Part 11

Muista kauhuromantiikan pilkkaajista on vielä mainittava _Sarah Green_ (_Romaanien lukijoita ja romaanien kirjoittajia_ — Romance Readers and Romance Writers, 1810) ja _E.S. Barrett_ (_Sankaritar_ — The Heroine, or, The Adventures of a Fair Romance Reader, 1813), joissa romantiikka johdetaan käytännön ja tosielämän kokemusten kautta naurettavaan lopputulokseen.[80] Barrettin teos menee satiirissaan niin pitkälle, että siitä koituu sen oma tuho. Toisin kuin Austen, jonka teokset ovat pysyneet arvossa niiden omien, positiivisten ominaisuuksien perusteella, ollenkaan riippumatta siitä, mitä niissä sanotaan haamuromaaneista, Barrett on rakentanut kirjansa kokonaan näihin kohdistuvaksi satiiriksi ja siis myös riippuvaksi siitä, tunnetaanko näitä kirjoja. Hänen omana aikanaan, jolloin ne tunnettiin hyvin, hänen teoksensa oli suosittu ja luettu, mutta sitten kun haamuromantiikka unohtui, hänen satiirinsa kärki ei enää ihmisten mielessä löytänyt sitä, jota kohti se oli tähdätty. Mutta sille, joka on joutunut lukemaan kauhuromaaneja, Barrettin kirja on vieläkin huvittava ja erittäin sattuva; sen tekijä ansaitsee pelastua unohduksesta.

Mutta palatkaamme nyt Udolphon ilmestymisvuoden paikkeille ryhtyäksemme tekemään selkoa siitä kirjailijasta, joka pian kruunasi kauhuromantiikan sen monessa suhteessa korkeimmalla ja ehkä laajinta huomiota herättäneellä saavutuksella.

II

MATTHEW GREGORY LEWIS

1

Edellisessä luvussa olemme saapuneet vuoden 1794:n paikkeille, ellemme ota lukuun vielä myöhemmin ilmestynyttä Italialaista. Jos siihen pysähtyen katselemme ympärillemme Englannin kirjallisuudessa, avautuu eteemme mielenkiintoinen näköala. Samuel Johnson on kuollut kymmentä vuotta aikaisemmin, Robert Burnsilla on enää vain kaksi elinvuotta jäljellä. Horace Walpole on 77-vuotias vanhus, Clara Reeve 65-vuotias, ja Ann Radcliffe 30-vuotias, ollen kuitenkin jo tuotantonsa huipulla ja lähestymässä sen nopeata loppua. Walter Scott on 23 vuoden ikäinen, ja on aloittanut lakimiestoimensa; jo kymmentä vuotta aikaisemmin hän oli tutustunut Percyn ballaadeihin ja yleensä jo tähän mennessä syvästi perehtynyt kotiseutunsa kansanrunouteen, muinaistietoon ja historiaan; Samuel Taylor Coleridge palaa tänä vuonna Cambridgeen, päästyään onnellisesti irti rakuunarykmentistä, johon oli pestautunut onnettoman rakkauden ja huonojen raha-asiain vuoksi, tutustuu Oxfordissa Robert Southeyhin, haaveilee hänen kanssaan Susquehannan rannalle perustettavasta pantisokraattisesta yhteiskunnasta, ja julkaisee esikoisteoksensa. William Wordsworth on 24-vuotias, on ollut Ranskassa innostumassa vallankumouksen aatteista ja päässyt pujahtamaan Englantiin vähää ennen kuin hänen ystäviensä girondistien päät putosivat; on julkaissut ensimmäiset teoksensa ja kypsyttää parhaillaan päätöstään antautua kokonaan runottarien palvelukseen. Thomas Moore on 15-vuotias, suunnittelee Anakreon-käännöksiään ja innostuu ystävänsä Robert Emmetin kanssa Irlannin vapauden asiaan. Thomas de Quincey on 9-vuotias ja aloittaa parhaillaan henkisesti orvon ja yksinäisen koulupojan elämää. Charles Lamb on 19-vuotias ja palvelee konttoristina. Walter Savage Landor on myös 19-vuotias, tunnettu Oxfordissa "hulluna jakobiinina". Ch. R. Maturin on 12-vuotias. William Godwin julkaisee tänä vuonna kuuluisan romaaninsa Caleb Williams. Byron on kuuden, Shelley kahden vuoden ikäinen, ja Keatsin syntymävuosi on edessä. Tämä ajankohta on siis Englannin kirjallisuuden historiassa erikoinen ja huomattava: sen takana on klassillisuuden aurinko lopullisesti laskenut, ja edessä ovat uuden suunnan, uusien runollisten ihanteiden, aatteiden ja vapauden, toiveista, lupauksista ja tuloksista rikkaat vuosikymmenet.

Tänä samana vuonna oli Englannin lähetystössä Haagissa virkamiehenä nuori gentlemanni, joka todennäköisesti herätti siellä erikoista huomiota. Hän oli pienikokoinen ja likinäköinen; hänen silmänsä, jotka pistivät esiin kuopistaan kuin kravulla, antoivat varmaankin hänen kasvoilleen tavallisuudesta poikkeavan leiman. Hän oli hyvin puhelias ja iloinen, soitteli mielellään klaveeria, kirjoitteli runoja ja sepitti niihin säveliä; hän otti osaa seuraelämään ja ennenkaikkea harrasti kirjallisuutta ja varsinkin kirjailijaksi tulemista mitä innokkaimmin. Tämä nuori mies oli _Matthew Gregory Lewis_ eli "Munkki-Lewis", jonka liikanimen hän myöhemmin sai oman kirjansa mukaan. Koska hänen tuotantonsa ja erittäinkin hänen romaaninsa _Ambrosio eli munkki_ (Ambrosio or The Monk, 1795) tulee olemaan seuraavassa keskeisen huomion esineenä, on paikallaan esittää tässä hänen elämänvaiheensa.[81]

2

_Matthew Gregory Lewis_ syntyi Lontoossa heinäkuun 9 p. 1775. Hänen isänsä oli korkeassa asemassa oleva sotaministeriön virkamies (Deputy Secretary at War) Matthew Lewis, ja äitinsä Frances Maria Sewell, myös korkeassa asemassa olevan virkamiehen, Thomas Sewellin, nuorin tytär. Isä näyttää olleen tarmokas ja ankara, mutta hyvä ja jalo mies; äiti, joka oli miestään paljoa nuorempi, on ollut iloluontoinen, soitantoa harrastava, hento ja kaunis olento, jonka henkinen ilmapiiri oli toinen kuin hänen miehensä.[82] Neitona ollessaan hän kuului hovin ihailtuihin kaunottariin, jonka etevä tanssitaito ja musikaaliset lahjat herättivät huomiota. Naimisissa ollessaan hän piti kotonaan soitanto-iltoja, kooten niihin päivän suositut soittotaiteilijat. Kirjallisuutta hän harrasti myöskin, osoittaen siinä vallan erikoista makua, koskapa hänen mainitaan lueskelleen erästä _Saducismus Triumphatus_ (1681) nimistä _Joseph Glanvillen_ kirjoittamaa teosta, jossa kerrotaan noidista ja näyistä.[83] Vaikka ei panisikaan erikoista huomiota tätä kirjaa koskevaan tietoon, (joka sangen kaavamaisesti, muiden tietojen puutteessa, aina mainitaan Lewisin elämäkerroissa), sillä tuskinpa rouva Lewis sentään piti sitä minään päälukemisenaan, on sillä kuitenkin jotakin merkitystä siksi, että sen merkilliset kuparipiirrokset, joissa m.m. paholaisen nähdään lyövän rumpua ilmassa Mr. Mompessonin talon yläpuolella, saattoivat olla hyvin hauskaa katseltavaa hänen pienelle ja vilkkaalle pojalleen, ehkäpä jo aikaisin virittäen hänen mielikuvituksensa määrättyyn suuntaan. Rouva Lewis oli myös uskonnollisuuteen taipuva luonne, jonka tunne-elämä löysi viihdytystä hartausmystiikasta. Tällaisessa kodissa Matthew kasvoi vanhimpana neljästä lapsesta, varakkaissa oloissa, Lontoon ylhäisön elämän, huvitusten, kirjallisuuden ja taiteen piirissä.[84]

