huuto:

"Kuningas tulee! Kuningas tulee!"

* * * * *

Skaraborgin jalkaväen, Bohusläänin rakuunain ja Nerkenin ja Värmlannin rykmenttien etunenässä saapui Kustaa III lokakuun alkupäivinä Göteborgiin. Vähän jälkeenpäin saapuivat jämtlantilaiset, osa henkivartioväkeä, kaksi saksalaista rykmenttiä ynnä monia muita joukkoja.

Ne väkijoukot, jotka menivät kuningasta vastaan, toivottivat suuresti riemuiten hänet tervetulleeksi. Töintuskin oli hän ehtinyt tulla kaupungin portille, kun jo postimestari astui hänen luoksensa ja jätti hänelle kirjeen. Kuningas Kustaa loi siihen pikaisen silmäyksen ja huudahti sitten:

"Rajanko yli?"

Pieni kirje oli Strömstadin postimestarin lähettämä, ja se oli ensimäinen tieto siitä, että tanskalainen armeija oli marssinut rajan yli.

Kokoontuneiden upseerien kesken syntyi yleinen hämminki, kun kuningas oli lausunut äskeiset sanat ja monen kasvoilta saattoi lukea, että heidät valtasi arka tunne, joka ei kuitenkaan johtunut pelosta. Syynä alakuloiseen mielialaan oli se, että kaupungin puolustautumisneuvot olivat mitä huonoimmassa kunnossa, eikä valleilla ollut ainoatakaan sotakelpoista kanuunaa. Tämän johdosta olikin suuri joukko kaupunkilaisia muuttanut maaseudulle, erittäinkin Boråseen, joka kaupunki erinomaisen huonojen teiden tähden oli jokseenkin turvattu vihollisen hyökkäyksiltä.

Muiden muassa olivat kuningasta menneet ottamaan vastaan myöskin Saituri-Pelle ja Briitta Kron. He olivat asettuneet mahdollisimman lähelle majesteettia. Granmar ja Agdakin olivat tavanneet toisensa. Oli luonnollistakin, että he pysyttelivät ensinmainituista niin etäällä kuin suinkin.

"Minulla on sinulle eräs ehdotus, rakas Agda", kuiskasi nuori aseseppä samalla hellästi puristaen nuoren tytön kättä.

"Mikä ehdotus se on?"

"Sinähän tiedät, että Anna-täti mielellään tahtoo pitää sinua silmällä näin levottomina aikoina. Onko sinulla mitään sitä vastaan, että -- --?"

"Kuningas tulee! Kyllä se on varmaankin hän, joka tuolla ratsastaa", kuului samassa huudettavan väkijoukosta. "Eläköön Kustaa kolmas!"

Ja suuresta kansanjoukosta kuului yht'aikaa valtava innostuksen huuto, joka mahtavana jyrinänä levisi kauvas joelle ja kaupungin kaduille saakka. Riemuhuutojen raikuessa marssi Kustaa III joukkojensa etupäässä kaupunkiin.

Mutta juuri silloin kun Granmar oli aikeissa viedä rakastetun Agdansa joen yli, tapasivat Briitta ja Saituri-Pelle heidät.

"Sinä naisryöstäjä!" kirkui Briitta ja näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut hyökätä nuoren asesepän kimppuun, "olipa hyvä, että sinut tapasin, jotta -- --"

"Minä seuraan Granmaria!" lausui Agda äkisti, keskeyttäen hänen puhetulvansa.

"Et seuraa", sanoi Briitta. "Kyllä minä sinut vielä aisoissa pidän, sen saat kyllä vielä nähdä!"

Saituri-Pellekin puuttui nyt puheeseen ja lopullisena seurauksena siitä oli se, että nuoren tytön täytyi seurata iso-äitiään. Vahingonilo kuvastui selvään Saituri-Pellen kasvoilta, kun hän sanoi:

"Kyllä se oli viimeinen kerta kun puhuit Agdan kanssa, Granmar. Saat olla varma siitä, että hän kuukauden kuluttua on minun vaimonani."

Granmar ei huolinut vastata. Mutta niistä silmäyksistä päättäen, joita Agda ja Granmar loivat toisiinsa, saattoi päättää, että Saituri-Pellen sanat eivät suinkaan olleet niin luotettavia, kuin hän itse uskoi.

