Part 1

HÄDÄN HETKELLÄ

Kertonut

J. O. ÅBERG

Mukailtu suomennos.

Tampereella, Isak Julin'in Kustannusliike ja Kirjakauppa. 1909.

1.

Suuren Otterylängön korkeimmalla kohdalla, joka on Göteborgin läheisyydessä, oli v. 1788 mökkipahanen, jonka omisti vanha sotilaan leski Briitta Kron. Hän ei asunut siinä aivan yksin. Poikansa tytär Agda oli hänen ainoana kumppaninaan, ja tuo kaunis tyttö teki parhaansa saadakseen vanhan isoäidin viimeiset elinvuodet niin levollisiksi ja mukaisiksi kuin suinkin, Agdaa pidettiin kaupungin kauneimpana tyttönä, ja syystä kyllä.

Mutta huolimatta auliudestaan ja huolenpidostaan vanhaa isoäitiään kohtaan, ei tämä kuitenkaan ollut oikein tyytyväinen sukulaiseensa. Syynä siihen oli se, että nuori tyttö oli rakkaussuhteissa erääseen nuoreen Granmar nimiseen seppään. Granmar ei ollut kuitenkaan mikään tavallinen seppä; hänen tehtävänään oli nimittäin aseitten laittaminen, jossa toimessa hän oli kaupungin kuuluisin. Hän ei asunut aivan kaukana lujasti vallitetusta Gullbergin linnoituksesta, jolla Ruotsin historiassa on ollut tärkeä osansa.

Eräänä päivänä oli Briitta-muori tullut kovin touhuissaan Granmarin pajaan, ja alkanut sadatella nuorta seppää. Granmar ei aluksi huolinut vastata, mutta kun Briitta hävyttömyyksineen meni liian pitkälle, antoi hän hänelle hyvät nuhteet, tarttui häntä käsivarresta ja talutti ulos. mutta niin kauvan kun saattoi kuulla, purki eukko ilkeätä sisuaan. Ja kun hän palasi kotiin, mitä kaikkea saikaan Agda kärsiä! Ei auttanut, vaikka hän itki ja rukoili. Briitta jatkoi kaikesta huolimatta suunsa pieksemistä siksi, kunnes itsepintainen yskänkohtaus pakoitti hänet lopettamaan, ainakin siksi kerraksi.

Muutamana päivänä karautti eräs ratsastaja hiessäpäin kaupunkiin, ja heti senjälkeen levisi sellainen tieto, että tanskalaiset olivat ryntäämässä maahan. Joka taholta kokoontuivat ihmiset yhteen ja kaikkien katse oli levoton. Vaara olikin lähellä, sillä kaupunki oli kokonaan kykenemätön puolustautumiseen. Eikä löytynyt edes minkäänlaista säännöllistä puolustusväkeäkään, eikä kukaan tietänyt, tokko sellaista tulisikaan. Ja kuningaskin oli Suomessa, jossa hänellä venäläisten kanssa kamppaillessaan oli täysi työ. Miten nyt siis oli puolustauduttava?

Juuri kun sitä kysymystä paraillaan pohdittiin, hyppäsi eräs eloisan näköinen nuorukainen yhdelle vallin kulmakivelle ja sanoi voimakkaalla, hyvin sointuvalla äänellä:

"Elkäämme joutuko epätoivoon. Pelkurit olkoot tuhonsa omat! Tarttukaamme aseisiin ja 'mies talosta, kaks' parhaasta' vihollista vastaan! Pajani on täynnä aseita, Annan niistä jokaiselle, niin kauvan kuin riittää!"

Puhuja oli Granmar, joka lausui nuo miehekkäät, suurella riemulla vastaanotetut sanat.

"Eläköön Granmar!" kuului kaikilta tahoilta, ja eräs kaupungin yleisesti tunnettu ja kunnioitettu mies, silkinkutoja Gorm, astui hänen eteensä, tarttui häntä kädestä ja lausui niin kovaa, että melkein kaikki kuulivat:

"Kiitos siitä, poika! Jos vielä vaaran ohimentyä elämme, niin saat olla vakuutettu siitä, että me kaikki sinua sydämestämme kiitämme, ja -- --"

Ratsastaja, joka oli tuonut tiedon tanskalaisten tulosta, ja joka tähän saakka oli ollut aivan voimaton pitkästä ratsastamisesta, oli nyt virkistynyt niin paljon, että saattoi nousta Granmarin sijalle ja lausua:

"Kuningas on matkalla tänne", keskeytti hän Granmarin puheen. "Eilen leiriytyi hän Lerjeen. Hänellä on mukanaan suuri joukko ruotsalaisia, ja -- --"

Huumaava riemunhuuto katkaisi ratsastajan puheen.

Väkijoukossa olivat myöskin Briitta Kron ja Agda. Ensinmainitun kasvot kävivät harmaiksi vihasta Granmarin esiintyessä puhujana, mutta Agdan laita oli aivan toinen. -- Nuoren tytön silmät näyttivät iloisemmilta ja posket punakammilta kuin tavallisesti. Hänen rintansa aaltoili, eikä hän voinut olla huudahtamatta:

"Nyt minä rakastan sinua vieläkin enemmän, ja -- --"

"Ole vait', tyttö!" ärjäsi Briitta samassa. "En tahdo enää kuulla sellaisesta puhuttavankaan!"

Nuori tyttö ei vastannut mitään, mutta huomattuaan, että hän salaa voi poistua, riensi hän etsimään Granmaria. Hänen tarvitsi ainoastaan lyöttäytyä ihmisvirtaan tullakseen Granmarin asunnolle.

Briitta etsiskeli kauvan kadonnutta poikansatytärtä, mutta kun ei hän häntä löytänyt, kiiruhti hän kotiinsa. Vaikka hän aavistikin, että Agda oli mennyt Granmarin luo, ei hän kuitenkaan uskaltanut mennä perässä, sillä hän tiesi paremmin kuin hyvin, että kaikki häntä inhosivat suhteistaan poikansa tyttäreen. Ja mihin kaikkiin toimenpiteisiin saattaisikaan kiihtynyt väkijoukko ryhtyä? Mutta Briitta teki itselleen sen lupauksen, että Agda kyllä aikanaan saisi niittää, mitä oli kylvänytkin.

2.

Se salaliitto, jonka Göran Magnus Sprengtporten, eversti Hästesko ja suomalaiset majurit Johan Anders Jägerhorn ja Karl Henrik Klick v:nna 1788 olivat tehneet Anjalassa, ja jonka tarkoituksena oli eroittaa Suomi Ruotsista ja tehdä se itsenäiseksi Venäjän suojeluksen alaiseksi valtioksi, oli saattanut Kustaa III:n sangen tukalaan asemaan. Ei yhtenäkään päivänä voinut hän olla varma hengestään eikä vapaudestaan. Sellaisina hetkinä tarvitaan todellakin rohkeutta ja kylmäverisyyttä ja Kustaa kuninkaalta ei puuttunutkaan näitä ominaisuuksia.

Mutta kuitenkin oli kuningas jokseenkin neuvoton siitä, miten olisi paras menetellä. Niin saapui eräänä päivänä sellainen tieto, että Tanska oli julistanut sodan Ruotsia vastaan. Kun kuningas sai siitä tiedon, kerrotaan hänen huudahtaneen:

"Minä olen pelastettu!"

Pian sen jälkeen riensi hän meren yli Ruotsiin, jossa suomalaisen sotajoukon käytös oli herättänyt suuttumusta ja katkeruutta aatelia kohtaan, jonka kansa luuli yllyttäneen ja tukeneen armeijaa sen selkkauksissa. Tämä katkeroituminen ilmeni monin paikoin sangen arveluttavina mielenosoituksina ja ei ollut kaukana, ett'ei yleistä järjestystä arveluttavalla tavalla häiritty.

Jo ennenkuin Kustaa III nousi maihin Ruotsin rannikolla, oli hänellä valmiina selvä suunnitelma. Hän päätti vedota kansaan. Siinä tarkoituksessa lähti hän matkustelemaan ympäri valtakuntaa. Tunnetulla kaunopuheliaisuudellaan keskusteli hän kansan kesken siitä polttavasta kysymyksestä ja niin kuin Kustaa Waasakin ennen, puhui hän kansalle kirkkojen valleilta. Hänen puheensa ei kaikunut kuuroille korville, melkein kaikkialla saivat hänen sanansa vastakaikua ja vapaaehtoisia joukkoja asestautui vihattua vainolaista nastaan, niiden etunenässä marssi kuningas viipymättä uhattua Göteborgia puolustamaan.

Tanskan ylipäällikkö, Hessenin prinssi, oli sillä välin samonnut Norjasta Ruotsin puolelle noin kymmenentuhannen miehen suuruisen joukon etupäässä. Hän lähti heti marssimaan Göteborgiin, jonka kaupungin helposti toivoi valloittavansa, koska se, hänen mielipiteensä mukaan, oli varustamaton.

* * * * *

Sillä tilapäisesti rakennetulla yöleirillä, joka oli Lerjessä eteläpuolella erästä Göta joen haaraa, kiilloitettiin aseita ja miehistö ja päällystö vahvisti itseään ruualla ja juomilla, joita sinne oli runsaasti tuotu lähiseuduilta. Siellä oli edustajia melkein kaikista Ruotsin maakunnista ja erilaiset kielimurteet muistuttivat Babylonin sekamelskasta. Oli suuremmoinen näky, kun katseli niitä lukemattomia tulia, jotka tuikahtelivat puiden välistä, ja loistivat liekehtivää valoansa pimeään vedenkalvoon. Syysilta oli aivan tyyni.

Useammat korkeammat upseerit olivat kokoontuneet kuninkaan telttaan. Keskustelu koski etupäässä päivän tapahtumia; lähetit juoksivat edestakaisin. Oli sellainen elämä ja liike, että sen katselijaan täytyi vaikuttaa erikoisella tavalla.

"Miehistö on kait valmis milloin tahansa marssimaan?" uteli kuningas lopuksi, samalla silmäillen luokseen kokoontuneita.

"Kyllä, teidän majesteettinne", vastasi eräs vanhempi upseeri. "Miehistö on valmiina lähtöön milloin tahansa."

"Minun täytyy päästä kuninkaan puheille", kuului kova ääni, johon toinen vastasi:

"Minua on ankarasti kielletty laskemasta ketään sisään, ilman kuninkaan nimenomaista lupaa."

"Mutta minä tulen suoraa päätä Göteborgista, ja -- --"

Samassa aukasi kuningas itse teltanoven.

"Astu sisään raporttinesi", sanoi hän.

Tulija oli se sama ratsastaja, joka oli ilmoittanut Göteborgin asukkaille tanskalaisten aikeista ja kuninkaan saapumisesta. Kun hän nyt kertoi seuralle kaupungin tilasta ja kuinka Granmar puolustusta varten oli tarjoutunut jakamaan hallussaan olevat aseet, loistivat kuninkaan silmät ilosta.

"Otitko selvän siitä, missä nuori aseseppä asuu?" kysyi hän.

"Kyllä, Götan leijonan vallituksen lähellä."

"Hyvä! Saat mennä."

Kun ratsastaja oli poistunut, jatkoi kuningas:

"Äsken saamani ilmoitus oli ilahuttava. Älkää unhoittako muistuttaa minulle nuoresta asesepästä Göteborgiin tultuamme."

Tuskin oli seuraava päivä alkanut kajastaa, kuin jo ruotsalainen sotajoukko oli marssijärjestyksessä. Ja että se valmistautui tehtäväänsä iloisin mielin, osoitti se rattoisa keskustelu, joka tapahtui tuolla lyhyellä matkalla. Pääasiallisesti oli se sisällöltään seuraavanlaatuista:

"Tuhat tulimmaista! kuinka pehmitämmekään vihollisen."

Kustaa III:tta ja hänen joukkojaan tervehdittiin luonnollisesti mitä suurimmalla ilolla heidän saapuessaan Göteborgiin. Ja silloin alkoi toden teolla valmistukset niin voimakkaaseen puolustautumiseen, kuin lyhyt aika salli.

Sitten kun kuningas oli mennyt päämajaansa, ja antanut joukoille ensimäiset tarpeelliset määräykset, lähetti hän erään adjutanttinsa etsimään nuorta aseseppää Granmaria, ja tuomaan hänet mukanaan kuninkaan luokse.

"Hän ei ole nyt kotona", vastasi eräs kisälleistä adjutantin astuessa pajaan kysyäkseen Granmaria.

"Missä minä voin häntä tavata?"

"Varmaankin vanhan sotilaan lesken Briittan luona, jonka tupa on suurella Otterkummulla."

3.

Kun Agda illemmalla oli tullut kotiin, huomasi hän, että ovi olikin lukossa. Turhaan hän sitä kolkutti, ja yhtä turhaan naputteli hän senjälkeen pientä ikkunaruutua.

"Mahtaakohan isoäiti olla ulkona", ajatteli hän kävellessään muutaman kerran tuvan ympäri. "Sen minä kyllä tiedän, että hän on minulle vihainen."

Enemmän kuin tunnin sai nuori tyttö sipsutella kotinsa edustalla, merkilliset ajatukset risteilivät hänen mielessään, ja eihän se niin ihmeellistä ollutkaan. Ketä hän oli loukannut, koska häntä niin kohdeltiin? Oliko se ehkä rikos, että hän rakasti Granmaria? Sitä hän ei koskaan voinut uskoa.

"Hyvä Jumala", rukoili hän itsekseen samalla liittäen kätensä ristiin rinnoillensa, "älä anna isoäidin ajaa tahtoaan perille, ja suojele Granmaria kaikesta pahasta, jolla häntä mahdollisesti koitetaan vahingoittaa! Miks'emme voi tulla yhtä onnellisiksi, kuin toisetkin?"

Väsymyksestä ja mielenliikutuksesta uupuneena vaipui nuori tyttö tuvan vieressä olevalle kivelle, peitti kasvot käsiinsä ja nyyhkytti ääneensä. Hän ei ehtinyt istua montakaan minuttia, ennenkuin kiireelliset askeleet herättivät hänet. Kun hän loi katseensa ylös, seisoi silkinkutoja Gorm hänen edessään.

"Miksi itket, tyttöseni?" kysyi silkinkutoja osaaottavasti.

"Siksi, että isoäiti on niin häijy."

"Vai niin! Niin, kyllä arvaan syyn. Se on kait Granmarin tähden?"

"Niin on."

"Kuulehan tyttöseni", sanoi silkinkutoja Gorm hetkisen ajateltuaan, "ole sinä vain levollinen, minä kyllä saatan asiat oikealle tolalle. Ei sinun tarvitse enää surra, ei myös luopua Granmarista, jollei kuolema tapaa häntä niissä taisteluissa, jotka -- --"

"Taisteluissako?" keskeytti Agda ja hypähti ylös. "Taisteluissako?"

"Niin, luuletko sinä, ett'ei Granmar, urhea poika, seuraisi meitä taisteluun vihollista vastaan? Kun hän nyt on jakanut koko asevarastonsa, pettäisi hän sekä itsensä että isänmaansa, jos ei hän ottaisi sotaan osaa. Minä tunnen Granmarin ja tiedän, ett'ei hän luovu velvollisuuksistaan."

"Mutta jos hän kaatuu taistelussa", keskeytti Adga surullisena.

"Paha kyllä sinulle, lapseni, jos niin kävisi, mutta sinulla on kuitenkin se lohdutuksenasi, että hän on kaatunut puolustaessaan syntymäkaupunkiaan."

Nämät sanat kuullessaan alkoi Agda itkeä vielä tuskallisemmin kuin ensi kerralla.

"Ole huoleti, tyttö", sanoi Gorm kädellään hyväillen Agdan päätä, "Minä tiedän kyllä, että nuoruuden suru on vaikeaa, mutta jos muistat Jumalaa ja luotat hänen apuunsa, niin voit olla varma siitä, että kaikki käy hyvin, ja -- --"

"Mutta isoäiti", keskeytti nuori tyttö nyyhkyttäen, "pelkään niin kovasti häntä."

"Pelkäät?" toisti Gorm kovin hämillään. "Pelkäät? Minkätähden tarvitsee sinun pelätä?"

"Isoäiti on uhannut mieluummin surmata minut, kuin luovuttaa minut vaimoksi Granmarille."

"Ahaa! Onko asian laita niin?" kysäsi Gorm. "No, silloin minä kyllä tiedän neuvon."

Agda katseli vanhusta ikäänkuin lohdutusta saadakseen ja sanoi:

"Sanokaa se minulle, Gorm-isä."

"Helposti sanottu, lapseni. Sinä seuraat minua, ja siinä kaikki."

"Voi Gorm-isä, mitenkä iloiseksi minut saatattekaan!" huudahti nuori tyttö ja hypähti ylös. "Saanko seurata teitä kotiinne?"

"Minähän olen sen jo sanonut, lapseni. Seuraa minua!"

Poistuessaan eivät Gorm eikä Agda huomanneet, että Briitta Kron seisoi pienen ikkunan luona. Hän näytti synkältä ja uhkaavalta, ja siitä ilmeestä, joka oli hänen kasvoillaan, saattoi lukea:

"Odotahan, senkin riekale! Kyllä minä näen, että seuraat Gormia ja aavistan, että hän aikoo ruveta suojelijaksesi, mutta Briitta Kron ei luovu päätöksestään. Et eloissani saa Granmaria mieheksesi."

Mieleltään vähän iloisempana, kuin ennen, seurasi nuori tyttö silkinkutoja Gormia, ja kun hän astui sisään hänen huoneeseensa, tunsi hän itsensä rohkeammaksi entistään. Hänen aivoissaan syntyi seuraava ajatus:

"Tulkoon isoäiti koska häntä vaan haluttaa! Tiedän kyllä miten puolustaudun."

Pitkien etsiskelyjen jälkeen löysi adjutantti vihdoinkin Briitta Kronin tuvan. Kun hän kovasti jyskytettyään vihdoinkin pääsi sisälle, huudahti Briitta, samalla kun hän hämmästyneenä löi kätensä yhteen:

"Voi, minkä vierailun minä nyt saan osakseni?"

"Oletko sinä Briitta Kron?"

"Kyllä, minä se olen."

"Tunnetko erästä Granmar nimistä aseseppää?"

Briitta Kronin kasvot, jotka tähän saakka olivat olleet kirkkaat ja iloisat, kävivät nyt synkän näköisiksi. Hetken ajateltuaan vastasi hän:

"Kyllä minä hänet tunnen, mutta -- --"

"Minä tahdon tietää, missä hän asuu", keskeytti adjutantti hänet ankarasti.

"Minkätähden", vastasi Briitta Kron ärtyisästi.

"Minkätähden?" toisti adjutantti. "Sen sinä kyllä saat tietää, etsin häntä kuninkaan käskystä."

"Kuninkaanko?" matki sotilaan leski samalla kun häntä kohdannut yllätys selvästi kuvastui kasvoillaan. "Mitä kuningas hänestä tahtoo?"

"Sinä olet utelias, eukko", sanoi adjutantti, "mutta enpä todellakaan voi uteliaisuuttasi tyydyttää. On parasta, että itse utelet sitä kuninkaalta. Sano minulle nyt oitis, missä Granmar asuu!"

"Ei!" kuului Briittan äkäinen vastaus.

"No, seuraa sitten minua!"

"Minäkö?"

"Niin, juuri sinä ja heti paikalla!"

"Mihinkä minä sitten seuraisin teitä?" uteli Briitta huomattavan arasti.

"Sittenhän sen näet."

"Minä en seuraa teitä vapaaehtoisesti."

Tuskin oli Briitta saanut lausutuksi viimeisen sanan, ennenkuin adjutantti aukaisi oven ja viittasi ulos. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua seisoi ovella kaksi sotamiestä.

"Ottakaa tuo välillenne!" komensi upseeri lyhyellä ja käskevällä äänellä.

Nyt lannistui Briittan ylpeys kokonaan.

"Herra", lausui hän huomattavasti muuttuneella äänen sävyllä, "mitä minä olen tehnyt, että minua tällä tavoin kohdellaan?"

"Sinä olet vastustanut kuninkaan tahtoa."

Briitta, joka nyt huomasi, että kaikki vastusteleminen olisi turhaa, ilmoitti Granmarin asunnon ja, saatuaan vakavan muistutuksen ylpeän käytöksensä johdosta, poistui adjutantti.

"Mitähän kuningas Granmarista tahtoo", mutisi Briitta itsekseen, kun adjutantti ja sotilaat olivat menneet.

4.

Aivan linnoitusten edustalla Götan joen seutuvilla Pienen Otterkukkulan juurella asui tuo karski ukko Stehn, kaupunkilaisten kesken yleisesti tunnettu nimellä Stehn-Jan. Hän oli ylen juro ukko, joka hyvin harvoin lyöttäytyi kenenkään kanssa puheisiin, paitsi silloin, kun asiat välttämättä vaativat. Mutta jos Stehn-Jan joskus avasikin suunsa osasi hän aina oikeaan.

Ja tuo harvapuheisuus, mistähän se mahtoi johtua? Oliko ukko koko ilmeisen ikänsä ollut yhtä tyly ja itseensä sulkeutunut? Eipä suinkaan. Nuoruudessaan oli hän kaupungin hilpein poika, ja kaikkien tyttöjen huomion esine. Hänen mielensä paloi sotilaselämään, ja kun Hattupuolue v. 1741 julisti sodan Venäjää vastaan, ei hän suinkaan myöhästynyt värväystilaisuudesta. Iloisin mielin, äidin siunaukset muassaan, riensi hän rintamaan. -- Mutta palattuaan takaisin, mitenkä olikaan hän muuttunut! Noissa nuorekkaissa kasvoissa ei ollut iloisuuden jälkeäkään. Hiljaisena ja alakuloisena samosi hän tunnittain joella ja usein saattoi vastaantulija kuulla hänen mutisevan itsekseen:

"Mikä hävytön petos! Kun ei saa tapella venäläisten kanssa ja häntä nylkeä." Ja kun joku ystävä uteli häneltä, mitä hän sillä tarkoitti, vastasi hän kiukun punan hohtaessa poskipäillään: "Niin, ajatelkaapas, kun ryntäsimme Lappeenrantaa vastaan kenraalimajuri Wrangelin johdolla. Koko miehistö oli haltioissaan saada tapella vihollisen kanssa, ja kaikki olivat tehneet lujan päätöksen, ett'ei väistetä, kun tosi on kysymyksessä. Mutta juuri ratkaisun hetkellä petettiin meidät toiveissamme ja juuri ne pettivät, joihin eniten luotimme. Ne olivat osaston upseerit, jotka alensivat ruotsalaisen kunniansa niin, että juuri silloin, kun olisivat voineet kunnioittaa Ruotsin nimeä, peräytyivät. Raukkoja he olivat, niin paljon voin sanoa ja sanon sen niin kovaa, että koko maailma sen kuulee. Raukkoja he olivat", niin lopetti ukko Stehn-Jan aina puheensa ja puristi vihanvimmassa laihoja, mutta suonikkaita käsiään.

Ja surullisempaa sotaa kuin se, joka Hattupuolueen toimesta syttyi sanottuna vuonna, ei Ruotsi milloinkaan ole käynyt. Onni onnettomuudessa oli se, että venäläiset, Lappeenrannan voitosta huolimatta, olivat liian heikkoja tekemään rynnäkköä. Vastaisessa tapauksessa olisi ruotsalaisten häviö käynyt vieläkin tuntuvammaksi, ja Suomen menettäminen olisi ollut välttämättömänä seurauksena.

"Pommeja ja granaatteja", oli ukko Stehnillä toisinaan tapa sanoa, silloin, kun hän oikein innostui, "jos minä olisin ollut mahtimiesten paikalla, ei ainoakaan kunniaton upseeri olisi päässyt elävänä takaisin, muitten sovintouhreina täytyi ainoastaan Lewenhauptin ja Buddenbrockin kärsiä kuolemanrangaistus."

Ukko Stehn lauloi tätä valitusvirttään niin usein, ett'ei kaupungissa monta sellaista henkilöä löytynytkään, joka ei olisi sitä tuntenut, muutamat nauroivat hänelle, mutta useimmat olivat ukon kanssa samaa mieltä. Usein sattui kaupunkilaisten kesken kovin kiivas sanasota Stehn-Janin tähden ja toisinaan yltyi se niin, että kaupungin järjestysvalta oli pakoitettu sitä välittämään.

Illalla, samana päivänä, jolloin ennenmainittu adjutantti kävi Briitta Kronin luona, koputettiin voimakkaasti Stehn-Janin ovelle. Vanha soturi oli juuri mennyt levolle, mutta kavahti nyt ylös ja huusi mahtavalla äänellään:

"Kuka siellä? Miks'en saa olla yöllä rauhassa?"

"Haluan puhutella teitä, isä Jan", kuului nuori, mutta miehekäs ääni.

"Onko se Granmar?"

"On."

Muutaman minutin kuluttua avattiin ovi ja nuori seppä kutsuttiin sisään.

"Sinulla täytyy olla jotain tärkeätä puhuttavaa, koska tulet näin myöhään", sanoi vanha soturi.

"Niin on, siitä saatte kyllä olla varma, isä Jan", vastasi nuori seppä. "Nyt saatte tapella tarpeeksenne, ja -- --"

"Mitä sanoitkaan, poika?" keskeytti ukko Stehn melkein kirkuen. "Keitä vastaan saamme sitten tapella?"

"Juuttilaisia."

"Kunhan et vaan laskisi leikkiä?"

"En"

"No, Jumalalle kiitos siitä!" sanoi vanha soturi ja asetti kätensä ristiin rinnalleen. "Minä olen heti valmiina. Minne menemme?"

"Valleille."

"Pian sitten! Tässä on muskettikiväärini. Tosin on se jo vanha, mutta kyllä se vieläkin tulta syöksee, siitä voit olla varma. Ja tämä", jatkoi ukko samalla ojentaen vielä vanhanakin suonikkaan käsivartensa, "kyllä se on vieläkin tarpeeksi vahva antamaan juuttilaiselle muistomerkin pitkästä aikaa."

"Niin, kyllä minä sen näen, isä Stehn, ja kun saa mukaansa niin kokeneen soturin kuin te, niin olempa varma, että se kyllä poikia innostuttaa. Mutta", jatkoi hän vältellen, "minulla on eräs toinenkin asia, jonka johdosta aijon kysyä mielipidettänne, ja tahtoisin mielelläni esittää sen teille, jos vaan olisin varma siitä, ett'ette tule pahoillenne."

"Sano suoraan, mitä on sydämmessäsi! Jos voin, niin tahdon auttaa sinua."

Hetkisen mietittyään sanoi Granmar:

"Tehän tiedätte, isä Stehn, että minä ja Agda, joka asuu Suurella OtterkummuUa, olemme rakastuneet, ja että -- --"

"Kyllä, kukapa ei sitä tässä kaupungissa tietäisi", sanoi väliin ukko Stehn. "Ja kaikki tietävät senkin, että juoruakka Briitta, Agdan isoäiti, tahtoo ehkäistä naimisiin menoanne. Kyllä minä ymmärrän, että tahtoisit minun apuani, ja minä teenkin kaikki, mitä suinkin hyväksesi voin saada aikaan, siihen voit huoletta luottaa."

"Kiitos, kiitos, isä Stehn", huudahti Granmar. "Saanko sitten, kun vaara on ohi, tehdä teille jotain vastapalvelukseksi, jota niin sydämellisesti tahtoisin?"

"Minä tiedän sen, poikaseni", vastasi Stehn-Jan. "Menkäämme heti työhömme! Kulunee kauvan, ennenkuin tämä juttu selviää, sinä tiedät kyllä, että Briitta ja Saituri-Pelle ovat sangen itsepäisiä ja että heidän kanssaan on vaikea tulla toimeen."

"Saituri-Pellekö", sanoi Granmar hämmästyneenä. "Mitä tarkoitattekaan, isä Stehn?"

"Etkö tiedä, että se saita ukkorähjä kosii Agdaa?"

"Sitä minä en ole tietänyt."

"Muistaakseni on tyttö sellaista itsekin kertonut", sanoi Stehn. "Tule! niin menemme Pellen luokse ja pakoitamme sen itaran ukkopahasen kantamaan aseita. Tulempa oikein iloiseksi nähdessäni, minkä ilmeen ukon kasvot saavat, kun panen toisen muskettikiväärini hänen käteensä, Katsos, minulla on vielä toinenkin", jatkoi Stehn ja veti esille eräästä nurkasta puoliksi ruostuneen kiväärin. Hän viritti hanan ja tarkasteli kivääriä.

"Kyllä se vielä tulta antaa, niin paljon voin nähdä." huudahti Stehn. "Ja kyllä minä pidän huolen siitä, että Saituri-Pelle pannaan kuumimpaan paikkaan. Luulempa", jatkoi hän vähän vahingoniloisena, "ett'ei löydy montakaan göteborgilaista, joka ei toivoisi sen kurjan ukkopahasen saavan otsaansa vähintäin tusinan kuulia!"

Muutaman minutin kuluttua olivat ukko Stehn ja Granmar täysissä tamineissaan matkalla Pellen asunnolle, joka sijaitsi sen kaupunginosan laidassa, jota vieläkin kutsutaan Stampeniksi, ja joka muodostaa Göteborgin lounaisimman kolkan.

5.

Koko Göteborgissa ei löytynyt ainoatakaan niin ylenkatsottua miestä kuin Saituri-Pelle. Mitä suurin saituri ja sitäpaitsi niin siivoton, että oikeen haisi pitkien matkojen päähän, ei hän juuri voinut kaduilla liikkuakaan ilman, ett'eivät suuret poikajoukot ja joella työskentelevät henkilöt olisi häntä pilkaten seuranneet. Kaikki tiesivät, että Saituri-Pelle oli rikas, mutta samalla myös tavattoman itara. Sentähden olikin luonnollista, ett'ei kukaan hänestä pitänyt. Ja kun oli tullut tiedoksi, että hän rakasteli kaunista Agdaa, purskahtivat kaikki pilkalliseen nauruun.

Päivää myöhemmin edellisessä kerrottua ukko Stehnin ja Granmarin välistä keskustelua, oli Saituri-Pelle käynyt Agdaa kosimassa. Ei kuitenkaan kestänyt kaunan, ennenkuin kaikki Otterylängön asukkaat saivat tietää, että köyhä Agda oli antanut rukkaset rikkaalle Saituri-Pellelle. Se oli tapahtunut seuraavalla tavalla:

Varhain aamulla heräsi Briitta Kron kovaan kolkutukseen. Hän pukeutui kiireesti ja avasi oven.

"Onko Agda kotona?" kysäsi Saituri-Pelle ylpeänä.

"Kyllä hän on", vastasi Briitta ja kumarsi syvään, "mutta hän ei ole vielä noussut ylös."

"Sitten minä odotan, sillä tahdon mielelläni puhutella häntä."

Agda, joka kyllä tiesi, mistä oli kysymys, ei pitänyt kiirettä. Kiusatakseen saitaa ukkoa, pukeutui hän niin vitkaan kuin suinkin ja ollessaan ikkunan ääressä, kuuli hän, kuinka ukko tallustellessaan ulkona itsekseen kiroili. Vihdoinkin tuli hän valmiiksi ja meni itse avaamaan ukolle oven.

"Hyvä, että tapasin sinut, tahtoisin puhua kanssasi."