"Mat", joksi häntä lapsena sanottiin, oli henkisiltä lahjoiltaan aikaisin kehittynyt, pieni ja sirokasvuinen. Äitinsä hemmoiteltuna leikkitoverina hän oppi jo varhain naivin vakavasti ottamaan osaa vanhemman väen asioihin, sanoen äitiään "Fannyksi" ja ollen hänen pienenä makutuomarinaan. Tämä sydämellinen suhde äidin ja pojan välillä ei myöhemminkään häiriytynyt. Mat oli yleensä kuuliainen ja vanhempiensa tahtoon taipuva poika. Käytyään aluksi yksityistä koulua hän tuli kesäk. 19 p. 1783 kuuluisaan Westminsterin kouluun, josta pääsi 1790. Toverina hänellä oli siellä m.m. Robert Southey, joka tuli samaan kouluun 1788 ja eroitettiin sieltä 1792. Kerrotaan Lewisin kouluaikanaan erikoisesti kunnostautuneen näyttelijänä, ja näytelmien esittäminen olikin lapsena hänen päähuivejansa.[85] Aikaisin esiintyivät myös hänen soitannolliset taipumuksensa.

Hänen lapsuudenmuistoistaan mainittakoon muuan haamuromantiikkaan kuuluva piirre. Lapsena hän usein oleskeli erään isänsä sukulaisen luona maaseudulla, Stanstead Hallin kartanossa, jossa oli hyvin vanha päärakennus. Eräs osa siitä oli ollut kauan asumattomana, joten tietysti maan uskon mukaan haamut ja kummitukset olivat sinne pesiytyneet. Talon palvelijat varsinkin pitivät yllä tätä uskoa, herättäen lapsessakin pimeän ja kummitusten pelkoa, eivätkä he mistään hinnasta olisi pimeän tultua poikenneet erääseen siinä osassa rakennusta olevaan, vanhanaikaisen komeasti sisustettuun huoneeseen, jonka suurien kaksoisovien ohitse pikku Mat tavallisesti vietiin makuuhuoneeseensa. Joka kerta — niin on Lewis itse myöhemmin kertonut — kun häntä vietiin tuon synkän huoneen ohi, hän loi sinnepäin pelokkaan katseen, kuin odottaen, että nuo korkeat ja eriskummallisilla leikkauksilla koristetut ovet aukeaisivat ja joku kauhuolento näyttäytyisi.[86]

