Part 3

— Herra Asker näyttää hyvin iloiselta, — sanoi hän keskustelun aluksi ja — kuten toivoi myös lopuksi. Hän tiesi herra Askerin olevan matkalla konttoriinsa ja luuli siis kohtauksen päättyvän lyhyeen. Hän niin omituisesti pelkäsi kahdenkeskistä keskustelua Karl Askerin kanssa. _Silloin_ ei hän tiennyt, mistä tuo pelko johtui, mutta luuli myöhemmin sen aiheutuneen salaisesta, epämääräisestä onnen _aavistuksesta_.

Maria teki heikon yrityksen lausua hyvästi ja lähteä, mutta Karl Asker ei pitänyt vähääkään kiirettä.

— Miksi en sitte olisi iloinen, huudahti hän, mutta vielä iloisemmaksi tulisin, jos te... hän kumartui Marian puoleen ja lausui salaperäisesti... tahtoisitte ystävällisesti tulla kävelemään Nybrovikenille päin.

Maria teki heikon estävän liikkeen, jonka herra Asker käsitti vain ihastuttavan ujouden ilmaisuksi.

— Kas niin! Kas niin! Teillä on kyllä aikaa hetkinen, pikku neiti, kun _minullakin_ on "_aikaa_" olla pari tuntia konttorista poissa ainoastaan saadakseni tilaisuuden puhella kanssanne.

Maria seurasi koneellisesti; hänen kasvoillaan oli tavallinen väri, mutta silmissä väsynyt katse. Hän tunsi väsyneensä koko maailmaan ja toivoi vain saada rauhaa ja vapautua kaikista ikävyyksistä, saada muuttaa pois insinööri Vesterin kylmästä kodista ja päästä jonnekin — minne hyvänsä — missä vain olisi lämpöä ja jotakin sydämellistä... Tottumatonna kantamaan vastoinkäymisiä ja taloudellisia huolia tahtoi hän ehdolla millä hyvänsä mahdollisimman pian päästä niistä. Karl Askerin alkusanoista ei ollut vaikea päättää, mitä olisi tuleva ja Maria oli kaikkea muuta kuin epätietoinen siitä. Sitävastoin ei hän ollut ollenkaan selvillä, minkä vastauksen antaisi. Väsyneenä elämään ja taloudellisten huolten rasittamana katsoi hän asioita nykyhetken kannalta. Ja kiusaus oli suuri. Hänen mielikuvituksensa eteen levittäysi onnellisen kodin koko lumoava viehätysvoima. Hän näki itsensä sen haltijattarena. Hän saisi muuttaa Askerin komeaan taloon ja siellä saisi nauttia kaikkea mitä rikkaus ja lempi tarjota voivat. Lempi? Niin juuri lempi! Sillä Karl Asker rakasti häntä, siitä oli Maria varma! Hän katsoi herra Askerin lihavanlaisiin kasvoihin. Miten hyväntahtoiselta hän näytti! Nyt Maria sen vasta ensi kerran huomasi kävellessään hänen rinnallaan Nybrovikenille päin. Aivan varmaan tulisi hän olemaan lemmittyään kohtaan niin hellä ja hyvä kuin vaan ajatella saattaa. Hän saisi nojata noihin voimakkaihin käsivarsiin, levätä hänen leveällä rinnallaan ja tuntea lämmön ja rakkauden virtaavan vastaansa. Hän voisi vapautua kaikista huolista; se olisi niin ihanaa!

Ja hän torjui joka ainoan mieleenpakkautuvan muiston menneisyydestään. Se mikä oli kuollutta, sai jäädä kuolleeksi. Oli ainoastaan helisevä sana, joka menneisyydestä soi. Ja siihen sanaan tarttui hän kiihkeästi kuin hukkuva oljenkorteen: — Haaveilua! Haaveilua! Ei muuta kuin haaveilua!

He olivat kävelleet mitään puhumatta Kuninkaanpuistosta Nybrovikenille. Karl Asker näytti niin miettiväiseltä. Hänellä ei ollut helppoa päästä alkuun, ei löytänyt sopivia sanoja, joille olisi ilmaissut sydämensä tunteen.

Ratkaisevassa tilaisuudessa kävelivät he äänettöminä. Ja kuitenkin he saattoivat aavistaa, milloin tärkeä silmänräpäys lähestyi — siitä oli mahdoton olla epätietoinen. Vihdoin Karl Asker teki rohkean päätöksen ja alkoi:

— Neiti ei varmaankaan ole voinut olla huomaamatta, kuinka minun laitani on — eikö totta? Te tiedätte, että kauvan on jo korkein toivoni ollut saada kerran teidät ikuisesti omakseni. Ensi näkemässä jo rakastuin teihin ja heti vakaantui päätökseni, että teidän on kerran tultava omakseni. Luulen silmistänne lukeneeni, ettei teillä ole mitään sitä vastaan? — Karl Asker huokasi helpotuksesta.

Maria katsoi häntä silmiin ja ojensi hiljaa hänelle kätösensä.

— Karl! — kuiskasi hän vain, mutta äänen värähdys puhui selvemmin kuin sanat.

Karl Asker riemastui kuin tenholauseen kuultuaan.

— Tule nyt vähän matkaa konttorille päin. Minun on nyt mentävä sinne. Mutta iltapäivällä tulen noutamaan sinua Vesterin luota ja sitte menemme kotiini äidin ja siskojen luo. Ole vain tyyni — olen valmistanut heitä jo edeltäpäin tähän. Ja sitte panemme heti ilmoituksen sanomalehtiin. Ja sitte alamme omaa kotiamme perustaa. Kaikki saa käydä nopeaan; meillähän ei ole mitään vartomista, eikö niin? — Hän kumartui ja katsoi Mariaa silmiin.

Kustaa Adolfin torilla he erosivat kumpikin taholleen.

Hitain askelin käveli Maria insinööri Vesterin taloon Braahenkadun varrelle.

Neljän kuukauden kuluttua oli hän Karl Askerin puoliso.

2.

Matkustajat "Victoria" veneessä alkoivat liikehtiä Kansallismuseota lähestyttäessä, jonka rantaan höyrypursi pysähtyi. Maria Asker nousi säikähtyneenä; hän oli niin kokonaan ollut muistojensa vallassa, että oli täydelleen unohtanut ympäristönsä. Kirjavassa ihmisjoukossa näki hän Agnes Askerin viittaavan itselleen; tyttö istui vastaisella puolella kaidetankoon nojaten. Laivasillalla seisoi "medisiinari" ottamassa vastaan omaisiaan.

— Olipa se kiltisti tehty, Villy, että tulit vastaan, sanoi Agnes lyöden veljeään olalla.

— No niin... no... kyllähän... Enhän minäkään raudasta ole. Oli muutakin asiaa tänne rantaan. En ollut varma, jos jo tässä veneessä tulisitte, mutta tulittepahan.

— Niin, Vilhelm on aina niin kiltti ja huomaavainen, tarttui lausumaan mamma Asker pateetillisesti. — Tulen poikaseni, ja tarjoa käsivartesi äidille.

Medisiinari totteli pitemmittä mutkitta.

— Kuulehan, mamma, kyllä sinä olet onnellinen, kun sinulla on minun kaltaiseni poika, joka säännöllisesti "hinaa" sinut kotiin. — Villy taputti leikillään äidin kättä.

Rouva Asker henkäsi syvään ja puristi vastaukseksi Vilhelmiä kädestä.

— Missä on Kaarlo? — kysyi Bertha tuokion kuluttua.

— Kaupungilla tietysti — missä erikoisesti tänä iltana, sitä en voi sanoa, virkkoi Villy välinpitämättömästi.

— Niin, Villy menee mukiin, — se oli Emmy, joka näin lausui ääneen, mutta Kaarlo — usch! — Hän keikautti paljon merkitsevästi päätään taaksepäin. — Hänellä ei ole hyviä tapoja nimeksikään...

— Vaiti! Mitä puhetta tuo on nyt? Rouva Askerin äänessä ei kuitenkaan ollut sitä vakaumusta kuin tavallisesti.

Mutta Emmy oli tulkinnut Agnesin ajatukset ääneen eikä tämä sen vuoksi saattanut olla harmista vapisevalla äänellä jatkamatta:

— Mutta Emmy on oikeassa, ihan oikeassa, Kaarlo on sietämättömin olento, jonka tunnen — ei voi tulla kysymykseenkään, että hän uhraisi pari tuntia päivästä pitääkseen meille seuraa. Ehdottaa hänelle sitä tai tätä, niin aina on hän äärettömän väsynyt — raukka! On työskennellyt kovasti konttorissa, ei jaksa — poloinen! Mutta istua päivät ja yöt ravintoloissa — sitä hän kyllä jaksaa. Siellä viettää hän näihin aikoihin joka ainoan vapaahetkensä. Koti ja omaiset eivät hänestä ole muuta kuin nollan arvoisia. Usch! Se on sopimatonta vakaantuneelle, naineelle miehelle!

— Kaikki olisi varmaankin toisin, jos hänellä olisi lapsia. — Rouva Askerin äänestä oli taittunut kärki.

Maria, joka äänetönnä oli kuunnellut tätä keskustelua, lennähti hehkuvan punaiseksi. Villy huomasi sen ja puuttui puheeseen:

— Ei, vakuutan sinulle, mammaseni, ettei asia siitä rahtuakaan paranisi.

— Niin minä vaan luulen. Onhan siitä paljon esimerkkejä. Mutta sitä te ette taas ymmärrä.

— _Hyvä usko_ on mainio lohduttaja, virkkoi Agnes ivallisesti.

Eellimmäisinä kävelivät molemmat vanhemmat tyttäret, Bertha ja Ellen. Äidin jälkeen painoi heidän sanansa perheen kesken enimmän. Bertha oli taitava raha-asioissa ja Ellen verraton taloustoimien hoitaja. He vetivät aina yhtä köyttä, johon nuoremmat siskot saivat luvan tyytyä. Näillä oli perheessä vain melkeimpä pikkutyttöjen asema, joiden mieltä ei juuri milloinkaan kotoisissa kysymyksissä tiedusteltu.

Ellen Asker kääntyi lausuen matalalla äänellä:

— Puhu nyt vähän hiljenpää, sinä keijunen siellä, tai muuten on koko juttu huomenna sanomalehdissä! — Hän pisti kätensä Berthan kainaloon ja he kiirehtivät edelle.

Kun perhe tuokion jälkeen pysähtyi Askerin talon portille, sanoi Maria toisille hyvää yötä.

— Etkö tule meidän puolelle juomaan teetä? kysyi rouva Asker.

— En, kiitos! Olen niin väsynyt ja päätäni kivistää. Tarvitsen lepoa ja aionkin heti käydä nukkumaan.

Tultuaan omaan eteiseen pääsi hänen rinnastaan helpotuksen huokaus. Hän avasi oven ja astui salonkiin. Milloinkaan ennen ei sen komeus ollut hänelle niin pistänyt silmään kuin nyt — ehkäpä sen vuoksi, että hän vastikään lähti rouva Fosserin yksinkertaisista huoneista.

Karl Asker ei ollut säästänyt tehdessään kotinsa niin komeaksi ja hienoksi kuin mahdollista. Maria rakasti kaikkea tätä loistoa ja sehän se juuri oli hänen onnensa ollutkin. Hän heittäysi divaaniin, selaili muuatta kirjaa ja soitti sen jälkeen flyygelillä pari kappaletta. Mutta pian sisäinen levottomuus pakotti hänet nousemaan ja kävelemään huoneessa. Hän oli hermostunut, tietämättään miksi, aavisti jotakin ennen pitkää tapahtuvan, mikä tuottaisi muutoksia tähän elämään. Tuokion kuluttua oli hän jälleen heittäytynyt sohvaan ja purskahtanut rajuun itkuun. Hän itki kuin lapsi, koko ruumiinsa vapisi ja hiukset avautuivat. Tauottuaan oli hänen kasvoillaan kivuloinen rauha. Taas käveli hän edestakaisin ja alkoi selvitellä ajatuksiaan. Miksi ikävöi hän niin suuresti rouva Fosserin huvilaan Maryhillissä? Senkö vuoksi, että Erik Bohrman oli siellä? Ei hän voinut sitä sanoa varmaan, mutta _mahdollisesti_. Jos niin oli, tahtoisi hän matkustaa sinne yksin ja antautua kiusaukseen — hän, toisen miehen vaimo — — oliko se oikein! Hän kierteli nenäliinaa käsissään. Oliko se oikein? Mitä oli tehtävä? Toinen ääni kohosi hänen rinnastaan: Mitä pelkäämistä siinä oli? Eikö hän ollut varma itsestään? Oli, oli, oli! No, miksi sitte nuo epäilykset? Ja hän ikävöi reipasta meri-ilmaa ja saariston rauhaa — ei muuta mitään.

— Ja jos tuo ikävä keskittyi yhteen ainoaan paikkaan sen vuoksi, että _hän_ oli siellä, niin mitä pahaa siinä? olihan hän Norlannista — hänen ihanasta Norlannistaan — ja voisi epäilemättä kertoa paljon kotiseudun asioita. Hän oli kun lähettiläs sieltä pohjoisesta — ja vaikka hän olisi ventovieraskin ollut, olisi Maria sittenkin yhtä innokkaasti halunnut saada puhutella häntä... Olisi, olisi! Onhan kaikki entinen haudattua, hänen ja Erik Bohrmanin välillä ei ollut enää muuta kuin tahraton muisto, selvä ja kirkas kuin talvinen päivä. Maria oli nyt varma itsestään ja tunsi taas itsensä. Hän tulisi kohtelemaan hra Bohrmania kuin lapsuuden ystäväänsä — ei mitään muuta. Hän tulisi puhuttelemaan häntä vapaasti ja luonnollisesti samoinkuin muitakin ja jos Maria oikein käsittää Erikin luonteen, on hän saava samanlaisen vastakohtelun.

Niin, niin! Niin se on. Ja hän voi matkustaa turvallisena. Tähän ajatukseen hän vähitellen rauhoittui. Kunpa maanantai pian tulisi!

Pian laimeni kuitenkin jälleen iloinen mieliala ja epäilykset palasivat hiipien hänen sieluunsa. Oli kuin lehti olisi jälleen kääntynyt Marian sydämen kirjassa. Ja askel askeleelta lähenivät jälleen nuo koettelevat vanhat kysymykset. Mistä oli kotoisin tämä omituinen kaipaus ja ilo, jotka eivät antaneet hänelle hetkeäkään rauhaa.

— Oliko se oikein vai väärin? Oikein — väärin! Hän toisteli koneellisesti noita sanoja itsekseen. — Oi, ken voi määritellä, mikä tässä tapauksessa on oikean ja väärän raja...!

Sisällisen taistelun ja epätoivon murtamana painautui hän vihdoin nojatuoliin ja sulki silmänsä.

Eteisen ovikello soi. Maria nousi kiireesti ja loi säikähtyneenä katseen ovelle päin.

— Kukahan se oli? — Kaarlo? Oh, ei, sillä eihän hän milloinkaan näin aikaiseen tule; Maria voi olla huoleton. Mutta jos se sittekin olisi hän — Maria tunsi väkisinkin vastenmielisyyttä. — Ei, ei, hän ei saa tulla nyt, Maria ei tahdo tänä iltana kohdata häntä. Silloinhan hänen täytyisi teeskennellä iloisuutta ja tämä yksinäisyys on niin rauhoittavaa...

— Alma, muista ettei rouva tänä iltana ota _ketään_ vastaan, huomautti hän palvelustytölle, joka huoneen läpi kiirehti avaamaan.

Maria istui edelleen liikkumatonna ja kuunteli. Ei se ollut Kaarlo, hän olisi tuntenut askeleista. Hyvä oli.

Silmänräpäyksen kuluttua ilmausi palvelijatar ovelle.

—Se on rouva Fraenkel. Hän tulisi sanomaan hyvästi.

— Vai niin. Käskekää hänet sisään! — Maria nousi ja Ellen Fraenkel tuli huoneeseen. Hänkin oli Norlannista, Marian lapsuudenystävä ja koulutoveri, nyt naimisissa erään kaartinluutnantin kanssa.

— Anteeksi, että tulen näin kutsumatta, sanoi rouva Fraenkel ja tervehti herttaisesti Mariaa. — Mutta kun kuulin sinun olevan yksin, en voinut olla pyytämättä terveisiä mukaani Norlantiin, ja samalla ottaisin jäähyväiset.

— Olitpa kiltti kun tulit, — Maria tarttui ystävättärensä vyötäisiin ja suuteli hellästi hänen punaisia huuliaan. — Sinä matkustat siis Norlantiin? Onnen lemmikki!

— Niinpä niinkin... oi, jos tietäisit... Ruskeat silmät säteilivät puhdasta iloa ja onnea, kun hän terveyden ja nuoruuden esikuvana seisoi Marian edessä. — Mutta eihän se sitä ollut kuin minun piti sanoa. Muistatko, miten ennen pensionissa istuimme illat pitkät ja usein yötkin puhellen toistemme kanssa, rakennellen tuulentupia ja suunnitellen tulevaisuuttamme.

— Muistan kyllä vastasi Maria äänellä, jossa eli kaihoa ja ikävää, — ne olivat onnellisia aikoja. Sitä elämää kaipaan usein.

— Ni — iin! — Rouva Fraenkel siirtyi etäämmäksi Mariasta ja katseli häntä syvälle silmiin sellaisella osanotolla, jota ainoastaan nainen voi uskollisimmalle ystävättärelleen osoittaa. — Pikku Mari, miten on laitasi? Sinä et ole niinkuin ennen. Olet kalpea ja kärsivän näköinen, pikku raukka.

— Ei... oh... en tiedä. — Maria kiersi kätensä rouva Fraenkelin kaulaan ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten. —Joskus vaan iltasin olen hiukan huonolla tuulella, en milloinkaan muulloin.

— Ei, sinä olet muulloinkin. — Nuori upseerinrouva puhui hiljaa, kauniilla sointuvalla äänellä ja silitellen valkoisella kädellään Marian otsaa. — Sinuun on viime aikoina ilmaantunut jotakin kärsivää — eikö totta? Minä en yksin ole sitä pannut merkille, niin ettei se voi olla minun luulottelujani. Minä pidän niin paljon sinusta ja olen suruissani tähtesi. Sano — kerro minulle kaikki.

— Kiitos... Elli rakas... kiitos! Jos tietäisit, miten lääkitsevää balsamia sanasi ovat kaipaavalle ja kiusatulle mielelleni! — Maria painautui lapsuudenystävänsä rinnalle. Hän itki hiljaa.

— Kas niin... niin... se on oikein... Se lieventää surua... tiedän sen kokemuksesta.

— Rouva Fraenkelin äänessä oli sama osanottava, lempeä sointu kuin äsken. Hän avasi suunsa sanoakseen jotain — mutta huulet sulkeutuivat heti jälleen. Sen sijaan katsoi hän Mariaa puhuvin silmäyksin — ne puhuivat enemmän kuin sanat. Maria ei onneksi huomannut sitä ja jos olisikin huomannut, olisi hän tuskin ymmärtänyt... Eikö Maria sitte tiennyt, millaista elämää hänen miehensä vietti? Kyllä, tietysti — eihän toisin saattanut olla. Siitähän puhuttiin yleisesti seurapiireissä ja Askerin kodissakin. Tiedettiin, että Karl Asker viime aikoina oli alkanut viettää nuorenmiehen elämää _kaikissa suhteissa_. Eikä hänen entinen elämänsä ole ollut sekään nuhteetonta, mikäli rouva Fraenkel oli mieheltään kuullut. Oh, sehän on alhaista kauheaa! Kuinka voi Maria sentään olla tyyni? Miksi ei hän vaikka karannut — minne; hyvänsä — miehensä luota, joka ei ansaitse viattoman naisen uhrautuvaa lempeä. Ei hän, rouva Fraenkel, — hetkeäkään viihtyisi kodissa, joka ei ole todellinen _koti_. Tokkohan Maria tiesikään _kaikkea!_ Ei, olihan hän lukenut sen niin selvästi ystävättärensä silmistä ja koko hänen olennostaan. Kuinka paljon lienee sitte otaksumisissa oikeaa...

Lukemattomia samanlaisia kysymyksiä risteili rouva Fraenkelin aivoissa hänen pitäessään sylissään lapsuutensa ystävää. Hän hehkui halusta saada tietää Marian ajatukset ja tunteet ja jotenkin lohduttaa häntä.

— Pikku Mari raukkani! — Rouva Fraenkel painoi hellän ystävättären suudelman Marian otsalle ja hiuksille.

— En tiedä miksi itken. — Maria nousi ja järjesti tukkaansa.

— Oh, kyllä, kyllä sinä tiedät, kultaseni.

—. En tiedä, vakuutan sen... ei se ole mitään... ei yhtään mitään. — Hän kätki taas kasvonsa ystävättärensä helmaan. — Ehkä johtuu kaikki siitä, että minulla on ikävä, niin sanomattoman ikävä Norlantiin.

Maria oli oikeassa. Tällä hetkellä tunsi hän todellakin hurjan kaipauksen kotiseudun metsäisille maille. Kaikki hänen kaipauksensa, lempensä ja kaihonsa keskittyi tällä kertaa vain yhteen ainoaan — saada matkustaa sinne ylämaahan, humisevien honkien keskeen.

Mutta Ellen Fraenkel oli katsonut syvälle hänen sieluunsa. Hän tunsi niin hyvin ystävättärensä jo tämän lapsuuden päiviltä asti. Maria oli kuin ruusu. Se tahtoo kasvaa ja elää viimeiseen asti — kunnes syksyn myrskyt tulevat ja kuolettavat sen. Se ei voi elää ilman päivänpaistetta ja lämpöä. Niin oli Maria Askerin laita. Hän oli niin nuori ja kuumaverinen, hänen sydämensä ei tahtonut eikä voinut lemmettömyyden kahleihin puristua. Mutta ilman lemmen lämmittäviä säteitä oli hänen mahdotonta elää — ja sen vuoksi oli hänen sydämensä nyt paleltumaisillaan. Kaiken tämän tiesi rouva Fraenkel.

— Tule mukaani Norlantiin! — Hän tiesi itsekin, että tämä ehdotus oli vain lausetapa ilman sisältöä.

Maria pudisti päätään ja hymyili kärsivästi.

— Ei, ei se käy päinsä. Kaarlo ei kuitenkaan tahtoisi — ja muuten, ketä minä siellä tervehtisin nyt? Omaiseni ovat kuolleet ja ystäväni hajonneet sinne tänne.

— Eivät kaikki. Tiedän ainakin yhden — rouva Bohrmanin. Hän puhui niin ystävällisesti ja osanottavasti sinusta. Ja hänen äänensä oli niin kaunis ja lempeä. En tiedä, mutta väkisinkin tuntui kuin olisi hänellä jotakin katumista, jotakin, jota hän ei ole saanut pois mielestään, vaan toivoisi nähdä sinut, sanoa sen sinulle ja sitte unohtaa... Ehkä se on vain luulottelua, mutta aina hänen puhuessaan jää sama vaikutus. Hän on niin yksinäinen nyt, rouvaparka, sittenkuin miehensä syksyllä kuoli. — Rouva Fraenkel katseli salavihkaa Mariaa. Tämän kasvoilla veri vuoroin kohosi ja poistui, mutta muuten hän istui liikkumatonna kädet ristissä polvillaan. Vihdoin avasi hän huulensa ja soinnuton ääni lausui:

— Vai niin... vai kuoli hän syksyllä.

Rouva Fraenkel ymmärsi koskettaneensa Marian sydämen hellimpiä kieliä, mutta ajatukset tanssivat hillitsemättöminä hänen aivoissaan. Hänen täytyi mennä vapaaseen ilmaan selvittämään niitä ja nousi sen vuoksi lausuen hyvästi.

— Joko sinä lähdet? — Maria lausui tämän luonnollisella äänellään ja pakotti itsensä hymyilemään. Tällaisenkin hymyilyn tunsi rouva Fraenkel jo Marian lapsuuden ajoilta.

— Kuules, Maria, ethän sinä kai aio koko kesää istua täällä kaupungissa kuivumassa?

— En, luojan kiitos! Jo ensi maanantaina muutan saaristoon erääseen kesähuvilaan ja nautin siellä meri-elämästä, kylvyistä ja vapaudesta ja kaikesta, mitä kesä tarjota voi. Oi, jos tietäisit, miten ikävöin sinne.

— Saatko Askerin koko perheen seuratovereiksesi?

— Ei, muutan sinne vallan yksin — ja tiedätkös, mitä se tahtoo sanoa?

— Kyllä kyllä! Mutta tuleehan toki kai miehesi mukaan?

— Ei, ikävä kyllä. Hänen täytyy olla kaupungissa ja käy hän vain sunnuntaisin tervehtimässä minua. Olinkin sen vuoksi ajatellut ensin, etten matkustaisi minäkään. Käy sääliksi häntä.

— Se nyt vielä olisi puuttunut. — Rouva Fraenkel naurahti. Hän oli jälleen entisellä iloisella tuulellaan. — Älä vain rupea sen vuoksi kärsimään erikoisia omantunnon vaivoja.

Matkusta sinä vain iloisena maalle. Miehesi kyllä kai pian oppii yksinään olemaan, sillä muutenkin kuuluu hän jo olevan jälleen rakastunut nuorenmiehen elämään. — Heti tuon lausuttuaan katui hän sanojaan. Marian kasvot punastuivat voimakkaasti ja hän katsoi ystävättärensä silmiin kuin uhrikaritsa, mutta ei löytänyt sanoja vastatakseen. He menivät eteiseen. Katkaistakseen painostavan äänettömyyden rouva Fraenkel lausui: — Minä toivoin nyt, että kun uudelleen näemme toisemme, on kasvoillasi noiden kalpeitten ruusujen paikalla entinen puna. Se ilahuttaisi minua niin sanomattomasti. — Hän taputti Marian poskea.

— Kiitos, kiitos! — Maria pakotti taas itsensä hymyilemään. — Terveisiä Norlantiin. Syksyllä tapaamme jälleen. — Ovi sulkeutui ja rouva Fraenkel oli mennyt.

Eriskummallinen oli mieliala, mikä valloitti Marian yksin jäätyään. Hän ajatteli ystävättärensä sanoja ja miehensä viime-aikaista elintapaa. Hänellä oli niin omituinen pelko. Hän tiesi kyllä, että miehensä viihtyi hurjissa huveissa ja että hän usein vasta aamulla tuli kotiin, mutta kertaakaan ei hän voinut itselleen tunnustaa, että Kaarlo olisi saattanut olla huonoilla teillä... Sehän oli kuolettavaa ajatellakin! Kaarlohan oli häntä kohtaan niin hellä ja hyvä; Maria ei tahtonut eikä saanut ajatella mitään huonoa miehestään. Mutta hän vihasi sitä "toveri-elämää", joka Kaarlon iltasin houkutteli vaimonsa luota tuntemattomille matkoille. Ensin oli hän monella tavoin koettanut saada miehensä olemaan kotona, mutta huomasi pian yrityksensä turhiksi. Karl Asker oli heikko ja taipuva luonne. Pääkaupungin elämä tarjosi niin paljon viehättävää...

Nyt antoi Maria kaiken olla niinkuin se on. Hän tottui yksinäisyyteen. Mutta miehensä tuntematonta elämää hän vihasi — oli hetkiä, jolloin hän vihasi Kaarloakin ja olisi saattanut vihan vimmassa työntää hänet luotaan. Mutta juuri tuollaisina hetkinä olikin hän aina yksin...

Tänä iltana yksinäisyys jälleen huvitti Mariaa. Hän käyskeli huoneissa ja tarkasteli mielihyvällä kaikkea. Hän istui flyygelin ääreen ja alkoi soittaa intohimoisia säveleitä. Hän soitti ja soitti, eikä tahtonut osata lopettaa. Kello oli kaksitoista, kun hän meni makuuhuoneesensa.

3.

Kun vihdoin maanantai valkeni, oli Maria aikaiseen valveilla matkavalmistuksia viimeistelemässä. Hän veti ikkunaverhon puoleksi ylös ja hyräili jotakin laulua auringon ensi säteiden virratessa huoneeseen. Kaarlo ei vieläkään ollut kotona; niin kauvan ei milloinkaan ollut viipynyt poissa. Mutta Maria ei nyt joutanut sitä ajattelemaan. Hän oli niin iloinen ja mieli tuntui kevyeltä. Missähän lienee Kaarlo viettänyt koko yön? Jossakin "toverien" kanssa tietysti. Ja nyt saisi hän vapauden "huvitella" — hän ajatteli tuota sanaa iroonisesti hymyillen — miten paljon tahtoi. Maria lähtee nyt pois Luojan vapaaseen luontoon, pääsee ikävyydestä ja kaikista vastenmielisistä ajatuksista miehensä elintapojen vuoksi.

Oi, miten ihanaa on joskus elämä! Ei mikään voisi tänään hänen iloaan häiritä.

Hän kuuli eteisessä lukon rapinaa, sitte askeleita lattian poikki — se oli Kaarlo. Epämiellyttävä väristys tuntui Marian ruumiissa, mutta nähdessään miehensä väsyneen ja surkean olennon, tuntui se vallan koomilliselta. Maria ei voinut olla tahtomattaan hymyilemättä, ja vaikka siinä hymyilyssä ei ollut hiluistakaan lämpöä, tuli miehensä suoraan hänen luokseen ja lausui yhtä iloisena kuin kummastuneena:

— Se on oikein, pikku Mari — niin pitää aina olla. Meitä oli vain muutamia hyviä ystäviä koolla, jotka...

Maria keskeytti sukkelaan.

— Rakkaani, anna minun olla kuulematta, missä olette olleet — se ei minua ollenkaan huvita. — Hänen äänensä oli hermostunut. Kaarlon alakuloinen käytöstapa saattoi hänet aavistamaan miehensä salaavan huolellisesti jotakin... Sitä ei voinut ajatella.

Koko aamupäivän oli hänen asunnossaan tavaton kiire ja hyörinä. Mamma Asker toimitti lukemattomia asioita ja lähetti milloin yhden milloin toisen sanan ja hänen tyttärensä juoksentelivat portaissa. Maria oli äärimmilleen hermostunut, toivoi jo ettei milloinkaan olisi koko matkalle ajatellutkaan eikä saanut hetkenkään rauhaa ennen päivällistä.

Mutta kun hän kello kolmen aikaan seisoi eteisessä matkapuku päällään, säteili koko hänen olennostaan salaamatonta iloa. Nyt oli kaikki ohi — pian on höyryvene vievä hänet Tukholman saaristoon. Tätä ajatellessaan saattoi hän ystävällisesti hymyillä kaikille, puhua sydämellisesti ja ottaa iloisena vastaan omaisten onnentoivotukset ja varoitukset. Ja kun hänen anoppinsa vihdoin tuli alas, meni Maria erityisen hellästi hänen luokseen ja taputti olalle.

— Kun mamma lähetti Agnesin sanomaan, että tulette itse luokseni, en tullut ottamaan jäähyväisiä.