Part 3

Veneen maalle vetäminen oli kovaa työtä, mutta vihdoin oli se kuitenkin mutkikkaassa vuorenonkalossa. Kun he olivat peittäneet sen oksilla ja lehvillä, lähtivät ukko Stehn ja nuori aseseppä etsimään ryöstettyä tyttöä.

Retki, jolle he lähtivät, oli mitä suurimmassa määrin vaivalloinen, olletikkin kun he eivät tietäneet mille suunnalle menisivät. Monta kertaa luiskahti jalka ja ne kivet, joihin he tarttuivat vetääksensä itsensä vuoren rinnettä ylös, irtaantuvat. Mutta vastuksista huolimatta ei heidän rohkeutensa eikä kestävyytensä lannistunut. Eivät he myöskään säästäneet lausumasta innostuttavia sanoja toisilleen.

Alkoi tulla pimeä ja kulku oli senkin tähden vaikeaa. Ukon hätähuuto sai Granmarin, joka kapusi edellä, kääntymään ympäri.

"Auta, auta!" vaikersi ukko. "Mutta pian!"

Hän ei todella ollutkaan hauskassa asemassa. Juuri silloin, kun hän oli tarttunut erääseen kallionkielekkeeseen, vieri se paasi, jonka päällä hän vähää ennen oli seisonut, jalkojensa alta, ja hän jäi sananmukaisesti riippumaan taivaan ja maan välille.

Vikkelä kun oli, kiirehti Granmar heti vanhuksen avuksi. Hän ehtikin "kreivin aikaan." Vanhus oli juuri päästämäisillään itsensä irti, käsivartensa vapisivat ja pari vasemman käden sormea oli jo irroittunut kivestä.

"Pitäkää kiinni vielä pari minuttia, isä Stehn!" kehoitti Granmar.

"Minä koetan, mutta niinkuin näet, on se vaikeaa", ähkyi ukko Stehn. "Mi-- -- nä -- -- koe -- -- tan -- -- kuit -- --"

Aivan viime hetkellä sai nuori seppä tartuttua häntä lujasti käsivarteen. Ponnistamalla kaikki voimansa, onnistui hänen lopuksikin vetää ukko kielekkeen päälle.

"Ettekö tahdo palata takaisin, isä Stehn?" sanoi Granmar. "Ajanpitkään käy tämä teille liian vaikeaksi. Kyllä minä suoriudun yksinkin."

Kun ukko Stehn oli vähän levähtänyt, vastasi hän kiukkuinen ilme kasvoillaan:

"Mitä roskaa sinä puhut? Luuletko sinä, että tämä pieni seikkailu oli -- --"

"Anteeksi, isä Stehn", keskeytti nuori aseseppä, "mutta ikänne -- --"

"Ikäni! Mitä sinä iästä puhut? Vai etkö luule minulla olevan vielä niin paljon voimia, että voin seurata sinua?"

"Kyllä minä sen uskon", sanoi Granmar arasti. "Mutta teidän tulee muistaa, isä Stehn, että olette jo vanha, ja että voimanne pian loppuvat. Palatkaa sentähden takaisin, kyllä minä tulen yksinkin toimeen?"

Nyt vasta ukko oikein äkämystyi.

"Sinähän kuulit, mitä olen sanonut!" huudahti hän vihaisesti. "Luuletko, että olisin sinua seurannut, ellen tahtoisi minäkin puolestani vähän löylyttää Saituri-Pelleä ja, niin hyvin kuin osaan, antaisi hänelle hyvin ansaittua palkkaansa? Niin poikaseni, siitä voit kyllä olla varma. En tiedä mitään pahempaa kuin -- --"

"No älkäähän toki olko minulle vihainen, isä Stehn!" keskeytti Granmar. "En tarkoittanut mitään pahaa äskeisillä sanoillani."

"Etpä tietenkään, sen minä kyllä ymmärrän", sanoi ukko Stehn leppyneenä. "Mutta älkäämme nyt seisoko tässä ja kuluttako aikaamme turhiin puheisiin, eteenpäin!"