6.

Kun Granmar vihdoinkin seisoi kuninkaan edessä, tunsi hän itsensä kovin araksi. Hän ei vielä koskaan ennen ollut katsonut kuningasta silmästä silmään. Merkilliset tunteet valtasivat hänen mielensä ja hän oli tuntevinaan kuinka hän toisinaan punastui, toisinaan kalpeni. Kuningas, joka huomasi nuoren asesepän mielenliikutuksen, taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja sanoi:

"Älä pelkää, poikani! Olen saanut kuulla, että olet luovuttanut koko asevarastosi kaupunkilaisten käytettäväksi. Tämä sinun isänmaallisuutesi miellyttää minua, ja kun hyvin olemme torjuneet vihollisen hyökkäyksen, pidän sinut kyllä mielessäni. Missä pajasi sijaitsee?"

"Götan Ceijonan vallituksen lähellä", uskalsi Granmar vihdoinkin vastata.

"Ja tunnetko sinä nämä seudut hyvin?"

"Ei valleissa ole ainoatakaan soppea, jota en löytäisi, vaikka olisi miten pimeä tahansa", vastasi Granmar. "Minä olen täällä syntynyt ja pienenä poikasena juossut ympäri kaupunkia, ja -- --"

"Hyvä!" keskeytti kuningas. "Sitten saat tulla oppaakseni, kun teen kierrokseni valleilla. Te seuraatte minua, herrani!" jatkoi hän kääntyen upseereihin.

Missä kuningas vaan ratsasti, tervehti kansa häntä ihastuksella ja eläköötä huutaen. Toisinaan hän pysähtyi ja piti mukaansatempaavalla tavalla innostuttavia puheita kansalle, joka tungeskeli hänen hevosensa ympärillä. Kustaa III oli, niinkuin tiedetään, erinomainen kaunopuhuja, ja saavutti sen kautta kansan luottamuksen.

Joukot ja ne, jotka vapaaehtoisesti olivat asestautuneet, olivat muutaman tunnin kuluttua sijoitetut kaupunkiin ja sen valleille. Joka tunti kulki adjutantteja kaduilla vieden joukko-osaston toisensa jälkeen määrätyille paikoille. Sellaista liikettä ja elämää ei Göteborgissa miesmuistiin ole ollut.

Kun Granmar oli tehnyt tehtävänsä näyttämällä kuninkaalle huomattavimmat paikat, riensi hän taasen ukko Stehnin luokse, joka juuri oli lähtemäisillään ulos, kun nuori aseseppä astui sisään.

"Mitä on tekeillä?" kysäsi ukko, ja loi hämmästyneen katseensa Granmariin.

"Tiedättekö missä Agda on?" kysyi Granmar kiihkoisasti.

"Eikö hän ole Briitta Kronin luona?"

"Oletko käynyt siellä?"

"Kyllä."

Ukko Stehn mietti hetkisen, sitten hän sanoi:

"Sitten se ilkeä muija on kait vienyt hänet joen yli."

"Joen yli!" huudahti Granmar. "Mutta tiedättehän, että vihollinen on siellä."

"Totta kyllä; mutta luuletko sinä, että Briitta Kron siitä välittää? Jos hän vain voi ehkäistä teidän naimistanne, ei hän lainkaan pidä teoistaan lukua. Kyllä minä hänet tunnen."

Puolituntia myöhemmin olivat ukko Stehn ja nuori aseseppä matkalla Saituri-Pellen asunnolle.

"Mitä sanoinkaan?" lausui Granmar hyvän aikaa kolkutettuaan ovelle, jota ei kuitenkaan tultu avaamaan. "Se ukkolurjus on varmaankin lähtenyt pakosalle."

"Niin on, olet kyllä oikeassa", säesti ukko Stehn. "Katsohan tuonne joelle! Luulen siellä näkeväni Saituri-Pellen veneen, jossa -- --"

"Siinä näkyy olevan kolme henkilöä", keskeytti Granmar. "Kaksi naista! Voi! Ne eivät saata olla ketään muita, kuin Agda ja Briitta Kron."

"Sinä olet oikeassa! Mitä nyt on tehtävä?" kysyi ukko Stehn.

"Luonnollisesti lähdemme ajamaan heitä takaa!" huudahti Granmar. "Mutta mistä saamme veneen?"

Vähän aikaa etsittyään löysivät he pienen, mutta käyttökuntoisen veneen, jolla rohkeasti lähtivät matkalle.

"Käyköön miten tahansa!" lausui Granmar tarttuen airoihin, "mutta kyllä minä teen voitavani saadakseni Agdan takaisin."

"Ja minun apuuni voit huoleti luottaa", sanoi ukko Stehn. "Pellen kanssa on minulla useampi kuin yksi hanhi höyhennettävä. -- Souda rivakasti!"

Takaa-ajettava vene oli kuitenkin niin paljon edempänä, ett'ei sitä voinut saavuttaa.

Haikein mielin näkivät ukko Stehn ja Granmar, kuinka Saituri-Pelle ja Briitta Kron väkisin raahasivat Agdaa Hisingenin vuoren rinnettä ylös. Airot notkahtelivat voimakkaista vedoista ja pian olivat takaa-ajajatkin vastakkaisella rannalla.

* * * * *

Vaikka kaupunkia varustettiinkin kaikella sillä innolla, joka suinkin oli mahdollista ja vaikka työhön osallisiksi kutsutut talonpojat eivät ponnistuksissaan uupuneetkaan, oli vaara kuitenkin hyvin suuri, koska vihollisen armeija kaupungin puolustajiin verraten oli suurempi ja sitäpaitsi paremmin harjaantunut ja asestettu. Eikä ilman suurta ja oikeutettua syytä kuningas Kustaa ajatellutkaan, miten saattaisi käydä, jos vihollinen rynnäköllä yrittäisi valloittaa kaupunkia.

Päästäkseen tästä pälkähästä kääntyi kuningas Englannin ja Preussin ministerien puoleen pyynnöllä saada heidän välitystään. Erittäinkin Englannin ministeri, jona siihen aikaan oli Elliot, työskenteli täydellä todella saadakseen aikaan rauhallisen ratkaisun, sillä sellaiseen oli kuningas Kustaa ennenkin ollut hyvin taipuisa. Tanskalaiset täytyi ehkäistä, hinnalla millä tahansa, valloittamasta ja hävittämästä Göteborgia, jossa englantilaiset harjoittivat melkoista kauppaa ja jonne paljon saarivaltakunnan poikia oli asettunut asumaan. Elliot'in tehtävänä oli siis suojella omankin maansa etuja, jotka eivät suinkaan olleetkaan aivan vähäpätöisiä.

"Uskon voivani vakuuttaa, että teidän majesteettinne voi olla täysin levollinen", sanoi Elliot suuresti huolestuneelle kuninkaalle, "sillä minä olen äskettäin saanut hallitukseltani sellaiset määräykset, että tanskalaiset, jos ovat viisaita, eivät uskalla tulla rintavarustusten yli, ja -- --"

"Todellakin?" keskeytti kuningas silminnähtävästi kovin hämillään.

"Olen, teidän majesteettinne."

"Ette voi uskoa miten tämä ilahuttaa minua. Mutta mitä tehdään, se täytyy tehdä pian."

"Minä ilmoitan jo tänään Hessenin prinssille siitä päätöksestä, jonka hallitukseni peruuttamattomasti on tehnyt."

Ministeri Elliot pitikin sanansa. Vihollisarmeijan ylipäällikkö, Hessenin prinssi, istui paraillaan päivällispöydässä, kun hänelle ilmoitettiin, että eräs lähetti, joka juuri oli tullut kaupungista, halusi häntä puhutella. Lakeija ilmoitti lisäksi, että lähetillä oli kirje Englannin ministeriltä ja että hän oli saanut ankaran käskyn omakätisesti jättämään se prinssille.

"Hyvä! Tuokaa hänet sisään!" kuului käsky.

Tuskin oli prinssi ehtinyt lukea kahtakaan riviä, ennenkuin hänen muotonsa muuttui. Luettuaan kirjeen loppuun rypisti hän sen vihaisesti, käveli kiihkeästi huoneessa ja kääntyi sitten lähetin puoleen sanoen:

"Vie ministerille terveiseni ja sano, että hän huomenna aamupäivällä saa vastaukseni!"

Töin tuskin oli lähetti poistunut ja ehtinyt sulkea oven jälkeensä, ennenkuin prinssi kiukustuneena heitti kirjeen lattialle ja polki sitä jaloillaan samalla huudahtaen:

"Niin lähellä päämäärää kun jo olin ja silloin ehkäistään! Löytyykö enään mitään kiusallisempaa? Mitä hyödyttääkään minua enää kaikki tähän saakka saavuttamani menestys? Häpeällisellä tavalla temmataan saalis käsistäni juuri ratkaisun hetkellä ja samalla vielä uhataan. Tuntuupa melkein siltä, kuin halkeisi harmista."

Kirje sisälsi todellakin sellaisia uhkauksia, että Englanti julistaisi Tanskalle sodan, ellei Hessenin prinssi heti tekisi aselepoa ja palauttaisi joukkojaan Norjan rajojen sisäpuolelle.

7.

Nykyisen Hisingesillan läheisyydessä vuoren rämeikköön kätkeytyneenä sijaitsi ränsistynyt hökkeli, jossa tuskin kukaan ihminen olisi voinut asua. Saituri-Pelle ja Briitta Kron veivät Agdan sinne siinä luulossa, ett'ei Granmar häntä sieltä löytäisi. Nuori tyttö huomasi, että kaikki vastusteleminen olisi ollut turhaa ja sentähden alistuikin hän kohtaloonsa ajatellen:

"Ehkäpä onni minua vielä suosii niin, että Granmar löytää minut. Suokoon sen Jumala!"

Agda ei suinkaan pelotta astunut sisälle hökkeliin, jonka ovi riippui ja heilui edestakaisin yhden saranan varassa. Hökkeli oli kaikkea muuta, vaan ei suinkaan miellyttävä.

"Täällä saat olla siksi, kunnes täytät toivomukseni", sanoi Saituri-Pelle uhmaillen. "Kuulitko mitä sanoin?"

Agda ei vastannut mitään, vaan kääntyi inholla pois tuosta itarasta, häijystä ja siivottomasta ukosta, joka kuitenkin itsepintaisesti vaati vastausta, jonka tähden hän jankutti niin paljon kuin jaksoi.

Vihdoin huudahti Agda:

"Tehän olette jo kuullut, mitä olen sanonut, nimittäin, ett'en milloinkaan tule kuulumaan kenellekään toiselle kuin Granmarille. Te ette voi minua pakoittaakaan, minä tulen, niin totta kuin nimeni on Agda, panemaan kovan kovaa vastaan!"

"Kuulehan", puuttui Briitta puheeseen, "minkätähden vastustat omaa onneasi, jonka -- --"

"En milloinkaan voi Pellen kanssa tulla onnelliseksi", keskeytti Agda.

"Mikä hävytön tyttö!" kirkui ukko. "Etkö sinä tiedä, että olet minun vallassani? Ilman minun tahtoani et milloinkaan pääse täältä hengissä pois!"

"Ja minä kyllä autan sinua, Pelle", lisäsi Briitta. "Ei löydy ainoatakaan ihmistä, jota vihaan niin kovin kuin Granmaria."

"Mutta minkätähden? sitä minä en käsitä", lausui Agda ja lisäsi: "Enhän minä voi uskoa, että hän on tehnyt teille mitään pahaa."

"Kyllä hän on tehnyt!"

"Mitenkä?"

"No etkö sinä sitä muista?"

"En."

"No, sittenpä tahdon virkistää muistiasi. Älä mene pois Pelle, niin saat kuulla ja tuomita sitten."

Kun ovi oli suljettu mahdollisimman tarkoin, painoi Briitta Kron poikansa tyttären kosteaan maahan ja alkoi kertoa, samalla kun hän ylpeästi asetti kätensä lanteilleen:

"Oletko unhoittanut, että olen kertonut sinulle rakastaneeni Granmarin iso-isää? Niin tiedätkös! niin minä olen tehnyt, Alussa luulin, että rakkauteni saisi vastarakkautta, mutta pian tulin kuitenkin huomaamaan, että hän sen sijaan olikin alkanut helliä Marttaa. Ja silloin minä vannoin heti ensi tilassa kostavani hänelle, jonka tilaisuuden nyt olen saanutkin. Älä koskaan usko, että päästän sitä käsistäni. En koskaan!" jatkoi hän silmiensä kiukusta liekehtien.

"Älkää saattako minua onnettomaksi, iso-äiti!" rukoili Agda samalla vaivalloisesti nousten ylös. "Minä tunnen olevani jo kylliksi onneton, ja -- --"

"Haa! senkin riekale!" keskeytti ilkeä vaimo, samalla kun hän vihaisesti polki jalkaansa. "Sinä koetat saada minut myöntymään pyyteisiisi, mutta se ei onnistu, siitä voit olla vakuutettu!" Sitten kääntyi hän Pellen puoleen sanoen: "Pidä häntä silmällä siksi, kunnes palaan kaupungista! minä tulen pian!"

Ja ennenkuin Saituri-Pelle tai Agda ehtivät lausua sanaakaan, oli Briitta Kron poistunut.

"Tämäpä ei ole niinkään hauskaa", mutisi Saituri-Pelle päätään raapien. "Mitä minun nyt on tehtävä?"

Alkoi hämärtää ja Saituri-Pelle oli jokseenkin pahalla tuulella.

"Mitähän, jos Granmar tulisikin urkkimaan Agdan olinpaikkaa", ajatteli ukko itsekseen, "silloin en todellakaan tiedä mitä tehdä. Ja jos Stehn saa minut kynsiinsä, niin olenpa totta tosiaan hukassa."

Kun hän oli kävellyt muutamia kertoja lahoomaisillaan olevan hökkelin ympäri ja tullut vakuutetuksi siitä, että ovi ja ikkunat olivat mahdollisimman hyvin suljetut, ryömi hän siilin tavoin hökkelin toisessa päässä olevaan vuorenonkaloon, josta häntä tuskin päivälläkään olisi voinut löytää.

* * * * *

Mäen kirkon viereen Hisingenissä oli leiriytynyt noin satamiehinen joukkue norjalaisia. Väsyneet jalkasotamiehet, jotka pari päivää olivat ponnistelleet pikamarsseissa, ottivat mielihyvällä tilaisuudesta vaarin levätäkseen muutamia tunteja. Makuusijansa valmistivat he kylmästä ja kosteasta maasta ja rensselit saivat olla päänalaisina, mutta siitä huolimatta nukkuivat he pian melkein kaikki, huolettomina, mitä saattaisi tapahtua. Vieläpä vartijasotilaidenkin oli sangen vaikea pysyä hereillä, Siihen vaikutti vielä ruma sääkin, joka painoi heidän mieliään.

Siellä täällä valvoi kuitenkin yksi ja toinen, erittäinkin muutamat upseerit ja osa alipäällystöstä. He olivat luonnollisesti ottaneet huolehtiakseen miehistön turvallisuudesta ja pitivätkin itsensä suuresti vastuunalaisina siitä, ja se seikka vaikutti niin, että uni ei tullut heille vieraaksi. Myöskin ajatus siitä vaarasta, joka heitä mahdollisesti uhkaisi, jos he olisivat vähemmän tarkkoja, sai heidät olemaan vieläkin varovaisempia.

Erittäinkin oli joukon johtaja, nuori kapteeni Sverre Haraldinpoika, alituisesti liikkeellä. Ollessaan Sekkelannissa, Ise järven pohjoispäässä, oli hän saanut Hessenin prinssiltä ankaran käskyn uupumatta ja antamatta minkään itseään pidättää päivin ja öin jatkamaan marssia Göteborgia vastaan. Jos häntä tavalla tai toisella koetettaisiin estää, oli hänen tehtävä kiertoliikkeitä, mutt'ei missään tapauksessa antaa peloittaa itseänsä. Vielä oli prinssi mahtipontisesti lisännyt, että ruotsalaiset olivat osaksi niin pelkoja, osaksi niin harvalukuiset, ett'ei hänellä, Sverrillä, ollut kerrassaan niin mitään pelättävänä.

Marssimisen aikana oli kuitenkin käynyt selville, ett'ei prinssin otaksumat olleet aivan luotettavat. Sillä tuskin oli kapteeni Sverre ehtinyt marssia Ruotsin rajan yli, ennenkuin joukko Bohusläänin rahvasta yhteisvoimin, eikä menestyksettä, oli saattanut hänen kulkunsa sotaiseksi. Ja samoin kävi Bohusläänin tunturiseuduillakin, sillä alas rannikolle ei hän vähäisen joukkonsa kanssa uskaltanut marssia. Monta kertaa noudatti hän Hessenin prinssin antamaa neuvoa kulkien kiertoteitä, mutta niistä oli aina se seurauksena, että maan väestö, joka hyvin tunsi seudut, työnsi hänet takaisin ja silloin kun hän vähimmin odotti, hyökkäsi esiin metsistä ja nuorten onkaloista.

Mitä suurimmalla vaivalla onnistui hän vihdoinkin pääsemään Mäen kirkolle. Niistä kahdestasadasta miehestä, jotka hän oli tuonut mukanaan Sekkelannista, oli jäljellä, kuten äskettäin mainittiin, vain noin sata. Muut olivat joko kaatuneet bohuslääniläisten luodeista ja miekoista tai myöskin joutuneet vangeiksi. Noin kymmenisen miestä, jotka Rajakylän kirkolla olivat onnistuneet pääsemään pakoon, olivat yön pimeydessä tulleet Pohjan joen yli. Heidän johtajanaan oli vanha Gudmar-korpraali, sotakarhu, joka kunniakkaasti oli ottanut osaa kaikkiin viime vuosien sotaretkiin. Hän oli ennenkin oleskellut näillä main, ja tunsi sentähden jokseenkin hyvin paikat.

Kun tuo pieni joukko läpimärkänä ja uupuneena oli vihdoinkin päässyt joen yli sanoi Gudmar tovereilleen:

"Nyt marssimme suoraan etelään, näillä seuduilla meidän täytyy tavata toisetkin."

Ja väsymyksestä huolimatta lähti tuo pieni joukko varovaisesti marssimaan etelää kohti.

Suuresti levottomana astuskeli Sverre Haraldinpoika Mäen kirkkomaalla. Vanha kellotapuli näytti hänestä entisajan peloittavalta kummitukselta ja hänen mieleensä juolahtivat kaikki ne salaperäiset kertomukset, joita hän lapsena oli kuullut sellaisista paikoista juteltavan. Lopuksi alkoi häntä oikein peloittaa. Tämän tunteen lisäksi muisti hän myöskin ne lapsena kuulemansa kertomukset, jotka koskivat niin kutsuttuja Hannibalin eli Balsefeidin sotia, joita oli käyty näillä seuduilla. Vuonna 1644 oli nimittäin Norjan käskynhaltija Hannibal Sehested koettanut valloittaa Göteborgia. Juuri Hisingenin tähän päähän oli hän antanut rakentaa vallituksia, jotta hän niiltä käsin olisi voinut piirittää kaupungin. Mutta 1 p:nä elokuuta samana vuonna hyökkäsi odottamatta urhea soturi Lars Kagg tanskalaisten kimppuun ja ajoi vihollisen päistikkaa Bohusen linnoitukseen.

Tätä tapausta ja paljon muuta mietiskeli nuori kapteeni, samalla kun hän harvakseen astuskellen harhaili eteenpäin pimeällä kirkkomaalla. Ja lopuksi saivat hänen ajatuksensa enemmän pontta päättäen hänen puoli ääneen lausutuista sanoistaan:

"Eiköhän meille mahda käydä samoin kuin esi-isillemmekin, jotka -- --"

Vahtisotamiesten huuto keskeytti hänen yksinpuhelunsa. Niin pian kuin suinkin pimeässä saattoi, juoksi hän sille suunnalle, jolta ääni kuului.

"Oletko huomannut mitään epäiltävää?" kysyi hän vahtimieheltä, joka seisoi kivääri valmiina ampumaan.

"Kyllä kapteeni, kuulin joelta päin jotain ritinää."

"Anna rummun soida!" käski Sverre Haraldinpoika erästä luokse rientävää sotilasta. Tämä aikoi juuri kiirehtää takaisin leiripaikalle, kun karhea ääni lausui:

"Ne ovat tovereita. Korpraali Gudmar ja kymmenen miestä."

"Ahaa!" huudahti kapteeni Sverre iloisena. "Hyvä lisä kuitenkin."

Suuri osa nukkuvia sotamiehiä oli herännyt, ja heille sai reipas korpraali kertoa niistä seikkailuista, joissa hän miehinensä oli ollut Rajakylästä paettuaan.

Monet parrakkaat ja parrattomat huulet lausuivat ihmetyksen huutoja ja pian oli, äsken vielä niin raskas uni, ikäänkuin poispuhallettu. Noin tunti keskiyön jälkeen oli nuori ja reipas kapteeni järjestänyt miehensä ja pian oli hän marssimassa sitä vuoristoa kohti, jossa Saituri-Pelle vartioitsi Agda raukkaa kuin lohikäärme aarretta.

"Näillä seuduilla tapaamme kyllä pian ystävämme", mutisi Sverre Haraldinpoika itsekseen. "Muussa tapauksessa käy meidän huonosti."

"Siitä Jumala varjelkoon!" keskeytti korpraali Gudmar, joka oli kuullut kapteenin sanat. "Tunnen itsessäni, että tästä pälkähästä kyllä suoriudumme."

8.

"Niin, mitä nyt on tehtävä?" kysyi ukko Stehn, kun maihinnousu oli käynyt hyvin päinsä.

"Etsimme vuoristosta, luullakseni", sanoi Granmar, "mutta ensin tulee meidän vetää vene maalle, niin ett'ei kukaan sitä meiltä varasta, sillä aikaa kun olemme poissa."

"Luuletko niin?"

"Kyllä, isä Stehn. Kuka tietää, vaikka Pellellä ja Briitta Kronilla olisi urkkijoita, jotka seuraavat jälkiämme, ja -- --"

"Sitä minä en usko", keskeytti ukko Stehn päättävällä ja varmalla äänellä.

"Sitä parempi, jos ei olisi", sanoi Granmar. "Joka tapauksessa pidän kuitenkin parhaana olla mahdollisimman varovainen. Se ei meitä ainakaan vahingoita."

"No niin, siinähän voit kyllä olla oikeassa. Mutta mihin varmaan paikkaan piilottaisimme veneen?"

"Etsikäämme jokin sopiva vuorenonkalo. Tuulenpa että täällä sellainen kyllä löytyykin."

Jonkun aikaa etsittyään huudahti ukko Stehn:

"Tule tänne, niin saat nähdä!" Ja kun Granmar tuli paikalle, jatkoi ukko, osoittaen vuorenonkaloon: "Etkö luule, että se tuolla voi olla piilossa?"

"Erinomainen piilopaikka, isä Stehn!" puuttui nuori aseseppä puheeseen. "Onkalohan on mutkikas, ja jos voimme vetää veneen mutkan sisään, niin -- --"

"Mutta", keskeytti ukko Stehn miettivän näköisenä, "jos meidän täytyisi lähteä täältä tavallista pikemmin, niin kuinka saisimme tarpeeksi joutuun veneen takaisin veteen?"

"Mitä tarkoitattekaan, isä Stehn?" uteli Granmar hämmästyneenä. "Kyllähän me kahteen mieheen voitamme ukko Pellen ja Briittan."

"Voi! Sinä et näytä minua ymmärtävän."

"En ymmärräkään, se minun täytyy sanoa. Tehän puhutte arvoituksia."

"Arvoituksiako? No, entä tanskalaiset ja norjalaiset sitten? Ovatko hekin arvoituksia?"

"Tanskalaiset ja norjalaiset?"

"Niin juuri, etkö sinä tiedä, että juuri tältä puolelta heitä odotamme?"

Granmar löi otsaansa samalla huudahtaen:

"Suokaa anteeksi, isä Stehn, sitä en tullut ollenkaan ajatelleeksi. Mutta", jatkoi hän jonkun aikaa ajateltuaan, "minä kyllä luulen, että ehdimme löytää Agdan, ennenkuin vihollinen tulee. Koettakaamme vaan! Rohkea rokan syöpi, oli isälläni aina tapana sanoa."

"Olkoon menneeksi", sanoi ukko Stehn. "Tahdonpa minäkin koettaa."