Part 10

Walpolen ihmeiden alkuperä on hämärähkö, enkä voi väittää siitä mitään lopullisesti varmaa. Alfonson hauta ja kuvapatsas, jonka nenästä vuotaa verta, muistuttavat mieleen Don Juanin tarinan haudan ja patsaan, joka muuttuu eläväksi.[73] Samassa tarinassa esiintyy myös nimi Isabella. Talvisen tarinan elävä patsas, Hermione, on myöskin, ja ehkä lähemmin, voinut vaikuttaa tällaisen mielikuvan syntymiseen. Ajatellessa Walpolen suurta miekkaa, joka löydettiin Vähästä-Aasiasta, ja sitä kantavaa kulkuetta, tulee mieleen ristiretkien aika, jolloin kertomus on tarkoitettu tapahtuvaksi. Kuten tunnettua, tehtiin silloin muka Antiokiassa ihmeellinen löytö, kun suurimman hädän hetkellä saatiin kaivetuksi maasta Longinuksen pyhä keihäs, ja nimenomaan kuuden jalan syvyydestä. Suurena kulkueena saateltiin keihästä pitkin Antiokian katuja. Huomattava on nyt, että Walpolen miekkakin löydettiin nimenomaan myös kuuden jalan syvyydestä. Ehkäpä Walpole, etsiessään jotakin itämaiden ihmekalua, joutui tieten tahi tietämättään jäljittelemään Longinuksen keihästarua; muistaen kuningas Arthurin suurta Caliburn-miekkaa ja vastaavan suurta töyhtökypärää hän muutti keihään miekaksi. Tuo pieni kuuden jalan yksityiskohta oli kuitenkin niin painunut hänen mieleensä, että se pujahti mukaan hänen esitykseensä, antamaan myöhemmin aihetta siihen epäilykseen, että Walpole on kyllä puhuvinaan suuresta miekasta, vaikka tarkoittaakin oikeastaan Longinuksen keihästä. Tämä otaksuma todistakoon niin paljon kuin voi; Walpolehan saattoi muutenkin puhua kuuden jalan eli siis tavallisen mitan syvyisestä haudasta; asiahan on vähäpätöinen. Gulliverin miekka oli Liliputien kantamana suhteiltaan jättiläismäinen.

Samoin on jättiläiskypärän alkuperästä — erillään siitä, että se alkujaan kuului Alfonson patsaaseen — vaikea tehdä mitään varmoilta näyttäviä johtopäätöksiä. Sehän voi yksinkertaisesti olla loogillinen seuraus miekan suuruudesta, sillä sellaisen kantajalla täytyi tietysti olla muukin varustus saman mukainen. Kirjoittajan mielikuvitusta saattoivat myöskin elävöittää ne monet kuuluisat kypärät, joista kerrotaan antiikin ajoilta alkaen. Pallas Athene esitettiin puettuna kypärään, jossa oli suuri liehuva töyhtö. Arthurin kypärästä jo mainittiin. Ja tokihan on muistettava ritariromaaneista kuuluisa Mambrinuksen kypärä, johon Don Quixoten ihailu kohdistui. Se, jota Don Quixote täksi luuli, ei tosin ollut muuta kuin kyläparturin vaskinen vati, mutta hänen mielestään se oli ihmeiden ihme, tehty muinaisina pakanuuden aikoina satumaisen suuripäistä sankaria varten. Tällainen tosiasiain suurentuminen kirjailijain mielikuvituksessa ei ole harvinaista, kuten tiedetään. Jättäkäämme Walpolen kypärä rauhaan, mutta painakaamme mieleemme sen liehuva töyhtö, jolla osoittautuu olevan sitkeä elinvoima.[74]

Reeven ja Radcliffen aineksia ja niiden alkuperää on aikaisemmin valaistu. Koskettelematta on vain varsinaisesti Radcliffen suuri keksintö, jännitystunteen luominen, joka on enemmän kuin suoranaisen kauhuntunteen herättäminen näiden romaanien pääleimana. Radcliffen menettelytavalle siinä löytyy vanhemmasta kirjallisuudesta esikuvia, nimenomaan Shakespearesta. Hyvänä esimerkkinä on se Macbethin kohtaus, jolloin linnan portilta aivan heti sen jälkeen, kun Macbeth on tehnyt murhansa, rupeaa kuulumaan kovaa ja jatkuvaa koputusta. Katsoja ei voi olla asettamatta tätä jonkinmoisen rangaistusta vaativan tuomiotunnelman yhteyteen, ja kuuntelee sitä yhä lisääntyvän jännityksen vallassa. Se tekee kaikkiin järkyttävän vaikutuksen, josta on osoituksena sekin, että Lady Macbeth muistelee sitä unissa käydessään. Mutta juuri kun jännitys on kasvanut korkeimmilleen, se raukeaakin naurettavuuteen, kun koputtaja, aivan tavallinen ihminen, tulee sisään. Menettelytapa on sama, jota Radcliffe käytti. Tässä on kysymyksessä melodraaman jännitys ja sen tuottamiseksi käytetyt keinot, joita nyt sovitettiin uudenlaiseen romaaniin.[75]

16

Sen johdosta, mitä kahdessa edellisessä kappaleessa on esitetty, on tarpeellista huomauttaa, etteivät nämä romaanit siis ole varsinaisia "haamuromaaneja" siinä merkityksessä kuin tuon nimityksen käyttäminen saattaisi otaksumaan. Haamuthan sittenkin näyttelevät niissä sivuosia. Pääasiana on Walpolella legendamaisen ihmesarjan esittäminen jokapäiväisen elämän yhteydessä, Reevellä jonkinmoisen vanhuus- ja tarinatunnelman luominen, ja Radcliffellä muun ylen runsaan tunnelmoimisen ohella draamallisen jännitystunteen herättäminen. Tämä jännityksen tunne kiristyy hänellä kuitenkin joskus niin korkealle, että siirtyminen varsinaiseen kauhutilaankin tapahtuu.[76]

Kuten aikaisemmin on kerrottu, oli sekä Walpolella että hänen mukaansa Reevelläkin jonkinmoisena kirjallisena ohjelmana "vanhan" ja "uuden" yhdistäminen. Paitsi tapahtumien sijoittamisella menneisyyteen tavoittelivat he tuota "vanhaa" myös kuvatuilla yliluonnollisilla aineksillaan. Tämän johdosta herää nyt kysymys ensinnäkin siitä, kuinka he onnistuivat yliluonnollisten ainesten käyttämisessä, ja toiseksi siitä, missä määrin ja millä keinoin tuo aines yleensä on käyttökelpoista.

Walpole ja Reeve olivat mielestäni oikealla jäljellä siinä, että he käyttäessään yliluonnollisia aineksia eivät pyrkineet heikontamaan ja hävittämään mahdollisesti tekemäänsä vaikutusta millään luonnollisilla selitys-yrityksillä. Käsitykseni on nimittäin se, että yliluonnollinenkin aines on mielikuvitukseen perustuvassa kaunokirjallisessa tuotteessa täysin luvallinen, mutta ainoastaan sillä edellytyksellä, että kirjailija kykenee suggeroimaan lukijan mielikuvituksen valtaansa, s.o. lakkauttamaan järjen arvostelun ja hypnotisoimaan hänet siihen taikapiiriin, jossa kirjailijan oma mielikuvitus työskentelee. Kirjailijalla tulee siis olla voimakas suggestiivinen kyky ja hänen tulee hallita melkoinen määrä suoranaisia rakenteellisteknillisiäkin keinoja tähän päämäärään päästäkseen. Tämä suggestiivisen kyvyn ja tekniikan puute tekee nyt Walpolen ja Reeven tavan käyttää yliluonnollisia aineksia epäonnistuneeksi. Ne tapahtuvat aivan erillään henkilöiden sielunelämästä, välittymättä edes siinä heräävien tunteiden kautta lukijan mielikuvitukseen. Tämä suggestion puute vaikuttaa myös sen, ettei lopputuloksena voi syntyä mitään sielunelämän kauhutilaa, mikä myös edellyttää järjen valvonnan laukeamista ja sielullista jäykistymistä lamauttavan pelon asenteeseen. Mutta lisäpuute olisi ollut, jos he olisivat koettaneet keksiä ihmeilleen joitakin muka luonnollisia selityksiä, sillä tämä olisi hävittänyt senkin vähän vaikutuksen, minkä esim. Walpolen eriskummallisuudet äkillisyydellään ja suuripiirteisyydellään kieltämättä tekevät.

Radcliffen taitavasti rakennettu jännitystunnelma ja koko hänen teknillinen taituruutensa taas osoittaa, että hän oli ymmärtänyt suggestion merkityksen ja käytti sitä paljon ja tietoisesti. Hänen erehdyksensä oli se, että hän suggeroi lukijan vain suggestion vuoksi, ajattelematta, mitä mahdollisuuksia hänellä oli tyydyttää herättämänsä odotukset. Kun hänen mielikuvituksensa ei sitten riitä täyttämään sitä, mitä lukija on aikaisemmin saatettu odottamaan, vaan useimmat arvoitukset selitetäänkin vähäpätöisiksi, luonnollisiksi sivu-ilmiöiksi, on lukijan lopputunnelmana harmillinen, nolo pettymys. Sillä jos suggestiota käytetään niin, että lukijassa herää vakava, esim. johonkin yliluonnolliseen kohdistuva odotus, merkitsee se sitä, että tuo odotus on myös jotenkin tyydytettävä, m.m. siksi, että se on nyt lukijan kiihkeä vaatimus. Radcliffen suggestiivinen voima on toiselta puolen niinkin suuri, että lukija voi äärimmilleen kiristetyn jännityksen ja tilanteen uhan vuoksi joutua jonkinmoiseen kauhutilaan, ja ansaitsevat hänen kirjansa siis jossakin määrin "kauhuromaanien" nimen. Väitän siis, etteivät nämä kirjailijat onnistuneet löytämään lopullisesti pätevää keinoa, millä käyttää yliluonnollisia aineksia, vaikka he kylläkin tekivät siinä suhteessa huomiota ansaitsevia keksintöjä, joista tärkein on suggestio. Kauhuaineksien yhteydessä on vihdoin sopiva mainita näistä romaaneista erillään oleva, Walpolen näytelmässä esiintyvä kauhu-aihe, sukurutsaus. Miestään ylenmäärin rakastava puoliso asettuu tämän kuoltua salaa poikansa rakastajattaren sijaan, koska poika on täydelleen isänsä näköinen, ja synnyttää tyttären, jota hän kasvattaa kasvattityttärenään. Mutta kun tämä tytär ja hänen isänsä, tietämättä sukulaisuudestaan, rakastuvat toisiinsa, jopa menevät naimisiinkin, täytyykin äidin ilmaista kamala salaisuutensa. Näin Walpole heitti esiin tämän luonnonvastaisen aiheen, johon sittemmin romantiikka usein viehättyi. Sen tarkemman käsittelyn jätän tuonnemmaksi, laajemman aineiston yhteyteen.

* * * * *

Näitä näin omituisista ja ympäröivästä elämästä niin kaukana olevista aineksista rakennettuja kirjoja lukiessa tulee usein kysyneeksi, mikä oli niiden tekijäin oma sisäinen suhde tähän heidän romantiikkaansa. Olivatko he itse sen lumon vallassa, jota he koettivat kirjoihinsa saada, vai olivatko he taitavia näyttämöohjaajia, jotka itse pysyen kylminä tietoisesti käyttelivät keinojaan lukijan tunteiden herättämiseksi ja valtaansa saamiseksi? Walpolen elämästä ja harrastuksista tiedämme, että se romantiikka, joka henkii keskiaikaisesta entisyydestä, viehätti häntä, ja että hän teki suuria uhrauksia luodakseen ympärilleen pienoismaailman, joka herättäisi tuota tunnelmaa. Ja vaikka hän ylimyksenä olikin muka halveksivinaan "tavallista kirjailijan ammattia", hän ei kuitenkaan voinut salata sitä, että Otranton linna oli hänelle hyvin rakas. Hän oli kaikesta päättäen pannut tähän pieneen kirjaan enemmän huolta kuin mitä tahtoi näyttää, ja epäystävällinen arvostelu pahoitti häntä kovasti. Hän on sanonut sitä ainoaksi teoksistaan, joka on häntä itseä miellyttänyt, ja hän oli sitä tehdessään antanut mielikuvitukselleen vapaan vallan, kunnes hän oli "kuin tulessa näkyjensä ja mielikuviensa johdosta". Hän on sommitellut sen — hän sanoo — uhmaillen kaikkia sääntöjä, arvostelijoita ja filosofeja, ja juuri sen vuoksi se on hänestä sitä parempi. Hän on vakuutettu siitä, että jonkin ajan kuluttua hänen linna-parkansa kyllä on löytävä ihailijansa.[77] Kaiken tämän johdosta ei voine muuta kuin uskoa, että tuon kuuluisan salonkimiehen ja ylimyksen sielussa oli eräs kolkka, jossa asui romantiikan, salaperäisen ja oudon kauneuden ihailu. Mitä Reeveen tulee, täytyy sanoa, että koska hän ryhtyi kirjoittamaan teostansa jonkinmoisena teoreettisena ohjelmatyönä, aikeissa tehdä siitä paremman kuin Walpolen kirja oli, eli siis jonkinmoisesta kirjallisen kokeilun halusta, hänen vaikuttimenaan ei liene ollut ainakaan yksistään puhtaan romanttisen tunteen ja taipumuksen pakoitus; siitä on todistuksena hänen kirjansa värienkin köyhyys ja se, ettei hän sen enempää esiinny romanttisena kaunokirjailijana. Mutta Radcliffe taas oli, huolimatta hiukan helppohintaisista jännitys- ja kauhukeinoistaan, tosiromanttinen sielu, joka täytti hiljaisen ja yksinäisen elämänsä ihanilla ja salaperäisillä luonnon mystiikan kuvitelmilla. Kirjoissaan hän usein tekee ilmeisesti omia syvempiä tunteitaan ja tunnelmiaan koskevia tunnustuksia. "Muistan", hän kirjoittaa eräässä paikassa, "että tällainen hämärä herätti tavallisesti nuoruudessani sielussani tuhansia utuisia näkyjä ja romanttisia kuvia". "Saatan viipyä aroin askelin syvissä varjostoissa, katsoa kaukaiseen hämäryyteen outoja asioita näkevin silmin, ja kuunnella vapisuttavalla ilolla puiden salaperäistä suhinaa". "Nämä näyt sulattavat sydämen kuin suloinen soitto ja herättävät siellä sitä melankolian nautintoa, jota ei kukaan, joka on sitä kerran tuntenut, vaihtaisi iloisimpiin huvituksiin".[78] Nämä ovat mielestäni todella romanttisen sielun tunnustuksia, jotka päästävät lukijan lähelle tätä tunnelmapuolta viljelevän ihmisen sydäntä ja henkistä olemusta. Entiset runottaret on sieltä karkoitettu ja niiden sijalle on astunut kaksi uutta: Melankolia ja Mielikuvitus, tuo rakastettu _Fancy_, joka sai ottaa vastuulleen romantiikan kaikki vuodatukset, alkaen ututunnelmaisimmista "iltahelkähdelmistä".

Edellisen yhteydessä tulkoon sanotuksi se yleinen arvostelu, joka kypsyy lukijan mielessä hänen tutustuessaan näihin teoksiin: niiden äänilaji ja niissä esiintyvä maku on sivistynyttä, jopa hienostunuttakin, todistaen tekijäinsä hartaasta pyrkimyksestä luoda jotakin kirjallisesti pätevää ja saada tulkituksi sitä outoa ja salaperäistä kauneutta, joka heijastui menneisyydestä ja luonnosta heidän sieluunsa. He eivät olleet riippuvaisia kirjallisen työnsä rahallisista tuloksista — vaikka Radcliffen menestys siinä suhteessa olikin aikaansa katsoen huomattava — ainakaan siinä määrin, että se olisi houkutellut heidät epärehelliseen jännitys- ja kauhutuotantoon, vaan he pysyttelivät hienosti sivistyneinä henkilöinä tasolla, joka on korkeampi kuin tällä alalla pian esiintyvä joukkotuotanto; siten he myös ovat säilyneet tutkijalle ja jälkimaailmalle mielenkiintoisina, erikoisina ja ehkä hiukan eriskummallisina kirjailija-yksilöinä.[79]

Luettuaan Otranton linnan runoilija Gray kirjoitti sen johdosta Walpolelle, että "se saa meidät itkemään hiukan". Ilmeistä on, että näillä kirjoilla oli aikalaisiinsa aivan toinen, paljoa väkevämpi vaikutus kuin nykyaikaiseen lukijaan, jonka Otranton linna kyllä saattaa makeasti hymyilemään, mutta ei suinkaan "itkemään". Muistakaamme, että tri Johnson pelkäsi Hamletin isän haamua lukiessaan Shakespearea Oxfordissa. Niiden vaikutuksesta aikalaisiinsa puheen ollen en malta olla huomauttamatta niistä haamulinnakokemuksista, joita Ranskan suurella romantikolla, Chateaubriandilla, oman kuvauksensa mukaan oli lapsuudessaan Combourgin linnassa Bretagnessa. Muistelmissaan (Mémoires d'Outre-Tombe, Edmond Birén editioni, I, ss. 70-72, 134-139) hän ensin kuvaa kotilinnaansa, kuinka sinne saavuttaessa sen julkisivu näyttäytyi puiden välistä synkkänä ja ankarana; sen portit olivat jykevät, suuret ja vanhanaikaiset, sen muurit hammaslaitaiset ja tornit terävähuippuiset; siellä oli eri osissa lukuisesti salaisia käytäviä ja portaita, gallerioita ja sokkeloita, ja kaikkialla vallitsi hiljaisuus, synkkyys ja kivikasvoinen tulkitsemattomuus. Illat Combourgissa olivat painostavia. Vanha Chateaubriand käveli edestakaisin suuressa pimeässä salissa, jota valaisi vain uunivalkean hehku, puettuna valkoiseen viittaansa ja lakkiinsa, pitkänä ja laihana kuin haamu, tullen valon piiriin ja taas poistuen hämärään, mitään puhumatta, lasten uunin edessä kuiskaillen keskustellessa. Äiti ja sisar Lucile nukkuvat linnan toisessa, isä toisessa päässä, ja poika omassa yksinäisessä tornihuoneessaan; illan tullen ovat äidin ja sisaren mielikuvitukseen eloisina virinneet kaikki vanhat tarinat Combourgin ryöväreistä ja murhaajista sekä puujalkahaamusta, vuosisatoja sitten eläneestä Combourgin herrasta, joka ilmestyy joskus linnan käytäviin, seuranansa musta kissa. Pojan yksinäiseen tornihuoneeseen kuuluvat kaikki vanhan linnan salaperäiset yöäänet. Väliin tuuli tuntuu kuin ryömivän linnan käytävissä, väliin se huokailee valittavasti; yhtäkkiä hänen oveaan tärisytetään voimakkaasti ja linnan maanalaisista käytävistä kuuluu muminaa. Sitten hiljenee kaikki, pian alkaakseen uudelleen. Unettomina öinä sisar Lucile, romanttinen, visionäärinen luonne, menee istumaan linnan portaille, kuuntelemaan yön ja suuren linnan kellon ääniä, vierellänsä lamppu. Kun kello kajahduttaa kahdentoista hetken, julistaen haamujen ja rikollisten tunnin alkaneeksi, Lucile jännittää kuuloaan ja kuvittelee kauhumielikuvia, kaukaisuuden synkeitä tapahtumia, ehkä henkilöllistynyttä kuolemaa, jonka joskus luuli näkevänsä. Chateaubriand huomauttaa, että Skotlannissa olisi Walter Scott pitänyt Lucilea "taivaallisena naisena", jolla oli sisäisen näkemisen lahja.

Epäilemättä Combourg on ollut sellainen, joksi Chateaubriand sen yllä sanottuun tapaan kuvaa. Mutta kun muistaa, että ennen tätä myöhään miehuuden varrella kirjoitettua kuvausta Chateaubriand oli oleskellut huomattavan pitkän ajan Englannissa ja juuri sinä aikana, jolloin siellä haamulinnaromantiikka erikoisesti kukoisti — hän oli tullut m.m. M.G. Lewisin tuttavaksi, pitäen Munkkia ja Caleb Williamsia ainoina romaaneina, jotka puolen vuosisadan tulvasta tulevat säilymään (_Mémoires_, II, s. 195) — tulee hänen kuvauksensa laadusta ja siinä huomioon otetuista aineksista ja piirteistä ajatelleeksi, että hän sisällytti sanoihinsa myös jonkin verran sitä kirjallista haamulinnaa, johon varmaankin oli Englannissa ollessaan tutustunut, ja jolla oli ajan romanttisessa kuvittelussa vallitseva sija.

* * * * *

Otranton linna ilmestyi 1764, Udolphon mysteriot kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Tänä aikana oli kauhuromantiikkaa jo paljon kirjoitettu, painettu ja luettu, ja ne ainekset, joita se käytti, olivat tulleet tunnetuiksi; edessä oli sen korkeimman kukoistuksen vuosikymmen. Selvillä rupesi olemaan, mitkä puolet siitä mahdollisesti olivat kehittymiskykyiset, ja mitkä olivat jo kokonaan tyhjentyneet ja käyneet vanhoiksi. Ajan merkit tapahtumassa olevasta kirjallisen makusuunnan muutoksesta olivat olleet selvät sekä Britanniassa että mannermaalla: siitä todistivat näinä vuosikymmeninä, paitsi tässä luvussa jo mainittuja teoksia, _Chattertonin Rowley_-runot (1777), _Goethen Götz von Berlichingen_ (1773), _Bürgerin Lenore_ (1774) ja _Cazotten Lemmekäs paholainen_ (Le Diable Amoureux, 1772). Sen vastavaikutuskin, satiiri, oli jo Englannissa syntymässä.

17

Edellisestä on jo käynyt selville se, että kauhuromantiikalla oli, varsinkin Radcliffen edustamana, tavattoman suuri menestys, s.o. levikki yleisön keskuuteen. Udolphon mysterioiden jälkeiset vuodet olivat kauhuromantiikan huippu-aikaa, jonka lopullisesti kruunasivat sellaiset teokset kuin _Italialainen_ ja _M.G. Lewisin Munkki_. Mutta löytyi sellaisiakin henkilöitä, jopa kirjailijoitakin, joiden selkeä ymmärrys ja loogillinen, läpitunkeva ajattelu kieltäytyi hyväksymästä tätä suuntaa. Mainitsemalla Northanger Abbeyn olen jo esittänyt lukijalle sellaisen kirjailijan, nimittäin _Jane Austenin_; toinen oli _Maria Edgeworth_. Edellinen heistä on huomattavampi ja suoranaisemmin syypää siihen, nimittäin kauhuromantiikkaan kohdistuneeseen satiiriin, josta lyhyt selostus sopinee tähänkin yhteyteen.

On omituista ajatella, että vaikuttavin satiiri tässä suhteessa, se, joka todennäköisesti ratkaisevammin kuin mikään muu tyrehdytti Mrs. Radcliffen kirjailijatoiminnan ja sai hänet vuodesta toiseen siirtämään Gaston de Blondevillen julkaisemista, tuli naisen taholta. Samalla kuin Mrs. Radcliffe ja muut, enimmäkseen naiskirjailijat, kehittivät kauhuromantiikkaa äärimmäisyysasteille saakka, saaden siinä miehisten kustantajain ja lukijain yksimielisen myötätunnon, istui erään maaseutupapin tytär pienen kirjoituspöytänsä ääressä, keskellä perheen oleskeluhuonetta ja jokapäiväistä touhua, ja kirjoitti, kenenkään voimatta sanoa, minä aikana hän ehti sitä oikeastaan tekemään, sellaiset mestariteokset kuin mainittu _Northanger Abbey_ (1817), _Järki ja tunteellisuus_ (Sense and Sensibility_, 1811), _Ylpeys ja ennakkoluulo_ (Pride and Prejudice_, 1813), _Mansfield Park_ (1814), _Emma_ (1816) ja _Vakaumus_ (Persuasion, 1817). Nämä kuusi etevää teosta, joilla nykyisin on arvokas sijansa Englannin parhaan kertomataiteen edustajina, kirjoitettiin vuosien 1796 ja 1810 välillä, mutta ne eivät saaneet kustantajaa ennenkuin 1811 ja paras niistä, ensimmäiseksi kirjoitettu, sekä Vakaumus julkaistiin vasta tekijättären kuoleman jälkeen. Jane Austen tarjosi kyllä 1797 Northanger Abbeytä eräälle kustantajalle Bathissa, ja ostikin tämä sen maksaen siitä 10 puntaa, mutta hän piti kai teosta heikkona ja koko yritystä epätoivoisena, koska lukitsi käsikirjoituksen kaappiinsa ja — unohti sen sinne pitkiksi vuosiksi, kunnes kirjailijatar lunasti sen takaisin. Parempaa todistusta siitä, kuinka näinä aikoina n.s. epäkirjallisuus oli valloittanut yleisen maun ja turmellut sen, ei juuri voida esittää.

Austenin kirjailijaominaisuus on eräänlainen kirkas ja aurinkoinen keveys, johon kätkeytyy aina paikalleen osuva terve järki. Hienosti ja keveästi kosketellen hän loihtii eteemme erehtymättömällä siveltimen käytöllä kuvia oman aikansa henkilöistä, varsinkin kaikista niistä, joiden menossa on jotakin humoristista tahi naurettavaa. Englannin kirjallisuus olisi köyhempi eloisista ja sattuvista luonteen ja ajan kuvauksista, ellei Jane Austen olisi rikastuttanut sitä esim. Bathin juoruseuroilla ja tuon hienoston kylpylän höpsähtelevillä naisilla ja lordeilla. Ja tämän ohella hänen terve, kaikesta "romantiikasta" vapaa kirjallinen käsityksensä tulee näkyviin mitä sattuvimpana, keveimpänä ja iloisimpana satiirina aikansa kauhuromanttisia kirjallisuus-orgioita vastaan. Luettuaan Udolphon mysteriot ja antauduttuaan sen suggestion valtaan ei voi löytää parempaa vasta-annosta sen epätodellisille kauhutunnelmille kuin Northanger Abbey: kaikki haamupelko ja ummehtuneiden tyrannilinnojen käytäväjännitys haihtuu ilmaan keveästi kuin sumu auringon tieltä, ja jäljelle jää terveellinen, vähän häpeilevä hymähdys moisille lapsellisuuksille. Catherine ja Isabella jatkavat ennen mainittua keskusteluaan (s. 71), ja Isabella ilmoittaa tehneensä ystävätärtänsä varten luettelon, johon sisältyy kymmenkunta tällaista kirjaa, nimittäin: Wolfenbachin linna, Clermont, Salaperäisiä varoituksia, Mustan metsän loitsija, Keskiyön kello, Reinin orvot ja Kamalia mysterioita. "Nämä riittävät meille joksikin aikaa", hän lopettaa. Catherine vastaa: "Kyllä, aivan varmaan; mutta ovatko ne kaikki kamalia (horrid)? Oletko varma siitä, että ne ovat kaikki kamalia?" Isabella: "Kyllä, aivan varma, sillä eräs erikoinen ystäväni, muuan Miss Andrews, suloinen tyttö, maailman suloisimpia olentoja, on lukenut niistä joka ainoan. Toivoisin, että tuntisit Miss Andrewsin, sillä hän ihastuttaisi sinua. Hän nyplää itselleen suloisinta päällysvaatetta mitä voit ajatella. Pidän häntä yhtä kauniina kuin enkeliä ja minua niin harmittaa se, etteivät miehet ihaile häntä. Torun heitä kaikkia ällistyttävästi sen johdosta". Ja Mr. Thorpe julistaa, ilmoitettuaan, ettei hän ole lukenut Udolphoa: "Kertomukset ovat kaikki typeryyttä ja roskaa täynnä! Siedettävän kunnollista ei ole ilmestynyt Tom Jonesin jälkeen muita paitsi Munkki. Luin sen eräänä päivänä... Jos lukisin jotakin, niin lukisin silloin Mrs. Radcliffeä; hänen kertomuksensa ovat kylläkin huvittavia. Niissä on hiukan luontoa ja hauskuutta". Keveällä ja iloittelevalla kynällä Jane Austen täten esittää koko tämän kirjallisuuden lajin tyttöhupakkojen ja typerien henkilöiden mielilukemiseksi, henkilöiden, joilla ei ole kaukaisinta aavistusta siitä, mitä kirjallisuus oikeassa mielessä käsitettynä on.

Miss Edgeworth teki myöskin pilkkaa aikansa romantiikasta, esimerkiksi kertomuksessaan _Angelina eli tuntematon ystävä_ (— or, L'Amie Inconnue, Moral Tales, 1801), jossa Angelina, oltuaan tunteellisessa, romanttisessa kirjeenvaihdossa tuntemattoman, Araminta nimisen ystävättären kanssa, vihdoin luopuu kodistaan ja hakee turvaa tämän Aramintan luota kaukaa idyllisestä Walesista. Seurauksena on ikävyyksiä matkalla ja huonoja kokemuksia perillä: Walesin idyllinen metsämaja on likainen hökkeli ja romanttinen Araminta sivistymätön nainen.