3

Jo Lewisin kouluaikana rikkoutui hänen vanhempainsa avioliitto, minkä jälkeen rouva Lewis aluksi matkusti Ranskaan. Hänen miehensä maksoi hänelle runsaan eläkkeen, mutta rouva Lewis oli siitä huolimatta ainaisessa rahapulassa. Kun hän ei voinut enää turvautua entiseen mieheensä, sai Matthew auttaa häntä parhaansa mukaan taskurahoillaan ja isältään pyytämillään ylimääräisillä lisillä. Tämä asia on yhtenä kuteena siinä toverillisessa kirjeenvaihdossa, joka näinä aikoina alkaa äidin ja pojan välillä, ja jossa Matthew esiintyy tietojen välittäjänä äidin ja perheen muiden jäsenten kesken, tehden sen kieltämättä sangen onnistuneella ja pirteällä tavalla. Toisena kirjeenvaihdon erikoisaiheena ovat Lewisin kirjalliset harrastukset, joihin hän selittää ryhtyneensä muka voidakseen mahdollisesti sen kautta hankkia äidilleen tuloja. Nämä ensimmäiset kirjalliset yritykset muodostavat tärkeän ajanviettopuolen hänen olostaan Oxfordissa, Christ Churchissa, jonne hän meni opintojaan jatkamaan syksyllä 1790. Tuloksena niistä oli (lopullisesti Parisissa valmistunut) näytelmä, nimeltä _Kirjekepponen_ (The Epistolary Intrigue), joka on hävinnyt. Äiti sai tehtäväkseen tarjota sitä Drury Lane-teatterille, jonka etevää näyttelijätärtä Mrs. Jordania varten Lewis oli kirjoittanut sen pääosan, mutta teosta ei hyväksytty. Näiden rukkasten tuottama harmi kuvastuu selvästi viisitoistavuotiaan kirjailijan kirjeestä.[87] Vuosia myöhemmin julkaisemansa näytelmän _Rivers, eli itä-indialainen_ (Rivers or the East-Indian, 1800) hän esipuheessaan ilmoittaa kirjoittaneensa viidentoista vanhana, joten Kirjekepponen on ilmeisesti ollut sen pohjana. Oxfordissa ollessaan hän sitäpaitsi yrittää suorasanaistakin kertomusta, jota täydentelee Parisissa. Sitä ei ole julkaistu, mutta se on ollut koomillis-satiirinen nuorten naisten tunnevuodatusten kuvaus nimeltä Tunteellisuuden vuodatuksia (The Effusions of Sensibility); hänen kuolemansa jälkeen julkaistuista otteista päättäen se oli parodiaa Richardsonista Fieldingin tyyliin.[88]

Matthewin oli valmistuttava diplomaatin uralle ja siksi tapaamme hänet kesällä 1791 Parisissa; kuuluihan tällainen "grand tour" sitäpaitsi muutenkin hänen asemassaan olevien nuorukaisten kasvatukseen. Hän oli kuitenkin liian nuori ymmärtääkseen sitä, mitä näihin aikoihin Ranskassa tapahtui; ainakaan ei hänen kirjeessään äidille esiinny mitään siihen viittaavaa. Sen pääsisältönä ovat neuvot äidille erään tämän näytelmäsommitelman johdosta. Mutta se käy kyllä selville, että hän innokkaasti seurasi vallankumousajan teatteria, kertoen m.m. "tuntevansa vähintään kaksikymmentä ranskalaista oopperaa, jotka epäilemättä menestyisivät, jos ne käännettäisiin... Eräässä niistä nimeltä Le Souterrain on vaimo piiloitettu mustasukkaisen miehen talossa olevaan holviin; jälkeenpäin suljetaan sinne sattumalta hänen lapsensa, eivätkä he pääse sieltä pois, ennenkuin ovat menehtymässä nälkään. Henkilötilanteet, pääosien traagillisuus, sivuosien iloisuus, ja juonen romanttiset käänteet tekevät siitä miellyttävimmän ja liikuttavimman näytelmän mitä milloinkaan olen nähnyt... Les Victimes Cloitrées on toinen näytelmä, joka epäilemättä menestyisi". Tästä käy ilmi, että Sisilialaisen tarinan tapainen romantiikka oli jo suosittua Parisissa ja että Lewis sielläkin joutui viljelemään alaa, joka sittemmin tuli erikoisesti hänen omakseen. Mitään sellaista aatteellista vaikutusta kuin esim. Wordsworthiin ei olo Parisissa tunnu häneen tehneen. Pääasiana hänellä näyttää olleen päästä melkeinpä keinolla millä hyvänsä kirjailijan maineeseen.[89]

Maaliskuussa 1792 tapaamme hänet jälleen Oxfordissa, sairaana ja kirjallisista vastoinkäymisistä hermostuneena. Hän on tehnyt käännöstyötä, valmistaen erään näytelmän nimeltä _Felix_,[90] ja sitäpaitsi "pari kolme muuta yritystä onnen koettamiseksi". Ärtyneesti hän kirjoittaa äidilleen, ettei ole "vaikea kirjoittaa oopperaa, joka saavuttaisi menestystä, jos se esitettäisiin, mutta vaikeus on juuri siinä, miten saada se esitetyksi"; kirjailijamme osoittautuu siis kaikkien aloittelevien ammattitoveriensa kaltaiseksi, joiden mielestä vika on ylen harvoin heidän tuotteissaan, mutta aina niissä, jotka hylkäävät ne. Äidin on nyt tarjottava Felixiä Drury Lane-teatterille. Samoihin aikoihin hän on ryhtynyt kirjoittamaan romaania Otranton linnan tyyliin; sekään ei päässyt milloinkaan julkisuuteen, jos valmistuikaan, mutta on ilmeisesti tärkeä esityö hänen kuuluisalle näytelmälleen _Linnan haamu_ (The Castle Spectre). Hänen opinnoistaan Oxfordissa ei ole tarkempia tietoja — kaikkihan opiskelivat latinaa ja kreikkaa, joten Lewisin myöhemmin ilmestynyt Juvenalis-käännös periytynee tältä ajalta — ellei niihin katsota kuuluvan sen, että hänellä oli siellä hauskaa seuraa ja että hän joskus otti osaa peliin. Diplomaatin ura vaati saksankin kielen taitoa, ja sitä varten Lewis matkusti kesällä 1792 Weimariin.[91]

Lewis saapui Weimariin heinäkuun 27 p. Olot olivat hiukan hajallaan sodan vuoksi; herttua oli armeijoineen Coblenzissa, jonne myös Goethe matkusti jo elok. 8 p., ja useimmat ylhäisön seurapiiristä olivat hekin poissa. Lewis hankki kuitenkin itselleen tuttavuuksia ja saattoi jo heinäk. 30 p. kirjoittaa äidilleen m.m.: "Ne muutamat, jotka vielä ovat täällä, ovat äärimmäisen kohteliaita, ja tulen epäilemättä, opittuani vähän kieltä, pitämään paikkaa erittäin miellyttävänä. Niiden joukossa, joille olen esitetty, on Schweterin, säveltäjän, sisar, ja M. de Goethe, Werterin kuuluisa tekijä, niin että älkää hämmästykö, jos ampuisin itseni jonakin kauniina aamuna". Nuoren Wertherin kärsimykset olivat ilmestyneet englanniksi 1779, ja Lewis näyttää tunteneen kirjan. Hän opiskelee saksaa ahkerasti, ottaen tunteja joka päivä, ja sanoo edistyvänsä hyvin. Seurapiiriinsä hän on tyytyväinen. "Minun täytyy sanoa, että asemani täällä on hyvin miellyttävä", hän kirjoittaa äidilleen, jatkaen: "Kohteliaampia ihmisiä kuin hoviin kuuluvat, ei voi olla. Molemmat herttuattaret ovat tavattoman miellyttäviä ja alentuvaisia, ja ohjelmanamme on vain tanssiaisia, illallisia ja soittajaisia. Luojan kiitos: väsytän itseni kuoliaaksi, mutta ainahan on jotakin lohdutusta siinä, että teen sen parhaassa seurassa". Berlinissä käytyään hän antaa seuraavan kuvauksen sikäläisestä ylhäisön elämästä: "Muutamissa suhteissa ei siellä varmaankaan olla yhtä hienoja ja hyvin kasvatettuja kuin Englannissa. Esim. veitsiä ja haarukoita ei milloinkaan vaihdeta, ei edes herttuan pöydässä, ja naiset yskivät ja sylkevät ympäri huonetta mitä inhoittavimmalla tavalla... Olin täydelleen ällistynyt siitä ruhtinaiden ja ruhtinattarien, herttuain ja herttuattarien paljoudesta, joka tunki päälleni joka ilmansuunnalta..."[92]

Tietenkään hän ei Saksassakaan ollessaan unohtanut kirjallista askartelua, vaan jatkoi sitä innokkaasti. Ensiksikin hän uurastaa tuon Otranton tyylisen romaaninsa kimpussa, mutta ajaa taaskin karille. "Kirjoitan ja kirjoitan, enkä kuitenkaan saa alkuperäistä suunnitelmaani palaakaan pitemmälle... Olen takertunut muutamaan kirottuun kuolevaan mieheen, joka kiduttaa sydämeni rikki. Hän on jo nyt jutellut puoli nidettä ja juttelee todennäköisesti täyteen toisenkin puolen, minun saamatta häntä tapetuksi, vaikka henkeni heittäisin". Tämä ei onnistunut hänelle milloinkaan, sillä Linnan haamussa tuo kuoleva mies jää kuin jääkin lopullisesti henkiin. Opittuaan kieltä hän tutustuu Saksan runouteen ja ryhtyy kääntämään sitä englanniksi; helmikuulla 1793 hänellä on valmiina runokokoelma, osaksi käännöksiä, osaksi alkuperäisiä, ja hän on hyvin toivorikas. Käännösten hän luulee onnistuneen hyvin, sillä hän on lukenut ne itse alkuperäisten tekijöille, saaden heiltä kiittävän arvostelun. Kokoelma ei kuitenkaan ilmestynyt painosta, mutta sisältynee osa sen käännöksistä hänen myöhempään julkaisuunsa _Kauhu- ja ihmetarinoita_ (Taks of Terror and Wonder). Weimarissa ollessaan hän myös ryhtyy uudelleen muovailemaan Kirjekeppostaan, valmistaen siitä nyt näytelmänsä Itä-indialainen ja tarjoten sitä äitinsä ja Mrs. Jordanin välityksellä teatterille. Sitä ei kuitenkaan vieläkään hyväksytty.

Vaikkakaan Lewisin työstä Saksassa — ja mitäpä vakavaa työtä hän näin nuorena olisi kyennytkään tekemään — ei näy sanottavia tuloksia, oppi hän kuitenkin kielen ja tutustui ainakin jossain määrin Saksan kirjallisuuteen, valmistuen siten siihen välittäjän tehtävään, joka hänellä oli Saksan romantiikan eräiden ainesten tuojana Englannin kirjallisuuteen. Jonkinmoisena osoituksena siitä, että häntä myöhemmin pidettiin Saksan kirjallisuuden tuntijana, on Byronin kertomus, kuinka Lewis, heidän ollessaan syksyllä 1816 villa Diodatissa, vapaasti käänsi hänelle Faustia. Tämä kielitaidon osoitus ei ole suurenmoinen, mutta sen ajan Englannissa kylläkin harvinainen.[93]

Kevättalvella 1793 Lewis palasi kotiin. Hän ei tämän jälkeen noin vuoden päiviin ryhtynyt vakavammin mihinkään, vaan kulutti aikansa enimmäkseen huvituksissa ja vierailuilla ylhäisten ystäviensä luona heidän maaseutuhoveissaan. Hän oleskelee kyllä Oxfordissa ja panee alulle Schillerin Kavaluus ja rakkaus-näytelmän käännöksen, mutta sanomalehtikirjoituksia lukuunottamatta hän ei näytä yrittäneen mitään vaativampaa omintakeista. Sanomalehtikirjoituksista puhuen paljastuu hänen halunsa päästä esiintymään kirjailijana naurettavalla tavalla eräästä hänen kirjeestään, jossa hän lausuu: "Enpä epäilisi, jollei toimittaja tahtoisi julkaista niitä ilmaiseksi, vaikkapa maksaakin hänelle guinean tahi puolitoista, mutta ei enempää". Äiti on edelleenkin hänen postinkantajanaan, ja hän taas äidin ja isän välimiehenä, saaden tästä usein harmia. Vihdoin hänen isänsä hankkii hänelle toimen Englannin lähetystössä Haagissa, jonne hän matkustaa toukokuussa 1794, saapuen perille 15 päivän iltana. Täällä hän lopultakin oli suorittava työn, joka tuli tyydyttämään hänen kiihkeätä kirjallisen maineen himoansa.

Tullessaan Hollantiin Lewisillä oli toivorikas käsitys hollantilaisten henkevyydestä, mutta hän muuttaa pian mielipiteensä, hylkää mynheerit, "nuo elukat", ja seurustelee yksinomaan ylhäisten ranskalaisten emigranttien kanssa, joita oli tähän aikaan Haagissa paljon. Joka toinen ilta hän on vieraana madame de Matignonin salongissa, jonne ranskalaisen hienoston muodostama _very agreeable coterie_ kokoontui. "Sellaisen seuran jälkeen täytyy hollantilaisten piirien tuntua kamalilta", hän kirjoittaa äidilleen. Syyskesällä hän vietti viikon armeijan luona, oli Yorkin herttuan päivällisvieraana ja tuli esitetyksi eräälle kuninkaallisellekin henkilölle — kaikki tapahtumia, joista sopi äidille kirjoittaa. Käydessään Englannin armeijan päämajassa Arnheimissä hän tuli huomaamaan sotilaiden keskuudessa vallitsevan epäjärjestyksen ja upseeriston tyytymättömyyden; sotatoimia hän seuraa aivan kuulasateen ääreltä ja sodan kauhut liikuttavat kovasti hänen hyvää sydäntään. Tapahtuipa julmuuksia miltä puolelta hyvänsä, hän lausuu niistä saman tuomion, kirjoittaen äidilleen: "Ranskalaisia jumaloidaan, menivätpä he minne tahansa, kun taas liittolaisten joukkoja kirotaan ja halveksitaan. Tosiasiassa täytyy, niin surullista kuin se onkin, tunnustaa, ettei sodassa ole milloinkaan tehty turhanaikaisempia ja puolustamattomampia tuhoja kuin mitä yhtynyt armeija ja erittäinkin englantilaiset ovat tehneet". Lewis osoittautuikin koko elämänsä aikana erittäin hyväsydämiseksi ja humaaniksi ihmiseksi. Mutta palatkaamme taas hänen kirjallisiin harrastuksiinsa.

Keväällä ennen Lewisin lähtöä Haagiin oli Ann Radcliffen romaani, Udolphon mysteriot, ilmestynyt ja löytänyt m.m. hänestä innostuneen lukijan; hänen mielestään se oli "mielenkiintoisimpia kirjoja mitä milloinkaan on julkaistu". Mat on ilmeisesti lukenut kirjan mitä suurimman jännityksen vallassa, ja varsinkin ovat Montonin säihkyvät silmät, tummat piirteet ja synkkä luonne häneen vaikuttaneet. Se maailmantuska ja melankolia, joka muotitunnelmoimisena saattoi joskus pilkistää sisään yleensä iloluontoisen Lewisinkin sielun ikkunoista, ottaa nyt Montonin haahmon ja saattaa hänet niin epätoivoiseen mielentilaan, että hän kuvittelee löytävänsä itsestään jotakin samanlaista synkkää spleeniä. Aivan vakavissaan hän kysyy äidiltään, onko tämä huomannut mitään yhtäläisyyttä hänen ja Montonin luonteen välillä. Pannen tämän sielullisen asenteen merkille ymmärtäväisesti hymyillen saamme nyt tietää, että Udolphon mysteriot innostivat Lewisiä uudelleen jatkamaan Otranton tyylistä romaaniaan, ja taas erittäin toivorikkaana. Nytkään siitä ei tullut sen valmiimpaa, sillä Lewis jätti sen sikseen, innostuen erääseen toiseen aiheeseen, jossa hän todennäköisesti, sikäli kuin uuteen suunnitelmaan sopi, kuitenkin käytti tätä Otrantoaineistoaan. Syyskuun 23 p. 1794 hän kirjoittaa äidilleen: "Mitä ajattelette siitä, että olen kymmenen viikon kuluessa kirjoittanut romaanin, joka on laajuudeltaan kolme-neljäsataa oktaavisivua? Olen jo kirjoittanut puolet siitä puhtaaksi. Sen nimi on Munkki ja pidän siitä itse niin paljon, että elleivät kirjakauppiaat halua ostaa sitä, julkaisen sen itse". Viimeisessä kirjeessään Haagista marrask. 22 p. hän mainitsee teoksensa 420 sivun laajuiseksi ja ilmoittaa siihen sisältyvän melkoisesti runoja.[94]

Näillä romantiikan merkkiteoksilla oli usein epäilyttävän nopea syntymisprosessi: Walpole kirjoitti kirjansa vähemmässä kuin kahdessa kuukaudessa, Beckford kuudessa viikossa ja nyt Lewis kymmenessä.[95] Varmaankin ovat nämä määrät asiallisimmin tekijäin kerskailun kuin todella käytetyn ajan mittoja, sillä tuntuuhan vähän vaikealta uskoa, että 18-vuotias nuorukainen ehtisi kahdessa ja puolessa kuukaudessa, virkansa ja huvitustensa ohella, valmistaa käsikirjoituksen 400-sivuiseen romaaniin, vielä kirjoittaen sen puoliväliin puhtaaksikin. Todennäköisesti tässä on kysymys jo Parisissa ja Weimarissa alkaneesta ranskalaisen ja saksalaisen kauhukirjallisuuden aineskeräilystä, jota oli jatkunut näihin saakka, vaikka tekijä vasta Haagissa oli päässyt lopullisesta suunnitelmastaan selville. Jotakin valmista hänellä on täytynyt olla Haagiin tullessaan senkin vuoksi, ettei Munkki ollut ainoa siellä suoritettu työ, vaan kirjoitti hän siellä ollessaan pienen näytelmänkin nimeltä _Kaksoiset eli onko se hän vai veljensä_ (The Twins, or, Is it he or his brother) — vanha-aiheinen, Hairausten mukainen erehdyskomedia, joka myöhemmin esitettiin yhden ainoan kerran.[96] Sitäpaitsi hän puuhaili koko ajan ahkerasti saadakseen runonsa julkaistuksi ja näytelmänsä esitetyksi, vaikka edelleen huonolla menestyksellä. Hiukan kerskailevasti hän kirjoittaakin äidilleen: "Sanotaan, että harjoitus tekee mestarin; jos se on totta, tulee minusta kerran täydellinen kirjailija, sillä harjoittelen vimmatusti". Marraskuun lopussa hän palaa Lontooseen ja seuraavana vuonna ilmestyy sitten hänen esikoisteoksensa _Ambrosio eli munkki_ (Ambrosio or the Monk), joka teki hänestä kuuluisan miehen.

Tämän romaanin vaiheet osoittavat, miten teos, jolla taiteellisilta näkökannoilta arvosteltuna ei ole sanottavasti ansioita, kuitenkin voi muilla ominaisuuksillaan saavuttaa kuuluisuutta, jopa herättää ajatuksia, jotka etevän taiteilijan kehittäminä voivat muodostua tunnustetun taideluoman pohjapiirteiksi. Salaisuus onkin siinä, että tällaisiin kirjallishistoriallisiin ilmiöihin saattaa huonon ja epäonnistuneen asun alle kätkeytyä kantovoimaisia ajatuksia, jotka vaistomaisesti tunnetaan ja joilla on vaikutuksensa. Samalla niihin saattaa liittyä jotakin aikansa kirjallisille harrastuksille kuvaavaa ja keskeistä leimaa, joka antaa niille historiallisen todistuskappaleen merkitystä. Tämän kautta on Lewisinkin romaanin elinvoima selitettävissä. Sen sisällys on lyhyesti kerrottuna seuraava: