Part 2

— Olen monasti nähnyt teidän istuvan tässä... lempipaikassani, jossa minäkin vietän elämäni hauskimmat hetket nauttiessani teidän tavoin luonnosta ja yksinäisyydestä. Monta kertaa olisin silloin mielelläni tullut luoksenne, mutta pelkäsin häiritseväni teitä. Kuvittelin, että suuttuisitte, nousisitte istumasta ja vihaisena käskisitte minun heti poistua, — eli lähtisitte mahdollisesti itse — kuten äsken aioitte. En tahtonut nähdä kumpaakaan. Nytkään en olisi uskaltanut tulla luoksenne. Mutta te olette kai satunnaisesti täällä nyt näin myöhään illalla. _Minulla_ on tapana tulla tänne aina tähän aikaan... Enkä huolinut etäämpää tarkastella... Tavallisesti on kallion kieleke aina ollut vapaa kuin minä olen tullut tänne.

Sitte puheli hän neidon kanssa koko ajan yksinkertaisesti, kaunistelematta, monesta asiasta, mutta ei sanallakaan maininnut siitä, joka lapsuudesta saakka oli heidän välinsä katkeroittanut — vanhempain vihasta. Ja hänen äänessään oli jotakin niin omituisen lempeää, kun hän hyvästi jättäessään tarttui hänen käteensä ja suoraan silmiin katsellen sanoi:

— Kiitos paljon tästä illasta. Niin monta yhteistä muistoa olemme tänä-iltana jälleen loihtineet esiin. Mutta näyttäkää minulle myös, ettette tästälähtien pelkää tulla tänne lempipaikallenne — jos kohta se kohtalon sallimana on minunkin lempipaikkani! Miksi antaa isäin pahat teot tulla lasten päälle?

Kun Maria sitte hetkisen jälkeen yksin kulki kotiinpäin kapeaa tietä, joka johti tehtaalle, tuntui hänestä äskeinen kohtaus unelta. Usean kerran kääntyi hän matkallaan ympäri katsellen metsään katoavaa vaaleaa kesäpukua. Hän tunsi sydämessään oudon tunteen, jota hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut, ja siitä päivästä alkoi hänen elämässään uusi käänne: hän oppi rakastamaan. Kohtaukset metsässä "lempipaikalla" jatkuivat sitte joka päivä ja niiden aikaa pidennettiin yhä enemmän, mitä lähemmäs syksy tuli, kunnes Erikin matka Upsalaan ne äkkiä keskeytti. Mutta ennenkuin se hetki tuli, oli kaksi henkilöä kohdannut toisensa tuossa synkässä metsässä — kallion kielekkeellä, humisevien honkien keskellä — se tapahtui eräänä kauniina elokuun iltana, kuun kalpeassa valossa, keijukaisten tanssiessa puiden oksilla. Siellä olivat he silloin viettäneet elämänsä onnellisimman hetken — he kaksi nimittäin — Erik Bohrman ja Maria Rudman — koko Norlannissa tunnettujen ikuisten vihollisten lapset.

Seuraavan kesän ja koko vuodenkin oli Marian elämässä ainoastaan yksi valoisa kohta ja sekin miltei kokonaan synkän varjon peittämä. Ja hän tunsi rinnassaan jotakin tyhjää — tyhjää, jonka täyttymistä hän kaipasi.

Mutta olihan se kerran täyttynyt, oli aivan varmaan! Ja ollakseen siitä oikein varma, nyökäytti Maria useita kertoja päällään istuessaan tuossa laivan valkoiseen kaidetankoon nojautuen. Oli kuin hänen olisi _täytynyt_ puhua itselleen tuolla tavoin, saadakseen toisen äänen sisimmässään vaikenemaan.

Olihan se täyttynyt — se tyhjä paikka, joka oli seurannut noita lyhyitä onnellisia hetkiä. Se oli täyttynyt muutama vuosi senjälkeen, jolloin hän oli kohdannut Karl Askerin ja — oppinut uudelleen rakastamaan. Hän oli juuri tullut hetkenä, jolloin Maria toivottomana suunnitteli tulevaisuuttaan. Hän olisi ollut pakotettu antautumaan maailman melskeeseen olemassa-olonsa puolesta, mutta silloin oli _hän_ tullut — vapauttaja.

Isännöitsijä Rudman oli nimittäin kuollut ja kaikkien hämmästykseksi oli hän suurissa veloissa. Kaikki omaisuus meni vasaran alle ja Maria katseli tulevaisuuttaan synkkänä, hänen täytyi ruveta hankkimaan itse elatuksensa jollakin tavoin, mutta miten?

* * * * *

Niin oli Maria tullut matkustaneeksi Tukholmaan ja siellä tavannut Karl Askerin ja sitte. — Tämä oli heti mieltynyt häneen ja mennyt hänen kanssaan naimisiin, huolimatta omaistensa kielloista. Hän oli vanhan suku-tavan mukaan koko Askerin suuren omaisuuden holhoja ja lisäksi vielä oli hänellä hyvä paikka samassa yhtiössä, missä isänsä ja isoisänsä olivat olleet. Hän ei siis ollut omaisistaan vähääkään riippuvainen. Useita kertoja oli Maria huomannut, että hänen miehensä omaiset olisivat toivoneet Kaarlolle toisenlaista vaimoa. Mutta hänhän rakasti Kaarloa ja koetti sentähden niin paljon kuin mahdollista ylläpitää heidän kanssaan keskinäistä sopua. — Maria kääntyi nyt katselemaan anoppiansa ja natojansa, jotka tilan ahtauden tähden olivat istuneet sinne tänne laivassa. Hän voi vielä osottaa heille kylmää ystävyyttä, mutta rakastaa heitä, kuten Kaarlo niin monta kertaa oli kehoittanut, sitä hän ei voinut, sillä he olivat häntä niin monta kertaa syvästi loukanneet.

Katsellessaan heitä nyt tuossa tuntuivat ne hänestä melkeinpä vierailta, joiden kanssa hänellä ei ollut muuta yhteistä kuin joukko katkeria muistoja. Uudelleen Maria kääntyi merelle päin ja vaipui entisiin haaveiluihinsa.

Maria ja Erik Bohrman eivät olleet milloinkaan noiden onnellisten vuotten kuluessa lausuneet sitovaa sanaa. He olivat kumpainenkin yhtä mieltä siinä, että lemmen tulee olla jotakin vapaata vapaitten olentojen kesken, joka ei pelosta tai muusta sellaisesta syystä kaipaa sitovaa sanaa ennen kuin sinä päivänä, jolloin he maailman edessä ainaiseksi tulisivat toisensa omistamaan. Tunteitaan koetellakseen he myös sangen harvoin lähettelivät kirjeitä toisilleen. Mutta kun koetusaika oli kulunut ja Erik palasi Upsalasta, korvasi tätä seuraava aika rikkain määrin erossa elettyjen kuukausien kaipauksen.

Onnekas hymy kohousi Maria Askerin kasvoille ja viipyi hetken, kunnes hän vihdoin nojasi molemmat kyynärpäänsä laivan reunustaan ja peitti käsillään kasvonsa.

Oli lauha kevätilta, kolme kuukautta hänen isänsä kuoleman jälkeen. Hauta saa meidät usein unohtamaan vanhan kaiheen ja niin oli Maria kerran käynyt Erikin äidin luona. Sinä päivänä oli aurinko ja kevätilma houkutelleet hänen muuttamaan ulkoilmaan erään puutarhasohvan ja siinä hän nyt istui käsitöineen. Silloin hän toisen kerran näki Erikin äidin tulevan sisään kotinsa portista. Maria nousi ja meni häntä vastaan, hänen sydämensä sykki rajusti, tuntui kuin hän olisi aavistanut tai pelännyt jotakin. Miksi tuli rouva Bohrman tänään? Mutta hänen levottomuutensa haihtui kokonaan, kun hän näki nuo ystävälliset kasvot ja niiden hyväntahtoisen hymyilyn — samanlaisen kuin Erikin — ja kuuli hänen sointuvan äänensä:

— Miten pikku Mari jaksaa tänään? On kai ikävää olla näin yksin. — Hän kosketti kädellään kevyesti ja miellyttävästi Marian poskea. — Tule istumaan tänne! — Rouva Bohrman osoitti paikkaa, jonka Maria äsken oli jättänyt. — Minulla on hiukan puhumista kanssasi.

He istuutuivat ja rouva Bohrman alkoi ystävällisin sanoin kuvailla Marialle, ettei hänen — itsensä ja Erikin tähden — pitäisi toivoa Erikiä. He olivat kumpainenkin niin nuoria, vuosien vieriessä he tulisivat vakaantumaan ja muuttumaan ja rouva Bohrman sanoi voivansa vakuuttaa, että Maria kyllä löytää kodin aikoja ennen kuin Erik voi hänelle sellaisen tarjota. Ja rouva Bohrman toivoi koko sydämestään, että Maria pian saisi oman onnellisen kodin.

— Minä tiedän, että olette unelmoineet toisistanne, Erik ja sinä, pikku Mari, mutta se on vain ollut pientä haaveilua, ilman syvempää tunnetta, sellaista, jolle yhteiselämä on rakennettava. Tiedätkö. Mari... tuollainen... on vain _haaveilua_... Sellaista olemme jokainen kokeneet. Eikö Mari usko sitä? Se on niin luonnollista nuorena. Nuoruus, kevät ja ihanan maaseudun elämä — kaikki ne ovat haihtuvan haaveilun herättäjiä.

Ja rouva Bohrman puhui ystävällisin sanoin Marian tulevaisuudesta. Hän piti Mariasta niin sanomattoman paljon ja oli sen vuoksi kirjoittanut Tukholmassa oleville sukulaisilleen pyytäen heitä toimittamaan Marialle jotakin paikkaa. Tänään juuri oli hän saanut kirjeen, joka toi iloisia uutisia. Eräässä vakuutusyhtiössä oli paikka avoinna ja jos Maria vain tahtoisi, voisi hän neljäntoista vuorokauden kuluttua ottaa sen vastaan. Mutta... hänen olisi seuraavana päivänä annettava ratkaiseva tieto, sillä rouva Bohrmanin tulisi heti lähettää vastaus Tukholmaan.

— Pikku Mari, — rouva Bohrman puristeli sydämellisesti hänen kättään, — jos tahdot seurata vilpittömän ystäväsi tarjousta! Ajattele vain tulevaisuuttasi, sillä sitä sinun _täytyy_ ajatella, niin oudolta kuin elämän taistelu saattaa siihen tottumattomasta näyttääkin. Elämä ei ole leikkiä, pikku Mari, se on kivikovaa todellisuutta, ja tehtävät sen koulussa ovat usein suuret ja vaikeat, mutta lujalla tahdolla saavutetaan melkein _kaikki_ — paina mieleesi se — _kaikki!_ Ja jos sinulla nyt on luja tahto, et seuraa tunteittesi vaan järkesi ääntä. — Rouva Bohrman nousi lähteäkseen. Huomenna tulen kuulemaan vastaustasi.

— Ei, kuulkaa se nyt! Tietysti minä lähden. Onhan neljässätoista vuorokaudessa aikaa valmistella. — Marian ääni oli masentunut ja soinnuton.

— Kas niin... se on oikein. Arvasinhan sen. — Rouva Bohrman kohotti Marian kasvoja ja katsoi häntä silmiin. — Maria Rudman on kunnon tyttö, jolle minä toivon _kaikkea hyvää_. Hän kumartui ja suuteli Marian hienoa poskea, samaa poskea, jota hänen poikansa huulet niin monta kertaa olivat koskettaneet.

Ja tuntui kuin olisi tämä suutelo leimauttanut eloon kaikki muistot, joille Maria oli rakentanut nuoruutensa ja kuumaverisen luonteensa voimalla koko tulevaisuutensa ja elämänsä onnen. Olivatko nuo muistot nyt reväistävät pois ja tuomittavat kuolemaan. Hän heittäytyi polvilleen rouva Bohrmanin eteen, hehkuvilla kasvoillaan melkein raju ilme ja vapisevat kädet ristiin puristuneina kohotetut ylös.

— Älkää menkö... älkää menkö! — pyysi hän värisevällä äänellä. — Tahtoisin vielä tuokion puhua kanssanne. Oi, lähettäkää tieto, että saan vielä kerran, viimeisen kerran, puhutella _häntä_. Sitte lähden mielelläni maailmaan — minne hyvänsä. Mutta ennen _en voi_... Sanoitte äsken, että välillämme on ollut ainoastaan — haaveilua. Oi, jos tällä hetkellä voisitte katsoa sydämeeni, näkisitte, että lempeni on juuri sellainen lämmin, syvä tunne, jolle voin kokonaisen elämän rakentaa. Jos _hänen_ tunteensa on ollut toisenlainen, ajankuluke, haaveilu vain... oi, minä annan niin mielelläni hänelle sen anteeksi. En pyydä häneltä mitään... en mitään muuta kuin kerran vielä saada kohdata häntä... yhden ainoan kerran vain. Oi, miten saattaisitte.... te, joka näytätte niin hyvältä... miten _voisitte_ kieltää minulta tämän? — Hän oli puhunut hengähtämättä, nopeasti ja kuumeenomaisesti.

Rouva Bohrman katseli edessään olevaa hentoa olentoa, jonka kasvojen jokaisesta piirteestä rajaton epätoivo kuvastui, ja se järkytti hänen sydäntään. Silmäkulmassa kimmelsi kyynel hänen koettaessaan nostaa ylös polvistunutta neitoa.

— Lapseni, en luullut, että tunteesi juuret olisivat niin syvät. — Hän istui ruohikkoon Marian rinnalle ja piti hänen edelleen ristiinpuristettuja käsiään omissaan. Tuokion kuluttua hän alkoi uudelleen puhua, tuntui kuin olisi hän tuossa hetkessä kamppaillut taistelun sydämen ja järjen välillä. Vihdoin painoi hän Marian pään rintaansa vasten ja silitteli tytön polttavaa otsaa. Pikku Mari, tyttöseni, koeta nyt ymmärtää minua. Etkö huomaa, että repisit auki vanhoja haavojasi, jos täyttäisin pyyntösi. Ei, antakaamme haavoille rauhaa, niin ne pian paranevat. Eihän Erik voi mennä naimisiin kahdenkymmenen ikäisenä — ja sinä olet neljä vuotta nuorempi. Olisihan sinun vallan turhan päiväistä odottaa häntä. Jos tyynesti ajattelee asiaa, ei voi tulla muuta kuin yhteen ja — usko minua — paraimpaan tulokseen. — Rouva Bohrman suuteli Mariaa vielä kerran ja poistui.

Mariakin oli noussut, ja molemmat naiset seisoivat toistensa edessä kuin valmiina taisteluun. Nuoren tytön silmissä oli eloton, toivoton loiste.

— Ei _voidakaan_ tulla muuhun johtopäätökseen, sen olen jo kauvan aavistanut, huudahteli hän katkonaisin lausein, kun äidin sydän on luonnotonta itsekkäisyyttä täynnä. Ja siksi _voidaan_ menetellä noin raatelevan sydämettömästi. Mutta en tahdo enää kerjätä teiltä armomuruja. — Hän kohotti äänensä ja huusi: Kuulkaa nyt kaikki, jotka voitte ja tahdotte... Erik Bohrman _on tuleva_ omakseni... hän _on tuleva_ niin totta kuin laupias jumala on taivaissa... Minä uhraan viimeisen veripisarani voittaakseni hänet.

Rouva Bohrman loi pitkän katseen edessään seisovaan tyttöön, jonka silmät loistivat sisällisestä tulesta ja jonka posket paloivat. Sitte hän lähti sanomatta sanaakaan.

* * * * *

Tätä lähinnä seuraavina päivinä oli Maria viimeisten tapahtumain johdosta sekä levoton että mielipahoillaan. Hän huomasi menetelleensä suuressa määrin ymmärtämättömästi ja itseään vähääkään hillitsemättä. Mutta se kaikki oli tapahtunut niin hetkessä ja rajun tunteen vallassa, ettei sitä voinut suistaa. Luonnollisesti ei hän uskonut, että rouva Bohrman tämän jälkeen edes ajattelisikaan hänen tulevaisuuttaan. Hän kirjoittikin itse muutamalle tuttavalleen Tukholmassa pyytäen tätä toimittamaan asunnon siksi aikaa kuin hän suorittaisi kauppakoulun kurssin. Sitte aikoi hän hankkia paikan itse jossakin konttorissa. Mutta joku päivä rouva Bohrmanin viimeisen käynnin jälkeen Maria sai puheenalaisen vakuutusyhtiön tirehtööriltä ystävällisen kirjeen, jossa hänet lausuttiin uuteen paikkaansa tervetulleeksi. Maria mietti hetkisen kuinka olisi meneteltävä, mutta pian epäsi hän tarjouksen. Hän päätti lujasti menetellä niin, ettei milloinkaan tarvitsisi rouva Bohrmania kiittää tulevaisuudestaan. Tällävälin valmistautui hän kuitenkin matkustamaan toukokuussa Tukholmaan ja otti kiitollisuudella vastaan isänsä ystävän insinööri Westerin tarjouksen, jossa tämä pyysi häntä luokseen asumaan muutamiksi kuukausiksi, kunnes hän ehtisi suorittaa kauppakoulun kurssin ja saisi paikan jossakin konttorissa.

Maria olisi mielellään ottanut rouva Bohrmanilta jäähyväiset, ennenkuin ainaiseksi lähtisi syntymäseudustaan, mutta hän ei uskaltanut. Hän ei tiennyt, mitä rouva Bohrman ajattelisi silloin hänestä. Huolimatta äskeisestä tapauksesta ei Maria tuntenut häntä kohtaan hituistakaan vastenmielisyyttä — päinvastoin. Hän tiesi kyllä, että rouva Bohrman juuri oli särkenyt hänen nuoruutensa toiveet, mutta sittekin ikävöi hän häntä ja halusi saada puhutella. Ja kaikki tämä _ainoastaan sentähden_, että Erikin äidillä oli poikansa äänen lumoava sointu, milloin hän puhui, silmissä samanlainen sametinhieno loiste ja huulilla yhtä herttainen hymyily. Maria rakasti häntä — kaikesta huolimatta — ainoastaan sentähden, että hän oli kasvattanut, hoitanut, valvatellut sellaisen lapsen kuin Erik oli.

Muutamia päiviä ennen matkalle lähtöään Maria järjesteli huoneessaan tavaroita suuriin matka-arkkuihin. Silloin tuli palvelustyttö ilmoittamaan, että luutnantti Elving pyytää saada hetkisen puhutella häntä; hän odottaa ulkona puutarhassa. Marian posket punastuivat kuin kuumeessa hänen kiireesti pukeutuessaan ja mennessään luutnanttia tapaamaan. Hän aavisti jotakin ja se teki mielen niin kumman rauhattomaksi. Luutnantti Elving oli aina ollut hänen vakinainen kavaljeerinsa kaikissa huvitilaisuuksissa paikkakunnalla. Hänen isänsä oli tuomari ja asui parin penikulman päässä täältä. Molemmat perheet seurustelivat paljon toistensa kanssa varsinkin rouva Rudmanin eläessä, eikä Marialta jäänyt huomaamatta, että vanhemmat usein tarkoituksenmukaisella leikillä suunnittelivat heidän tulevaisuuttaan. Marian huulilla leikitteli omituinen hymyily hänen astellessaan puutarhaan.

Luutnantti Elving tuli häntä vastaan, eleganttina kuten tavallisesti ja tehden niin nöyrän kumarruksen, että se liikutti Marian sydäntä.

— Anteeksi, että häiritsen, mutta en voinut olla sanomatta teille jäähyväisiä. — Hänen äänensä oli matala ja hillitty, mutta pohjaton kaiho värähteli sanojen välistä.

Maria ojensi hänelle ystävällisesti kätensä.

— Kiitos! — sanoi hän lämmöllä. — Meillä on paljon yhteisiä muistoja.

— Hyvin paljon! — Luutnantti Elving piirteli kepillään kuvioita käytävän hiekkaan.

— Ja nyt lähden minä kokonaan outoihin, uusiin oloihin, niinkuin tiedätte. Minun täytyy avaraan maailmaan — taistelemaan sen melskeissä toimeentuloni puolesta niinkuin kaikki muutkin.

Oh, ei, ei! — Luutnantti Elving nojautui puun runkoa vasten ja painoi keppinsä kärjen syvälle maahan. Maria istui tahdottomana ruohopenkereelle hänen viereensä.

— Eikö? — sanoi hän hiljaa, melkein samanlaisella äänellä kuin luutnantti Elving. — Luuletteko, että olen pahoillani siitä? Oh, päinvastoin! Minä ikävöin sinne kauvas maailmaan, kovassa työssä unohtamaan menneisyyden, joka on tehnyt minut horjuvaksi ja heikoksi. Minä rakastan elämän riehuntaa ja toivon siellä voivani riistää kaikki menneisyyden muistot rinnastani pois.

Nuori mies katsoi kummastuneena Mariaa kuullessaan hänen huuliltaan tuollaisen tunteenpurkauksen, mutta luuli sen aiheutuvan hermojen jännityksestä, jonka lähestyvä eronhetki tuottaa. Hän alkoi puhua miehekkäitä sanoja ja oli kuin hänen sisimmät tunteensa olisivat virranneet joka sanan mukana.

— Te puhutte suuren maailman elämästä noin ihastuneena ja toivorikkaana vain siitä syystä, ettette koskaan ole kokenut sitä. Se on teistä kuin satumaailma, jonne mielenne halaa, mutta josta kauhulla käännytte pois, jos kuten minä saatte tuntea sen pimeitten ja valoisien puolten jyrkät vastakohdat. Jos tietäisitte, miten paljon siellä on ulkokultaisuutta ja mädännäisyyttä, niin inholla sanoisitte sille ainaiset hyvästit. Uskokaa minua, asia ei ole _niin_ kuin te sen kuvittelette. Te ette voi unohtaa Norlantia, vaan ikävöitte piankin tänne takaisin.

— Sitä en luule. — Marian ääni oli rohkeudeton.

— Mutta minä _tiedän_ sen. — Luutnantti Elving lausui erikoisella painolla tämän. — Teillä ei ole kokemusta — kuten minulla. Ja sen vuoksi...

— hän siirtyi niin lähelle tyttöä kuin mahdollista, — sen vuoksi olen tullut pyytämään, ettette matkustaisi pois, vaan jäisitte tänne — minun luokseni.

Nyt se oli sanottu. Maria oli istunut liikahtamatta katsellen kauvas metsään. Luutnantti Elving koetti vetää häntä luokseen ja jatkoi vapisevalla äänellä:

— Jääkää tänne. Minä rakastan teitä. Tunteeni teitä kohtaan syntyi jo lapsena yhdessä leikkiessämme ja se on vakaantunut yhtä rintaa ruumiillisen ja henkisen kehitykseni kanssa. Minulla ei tietystikään ole vielä teille paljoa tarjottavana, mutta minulla on rohkea mieli ja kaksi vahvaa kättä, jotka voivat tehdä _kaiken_ teidän parhaaksenne. Maailma on kohta aukaiseva tiensä minulle ja... siihen asti vanhempieni koti olisi avoimena teille. Heidän suurin ilonsa olisi saada teidät tyttärekseen. Katsokaa minuun... noin, niin juuri olen kaihoten toivonut teidän kerran katsovan silmiini!

Maria loi häneen katseen, joka säteili myötätuntoa, — näki lemmen leimuavan nuoren miehen uskollisissa, sinisissä silmissä ja kasvojen joka piirteessä tuskaisen rukouksen. Marian valtasi hetken voimakas ikävä, hän tahtoi painaa päänsä hänen rintaansa vasten, tuntea rakastavan sydämen sykinnän ja unohtaa, unohtaa! Tunsihan hän lapsuudesta asti tämän jalon nuorukaisen, miksi ei hän voisi uskoa tulevaisuuttaan hänen käteensä ja lähteä hänen rinnallaan elämän taipaleelle? Hän toivoi niin, mutta ei _voinut_ sitä. Ja kuitenkin oli hänellä koko ajan mielessään himmeä aavistus, että se tuottaisi onnen... Rinta aaltoili hetken, mutta sitte peitti hän käsillään kasvonsa ja purskahti rajuun itkuun.

Luutnantti Elving painoi hänen päänsä rinnalleen.

— Älkää itkekö, — sanoi hän hiljaa, — älkää itkekö!

Maria jäi tuokioksi samaan asentoon.

— Minä tahtoisin niin mielelläni, mutta en voi, — kuiskasi hän.

Tuntia myöhemmin erosivat he. Luutnantti Elving tarttui neitosen käteen.

— Kahden vuoden kuluttua palaan luoksenne ja tänä aikana ei toivo ole mielestäni milloinkaan väistyvä. Muistakaa minua joskus! — Hän puristi Marian molempia käsiä, suuteli niitä tulisesti ja poistui.

Muutamia päiviä tämän jälkeen matkusti Maria Tukholmaan.

* * * * *

Ensimäisellä viikolla pääkaupungissa ollessaan kohtasi hän jo Karl Askerin. Tämä oli kirjanpidon opettajana siinä kauppakoulussa, missä Maria alkoi opiskella. Hän kiintyi heti "reippaaseen, hauskaan norlannittareen" ja ilmaisi tunteensa kaikilla mahdollisilla keinoilla. Karl Asker oli erittäin kiltti ja hyväntahtoinen opettaja ja kaikkien Marian tovereitten suosikki. Tämän vuoksi ehkä kauppakoulun tytöt hiukan kadesilmin näkivät, miten herra Asker jakeli suosiotaan Marialle vielä paljon suuremmassa määrässä kuin muille.

Mutta mikä enemmän ihmetytti heitä oli se levollisuus, millä Maria otti vastaan kaikki Karl Askerin sydäntunteiden ilmaukset. Hän järjesteli pikku tanssiaisia, joissa Maria oli illan sankarittarena, kutsui ajelemaan ja pani toimeen huvimatkoja kaupungin läheisyyteen — kaikki ainoastaan huvittaakseen Mariaa. Ja ne nuoret naiset, jotka eri tilaisuuksissa joutuivat olemaan "förkkelinä," näyttelivät mielellään tätä osaa saadakseen vain olla huvitilaisuuksissa mukana.

Aluksi Maria toisinaan hylkäsi Karl Askerin tarjoukset, mutta huomattuaan selvästi, miten tämä siitä oli pahoillaan, suostui hän useimmiten niihin. Niin hän vähitellen tottui tähän elämään, sen vaihtelevaisuus alkoi yhä enemmän viehättää uutuudellaan Norlannin yksinkertaisissa oloissa kasvanutta tyttöä. Ja eräänä päivänä, muutamia viikkoja siitä, jolloin hän sai loistavan todistuksen kauppakoulusta, havaitsi hän ihmeekseen, että tämä kaikki oli kovin kaavamaista ja nyt valtasi ikävä hänet muistellessaan sitä elämää, jota kuusi kuukautta sitte oli viettänyt. Silloin tuli hänen elämänsä kriitillinen aika.

Hän oli tullut Tukholmaan loistavilla tulevaisuuden toiveilla rakennettuaan Norlannissa taivasta tavoittelevia tuulentupia. Mutta kokemus osoitti, että ne _jäivätkin_ vain _tuulentuviksi_. Maria haki useampia paikkoja, mutta kaikki ne olivat täytetyt tai oli niihin niin monta hakijaa, ettei hänen todistuksiaan juuri liene huomattu. Hän huomasi kohta syyn olevan siinä, ettei ollut ketään, joka häntä olisi suosittanut tai muuten antanut tietoja. Tukholmassa on niin paljon sekä mies- että etenkin naispuolisia paikanhakijoita, ettei parhainkaan todistus läpäise ilman luotettavia suosituksia. Jokainen hukkaan mennyt hakemus oli ankara isku Marialle ja juuri uudenvuoden lahjaksi sai hän sanoman, joka särki vielä jälellä olevan rohkeuden. Hänen isänsä pesänselvittäjä ilmoitti, ettei Maria enää voinut saada kotoaan rahoja, sillä isännöitsijä Rudmanin omaisuus oli nyt lopullisesti kuivunut kokoon. Sinä päivänä Maria ensi kerran oli epätoivon kiirastulessa. Hänen nuori mielensä ei ollut vastoinkäymisiin tottunut, ja nyt seisoi hän yksin, koditonna avarassa maailmassa ilman keinoa, millä elättäisi itseään — mitä oli tehtävä?

Tammikuun kalpea aurinko loi säteensä lumiselle kadulle, ilma oli niin raikas ja kevyt, että Marian mieli teki hengittämään sitä rintansa täydeltä. Se epäilemättä voisi rauhoittaa hänen sielunsa epäsointua. Hän pukeutui kiireesti ja lähti pitkälle kävelymatkalle, sillä hän tahtoi saada olla yksin ja rauhassa itkeä pois mielensä kalvava katkeruus. Hän mietti kävellessään luutnantti Elvingin sanoja: "Te ikävöitte takaisin niin pian kuin olette tullut sinne, uskokaa minua." Niin, hän ikävöi sinne, Norlannin ihaniin, laajoihin metsiin, joiden humina oli lääkitsevää balsamia uupuneille hermoille — oi, miten kaihosi hän sinne! Ja Elvingin lämmin, hauska ja valoisa koti! Kaikessa oli vanhanaikaisuuden ja luontaisuuden puhdas leima. Tuntui kuin perheenjäsenten välillä siellä olisi erikoisen lämmin ja sydämellinen suhde — toisenlainen kuin muualla. Ja tämän kodin oli hän voinut... Oi! Hänen täytyi ponnistella kyyneleitä vastaan. Rauhoituttuaan alkoi hän tyynemmin verrata kotiseudun ja Tukholman oloja toisiinsa. Kuninkaanpuistossa näki hän Karl Askerin tulevan vastaansa. Maria tunsi vastenmielisyyttä ja hiukan pelkoakin tietämättään miksi, mutta toivoi huomaamatonna pääsevänsä pujahtamaan syrjäkäytävälle. Mutta Karl Asker oli jo etäällä huomannut hänet ja pian kuului iloinen: "Hyvää päivää, pikku neiti" vallan hänen vieressään. Maria kääntyi ojentaen kätensä.