Etsiminen alkoi uudestaan. Parin tunnin kuluttua otti ukko Stehn seuralaistaan yht'äkkiä käsivarresta ja kuiskasi samalla:

"Näetkö tuota tuolla kaukana? Lieneekö se jokin tupa?"

"Missä?"

"Tuolla, oikealla vuorenrinteellä."

"Kyllähän se tuvalta näyttää."

"Ajattelehan, jos Agda onkin viety sinne!"

"Niin, eihän sekään voi olla mahdotonta", sanoi Granmar. "Jos tahdotte, isä Stehn, niin menemme katsomaan."

"Tietysti! Nopea päätös ja nopea toiminta! Mutta on välttämätöntä, että olemme mahdollisimman varovaiset."

Sillä aikaa kun ukko Stehn ja Granmar hapuilivat tuvalle päin, lähestyi Sverre Haraldinpoika joukkoineen pohjoisesta.

9.

Sen ikkunan ääressä, joka oli vuorelle päin, seisoi Agda. Surullinen tilansa ei antanut hänen hetkeäkään nukkua. Sitäpaitsi oli hän lujasti päättänyt hinnalla millä tahansa koettaa paeta. Hän koetti hiljaa ovea, mutta se oli kiinni.

"Granmar, Granmar!" huokasi hän ja peitti kasvonsa käsillään, "minkätähden olet minut unhoittanut? -- Unhoittanutko?" toisti hän tuskallisella äänellä. "Ei", jatkoi hän sitten, ja toivon valoisa säde loisti hänen silmistään, "hän ei voi minua unhoittaa, yhtä vähän kuin minäkään häntä. Hän ei tiedä missä olen, muuten hän kyllä -- --"

Yht'äkkiä lopetti hän yksinpuhelunsa ja kuunteli. Hän kuuli merkillisen äänen, "mikähän se mahtoi olla?"

"Jos koettaisin paeta", ajatteli nuori tyttö. "Ellen onnistu, niin ei suinkaan käyne pahemmin, kuin että -- -- mutta hiljaa!" niin äännähtäen katkaisi hän itse ajatustensa juoksun, "luulen kuulevani ulkoa askeleita."

Agda ei ollut kuullutkaan väärin. Askeleet, jotka olivat niin varovaisesti otetut, että Agda tarkan kuulonsa avulla oli ne tajunnut, olivat ukko Stehnin ja Granmarin, jotka hiljaa kuin kissa olivat hiipineet niin lähelle hökkelin seinää, kuin suinkin. Ukko Stehn ei voinut kuitenkaan kauvaa pidättäytyä.

"Granmar!" kuiskasi hän niin matalalla äänellä kuin mahdollista, "etkö näe tai kuule mitään, joka -- --"

"Hiljaa!" keskeytti nuori aseseppä myöskin kuiskaten, samalla asettaen toisen kätensä ukon huulille, "hiljaa! ja kuunnelkaa tarkoin."

Jonkun hetken kuluttua jatkoi hän:

"Ettekö kuule mitään?"

"Kyllä, aivan niinkuin joku tässä lähellä nukkuisi."

"Niin, siltä se minustakin kuulostaa. Tutkikaamme paikkaa!"

Tämä kuiskaava keskustelu tapahtui juuri sen ikkunan alla, jonka ääressä Agda seisoi. Hänen tarkka kuulonsa tajusi jokaisen sanan ja hänestä tuntuivat äänet tutuilta.

Voimatta itse saada selville, mitä oli tekeillä, alkoivat hänen sormensa niin kovasti liikkua ikkunan ruudulla, että kuului siltä kuin sitä olisi koputettu.

Granmar ja ukko Stehn ryömivät niin likelle toisiaan kuin mahdollista.

"Mitähän se mahtoi merkitä? Jokin pahaa ennustava salamerkkikö?" Arvoitus selvisi pian, kun kuului puoliksi ääneen lausuttu:

"Granmar!"

Tähän vastasivat ukko Stehn ja nuori aseseppä yht'aikaa:

"Agda!"

Silloin unohti nuori tyttö varovaisuuden. Nopeasti kääri hän esiliinan toisen kätensä ympäri ja parin sekunnin kuluttua olivat hökkelin ikkunat, jotka jo ennestäänkin olivat särössä kappaleina.

Siitä syntynyt helinä herätti ukko Saituri-Pellen, joka koko ajan oli nukkunut. Hän nousi kiireesti ylös ja huusi:

"Mitä se on?"

"Ottakaa hänet kiinni, isä Stehn", kehoitti Granmar, "sillä aikaa minä vapautan Agdan."

Ukko Stehn ei viivytellytkään hyökätäkseen vanhan saiturin kimppuun. Rivakasti heittäysi hän Saituri-Pellen päälle, joka hyökkäystä odottamatta kaatui selälleen. Ukko Stehn painoi polvensa hänen rintaansa vasten ja sähisi:

"Jos vähääkään liikutat itseäsi, senkin saituri ja naisryöstäjä, niin olet kuoleman oma."

"Päästä minut irti!" vaikeroi Saituri-Pelle. "Minä tukehdun."

"Niinkuin sitä muka kukaan surisi", sanoi ukko Stehn uhmaavasti.

Saituri-Pelle oli kylliksi viisas huomaamaan, ettei tällä kertaa auttanut mikään muu kuin pysyä hiljaa. Tässähän oli kysymys elämästä ja kuolemasta, eikä hän tahtonut vielä luopua rakkaista rahoistaan, jotka olivat hänelle kaikki kaikessa.

Sillä aikaa kun tämä tapahtui vuorenonkalossa, riensi nuori aseseppä vapauttamaan rakasta Agdaansa, mikä vaikeudetta onnistuikin. Kun ensimmäiset ilonkohtaukset olivat tapahtuneet, sanoi Granmar:

"Nyt menemme katsomaan, kuinka ukko Stehnin ja Saituri-Pellen laita on."

Kun molemmat rakastetut tulivat vuorenonkalon lähelle, eivät he ensiksi huomanneet mitään, mutta heti kun silmänsä olivat tottuneet hämärään, näkivät he aivan aukeaman suulla muodottoman möhkäleen, joka liikkui edestakaisin.

"Hoi, isä Stehn", huusi Granmar, "oletteko te siellä?"

"Kyllä", vastasi Stehn, "ja saituri on varmasti käsissäni."

"Tuokaa hänet tänne!" huudahti nuori aseseppä. "Kyllä minä näytän hänelle, mitä -- --"

"Armoa! armoa!" rukoili Saituri-Pelle samassa. "Minä tahdon -- --"

"Älkää välittäkö siitä, mitä hän lörpöttelee!" keskeytti Granmar. "Ei löydy ainoatakaan petollisempaa ihmistä, kuin hän."

"Eikä ilkeämpää", lisäsi Agda.

Vaikk'ei Saituri-Pellen kasvot tarkoin näkyneetkään, niin saattoi hänen kokoon menneestä ja vapisevasta ruumiistaan kuitenkin varmasti päättää, ettei hänen tilansa ollut kadehdittava. Se ilmeni hänen vapisevasta, hampaiden välistä puristetusta äänestäänkin.

"Nyt veneelle!" lausui Granmar, senjälkeen kun hän oli raahannut Saituri-Pellen vuorenonkalosta. "Aika on täpärällä."

Alkoi vaivaloinen ja raskas marssi, mutta se ei kestänyt kauvan. Tuskin olivat hökkelin piirteet hävinneet heidän silmistään, ennenkuin yht'äkkiä kuului jyrisevä ääni:

"Seis!"

Hämillään katsoivat nuo neljä kulkijaa toisiinsa, eivätkä ehtineet lausua sanaakaan, ennenkuin kauhukseen huomasivat, että tiheä sotamiesketju oli heidät piirittänyt. Siitä kielestä päättäen, jota sotamiehet keskenään käyttivät, ymmärsivät he heti, että olivat joutuneet norjalaisten ja tanskalaisten käsiin, Granmar koetti kuitenkin seuralaisineen päästä tästä vaarallisesta asemasta. Sentähden hän sanoi:

"Me olemme rauhallisia kansalaisia, emmekä tahdo tehdä kenellekään pahaa, jonkatähden -- --"

Odottamattaan keskeytti hänet Saituri-Pelle, joka huomattavalla vahingonilolla huudahti:

"Älkää häntä uskoko! Hän on aseseppä, joka on jakanut kaikki aseensa kaupungin puolustamiseksi."

Tästä ilmiannosta oli se seuraus, että heidän kaikkien täytyi antautua vangeiksi. Saituri-Pelle oli toivonut pääsevänsä vapaaksi, mutta siinä hän kokonaan erehtyi. Pyyntöönsä, saada palata takaisin kaupunkiin, vastasi Sverre Haraldinpoika:

"Kyllä sinä kuulut samaan joukkoon kuin toisetkin, muuten et olisi ollut heidän seurassaan."

"Ei, herra, minä olen -- --"

"Vait'!" keskeytti kapteeni. "Sen, että sinä olet oikea hirtehinen, olen jo kyllä tietänyt, ja kuka tietää, mitä tekisitkään, jos pääsisit vapaaksi? Korpraali Gudmar", jatkoi hän sitten kääntyen vanhaan sotamieheen, "pidä tarkoin silmällä erittäinkin tuota vanhaa kettua! Häneen ei ole luottamista."

Kun vangit kuulivat nämä kapteenin sanat, huomasivat he, että olisi turhaa pyytää kapteenia laskemaan heidät vapaaksi. Hiljaa ja alakuloisina seurasivat he sotamiestä, mihin kaikkiin kohtaloihin vielä joutuisivatkaan, eivät he luonnollisesti tietäneet.

Silmäys, minkä Saituri-Pelle loi vihollisiinsa, merkitsi enemmän kuin tuhannen sanaa.

* * * * *

Aikaisin aamulla tuli Briitta Kron takaisin. Kauvan etsi hän tuvasta ja sen ympäriltä poikansa tytärtä ja Saituri-Pelleä, mutta kun ei hän kumpaistakaan löytänyt ja koska hän sitäpaitsi sai pakolaisilta kuulla, että vihollisarmeija oli jo Hisingenillä, palasi hän niin nopeasti kuin taisi takaisin kaupunkiin, jossa hänen kertomuksensa tuntuvasti lisäsi yleistä hämminkiä.

10.

Silkinkutoja Gorm oli mielikarvaudella kuullut, kuinka Agda oli viety pois. Innokas kun oli, vapauttaakseen nuoren tytön Briitta Kronin käsistä, juoksi hän ympäri kaupunkia etsien Granmaria ja ukko Stehniä. Sattumalta sai hän tietää, että molemmat olivat lähteneet salmen yli Hisingenille. Silloin lähti vitkastelematta Gormkin mainitulle saarelle.

"Hm, hm", yski hän tultuaan kurjaan hökkeliin. "Kun viimeksi kävin täällä, olivat ikkunat eheät, mutta nyt -- --"

Takaa kuuluva kolina keskeytti hänen ajatuksensa. Juuri kun hän oli kääntymäisillään ympäri, tarttui häneen takaapäin pari voimakkaita käsiä, ja ennenkuin hän ehti vähääkään vastustaa, oli hänkin norjalaisten vankina.

Sverre Haraldinpoika oli laittanut leirinsä noin penikulman päähän ränsistyneestä hökkelistä. Leiripaikka oli joka puolelta näreikön ympäröimä, ja ilman erinomaisen suuria ponnistuksia olisi ollut mahdotonta tunkeutua sen läpi.

Noin leiripaikan keskelle jätettiin vangit, Granmar, ukko Stehn ja Agda.

"Sinun täytyy saada levätä, tyttö", virkkoi kapteeni Sverre ystävällisesti. "Kuulehan Gudmar, valmista tuolle nuorelle tytölle vuode, että hän saa vähän levätä."

"Herra", lausui nyt Granmar, "en koskaan olisi uskonut tapaavani noin ystävällistä vihollista, ja -- --"

"Sinun kanssasi tahdon puhua erikseen", keskeytti kapteeni pikaisesti. "Seuraa minua!"

"Ei minulla ole mitään teille sanottavaa."

"Siitä myöhemmin. Tule!"

"Hyvä Jumala! Kunhan hän ei vaan tekisi sinulle mitään pahaa", kuiskasi Agda Granmarin lähtiessä seuraamaan kapteenia.

"Älä sitä pelkää! Hänhän näyttää niin hyvältä", sanoi nuori aseseppä.

Jonkun matkan päässä joukosta tutki Sverre suoraan ja miehekkäästi vankiaan.

"Onko totta, mitä se toinen vanki sanoi, nimittäin, että sinä olet jakanut aseita kaupunkilaisille."

"On", vastasi Granmar yhtä suoraan.

Kapteeni Sverre, joka oli oikea miesten mies, katseli jonkun aikaa hiljaa Granmaria. Sitten hän virkkoi:

"Sinä olet yhtäkaikki oiva poika. Minun täytyy avomielisesti myöntää, että olisin tehnyt niinkuin sinäkin. Jos voisin, laskisin sinut vapaaksi, mutta -- --"

"Jos te olette oikea kunnon sotilas, herra, jonka minä kyllä uskonkin, niin te ette minua toistaiseksi päästäisi, mutta -- --"

Nuori aseseppä keskeytti itse puheensa. Kapteeni huomasi hänen alakuloisuutensa ja kysyi sentähden:

"Mitä aijoit lisätä?"

"Kyllä minä tahtoisin, että Saituri-Pelle -- --"

"Kuka hän on?" keskeytti Kapteeni Sverre hätäisesti.

"Se, joka sanoi, että -- --"

"Ahaa! Nyt minä ymmärrän ketä tarkoitat", keskeytti norjalainen kapteeni uudelleen. "Minä tiedän, mitä tahdot sanoa, mutta silloin sinun täytyy luvata minulle, ett'et yritä paeta."

"Sitä minä en voi luvata", vastasi Granmar yhtä reippaasti kuin ennenkin. "Vapaushan on hyvä kaikille, ja sitä, joka ei tahdo saada vapauttaan takaisin, en pidä äyrinkään arvoisena."

Kapteeni Sverre astui pari askelta taaksepäin, hänen kasvonsa synkistyivät ja hän huusi leiriin:

"Gudmar!"

Muutaman sekunnin kuluttua seisoi vanha korpraali kapteenin edessä.

"Ota hänet huostaasi!" käski kapteeni osoittaen Granmaria. "Mutta ole varuillasi, ett'ei hän pääse karkaamaan."

"Kaikkea vielä!" huudahti Gudmar samalla sivellen partaansa, "vai ovat asiat niin? Kahdenkymmenen vuoden kuluessa ei vielä kukaan, joka on uskottu minun haltuuni, ole päässyt karkuun, ja olisipa todellakin merkillistä, jos -- --"

Marssivan joukon töminä keskeytti hänen.

"Tämän me saimme kiinni ylhäällä vuorella", ilmoitti komentava aliupseeri, samalla yhdessä kahden muun sotamiehen kanssa tuupaten silkinkutoja Gormin esiin.

"Oletko sinäkin kaupungista?" kysyi kapteeni Sverre.

"Ei se sinulle kuulu!" ärjäsi Gorm kiukkuisesti ja sinutteli norjalaista kapteenia.

"Kyllä minä opetan sinut kohteliaaksi!" huudahti tämä, joka tunsi itsensä loukatuksi Gormin vastauksesta. Sitten kääntyi hän Gudmariin ja sanoi:

"Vie hänet heti pois ja pidä tarkoin silmällä, ett'ei hän karkaa! Tässä on yksi lisää, jonka suhteen voit olla yhtä varovainen. Pidä heitä molempia tarkoin silmällä!"

"Ennen putoavat silmät päästäni, kuin päästän heidät käsistäni", vastasi Gudmar.

11.

Noin penikulman päässä pohjoiseen siitä paikasta, johon kapteeni Sverre Haraldinpoika oli laittanut leirinsä, löytyi laakso, jonka toisella rinteellä oli puoliksi alasrevitty lato, jonne vangit oli viety. Kaikki työnnettiin yhteen joukkoon, ja ladon oven ulkopuolelle asettui Gudmar parin muun sotamiehen kanssa.

Saituri-Pelle oli yksistään kokoon vaipuneena toisessa nurkassa. Pelko kun oli, ei hän uskaltanut lausua sanaakaan, sillä hän pelkäsi Granmarilta saavansa hyvin ansaitun palkkansa. Mutta itsekseen hän luki monta kallista valaa asesepän tähden ja lupasi itselleen heti ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa hänet kyllä "höyhentää", niinkuin hän ajatuksissaan mumisi.

Ladon vastakkaiseen kulmaan olivat asettautuneet Granmar, ukko Stehn ja Gorm sekä Agda. He kuiskailivat toisilleen:

"Etkö luule, että pääsemme pois täältä?" kysyi ukko Stehn hiipien niin lähelle Gormia kuin suinkin.

"Kyllä", vastasi puhuteltu, "mutta meidän täytyy odottaa siksi, kunnes tulee yö."

Nuo matalalla äänellä keskustelevat vangit eivät huomanneet, kuinka Saituri-Pelle silläaikaa oli puhunut erään vartioivan sotamiehen kanssa. Kun tämä hetken kuluttua oli poistunut, mumisi Pelle yksikseen:

"Teidän loppunne on hyvin lähellä. Ennenkuin huomenaamu valkenee, olette minun vallassani."

Tuli yö ja sen mukana pilkkosen pimeä. Ainoa ääni, joka häiritsi ladossa vallitsevaa hiljaisuutta, oli ulkona vinkuva myrsky.

Hiljaa kuin kissa, hiipi korpraali Gudmar vanhan ladon ympärillä, aina tuon tuostakin asettaen korvansa seinää vasten kuunnellakseen, jos sattuisi saamaan selville jotain epäilyttävää.

"Ei", sanoi hän itsekseen, "sieltä ei kuulu mitään, joka tuntuisi epäilyttävältä. Luulenpa sentähden voivani vähän levähtää. Olisipa todellakin ihmeellistä, jos heidän onnistuisi paeta. Mutta mieheni ovat luotettavia ja pitävät kyllä heitä silmällä, jotenka minä voin -- --"

Korpraali Gudmar keskeytyi ajatuksissaan ja kääri paksun viittansa tiukempaan ruumiinsa ympäri ja meni nopeasti erääseen lähellä olevaan näreikköön, josta kova kuorsaus pian ilmaisi, että väsynyt soturi oli vaipunut sikeään uneen.

"Pelkäänpä Saituri-Pellen mietiskelevän jotain uutta konnanjuonta", kuiskasi Granmar ukko Stehnille parin tunnin kuluttua.

"Silloin on parasta, että saatamme hänet vaarattomaksi", vastasi ukko.

"Niin, sitä samaa olen minäkin ajatellut."

"Tuumasta toimeen! Mutta pian!"

"Mutta", jatkoi Granmar, "meidän tulee olla niin varovaiset kuin suinkin. Olettehan huomannut isä Stehn, kuinka itsepintaisesti viholliset meitä vartioitsevat?"

"Kyllähän minä olen sen nähnyt."

"Varsinkin minuun nähden ovat he erinomaisen tarkkoja", lisäsi Granmar. "Se norjalainen päällikkö on oikea miesten mies, sen minä olen huomannut ja se, ettei hän tahdo tai voi laskea meitä vapaaksi on aivan luonnollista, ja -- --"

"Juuri senpätähden meidän täytyy itse koettaa saada vapautemme takaisin", keskeytti ukko Stehn. "Seuraa minua, mutta ole hiljaa kuin hiiri!"

Teko, jonka he olivat päättäneet suorittaa, oli hyvin vaarallinen. Stehn oli sattunut huomaamaan sen nurkan, jonne Saituri-Pelle oli asettunut ja juuri sinne he nyt nelinryömin hiipivät.

"Mitenkähän minun tulee menetellä päästäkseni kilpakosijastani?" ajatteli Saituri-Pelle kiemurrellen kuin mato nurkassaan. "Minun täytyy hinnalla millä tahansa toimia niin, että pääsen hänestä erilleen, sillä silloinhan ei enää kukaan estä minua saamasta Briitta Kronin sukulaista, kaunista Agdaa, omakseni."

Mutta siinä samassa peitti suonikas ja karhea käsi hänen huulensa, ja tukahdutti pienimmänkin äänen. Se oli ukko Stehn, joka niin odottamatta ja oivalla tavalla oli hyökännyt hänen kimppuunsa.

Ei ollut kulunut minuttiakaan ennen kun ukko Stehn ja Granmar olivat tupanneet rievun Saituri-Pellen suuhun ja sitoneet lujasti hänen molemmat kätensä ja jalkansa. Ulkopuolella vartioitsevat sotamiehet eivät olleet kuulleet eivätkä nähneet rahtuakaan koko hommasta.

"Agda!" lausui Granmar hiljaa, "tulehan nyt tänne, sillä nyt se vasta alkaa."

"Mitä meidän sitten pitäisi tekemän Saituri-Pellelle?" kysyi ukko Stehn kuiskaten, samalla kun hän tarkkaan kuunteli ovelle päin.

"Ripustamme hänet johonkin noista kattohirsistä", vastasi ukko Gorm, joka kuultuaan hiljaista kolinaa, oli hiipinyt toisten joukkoon.

Kuoleman kielissä oleva Saituri-Pelle koetti huutaa, mutta turhaan. Ponnistaen kaikki voimansa, tempoi hän niitä nuoria, joilla hänen kätensä ja jalkansa olivat sidotut, mutta kaikki yritykset olivat turhat. Hän kiemurteli kostealla maanpinnalla kuin käärme, mutt'ei sekään auttanut. Nuora ja lujasti sidotut solmut pitivät.

"Nyt", huudahti Granmar, sittenkuin hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että ladon ulkopuolelta ei mitään kuulunut, "nyt pitää meidän koettaa, onko täältä mahdollista paeta. Kuunnelkaa tässä aukon vieressä, isä Stehn!"

Nuori aseseppä lähestyi senjälkeen ovea, ja alkoi sitä hiljaa painaa ulospäin. Ovi ei kuitenkaan vähään aikaan antanut myöden, mutta vihdoinkin tunsi Granmar, että se oli aukeamaisillaan.

"Nyt se on pian auki", kuiskasi hän ukko Stehnille ja Gormille. "Onko teillä aseet käsillä?"

"On", vastasivat molemmat, hekin kuiskaten, johon Gorm vielä lisäsi: "Emmekö ota Saituri-Pelleä mukaamme, ja -- --"

"Hiljaa! minä olen kuulevinani hiipiviä askeleita", keskeytti ukko Stehn.

Heti kun askeleet olivat lakanneet kuulumasta, raotti Granmar varovaisesti ovea. Ulkona ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, eikä Granmar tarkan kuulonsakaan avulla havainnut mitään sellaista, joka olisi ilmaissut vartijoiden olevan läheisyydessä. Tämä lisäsi hänen rohkeuttaan, vaikka hän varovaisuuden vuoksi kehoitti silkinkutojaakin kuuntelemaan.

"En minäkään kuule mitään epäilyttävää", sanoi Gorm hetken kuluttua. "Lähtekäämme!"

Käskyä ei ollutkaan tarvis toistaa. Mutta ennen lähtöä sanoi Granmar tuskissaan rimpuilevalle Saituri-Pellelle:

"Sinä saat maata täällä niin kaunan. Mutta kun ensikerran tapaamme, saat tuntea jotain vakavampaa."

Jonkun hetken kuluttua olivat vangit ladon ulkopuolella, ja suuntasivat heti askeleensa alhaalla vuoren rotkoissa kasvavien vaivaiskoivujen ja pensaiden sekaan. Kohtalo, jos sitä siksi tahdomme nimittää, ohjasi heidät suoraa päätä samaan näreikköön, jonka suojassa korpraali Gudmar rauhallisesti nukkui.

12.

Mieliala jännittyi Göteborgissa yhä enemmän ja enemmän, aina sen mukaan kun tuli tiedoksi, että vihollinen lähestyi kaupunkia. Voimme hyvin ymmärtää, ett'ei monikaan saanut unta pitkällisinä ja kiusallisina öinä. Miehet kiirehtivät asestautumaan ja riensivät ylös valleille, joille tuotapikaa oli kokoontunut suuri joukko vapaaehtoisia. Kaikki tahtoivat palavalla innolla ottaa osaa puolustukseen ja kun kuningas Kustaa III saapui itsekin paikalle joukkoja järjestämään, ei riemu ollut ollenkaan loppua.

"Eläköön kuningas! Eläköön Kustaa III!" kaikui kaikkialla missä hallitsija näyttäytyi.

Ja hänen miellyttävä olentonsa, jolla hän aina oli saavuttanut kansansa suosion, sai aikaan nytkin, että tuo suunnattoman suuri ihmisjoukko innokkaasti tervehti häntä, joka näytti olevan näkemäänsä tyytyväinen.

Sittenkun kuningas oli tehnyt kierroksensa valleilla, lähti hän n.s. laivasillalle, jonka pohjoispuolella sijaitsi muuan "Ankkuri" niminen olutkapakka. Yhteen sulloutunut väkijoukko sulki häneltä yht'äkkiä tien, eikä kuningasta seuraavien adjutanttien ankarista käskyistä huolimatta saatu sitä väistymään. Kuningas Kustaa ymmärsi heti, että jotain erikoista oli tekeillä. Kun hän huomasi, ett'ei adjutanttien antamia käskyjä toteltu, kannusti hän hevostaan ja ratsasti muitta mutkitta keskelle väkijoukkoa.

Se vaikuttikin. Vähitellen annettiin hänelle tietä ja pian oli kuningas "Ankkuri"-kapakan edustalla, josta laivasillalla kävelevä yleisö kuuli hirveätä melua.

"Mistä on kysymys?" kysyi kuningas käskevällä äänellä. "Mitä on tapahtunut?"

"Ankkuri"-kapakan isäntä, pitkä ja roteva Rolf Krook, joka kerran ennenkin oli nähnyt kuninkaan Tukholmassa ja nytkin tunsi hänet, astui rohkeasti esiin, tempaisi hatun päästään ja vastasi, samalla kumartaen niin syvään kuin taisi:

"Tuolla sisällä on pidetty mitä kauheinta meteliä, teidän majesteettinne. Eräs hullu nainen -- --"

"Tuki suusi, senkin lurjus!" keskeytti samassa ilkeä naisen ääni ja Briitta Kron hyökkäsi esiin. Ainoastaan suurella vaivalla pääsi Rolf Krook pakoon hänen teräviä kynsiään. Välittämättä kuninkaan läsnäolosta, jatkoi ilkeä nainen: "Sinä olet myöskin viekoitellut poikani tytärtä menemään Granmar-lurjuksen vaimoksi, vaikka oletkin tietänyt, että hänet piti Pellen saada, minä uskon, että kaikki ihmiset juonittelevat minua vastaan. Niin on tehnyt silkinkutoja Gormkin ja Stehn ja monet muut, mutta, niin totta kuin elän, teen heidän aikeensa tyhjiksi. Niin kauvan kuin elän, ei aseseppä Granmar milloinkaan saa Agdaa vaimokseen. Muista, että Briitta Kron on sen sanonut!"

Ja kun tuo ilkeä nainen oli lausunut nämät sanat, astui hän aivan Rolf Krookin nenän eteen ja pui uhkaavasti luisia käsiään samalla sadatellen itsekseen.

Sillä aikaa oli kuningas viitannut luokseen pari mukanaan olevaa ratsastajaa, jotka ajoivat naisen pois. Sitten lausui hän sointuvalla äänellään: