Part 4

Mutta mamma Asker ei ollut kovinkaan hyvällä tuulella. Tuntui niin omituiselta, että hänen nuori miniänsä saattoi noin iloisella mielellä jättää heidät kaikki — ei ollut tästä vaikea arvata, mitä tunteita hän povessaan heitä kaikkia kohtaan kantoi.

— Mutta sen minä sinulle sanon, että en koskaan ole nähnyt sinua noin keveänä kuin nyt, jolloin koko kesäksi käännät selkäsi miehellesi ja omaisillesi.

Rouva Asker oli oikeassa — sitä ei käynyt kieltäminen. Senpä vuoksi Maria ei vastannut mitään; hän ainoastaan hymyili. Mutta tämä hymyily harmitti anoppia vielä enemmän.

— Vaikka nyt todella olisi miten viehättynyt matkaansa, ei pitäisi sitä noin julkisesti näyttää. Luulin sinun edes tuntevan jonkun verran kaipausta erotessasi hyvästä, kiltistä miehestäsi. Mutta sinähän et tiedä kuinka olisit tuossa kaikessa mielihyvässäsi. — Rouva Askerin äänessä oli pyhää suuttumusta.

— Mamma rakas, mitä johtopäätöksiä nuo nyt ovat, kuului Kaarlon ääni viereisestä huoneesta.

— Sinuahan juuri, poikani, hänen sydämettömyytensä pitäisi ennen kaikkea haavoittaa. Kun niin vapaasti...

Karl Asker keskeytti äitinsä kärsimättömänä.

— Sydämettömyytensä... tyhmyyksiä! Älkää huoliko yhtään. Hän sanoi juhlallisesti kovemmalla äänellä: — Tunnen itseni onnellisemmaksi kuin muulloin nähdessäni ettei vaimoni teeskentele. — Hän puristi lujasti Marian kättä ja he lähtivät.

Isollakadulla hetken äänettöminä käveltyään kumartui Kaarlo sanomaan hiljaa vaimolleen:

— Pikku Mari, sinä et vaan saa ajatella pahaa mammasta; ei hän tarkoita niinkuin sanoo. Hänhän on vanha ja kivuloinen. Hän pitää sinusta kuitenkin; tässähän on vain se vanha juttu, että anopit eivät koskaan voi antaa anteeksi miniöilleen sitä, että nämä vievät heiltä heidän poikansa. Mutta siitähän ei tarvitse välittää. Älä ole ollenkaan pahoillasi!

— En, Kaarlo, näethän sen itsekin. — Maria kääntyi hymyillen mieheensä.

— Niin näenkin. Sinä olet niin hyvä ja alttiiksi antava. — Kaarlo puristi hänen vartaloaan itseään vasten.

Laivasillalla vilisi kansaa kaikennäköistä, eikä höyryveneissä näyttänyt olevan enää olenkaan tilaa. Kaarlo oli kuitenkin väsymätön hankkiakseen vaimolleen mukavan istumapaikan. Se onnistuikin. Laivan reunalla, kaidetangon vieressä, löysi hän vihdoin vapaan paikan ja tiesi Marian juuri siitä erityisesti pitävän. Hän ei tiennyt muuten, miten olisi oikein palvellut pikku rouvaansa, ja Mariasta tuntui kaiken aikaa kun olisi miehensä tahtonut jotakin hyvittää, jotakin katua.

Höyrytorvi soi ja Kaarlo kumartui suutelemaan Marian kättä.

— Mutta eikö totta, Mari, miten paljon sinulla onkaan käyttörahoja? Ehkä ne eivät riitä, niin että... Hän otti povitaskustaan lompakkonsa. Avatessaan sen putosi lehtien välistä punaisella silkkinauhalla solmittu vaalea hiuskiehkura Marian syliin. Aviopuolisot katsoivat toisiaan silmiin ja se katse oli erilainen kuin milloinkaan ennen. Kumpainenkaan ei lausunut yhtään sanaa.

