Part 9

Udolphon mysteriot ovat tosiaankin joskus sangen salamyhkäisiä. St. Aubertin jo ennen mainittu kielto, ettei Emily hänen kuoltuaan saa lukea tuossa pienessä lippaassa olevia kirjeitä, panee sekä Emilyn että lukijan uteliaisuuden kovalle koetukselle, mutta hän — ei lukija — kestää sen: Emily polttaa isänsä kuoltua kaikki hänen kirjeensä, edes vilkaisemattakaan niihin. Tästä kepposesta jää lukijan mieleen itämään harmistunutta uteliaisuutta, joka saa kuvittelemaan jos mitä salaperäisyyksiä, ja tämä uteliaisuus kasvaa kasvamistaan, kun sitä ei satojen sivujen varrella ollenkaan tyydytetä, kunnes vasta lopulla ja melkoiseksi pettymykseksi selviää, etteihän niissä mitään erikoisempaa ollutkaan: kirjeet sisälsivät vain vainajan lemmenasioita, joilla ei ole kertomukselle itselleen sanottavaa merkitystä. Ne olivat siis toimittaneet jonkinlaisen juonikepposen virkaa ulkonaisen mielenkiinnon ja uteliaisuuden herättämiseksi.

Siinä nunnaluostarissa, jossa St. Aubert kuolee, kuuluu usein öisin ihmeellistä kitaransoittoa. Kukaan ei muka tiedä, kuka soittaja on, eikä häntä ole milloinkaan nähty. Väliin kuuluu soiton ohella niin suloista ja surumielistä laulua, että todellakin tuntuu, kuin olisi tässä jotakin yliluonnollista kyseessä. Usein soitto lakkaa juhlallisten ja vakavien sointujen jälkeen, kohoaa taas "surumieliseen sulouteen", ja raukeaa vihdoin loppusäveleeseen, joka tuntuu "saattavan kuuntelijan sielun taivaaseen". Tämäkin ihme saa kuitenkin lopuksi luonnollisen selityksen: soittaja on eräs vähämielinen nunna, Signora Laurentini, joka oikeastaan on Udolphon linnan laillinen omistajatar. Hänen salaperäinen katoamisensa oli aiheuttanut huhun, että Montoni oli murhannut hänet, ja tätä huhua ovat omiaan vahvistamaan linnan vanhan hovimestarin salaperäiset, tietävän näköiset lausahdukset, ja eräs kammottava, verhottu maalaus Udolphon linnassa.

Vaellellessaan ikävissään linnan autioissa saleissa ja käytävissä Emily näkee eräässä huoneessa taulun, joka on peitetty mustalla silkkiverholla. Tämä tietysti herättää hänen huomiotaan ja uteliaisuuttaan, ja häntä haluttaa poistaa verho nähdäkseen, mitä alla oli, mutta hän ei uskallakaan. Ja paikalle saapunut, kielevä kamarineito Annette huudahtaa: "Pyhä neitsyt, mitähän tämä merkitsee! Tämä on nyt varmaankin se taulu, josta minulle kerrottiin Venetsiassa". Nyt lukijakin tulee uteliaaksi ja rupeaa sivu sivulta jännittyneenä odottamaan taulun salaisuuden paljastumista. Sattuvasti kuvaa tätä uteliaisuuden heräämistä _Jane Austen_ kirjassaan _Northanger Abbey_. "Oletko jatkanut Udolphon lukemista?" kysyy Isabella. "Kyllä, rupesin lukemaan sitä heti herättyäni, ja olen nyt päässyt mustaan verhoon saakka", vastaa Catherine. "Sepä hauskaa", sanoo Isabella, "enpä ikinä maailmassa kertoisi sinulle, mitä sen alla on. Etkö ole aivan hurjan utelias?" "Olenpa varmasti!" vastaa taas Catherine, "mutta älä kerro kuitenkaan, älä millään ehdolla. Olen varma siitä, että siellä on luuranko, Laurentinin luuranko. Voi, voi, kuinka pidän siitä kirjasta". Eräänä yönä sitten Emily kokoaa kaiken rohkeutensa ja kohottaa verhoa, mutta pudottaa sen kauhistuneena samalla takaisin ja pakenee pois. Mikä häntä siinä säikähdytti, sitä ei taaskaan sanota. Vasta aivan kirjan loppuselvityksessä kerrotaan, ettei verhon alla ollutkaan mitään maalausta, vaan seinässä olevassa syvennyksessä vahasta tehty ihmisen kuva, ruumis, joka oli puettu käärinliinoihin. Ruumiin kasvot olivat puoleksi mädäntyneet ja matojen syömät, joita oli näkyvissä kasvoilla ja käsissä. Tämä katoavaisuuden muistuttaja oli Udolphon suvun täytynyt hankkia linnaansa rangaistukseksi jostakin kirkkoa vastaan tehdystä rikoksesta. Sen pituinen oli siis lopuksi kertomus tuosta kamalasta, mustalla silkkiverholla peitetystä kuvasta, jolla ei ole kirjassa mitään muuta merkitystä kuin herättää jännitystä ja salaperäistä tunnelmaa varsinaisen juonen ulkopuolella.

Vieläkin eräitä esimerkkejä Radcliffen menettelytavoista. Montoni aikoo kertoa ystävilleen tarkemmin signora Laurentinin katoamisesta ja aloittaa: "Koska tuon tapahtuman yhteydessä on eräitä erikoisia ja salaperäisiä seikkoja, kerron ne..." "Kerron ne", kuuluu silloin jostakin outo ääni toistavan hänen sanansa. Seurue säpsähtää, mutta Montoni ei välitä, vaan yrittää jatkaa. "Kuulkaa siis, mitä aion sanoa..." "Kuulkaa", toistaa ääni taaskin hänen sanansa. Nyt seurue hajaantuu pelästyneenä ja lukijakin on hiukan ymmällä, mitä tästä kaikesta ajattelisi. Hän on jo aikaisemmin tullut vanhan hovimestarin hymähdyksistä epäilleeksi, että Montoni nähtävästi on murhannut linnan oikean omistajan, signora Laurentinin, ja tahtoo nyt kertomuksellaan hälventää häneen itseensä kohdistuneita epäluuloja, kun Laurentinin haamu puuttuukin asiaan. Tahi saattoi ääni olla kaikua, tahi vain Montonin pahan omantunnon kuiskaus. Tapahtumassa ei kuitenkaan ole mitään yliluonnollista, vaan oli äänen alkusyynä eräs karkaamaan päässyt vanki, joka harhaillessaan linnassa oli salakäytävää myöten joutunut sen huoneen seinän taakse, jossa seurue oli; hän se siellä tyrannia säikähdyttääkseen kertasi tämän sanoja haamun äänellä. Montoni ei ole mitenkään syypää signora Laurentinin katoamiseen, mitä rikoksia hänellä muutoin tunnollaan lieneekin. Tämän tempun oli Radcliffe oppinut Walpolen Salaperäisestä äidistä, jossa salamyhkäinen, mutta luonnollisen selityksen saava sanakertaus säikähdyttää vehkeileviä munkkeja.

Öisin ilmestyy Udolphon muureille merkillinen henkilö. Sotilaatkin ovat hänet huomanneet, mutta eivät ole häntä puhutelleet. Hänestä kerrotaan niin kuiskailevassa äänilajissa, että lukijan aina yliluonnollista ja outoa halajava mielikuvitus lähtee väärille teille haaveilemaan vaikka mitä. Mutta taaskaan ei ole mikään sellainen kysymyksessä, vaan ainoastaan tavallinen vanki, joka yön hiljaisuudessa, vartijansa luvalla, varustautuu ulos saamaan raitista ilmaa.

Radcliffen kirjoista on sanottava, että ne todellakin kykenevät herättämään romanttista kauhujännityksen tunnelmaa, mutta kuitenkin siten, että lukija pelkää jotakin, joka on mahdollisesti tulossa, enemmän kuin sitä, mitä sitten todella tapahtuu. Tämä jälkimmäinen on sitä laatua, ettei se riitä tyydyttämään herätettyä ennakkotunnelmaa, ja siksi on lopputulos heikko. Hänkään ei siis keksinyt menettelytapaa, joka vaikuttaisi loppuun saakka eheältä ja onnistuneelta.

15

Taaskin herää kysymys, mistä sitten nämä kirjailijat tulivat keksineeksi yliluonnollisen aineksen käytön, aiheuttaneeksi "ihmeen uudelleen syntymisen"[65] Englannin kirjallisuudessa? Vastausta etsittäessä on muistettava Walpolen ja Reeven jo mainittu kirjallinen ohjelma, tarkoitus yhdistää näissä teoksissa "vanha" ja "moderni", jossa he siis tavallaan viittaavat lähteisiinsä. Tuo "vanha" on heille mielikuvia ja muistoja Englannin aikaisemmasta, Elisabethin ajan romantiikasta, jolloin Spenser Keijukaiskuningattaressaan uudisti Arthur-sikermän sadunomaisen ritariromantiikan suurine Caliburn-miekkoineen ja vastaavan suurine kypäreineen, jolloin Shakespeare, kuten niin usein jo olemme nähneet, viljeli romanttisia aineksia myöhäisromantiikalle ratkaisevassa hengessä. Läheisimpänä ja vaikuttavimpana lähteenä on mielestäni Shakespeare, jonka käyttämiin yliluonnollisiin aineksiin luon tässä suppean katsauksen.

Mitä noitiin, pahoihin henkiin ja yliluonnollisiin olentoihin tulee, esiintyy niitä Shakespearen näytelmissä runsaammin kuin missään myöhemmässä kirjallisuudessa. Muistettakoon Myrskyn Ariel, ilmojen henki, joka voi nostattaa tuulen ja palaa Elmon tulena säikähtyneiden merimiesten silmissä; noita Sycorax, joka on karkoitettu kotiseudultaan "moninaisten pahojen tekojen ja peloittavan noituuden vuoksi", ja joka johdattaa mieleen romantiikan ja satujen syöjätär-ilmestykset; ja hänen poikansa Caliban, eläinihminen, runoilijan kammottavan kirkkaasti näkemä eläimellisen alkukannan inhotyyppi. Voittamaton romanttisessa hämyssään ja samalla hienon runollisessa, aavistelevassa elämänilossaan on Kesäyön unelman keijukaisvaltakunta, kuningas Oberon ja hänen unelmahovinsa.[66] Henrik VI:n ensi osassa kuvataan Joan la Pucelle eräänlaiseksi yliluonnollisten olentojen, pahojen henkien, liittolaiseksi, ja ilmestyvät nämä näkyviin hänen manauksestaan. Saman näytelmän toisessa osassa tapahtuu Gloucesterin puutarhassa noitumiskohtaus, jolloin taikurit Jourdain, Bolingbroke ja Sauthwell manaavat saapuville Asmath-nimisen hengen, kyselläkseen häneltä tärkeitä asioita. Taikurien oikea toiminnan hetki on "hiljaisen ja pimeän yön sydän, se yön aika, jolloin Troija sytytettiin, pöllöt huutavat, kahlekoirat ulvovat, henget ovat liikkeellä, ja haamut murtautuvat haudoistaan". Macbethin kammottavat noidat esiintyvät ensin autioromanttisella nummella, ukkosen jylistessä ja salamain iskiessä, laulaen eriskummallisia loitsusäkeitään, ja toisen kerran todellisessa noitaluolassa, keitellen noitakattilansa mustissa mujuissa "tekoja ilman nimeä". Romanttinen velhotunnelma on tässä kohtauksessa mahdollisimman täydellinen, yhtyneenä näyttämön hurjaan ja kolkkoon yövalaistukseen. Kuvaus apteekkarin myymälästä Romeossa ja Juliassa on omiaan johtamaan mieleen romantikkojen taikalaboratoriot: "Ja hänen köyhässä myymälässään riippui kilpikonna, täytetty alligaattori ja muiden rumanmuotoisten kalojen nahkoja"; Macbethin noitain tarveaineluettelo on aivan vertojaan vailla.

Näitä tällaisia aineksiahan ei esiinny nyt käsiteltävänä olevissa teoksissa, mutta myöhemmässä romantiikassa, sen tulevan realismin aikana, niillä on merkitystä kauhu-interiöörien kalustamisessa. Mitä sitten haamuihin tulee, jotka ovat tässä lähempänä, on Shakespeare niidenkin esittäjänä ja koko haamutradition tuntijana ilmeinen mestari. Windsorin iloisista naisista käy selville, että oikea haamuhetki on klo 12-1 yöllä. Kappaleessa Verta verrasta painuu mieleen "yön raskas ydinhetki", "kuollut keskiyö", ja jylhää tunnelmaa kohottaa keskustelu mestauksista ja pyövelin esiintyminen apulaisineen. Kuningas Rikhard III:ssa ilmestyvät nukkuvalle Rikhardille kaikkien hänen murhaamiensa henkilöiden haamut, ennustaen hänelle tuhoa tulossa olevassa taistelussa. Herättyään tuskallisesta unestaan hän valittaa: "Oi pelkuri omatunto, kuinka kidutat minua. Kynttilät palavat sinisellä liekillä. On sydänyö. Kylmä kauhun hiki kohoaa vapisevalle ruumiilleni". Julius Caesarin haamu ilmestyy Brutukselle ratkaisevan taistelun aattoyönä. Macbeth henkilöllistyttää rikollisen omantuntonsa synnyttämän kauhukuvan Banquon haamuksi, puhutellen sitä keskellä juhlaa: "Pois näkyvistäni! Maa sinut kätkeköön! Luissasi ei ole ydintä, veresi on kylmää ja tuijottelevista silmistäsi ei kuvastu mitään ajatusta". Ja mitäpä on kynttilä kädessään unissaan kävelevä ja käsiensä veripilkuista puhuva lady Macbeth muuta kuin linnojen rikollisen, valkean naisen haamu, joka keskiyöllä vaeltelee verenvikansa näyttämöllä. Tyypillisen kauhuromanttinen on Hamletissa Elsinoren linna kuutamolla, rautapukuisine vartijoineen, jotka pelkäävät haamuja ja kammottavan tunnelmansa vallassa päätyvät siihen kuuluisaan väitteeseen, että maan ja taivaan välillä on enemmän kuin Horation filosofia osaa uneksiakaan. Ja kun sitten saapuu "keskiyön kuollut autius", _the dead vast and middle of the night_, kun kello lyöpi yksi ja Hamletin isän haamu ilmestyy, on kauhutunnelma täydellinen. Saamme tietää, että haamu on kuin ilmaa, haavoittumaton, ja kun kukko laulaa ensi kerran, se katoaa pois kuin "syyllinen sielu peloittavan käskyn kuultuaan" — _a guilty thing upon a fearful summons_. Toisenkin kerran Hamlet näkee isänsä haamun, nimittäin äitinsä luona, jolloin se saapuu häntä varoittamaan. Shakespeare näyttää tarkoin tunteneen yleisen haamu-uskon eri piirteineen ja on käyttänyt sitä hyväkseen. M.m. saamme tietää, että aamun sanomatorvi, kukko, herättää laulullaan päivän jumalan, jolloin yliluonnolliset olennot katoavat. Jouluyönä kukko laulaa koko yön, eikä mikään henki voi silloin olla liikkeellä; jouluyö on siksi terveellinen, kiertotähdillä ei ole pahaa vaikutusta, mikään lumous ei pysty, eikä noidilla ole voimaa. Hamletin toverit kieltävät häntä seuraamasta haamua, koska se voisi houkutella hänet johonkin vaaralliseen paikkaan, siellä muuttaakseen muotonsa ja tuhotakseen hänet. Haamu tahtoo kostaa nimenomaan sen vuoksi, että hänet oli väkivalloin temmattu elämästä "syntiensä kukoistuksessa", katumattomana. Se voi näyttäytyä toisille, mutta olla toisille saman seurueen jäsenille näkymätön, kuten esim. Banquon haamu; ainoastaan myötäsyyllinen, lady Macbeth, saattaa ymmärtää miehensä kauhuntunteen.

Näistä esimerkeistä näkyy selvästi, että haamu oli saanut Shakespearen näytelmissä todella huomattavan sijan, ja oli tullut siten jo aikaisin Englannin kirjallisuudessa tutuksi ja siedetyksi. Ulkomaalainen ei voi olla ajattelematta, muistellessaan sitä osaa, joka haamuilla ja niihin perustuvalla taikauskolla Englannin kirjallisuudessa ja tarinapiirissä on, että siinä saattaa kuvastua pisara muinaiskelttiläisyyden outoa ja pöyristyttävää, neoliittisten kauhu-uskomuksien veriperintöä. Valaisevaa tässä suhteessa on huomata, että merkkejä siitä on nähtävissä sellaisinakin aikoina, jolloin Englannin kirjallisuus oli tietoisesti älyn eduille ja todellisuustunteelle perustuvaa, jolloin mielikuvitus, romantikkojen ihailtu päärunotar, _Fancy_, oli suljettu ahtaaseen häkkiin, uskaltamatta juuri ollenkaan visertää, koska ankara tri Johnson käveli ulkopuolella vartijana kuin kiukkuinen kahlekoira.[67] Niinpä esim. Samuel Richardson, joka kuitenkin aina halusi olla todellisuuden kuvaaja ja hillitä mielikuvitustaan, antaa Pamelan paeta Mrs. Jewkesin luota yöllä, asettaen vanhasta tottumuksesta pakohetken klo 12:ksi, jolloin yö on pimeä ja sumuinen.[68] Samalla tavalla kauhuromantikot lähettävät yön haamuhetkenä nuoren sankarittaren uhkaavaa turmiotaan pakoon. Suuri realisti ja yleisvaikutelmaltaan aivan nykyaikainen kertoja Henry Fielding käyttelee yliluonnollisista asioista yleensä sangen pilkallista kieltä, mutta kompastuu niihin kuitenkin kesken kaiken. Niinpä saamme lukea, että Mr. Allworthyn talolla oli jylhänkomea leima, joka herätti kammoa — _struck you with awe_. Kahdentoista hetki on hänelle usein "peloittava ja haamukas" — _dreadful and ghostly_. Hyvin mieluisia ovat hänelle esim. sellaiset kohtaukset, jolloin joku puetaan valkoisiin, verellä tahrattuihin vaatteisiin, kasvot valkaistaan, oikeaan käteen pannaan miekka ja vasempaan kynttilä; hautausmaaltakaan ei Fieldingin mielestä saattaisi löytää kamalampaa ilmestystä. Haamut huvittavat häntä niin, että hän kirjoittaa "ihmeellisen pitkän luvun yliluonnollisesta", jossa hän koettaa osoittaa, mitkä yliluonnolliset olennot ovat sopivia nykyaikaisten kirjailijain käytettäviksi. Hän myöntää siinä, että ainoat sellaiset ovat haamut, mutta että niidenkin käyttämisessä on syytä olla säästäväinen. Kuutamon kauneuden hän käsittää aivan romantikon tavoin, sillä se on hänestä "sanomattoman ihanaa, erittäinkin sellaiselle mielikuvitukselle, jolla on halua melankolisten ajatusten viljelyyn". Hän kertoo tarinan haamusta, joka pieksi oman, vielä elävän ystävänsä, kuvaa kohtauksen, jolloin ahdistettu nainen pelastetaan metsässä rosvojen kynsistä, ja tulee haaveelliselle tuulelle keskiyöllä kuunnellessaan pöllön huutoa, jolle hän antaa runollisen nimityksen "yön räikeä kuorolaulaja" — _the shrill chorister of the night_. Silloin hän myös saattaa kuulla, kuinka "ajan rautainen luettelo lyö sointuvaa kellometallia, kutsuen haamut yölliselle vaellukselleen".[69]

Mutta Fieldingiin nähden kuitenkin myönnettäköön, että hänen asenteensa oli näihin — kuten useimpiin muihinkin — asioihin keveästi ja iloisesti satiirinen. Tobias Smollettille, Englannin etevälle pikareskikirjailijalle, ne jo ovat vakavampia ja tärkeämpiä; monet kohdat hänen teoksissaan todistavat heräävästä mielenkiinnosta romanttisiin aineksiin. Niinpä säikähtävät Strap ja Roderick Random keskiyöllä heidän huoneeseensa tulevaa korppia, joka, kuten tunnettua, on paholaisen ja noitien kotieläin. Kapteeni Trunnion säikähtää näiden veitikoiden tekemää haamua niin kovasti, että kylmä hiki peittää hänen jäsenensä, hänen polvensa kolkkuvat yhteen ja hiukset nousevat pystyyn. Ferdinand, Fathomin kreivi, joutuu yöksi metsään, jolloin synkkä pimeys sekä paikan hiljaisuus ja yksinäisyys herättävät hänen sielussaan outoja näkyjä. Salamat rupeavat leimahtelemaan, ukkonen jyrisee ja myrsky puhkeaa rankkasateeksi. Saatuaan tietää, että hänen rakastettunsa Monimia on kuollut ja haudattu erääseen yksinäiseen kirkkoon, Rinaldo päättää yöllä mennä hänen haudalleen. Yö sattuu tietysti olemaan "tavattoman pimeä". Tultuaan kirkkoon ja kävellessään sen autioissa holveissa hän kuulee kellon lyövän puolta yötä ja pöllön huutavan läheisillä raunioilla. Hän katsoo "verestävin" silmin seuralaisiinsa pyytäen heitä poistumaan, ja heittäytyy rakastettunsa haudalle, johon jääpi aamuun saakka. Seuraavana yönä hän uudistaa tämän pyhiinvaelluksensa ja joutuu hurmiotilaan. "Näkymättömän käden" soittamat urkujen säveleet herättävät hänet siitä, ja hän huomaa koko kirkon äkkiä tulevan valoisaksi. Tuijottaessaan ympärilleen hän näkee valkoisiin puetun naisen, joka huutaa hänelle "Rinaldo" aivan Monimian äänellä. Hän on aivan sanaton kauhusta, hänen hiuksensa nousevat pystyyn, ja kylmät väreet puistattavat häntä. Mutta hänen ilokseen ja lukijan pettymykseksi ei tuo valkoinen olento olekaan haamu, vaan todellakin itse Monimia, joka oli ollut kuolevinaan ja hautauttanut kuvansa pelastuakseen kreivi Fathomin kourista.[70]

Kuvaus haamuromanttisten ainesten esiintymisestä aikaisemmassa[71] ja samanaikaisessakin kirjallisuudessa paisuisi, jos sen mieli olla täydellinen, laajemmaksi kuin mihin tässä on tilaisuutta. Nimenomaan huomautan, että Percyn ballaadien juuri näihin aikoihin kirjallisuuteen tuoma kansanrunouden haamuromantiikka, jonka vaikutus oli voimakas, joskaan ei nyt käsiteltävänä oleviin kirjailijoihin, on sopivammin esitettävissä tuonnempana, vaikutuksensa selvässä yhteydessä. Osoittaakseni vielä, kuinka luonteenomaista englantilaisille oli tähän ja lähinnä edelliseen aikaan askarrella ajatuksissa ja puheissa haamujen kanssa, mainitsen lopuksi, että Samuel Johnson, englantilaisen vanhoillisuuden ja kaiken sen kansallissankari, mikä sisältyy englantilais-puritaanisen tekopyhyyden mielisanaan "hyve", _virtue_, elämänsä aikana melkoisesti ajatteli haamuja. Tuntuu uskomattomalta, että hän todella pelkäsi Oxfordissa, Shakespearea lukiessaan, Hamletin isän haamua, samoin kuin Graykin sanoo tehneensä ensi kertaa lukiessaan Otranton linnaa. Kuvaavia ovat ne haamuja koskevat keskustelut, joita Johnsonilla ja Boswellilla oli keskenään syödessään hyviä päivällisiään Mitren ravintolassa. Boswell kertoo esim.: "Puhuimme haamu-uskosta. Hän (Johnson) sanoi: Sir, teen eroituksen sen välillä, mitä ihminen saattaa kokea paljaan mielikuvituksensa kautta, ja sen välillä, mitä mielikuvitus ei voi esittää. Otaksutaan, että näkisin jonkun olennon (form) ja kuulisin äänen sanovan: Johnson, olet suuri lurjus, ja ellet kadu, joudut varmasti kadotukseen, silloin, tuntien syvästi oman arvottomuuteni, saattaisin kuvitella nähneeni ja kuulleeni jotakin tällaista, enkä siis uskoisi, että minulle todella olisi ulkopuoleltani mitään ilmoitettu. Mutta jos joku olento ilmestyisi kertomaan minulle, että joku mies on kuollut jossakin määrätyllä hetkellä, eli siis asian, josta en tietäisi enkä voisikaan tietää mitään, ja tämä ilmoitus osoittautuisi kaikilta kohdiltaan jälkeenpäin oikeaksi, olisin siinä tapauksessa vakuutettu, että minulle oli tehty yliluonnollinen ilmoitus". V. 1762 esiintyi Lontoossa, Cock-lanen varrella olevassa talossa, haamu, joka herätti suurta huomiota, ja johon Johnsoninkin väitettiin uskoneen, mikä kuitenkin on perätöntä, kuten Boswell kertoo; Johnson päinvastoin oli niiden joukossa, jotka paljastivat jutussa harjoitetun petoksen. Useita kertoja näin Johnson ja Boswell aivan vakavissaan keskustelevat haamuista ja niiden ilmestymisen syistä, joskus suuremmassakin seurassa; "puhuessamme haamuista", "keskustelun siirtyessä haamuihin", ja muut tätä ainetta koskevien kappaleiden alkusanat Boswellin esityksessä mielestäni kuvastavat sitä, että kysymyksessä oli niinä aikoina sangen yleinen keskustelun aihe.[72]

Haamujen käytön mahdollisuudesta näytelmissä ja yleensä kirjallisuudessa oli Englannissa ollut 18:nnella vuosisadalla teoreettistakin keskustelua — siitä kirjoittivat sekä Addison että Steele Tatlerissa (1709), Spectatorissa (1711-1713) ja Guardianissa (1713). Teatterihaamuja pilkataan. Mikään ei Addisonin mielestä huvita ja kauhistuta englantilaista teatteriyleisöä niin kuin haamu, varsinkin jos se ilmestyy puettuna veriseen paitaan. Usein on haamu pelastanut näytelmän, vaikkapa se ei olisi tehnyt muuta kuin kävellyt kerran näyttämön poikki tahi noussut näyttämön onkalosta ja sanaa sanomatta painunut takaisin jälleen. (Spectator, n:o 44.) Steele arvelee, että Grubstreetin kustantajat pelottelevat hänen taikauskoisia kansalaisiaan tarkoituksellisesti jutuilla murhista, haamuista, ihmeistä ja hirviöistä. "Talven lähestyessä minä tavallisesti loihdin henkiolentoni saapuville ja pidän kummitukseni valmiina pitkiä pimeitä iltoja varten". (Guardian, n:o 58.) Addisonkin arvelee, että näitä eri kauhuja varten voi olla oma sopiva vuodenaikansa, ja että kun niitä käytetään vain runoilijan apuna, niitä ei ainoastaan voi sietää, vaan vieläpä hyväksyäkin. Hamletin haamu on mestarinäyte laatuaan, suoritettu kaikilla niillä keinoilla, jotka ovat omiaan herättämään joko mielenkiintoa tahi kauhua. (Spectator, n:o 44.) Haamukuvauksista hän sanoo, että ne synnyttävät lukijassa laadultaan miellyttävää kauhua. Ne herättävät eloon muiston lapsuuden ajan tarinoista, ja koskettavat jokaisen mielessä olevia salaisen kauhun taipumuksia. Ylipäätään, hän sanoo, olemme varmat siitä, että paitsi meitä maailmassa on paljon muitakin älyllisiä olentoja ja useita lajeja henkiä, jotka ovat toisten lakien alaisia kuin ihmiset. Kun siis jotakin näistä esitetään meille luonnollisesti, emme voi pitää tällaista esitystä kokonaan mahdottomana. Tätä harrastaneiden runoilijain joukosta ovat englantilaiset — Addison sanoo — parhaimmat, ja näistä paras Shakespeare. Mutta se olikin hänen neronsa ansiota. (Spectator, n:o 141.) Näissä rajoissa Addison siis sieti haamuja — nerokkaasti ja luonnollisesti käytettyinä.

Mutta palatakseni asiaan huomautan lopuksi, että haamujen ja yleensä kauhu-aineksen ilmestyminen romantiikkaan oli siis entisten aikojen kirjallisuuden ja ympäristönkin tarjoaman aineksen uudelleen käyttämistä, erona vain se, että se nyt tulee tärkeämmälle, jopa pääsijallekin. Ennenkuin palaan edelleen tarkastamaan Walpolen ja hänen seuraajainsa saavutuksia tällä alalla, mainitsen jonkin sanan heidän lähteistään tässä suhteessa.