— Kiitos, Kaarlo, minulla on niin paljon kuin tarvitsen. — Maria kääntyi katselemaan kuninkaallista linnaa.

Minuutin kuluttua lähti höyryvene rannasta.

Marian koko tunne-elämä riehui ilmi kapinassa Kenen oli se hiuskiehkura, jota hänen miehensä kantoi sydämellään? Ja kaikki kysymykset ja ihmettelyt, jotka hän viime päivinä oli urhokkaasti torjunut takaisin, myrskysivät esteettöminä uudelleen esiin. Hänen joka jäsenensä oli herpoutunut ja vaivoin saattoi hän olla purskahtamatta itkuun. Mielen liikutuksesta kalpeana istui hän kumarassa ja katseli aaltojen tyyntä leikkiä. Kuka oli _hän_, se nainen, joka oli sytyttänyt hänen miehensä sydämen, kuunnellut hänen imartelujaan ja antanut hänelle lemmen muiston, hiuskiehkurasta solmitun kahleen? Kuka oli hän? Oli kuin hienoinen harso olisi vetäisty pois Marian silmien edestä. Hän näki kaikki niin toisenlaisessa valossa kuin ennen. Ja hän ymmärsi... hän ymmärsi, mitä Ellen Fraenkel oli sanonut, että Kaarlo on mielissään hänen poismenostaan ja nyt tiesi hän syyn niihin salaperäisiin puheihin, mitä oli kuullut, että nimittäin miehensä oli jälleen alkanut viettää täydellistä nuorenmiehen elämää. Nyt ymmärsi hän... Niinmuodoin ei hän näiden neljän vuoden kuluessa ollut muuta kuin ajankuluke, leikkikalu, johon Kaarlo jo oli kyllästynyt. Hän oli kai miehelleen jotakin liian tavallista — liian vanhanaikaista. Kaarlo halusi kai vaihtelua — uutta ja aina uutta hän halusi. Ja se nainen, jonka hiuskiehkuraa hän kantoi sydämellään, se kai oli Kaarlon lemmen esine. Hän — tuo valkotukkainen olento — oli työntänyt Marian syrjään. Hän ehkei koskaan vanhene. Varmaankin on hän nuori — hyvin nuori ja kaunis, sillä Kaarlo rakasti nuoruutta yhtä paljon kuin vaihtelua. Millainen vaikutusvoima hänellä mahtaakaan olla! Onko hän tämän vaikutusvoimansa vuosien kuluessa kehittänyt? Niin, Maria melkein uskoi sen. Kaarlo, joka ei ollut varma itsestään, tietää ei olevansa iäksi kahlittu ja siksi voi suhde olla hetken leimuava. On luonteita, jotka eivät voi sietää ikuista valaa, sellaista, jota ei _voida_ purkaa. Ja tällainen luonne oli nyt Karl Asker.

Mutta hän — tuo nainen — saattoi ehkä kauvankin pitää heidän välisen suhteensa kukoistavana, sillä heidän välilläänhän ei ollut mitään kaavamaista eikä sitovaa. Kaarlo pitäisi tuota valkokiharaista jonakin kiellettynä hedelmänä ja siinä on juuri tämän houkutteleva viehätys. Ei mitään edesvastuuta koskaan, eikä nuhteita ja pahastuvia silmäyksiä. Niin — hänen, tuon tuntemattoman kaunottaren luona, Kaarlo siis oli istunut kaikki ne illat, mitkä Maria kotona oli viettänyt ikävässä ja aika ajoin levottomuudessa; hänen luotaan palasi hän aamusin hiipimällä syrjäkatuja myöten kotiin skandaalia välttääkseen. Hänen tähtensä Kaarlo oli riistänyt omalta vaimoltaan yörauhan, ryöstänyt seuran ja tehnyt hänet niin pettyneeksi ja surulliseksi, jollainen hän viime aikoina useimmiten oli — hänen tähtensä Kaarlo ehkä vihdoin on uhraava kaikki.

Maria oli vähitellen, vastoin tahtoaan, kiihoittunut äärimmilleen; hänen kasvonsa vaihtoivat alituiseen väriä. Hän painoi otsansa lujasti kylmiä käsiään vasten. — Kuinka oli se mahdollista — kuinka saattoi hän! Kuinka voi olla niin kovasydäminen ja armahtamattomasti pettää? Ja miten hän kuitenkin toisinaan oli petollisen ystävällinen ja rakastettava? Huu! — Mariaa oikein värisytti sitä kaikkea ajatellessaan. Kaarlo oli ollut tänään niin huomaavainen ja ystävällinen vaimolleen ja sellainen tulisi hän aina olemaan — sen tiesi Maria. Karl Asker ei ollut ollenkaan paha luonne — kaukana siitä! Hän oli aina sydämellinen ja huomaavainen ja täytti kaikki vaimonsa pienimmätkin toivomukset arki-elämässä. Hän oli väsynyt vaimoonsa, hänellä ei milloinkaan olisi ollut sydäntä hyljätä puolisoaan, mutta hän oli ollut kai ainoastaan leikkikalu ja siinä kaikki.

Raitis meri-ilma viihdytti kuitenkin vähitellen Marian särkyneet hermot. Hän peitti toisella kädellään silmänsä ja itki hiljaa. Rauha ja tyyneys palasivat jälleen koko hänen olentoonsa. Hän saattoi taas nauttia kauniista luonnosta, seurata silmillään aaltojen leikkiä ja vaipua unelmien maailmaan.

Ehkei se kaikki sentään ollutkaan niin vaarallista kuin hän oli kiihoittuneessa mielessään kuvitellut...

Lindalsalmen rantaan päästyä oli hän täydelleen entisellään. Hän lähti astelemaan samaa metsäpolkua kuin muutama päivä sitte käydessään täällä miehensä omaisten kanssa. Oli herttaista olla yksin, antaa katseen levätä hongikon tummassa varjostossa, jonka läpi kuitenkin siellä täällä päivänsäde pilkahti, nähdä auringon vaipuvan yhä alemmas puitten latvojen taa ja kuunnella aaltojen kohinaa... Maria nautti kaikesta niinkuin ainoastaan viljelemätön kaunomieli voi nauttia. Ja kävellessään yksinäistä kiemurtelevaa metsäpolkua ei hän mitään toivonut niin sydämellisesti kuin saada nähdä _hänet_ — ensi lempensä — Erik Bohrmanin. Tämä tunne kasvoi ja kasvoi — se täytti hänen sielunsa kokonaan. Surulle ja vaikutuksille altis mieli ei voinut häiritä milloinkaan sitä tunnetta — siksi syvällä olivat sen juuret. Peittää ne sen hetkeksi saattoivat, mutta sammumaton liekki hehkui tuhkankin alla.

— Oi, jos hän nyt juuri tulisi, jos kohtaisin hänet tässä metsässä! — ajatteli Maria. Hän hiljensi askeleitaan ja katseli tarkasti ympärilleen; hän oli melkein varma, että Erik Borhman tulee... Mutta hän ei tullut.

Tultuaan huvilan luo näki hän läheisellä rinteellä erään hongan juurella huopavaatteen ja siinä _hänet_. Hän nukkui. Toinen käsi suojasi silmiä ilta-auringon paahteelta. Hattu oli vieressä ja päivettyneeltä otsalta kohosi tukka muodostaen pari tummaa aaltoa. Piirteet olivat samat kuin ennen, sama sopusuhtaisuus ja... niin, vuodet eivät olleet pystyneet häneen. Maria katsoi ja katsoi, salainen voima hänen silmiään kiinnitti siihen yhteen paikkaan. Tietämättään ja tahtomattaan hiipi hän lähemmäksi. Ei yhtään ihmistä ollut saapuvilla. Hän pysähtyi lähelle. Nyt hän näki hänet selvään — piirteet olivat samat, mutta kasvojen ilme toisenlainen kuin ennen. Hän oli kalpeampi, eikä enää niin nuorekas kuin ennen. Mutta hän oli kuitenkin... Oi, Jumala!... Sisällisten taistelujen ja mielenliikutuksen masentamana laskeutui hän istualleen ja nojasi hongan sammaleista runkoa vasten.

Silloin näki hän Erik Bohrmanin liikuttelevan ja heräävän. Maria ei tiennyt, mistä hän sai voimia, mutta silmänräpäyksessä oli hän noussut ja sukkelaan paennut, katumuksen ja pelon pakottamana. Mitä olikaan hän tehnyt?

Pian senjälkeen rouva Fosser yksinkertaisessa salissaan otti ystävällisesti vastaan uuden kesävieraansa.

— Ei, mutta kas, pikku rouva! Tulittepa odottamatta. Olemme olleet vastassa aamulaivalla. Mutta rouva Asker tuleekin parhaaksi päivälliselle.

Maria viipyi kauvan omassa huoneessaan ennenkuin uskalsi päivälliselle kaikkien uteliaisuuden esineeksi. Oli vallan mahdotonta hänen tuntea itsensä täysin tyyneeksi ja turvalliseksi — tuon tuostakin kävi kummallinen vavahdus koko ruumiin läpi. Päivälliskello soi toisen kerran — aivan varmaan hänen tähtensä, ja nyt täytyi hänen mennä. Hän oli levoton siitä miten käyttäytyisi ensi kohtauksessa ja toivoi jo hetkisen, että olisi valinnut toisen suviasunnon, mutta vain hetkisen. Hän astui vakavin, vaikka hitain askelin päivälliselle. Ruokasaliin olivat jo kokoontuneet rouva Fosser ja kaikki hänen kesävieraansa. Herrat puhelivat voileipäpöytien ympärillä ja naiset olivat siellä täällä ahkerassa syöntihommassa hekin. Verannalla, selin toisiin, seisoi Erik Bohrman — yksin. Tiesikö hän, että Maria oli täällä? Pitkän esittelyn loppupuolella tuli hän huoneeseen. Vaaleanruskeissa silmissä oli muuttumaton katse. Hän teki miellyttävän, arvokkaan kumarruksen.

— Hyvää päivää, rouva Asker, lausui hän enemmän luonnollisella kuin sydämellisellä äänellä. — Onpa siitä aikaa, kun...

Maria tunsi itsensä täysin tyyneksi ja olisi mielellään vastannut kiitollisella katseella, mutta ei uskaltanut. Hän oli sydämestään iloinen — Erik Bohrman oli sittekin sama kuin ennen, ja silloin ei Marian tarvinnut pelätä seurustelua hänen kanssaan. Herra Bohrmanin käytöstapa ensi kohtauksessa puhui enemmän kuin Maria tahtoi itselleen tunnustaakaan.

— Tunteeko herrasväki toisensa? — kysyi rouva Elfving hieman kummastuneesti.

— Oh, mehän olemme molemmat Norlannista ja samalta paikkakunnalta. Tietystihän me tunnemme.

Päivällispöydässä he innokkaasti puhelivat kaikenlaisista jokapäiväisistä asioista. Mutta Maria puheli myöskin muitten päivällisvieraiden kanssa ja pian oli keskustelu vilkkaassa vauhdissa. Puheltiin leikkiä laskien yhdestä ja toisesta asiasta, eikä tuossa pienessä kesähuvilassa ennemmin ollut milloinkaan vietetty niin hupaista päivällishetkeä. Päivällisen jälkeen meni kukin lepopaikalleen puutarhaan tai rinteelle. Erik käveli Marian rinnalla ja puheli yhtä ja toista kesävieraista. Maria oli äänetönnä ja hymyili; hän tunsi itsensä nyt niin kummallisen rohkeaksi tietämättä syytä.

— Helkkarin sievä ja hauska olento tuo rouva Asker, virkkoi tukkukauppias Elfving rouvalleen, joka oli mukavasti sijoittunut verannalla olevaan nojatuoliin.

Rouva Elfving katsoi miestään pikaisesti silmiin.

— Ei minun mielestäni, vastasi hän jotenkin terävällä äänellä, mutta herroillahan on aina oma makunsa. Minusta naineen naisen tulisi paljon arvokkaammin esiintyä varsinkin ensi tutustumisessa vieraiden ihmisten kanssa.

— No herran nimessä, saahan nyt toki nainutkin nainen olla iloinen ja puhella semminkin noin viattomista asioista, vastusti tukkukauppias ja istuutui paremman puoliskonsa rinnalle.

— Luulen tulevani täällä viihtymään oikein hyvin, lausui Maria Erik Bohrmanille heidän yhdessä kävellessään rinnettä pitkin alas.

— Oo — ho, sepä hauskaa... Ruskeat silmät loistivat ystävällisesti. — Sittepä on tehtävä joitakin valmistuksia. Teillä ei vielä ole valittu lepopaikkaa niinkuin meillä kaikilla muilla. Jos tahtoisitte tyytyä minun vaatimattomaan seuraani, olisin sanomattoman onnellinen. He saapuivat paikalle, missä Maria tänään ensi kerran kohtasi Erikin. Huopavaate oli vieläkin levällään maassa.

— Olkaa niin hyvä! — Erik teki kohteliaan kumarruksen. — Tästä todistavat kaikki olevan ihanimman näkö-alan ja muuten kadehtitaan minulta lepopaikkaani. Sallitteko minun istua juttelemaan kanssanne hetkisen menneistä ajoista ja Norlannista.

— Kiitos, mielelläni! Niin, puhukaamme Norlannista! Minä rakastan vielä humisevien honkien ja kuohuvien virtojen maata; tuletteko suoraan sieltä? Maria katsoi herra Bohrmanin ohi merelle ja sen tuolla puolen kohoavaan metsänreunaan.

Mutta tuomari Bohrman ei huomannut hänen sanojaan. Hän katseli kiinteästi edessään huopavaatteella istuvaa hentoa olentoa. Vaaleansininen leninki suhtausi kauniiseen vartaloon ja eroittausi jyrkästi tummasta sammaleisesta taustasta.

— Nyt tunnen teidät jälleen, vaikken äsken ollut tuntea. Meidän välillemme on tullut jotakin vierasta, mutta se on poissa nyt. Juuri tuossa asennossa, tuo uneksiva katse silmissänne olette sama kuin ennen. — Hän katseli Mariaa hiukan surullisin silmäyksin, mutta huulillaan oli edelleen yhtä herttainen hymyily kuin muinoin.

Maria oli todellakin hurmaava. Tummat hiukset kiehkuroivat kauniisti valkeaa otsaa ja suuria silmiä varjostivat mustat kulmakarvat. Iho oli tervettä ja hienoa, purppuraisilla huulilla leikitteli ihastuttava hymyily. Kädet olivat ristissä niskan taa kohotettuna ja katse suuntausi unelmoivana kauvas. Hän tunsi tällä hetkellä olevansa onnellinen ja oli kuin joitakin nukkuneita tunteita olisi jälleen herännyt hänen rinnassaan. Hän kuunteli Erik Bohrmanin kertomuksia ja muisteli jokaista hänen äänensä sointua. Hän ei uskaltanut kauvemmin katsella lapsuutensa ystävää, mutta loi tuon tuostakin silmäyksiä häneen. Ja hän olisi voinut kiitollisuudesta itkeä siitä, että Erik vielä oli sama kuin ennen, ettei mitään uutta ja vierasta ollut häneen vuosien kuluessa ilmestynyt. Entäs sitten tuo pieni "Te" — sana, jota hän oli alkanut käyttää, miten paljon se muistutti entisiä aikoja, niitä aikoja, jolloin he koulujen lupa-ajoilla silloin tällöin kohtasivat toisensa.

— Kertokaa Norlannista. — Maria loi nyt rohkeasti pyytävät silmänsä häneen.

— Varsin mielelläni. — Erik Bohrmanin äänessä oli ennestään tuttu reipas sointu.

Mutta ei hän jatkanutkaan ja hetkisen kuluttua lausui äkkiä:

— Minun on miltei mahdoton uskoa, että olette naimisissa, ennenkuin näen miehenne.

Maria tunsi veren kohoavan poskilleen, mutta vastasi kuitenkin tyynesti:

— Miksi teidän sitä on vaikea uskoa?

— Te ette ylimalkaan ole samanlainen kuin muut nuoret rouvat. Teissä ei ole sitä kaavamaista arvokkaisuutta, jolla muut nuoret rouvat nykyaikana koristelevat itseään. Te olette vielä kuin nuori tyttö. Teidän katseessanne on vielä aavisteleva, uneksiva ilme kuin usein on nuorilla tytöillä, mutta joka tavallisesti aina katoaa naimisiin jouduttua. Te olette tuon kaiken säilyttäneet entisellään — ja kuitenkin olette olleet naimisissa neljä vuotta.

— Miksi sitten pitäisi muuttua naimisiin mentyä?

— Niin, miksi? Mutta niin se vain kaikessa tapauksessa on useimmiten. Se riippuu ehkä meistä miehistä osaksi, mutta ette te naisetkaan siinä suhteessa aivan syyttömiä ole.

— Ei, emme tietystikään. Naimisissa huolehditaan niin paljon kaikenlaisista ulkonaisista asioista, että usein oma itsekin tahtoo unohtua sielun kehityksestä puhumattakaan, josta _juuri silloin_ pitäisi enimmän huolehtia.

Niin se on. Mutta _te_ ette näytä kuuluvan niihin naisiin.

— En, enkä tahdokkaan kuulua.

— On henkilöitä, jotka väittävät, että jos nainen oikein rakastaa jotakin miestä, ei hän milloinkaan mene hänen kanssaan naimisiin.

— Sen minä ymmärrän. — Maria nousi äkkiä istualtaan. — Oi, miten hyvin sen ymmärrän!

— Niinkö todella? — Tuomari Bohrman katsoi tenhovan surunvoittoisesti rouva Askeria. — Mutta minä sitä vastoin en voi sitä ymmärtää.

Rouva Asker teki lähtöä.

— Täällä ulkona alkaa jo käydä ilma kosteaksi, virkkoi hän. — Ehkä on parasta mennä sisään.

Erik otti vaatteen käsivarrelleen ja he nousivat hiljaa rinnettä myöten ylös ymmärtäen kumpainenkin keskustelun olleen vähällä siirtyä hyvin vaarallisille aloille.

— Kauvanko olette oleskelleet täällä saaristossa? — kysyi rouva Asker tavallisella äänellään.

— Neljätoista päivää. Ja yhtä kauvan aion vielä viipyä. Olen nimittäin ottanut kuukauden virkaloman.

— Minne lähdette sitte?

— Tukholmaan tietystikin. Pari kuukautta takaperin tulin siellä nimitetyksi erääseen virkaan.

Minulla on ollut suuria myötäkäymisiä elämässäni — ja vastuksia myöskin, sillä ilman niitä ei juuri tulla toimeen maailmassa. Nyt on vihdoin kaikki tulevaisuuteni suhteen valjennut.

— Kumma, etten ole milloinkaan tavannut teitä Tukholmassa.

— Ihmekös tuo! Suurkaupungissa on lukemattomia, jotka eivät eläissään ole nähneet varjoakaan toisistaan.

He olivat saapuneet verannalle, jonne vähitellen kaikki kesävieraat kokoontuivat. Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, saatiin taas keskustelu vilkkaaseen vauhtiin.

4.

Maria oli ollut Maryhillissä jo neljätoista vuorokautta ja viihtyi siellä mainiosti. Raitis meri-ilma, kylvyt ja oleskelu ulkona, niin, koko saaristolaishuvi-elämä vaikutti odottamattoman virkistävästi hänen hermoihinsa ja palautti mieleen entisen reippaan iloisuuden. Hän oli muuan noita eloisia luonteita, jotka voivat viehättyä koko sielustaan nykyisyyteen ja siitä joskus kohota unelmien siivillä arki-elämän yläpuolelle. Hän ei omistanut tuokionkaan ajatusta olleille ja menneille kirjaville muistoille. Eikä hän myöskään ajatellut, mitä tulisi tapahtumaan kun kesä on mennyt. Maria oli kesävieraiden suosikki, hänen raitis naurunsa liehtoi iloisuutta ympäriinsä ja tarttui toisiinkin. Yksinpä rouva Elfingin sydämen oli hän valloittanut ja he olivat hyviä ystäviä.

— Eihän hän olekkaan ainoastaan herroille puhelias ja rakastettava, vaan ylimalkaan meille kaikille, sanoi rouva Elfving miehelleen pari päivää sen jälkeen kuin Maria oli tullut rouva Fosserin luo.

Tämä yleinen myötätunto aiheutti, ettei kukaan milloinkaan lausunut paheksuvaa sanaa tuomari Bohrmanin ja Maria Askerin alituisesta seurustelemisesta toistensa kanssa. Hehän ovat molemmat norlantilaisia — lapsuuden leikkitovereita — heillä lienee paljon yhteisiä muistoja — mitä omituista ja pahaa siinä olisi? Tätä yleistä myötätuntoa huvilan "päivänhenkilöt" käyttivätkin hyväkseen seurustelemalla toistensa kanssa päivät päästään. Usein kumminkin, kun Maria oli koko päivän viettänyt jollakin hauskalla purjehdusmatkalla tai kävelyretkellä, tunsi hän jonkunmoisia omantunnon soimauksia illalla omaan huoneesensa mentyään. Mutta silloin muisteli hän vaaleaa kiharaa, jonka oli nähnyt putoavan miehensä taskukirjan välistä, muisteli kaikkia niitä iltoja ja öitä, jotka kuolettavassa yksinäisyydessä, tuskassa ja surussa oli saanut viettää — ja levottomuus heti pakeni. — Mitä pahaa tässä kaikessa? Hän ei ollut tehnyt mitään, jota ei koko maailma olisi voinut nähdä, miksi ei hän siis olisi saanut vähän nauttia elämästä hänkin?

Mariassa oli ilahuttava muutos tapahtunut, hän oli vallan kuin ennen. Kaikki olivat huomanneet tämän muutoksen, mutta jokainen luuli sen aiheutuneen huvila-elämästä. Sitä vastoin eivät vähän kummastuneet mamma Asker ja hänen tyttärensä, kun tapasivat Marian iloisena ja onnellisena kuin päiväperhonen. Milloin he jotenkin suurella melulla tulivat häntä tervehtimään, otti Maria heidät vastaan sydämellisyydellä, joka sai heidät ihmettelemään. Kaksi kertaa olivat he käyneet rouva Fosserin luona.

— Enpä ollut tuntea miniääni, virkkoi rouva Asker tyttärilleen heidän toista kertaa palatessaan Maryhillistä, hän on nyt tasaantunut ja tullut niin iloiseksi; eikö teistäkin, lapseni?

Niin, sen olivat kaikki panneet merkille.

Mitä Mariaan itseensä tulee, tiesi luonnollisesti hänkin muutoksen, mikä oli tapahtunut koko sielunelämässä, mutta ei hän kellekään virkkanut siitä, eipä edes tahtonut itsekään sitä ajatella — ettei tuon muutoksen syyt kokonaan paljastuisi. Hän antoi kaiken entisen olla niinkuin se oli.

Aamiaiskello soi ja Maria kiinnitettyään rubiinineulan vaaleaan kesäpuseroonsa kiirehti ruokasaliin Kirje oli hänen paikallaan; se oli Kaarlolta, hän tunsi käsialan. Maria aukasi sen luki nopeasti. Hän ei huomannut, että ruskea silmäpari kaiken aikaa mielenkiinnolla tarkasteli häntä. Erik Bohrman tahtoi lukea Marian kasvoista jotakin, tahtoi nimittäin saada varmuuden ajatuksilleen, joista ei voinut irtautua nimittäin kysymykseen, rakastiko Maria todellakin, miestään. Hän ei uskonut sitä ja näytti nyt Marian kasvonilmeistä saavan tukea epäluulolleen. Kun Maria oli lopettanut ja taittanut arkin takaisin kuoreen, meni Erik Bohrman verannalle ja syvissä mietteissä katseli viiniköynnöksen sinertäviä lehtiä.

Aamiaisen jälkeen tuli Erik Marian luo puutarhaan.

— Olen täksi päiväksi vuokrannut veneen ja rohkenen ehdottaa pitkää purjehdusmatkaa, sanoi hän tavallista hiljempää, mutta muuten luonnollisella äänellä. — Olette hieman kalpea ja sen vuoksi purjehtiminen teitä paljon virkistäisi.

— Kiitos, olisin mielelläni tullut, mutta mieheni saapuu tänään tänne ja viipyy huomiseen asti. — Maria puhui yhteen henkäykseen ikäänkuin peläten, ettei ehtisi kaikkea saada kyllin nopeaan sanotuksi. Katse oli maahan luotuna.

— Vai niin. Olenpa utelias näkemään hänet. Mihin aikaan hän tulee.

— Vallan pian. Kirjettä on hän tavallisuuden mukaan epähuomiossa pitänyt yhden päivän taskussaan lähettämättä, sillä sen olisi pitänyt eilen saapua.

— Sepä ikävää. — Erik Bohrman paineli keppiään naulaan. — Tämä on viimeinen päivä kuin minä olen täällä, ja...

Maria keskeytti hänet nopeaan eikä tahtonutkaan salata äänessään ilmenevää ikävää:

— Lähdettekö pois täältä!

Sydän löi epävakaisen kiivaasti ja kyyneleet yrittivät pakkautua silmiin.

— En, en tietystikään kokonaan lähde, mutta tulen melkein joka päivä matkustamaan Tukholmaan, enkä sen vuoksi voi enää esimerkiksi tällaisia koko päivän kestäviä purjehdusmatkoja panna toimeen. — Hän katsoi rouva Askeria kiinteästi, mutta tämä ei uskaltanut silmäyksiään muuttaa kaukaiselta metsänrannalta.

— Tulkaa te kanssani höyryveneelle miestäni vastaan. — Se tuli kuin rukous.

— Tietysti! Sehän on hauskaa, ja sitäpaitsi olen äärettömän utelias.

Kävellessään metsän läpi puhelivat he hyvin vähän tai ei ollenkaan ja vasta laivasillalla Maria virkkoi:

— Teille on epäilemättä hyvin vaivaloista matkusteleminen edestakaisin Tukholmaan ja Maryhillin väliä, kun täytyy pitää niin tarkka huoli lähtöajoista ja kaikista.

— No se ei mitään. Sen korvaa monikertaisesti huvi saada olla täällä.

Karl Asker oli hyvällä tuulella, syleili vaimoaan, suuteli ja taputti poskelle. Erikiä kohtaan oli hän yhtä rakastettava ja pian olivat he vilkkaassa keskustelussa; Maria käveli ääneti rinnalla ja hymyili. Iltapäivällä tilasivat he punssia ja muita virvokkeita puutarhaan ja illallisen jälkeen tekivät pitkän kävelymatkan. Maria oli hyvin väsynyt palatessa ja meni pian vuoteeseen.

Seuraavana päivänä sanoi Kaarlo vaimolleen, kun olivat kahden:

— Helkkarin hauska mies tuo juristi. Minä sovin hänen kanssaan niin mainiosti yhteen.

Kun hän samana iltana istui Tukholmaan lähtevän höyryveneen kannella, ojensi hän sydämellisesti kätensä tuomari Bohrmanille ja virkkoi: