Part 12

Ambrosio on Madridin kapusiiniluostarin apotti, nuori, kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, kuulu hurskaudestaan. Hänet oli lapsena löydetty luostarin portilta ja munkit olivat ottaneet hänet Neitsyt Maarian lahjana luostarin kasvatiksi. Huomatessaan hänen hurskautensa ja esikuvallisuutensa paholainen päättää saattaa hänet lankeamaan. Kabbalistisissa tiedoissa pitkälle päässyt nainen Matilda de Villanegas rakastuu paholaisen toimesta kauniiseen apottiin, saa hänet ihastumaan ensin kuvaansa, ja tunkeutuen noviisin puvussa luostariin ja apotin ystävyyteen vihdoin itseensäkin. Sopivan tilaisuuden tullessa Ambrosio lankeaa Matildan uhriksi kokemattomuutensa ja kiusauksen ylivoimaisuuden vuoksi. Tyydytetyn intohimon jälkeen omantunnon ääni pääsee taas kuuluviin, mutta pian Matildan järkeily ja koettujen nautintojen muisto sen tukahduttaa. Seuraava askel on himojen laajentuminen ja kyllästyminen Matildaan, joka tällä välin on myynyt sielunsa paholaiselle ja muuttunut jonkinmoiseksi naisdemooniksi. Välittämättä munkin kyllästymisestä hän taikakeinoilla kiihoittaa hänen himonsa Antoniaa, erään köyhän lesken tytärtä kohtaan. Kun leski, nimeltä Elvira, joka todellisuudessa on Ambrosion äiti, kerran ajoissa joutuu estämään munkin aikeita, murhaa tämä hänet. Matildan avulla hän sitten hankkii Antonian käsiinsä, raiskaa ja murhaa hänet, tullen siten tietämättään sekä äitinsä että sisarensa tuhoojaksi. Ambrosio ja Matilda joutuvat sitten inkvisitsionin tutkittaviksi ja pakoitetaan heidät kidutuksella tunnustamaan rikoksensa. Demoonina Matilda vapauttaa itsensä vankilasta ja opettaa Ambrosiolle, miten paholainen on manattava esiin, että hänkin voisi myydä sielunsa ja pelastua. Kuoleman pelossa Ambrosio noudattaakin neuvoa ja myy sielunsa, jolloin paholainen vie hänet pois vankilasta, surmatakseen hänet muualla.

Tämä on Munkin pääjuoni, mutta rinnalla Lewis kehittelee kahta muuta, jotka sangen löyhästi liittyvät itse päätapahtumaan. Laajan osan romaanista täyttää kertomus Don Raymondin ja Agneksen rakkauden vaiheista. Tämä liittyy pääjuoneen vain sen kautta, että Agnes, ollessaan nunnana Pyhän Claran luostarissa Madridissa, tapaturmaisesti joutuu paljastamaan Ambrosiolle rakkautensa Don Raymondiin ja saa kärsiä kovan rangaistuksen: hänet ilmoitetaan kuolleeksi, mutta haudataankin elinkautiseen vankeuteen luostarin hautaholviin, josta hänet kuitenkin Ambrosion vangiksi joutuessa löydetään. Raymondin tarinan näyttämö on tärkeältä osalta Saksassa, eräässä linnassa, jossa Vertavuotavan nunnan haamu vaeltelee. Ahasverus esiintyy täällä kerran Raymondin auttajana. Agneksen veli Lorenzo on taas rakastunut Antoniaan, jonka kautta hänen tarinansa siis liittyy pääjuoneen. Loppukatastrofissa kaikki juonet yhtyvät Antonian kuolemaan, Agneksen löytämiseen ja Ambrosion vangitsemiseen. Tapahtuma-aika on epämääräinen, mutta lukija kuitenkin kuvittelee inkvisitsionin ja Filip II:n aikoja sopivaksi taustaksi tällaiselle kertomukselle. Sen varsinaisesta kauhu-aineistosta, joka tulee toisessa yhteydessä esitettäväksi, Lewis antaa aavistuksen mottorunokseen valitsemillaan Horatiuksen säkeillä:

Somnia, terrores magicos, miracula, sagas, Nocturnos lemures, portentaque. —

Mitä Lewisin lähteisiin tulee, tekee hän niistä kirjansa alussa itse selkoa seuraavin sanoin:

"Ensimmäisen ajatuksen tästä romaanista herätti The Guardianissa kerrottu tarina pyhästä Barsisasta. Vertavuotavan nunnan tarinaa kerrotaan yhä Saksassa monin paikoin, ja minulle on sanottu, että Lauensteinin linnasta, jossa hänen on otaksuttu kummitelleen, on vielä rauniot nähtävänä Thüringenin rajoilla. Veden kuningas on kolmannesta kahdenteentoista säkeeseen lainaa alkuperäisestä tanskalaisesta ballaadista, ja Belerma ja Durandarte on käännös muutamista säkeistä eräässä vanhassa kokoelmassa espanjalaisia lauluja, joka sisältää myös Don Quixotessa mainitun tunnetun laulun Gayferos ja Melesindra. Olen nyt tehnyt täyden tunnustuksen kaikista niistä jäljentämisistä, joista olen tietoinen, mutta sellaista, josta en itse tällä hetkellä ollenkaan tiedä, löytyy epäilemättä paljon enemmän".

Ylimalkaisuudellaan tämä ilmoitus on omiaan herättämään epäilyksiä, ja tutkijat, etupäässä saksalaiset, ovat uhranneet paljon vaivaa Lewisin todellisten lähteiden selvittämiseen. Myönnettävähän nimittäin on, että Munkki on harvinainen saavutus niin nuoren ja vielä aivan koettelemattoman kirjailijan tuotteeksi. Epäilyksiä on lisännyt sekin, ettei Lewis yrittänytkään sen jälkeen mitään todella omintakeista, laajempaa suorasanaista, vaan kirjoitteli runoja, näytelmiä tahi mukailuja. Tosiasiaksi kuitenkin täytyy merkitä, että Lewis on tuossa ilmoituksessaan sittenkin pysynyt suurin piirtein totuudessa, s.o., hän on saanut teoksensa aiheet etupäässä ranskalaisesta ja saksalaisesta romantiikasta, mutta sellaisilta aloilta, että niitä on pidettävä yhteisomaisuutena ja niiden käyttämistä täysin oikeutettuna. Koska nämä lähteet on jo tarkoin tieteellisessä kirjallisuudessa selvitetty, tyydyn tässä vain viittaamaan siihen,[97] varsinkin kun olen aineiston yhteydessä pakoitettu asiaan usein palaamaan.

Niin pian kuin Munkki rupesi tulemaan tunnetuksi, se aiheutti kiivaita lausuntoja puolesta ja vastaan. Pahiten loukkasi siinä esiintyvä poikamainen nuuskaviisaus, joka saattoi Lewisin m.m. esitelmöimään siitä, kuinka sopimaton kirja Raamattu on nuorten luettavaksi, ja aistillisuus, joka on melkoinen, mutta käsittääkseni ei sanottavasti runsaampi, joskin luonnottomampi, kuin eräät kohtaukset Smollettin ja Fieldingin teoksissa. Mutta kaikki, mitä Lewisin kirjassa esiintyi, ahdisti lukijaa jonkinmoisella tänä aikana oudolla ja uudella, häikäilemättömällä realismilla, joka ilmeisesti vaivasi ja suututti Englannin tekopyhiä piirejä. "Kauhea ja yliluonnollinen on tavallisesti", kirjoittaa _The Critical Review_,[98] "miellyttänyt yleisön makua kirjallisuuden nousu- ja laskuaikoina. Sama ilmiö, jota me olemme tervehtineet suosiollisena enteenä Saksan kirjallisuudessa, painaa meidän maanmiestemme tuotantoon eräänlaisen synkän leiman. Luotamme kuitenkin siihen, että kyllästyminen karkoittaa sen, mikä hyvän aistin olisi pitänyt ennakolta estää, ja että yleisö, väsyneenä paholaisiin, käsittämättömiin olentoihin, huutoihin, murhiin ja maanalaisiin vankiloihin, oppii näiden käsityöläiskirjailijoiden paljoudesta ymmärtämään, kuinka vähällä mielikuvituksella tämänlaatuinen tuotanto saadaan aikaan". Arvostelijan mielestä on Vertavuotavan nunnan tarina "todella peloittava", Vaeltavan juutalaisen otsalla palava risti "rohkea ja onnistunut näky" ja Matilda tekijänsä mestarinäyte. "Kaikkialla esiintyy tekijän rikas, voimakas ja tulinen mielikuvitus". "Henkilökuvat, jotka sokaisevat mielikuvituksen, ja kertomukset, jotka kiduttavat tunteita, ovat harvoin nerouden todistuksia ja ilmaisevat aina matalaa ja viljelemätöntä makua. Mielipiteemme on, että Munkki on romaani, jonka näkeminen pojan tahi tyttären kädessä saisi vanhemmat syystä kalpenemaan... Vaikka se kyllä onkin kauhutarina, on sen tekemä kiusallisin vaikutus se, että suuria lahjoja ja loistavaa neroa on käytetty valmistamaan lapsille pelotinta, myrkkyä nuorille ja kiihoitinta irstailijalle". Tämä arvostelu suunnilleen kuvastaa sen, mitä kirjasta yleensä sanottiin. _The Analytical Review_[99] moittii tekijän rinnakkaisjuonia, koska ne eivät sanottavasti "lämmitä" toisiaan ja koska kaksi katastrofia, hajoittaen mielenkiinnon, tekee aina heikon vaikutuksen; kieli ja tavat eivät ole kylliksi "goottilaisia" sopiakseen niiden aikojen taikauskoisiin oloihin. _The Monthly Review_[100] lausuu, että koko kertomuksen täyttää ja rumentaa aistillisuus, joka ainaiseksi siveellisyyden kannalta hävittää sen kauniin maineen, jonka tekijän osoittama taito muuten olisi hänelle tuottanut. _The European Magazine_[101] lausuu, että tämä erikoinen luomus, jolla ei ole suosituksekseen alkuperäisyyttä, siveellisyyttä, eikä uskottavuutta, on herättänyt ja herättää jatkuvasti yleisön uteliaisuutta, "koska sellainen on nerouden vastustamaton tarmo". _The Monthly Mirrorm_[102] arvostelija on lukenut sen toiseen kertaan ja saanut siitä, "jos mahdollista, enemmän tyydytystä kuin ensi kerrasta". Ambrosion kuvaa hän pitää "mestarinäytteenä". _The Scot's Magazine_[103] pahoittelee sitä, että nuoriso joutuu tällaisten teosten huonon vaikutuksen alaiseksi, teosten, joita kiertävät kirjastot uupumatta levittävät. V. 1798 teki _Thos. J. Mathias_ muistutuksilla varustetussa, dialogin muotoisessa satiirisessa "runoelmassaan" _Kirjallisuuden harrastuksia_ (The Pursuits of Literature) ankaran hyökkäyksen Lewisiä vastaan, ottaen hänen teoksensa käsiteltäväksi viimeisen dialogin esipuheessa. Aikansa tyyliä ja käsitystapoja kuvaava kun se on, lainaan siitä tähän laajempia otteita.[104]

"Mutta eräs aikamme julkaisuista", sanoo ankara Mr. Mathias, "on liian erikoinen sivuuttaaksemme sen vain yleisellä moitteella. Ei ole olemassa mitään, johon sitä voisi verrata. Eräs oman parlamenttimme lainsäätäjiä, Suur-Britannian alahuoneen jäsen, (Lewis oli tällävälin tullut alahuoneen jäseneksi), lakien, uskonnon ja maamme hyvien tapojen valittu vartija ja puolustaja, ei ole häikäillyt eikä hävennyt kuvata ja julkaista maailman nähtäväksi irstaan ja järjestelmällisen viettelyn keinoja ja panna kansamme vastuulle mitä avoiminta ja taitamattominta häväistystä uskontomme perustavaa lakikirjaa (the very code and volume) vastaan: ja tämän kaiken hän on tehnyt panemalla nimensä ja arvonsa Munkki-nimisen novellin tahi romaanin nimilehdelle. Eikä sillä hyvä, vaan muuan julkisista teattereistamme on houkutellut yleisön huomiota yhä enemmän tähän kertomukseen esittämällä siitä näyttämöllä erään kohtauksen".

"Pidän tätä uudenlaatuisena lainsäädäntö- tahi valtio-äidinmurhana".

"Mitäpä auttaa kuningaskuntaamme sinänsä tahi kaikkia niitä, joiden tehtävänä on ylläpitää totuutta ja ohjata Englannin nousevia kykyjä, että Munkin tekijä on hyvin nuori mies? Mitäpä siitä, vaikka hänellä onkin neroutta ja mielikuvituksen rikkautta? Sitä pahempi. Mitäpä siitä, että kirjassa on hyvin runollisia kuvauksia linnoista ja luostareista? Sitä pahempi vieläkin, sillä kirja on sen vuoksi yhä viekoittelevampi. Onko tämä sellaista aikaa, että maan vesien lähteet ja suonet saapi myrkyttää? Pitääkö meidän lisätä viettelystä viettelykseen, turmelusta turmelukseen, kunnes meillä ei enää ole eikä voi olla tilaisuutta palata hyveelliseen toimintaan ja säännölliseen elämään? Kuka tietää tämän kirjailijan iän? Otaksuttavasti hyvin harvat. Kuka ei tiedä, että hän on parlamenttimme jäsen? Sen hän on kertonut meille kaikille itse".

"Asiani ei ole tutkia, onko tässä syytä moitteeseen parlamentin puolelta, mutta me tunnemme, että kun senaattori julkeasti ja röyhkeästi loukkaa ensimmäistä velvollisuuttansa maatansa kohtaan, ansaitsee se moitetta siveyden ja kansallisuuden kannalta. Niin hyvin poliittisessa kuin luonnollisessakin ruumiissa on olemassa haavoja, toiminnan seisauksia ja sairauksia, jotka voidaan parantaa vain poistamalla sairas kohta. Täytyykö meidän nyt tällaisella hetkellä jäädä neuvottelemaan lääkkeen laadusta, kun olemme jo varmat ei ainoastaan sairaudesta itsestään, vaan vieläpä sen saavuttamasta asteesta ja erikoisoireista? Pitäisikö meidän säästää valtiovallan ja sensuurin terävimpiä leikkaus-aseita, kun kylmänvihat ovat päässeet vallalle julkisten laitosten jaloimmissa elimissä?"

"Nykyisessä elämässä on varmaankin jotakin erikoista, jotakin esi-isillemme kokonaan tuntematonta. Mutta olkootpa tällaiseen syypäät henkilöt kuinka arvokkaassa poliittisessa asemassa hyvänsä, kuinka tahansa nerouden, rikkauden ja lahjakkuuden suosimia, heidät on kuitenkin saatava häpeämään, levottomiksi ja leimatuiksi julkisen tuomioistuimen edessä. Tämän tuomioistuimen eteen, vastaamaan hyvän maineen lain käskyihin, jokaiseen vaatimukseen ja yleiseen kannatukseen, joiden kautta tämä laki pysyy voimassa, haastetaan Mr. Lewis tänä päivänä".

Olisi riittänyt, jos tämä tuima mies olisi tyytynyt vain käyttämään näitä Cicerolta lainaamiaan retoriikan aseita, mutta niin ei käynyt. Hän kertoo, kuinka hän ei voinut uskoa omia silmiään nähdessään Munkin nimilehdellä nuo maagilliset kirjaimet "M.P.", vaan riensi kysymään kirjan kustantajalta, oliko sen tekijä todellakin parlamentin jäsen. Asia on nyt hänelle selvä. Kirjan toisen osan seitsemäs luku on "kanteenalainen yleisen lain mukaan" (indictable at Common Law). Valaistakseen asiaa isäin esimerkeillä hän sitten kertoo, kuinka Yrjö II:n aikana eräs onneton kirjailija Edmund Curl pistettiin yleisen syyttäjän toimesta häpeäpaaluun, koska hän oli julkaissut pari epäsiveellistä teosta, ja kuinka erästä John Clelandia vastaan myös nostettiin oikeusjuttu siksi, että hän oli julkaissut kirjan nimeltä "Erään ilonaisen muistelmia". Epäsiveellisyyteen on Lewis eräillä Raamattua koskevilla lausunnoillaan sitäpaitsi lisännyt loukkauksen uskontoa kohtaan.[105]

Kiivaat hyökkäykset herättivät kuitenkin vastavaikutuksen. Lewis sai puolustajia. Samana vuonna kuin Mathiasin kirja, ilmestyi siihen vastaus, _Puolueettomia huomautuksia_ (Impartial Strictures etc), jossa ivallisesti osoitettiin tehdyn hyökkäyksen liian suuri voima ja mahtipontisuus verrattuna asiaan, joka oli sen aiheuttanut. _Loppusointuinen epistola M.G. Lewisille_ (Epistle in Rhyme to M.G. Lewis etc, 1798) oli pilkkaruno häntä ahdistavista siveyden ja julkisen moraalin puolustajista, ajaen hänen asiaansa sekä säkein että suorasanaisin lausein. Parhaana todistuksena Munkin herättämästä huomiosta on lopuksi se, että eräs "R.S. Esq." julkaisi siitä kolmiosaisen parodian nimeltä _Uusi munkki_ (The New Monk, 1798), joka kuitenkin sai kylmän vastaanoton.

Hyökkääjillä oli silti sen verran menestystä, että he saivat liikkeelle _Seuran paheellisuuden tukahduttamista varten_ (Society for the Suppression of Vice). Lontoon viranomaiset takavarikoivat kolmannen painoksen ja oikeudenkäynnissä määrättiin kirjasta poistettavaksi Raamattua koskeva ja eräät kovin aistilliset kohdat, minkä Lewis neljännessä painoksessa tekikin. Nykyisin se on taas julkaistu alkuperäisessä asussaan, eikä enää aiheuta melua eikä siveellistä suuttumusta.[106]

Walter Scott ei kirjaa suinkaan halveksinut, vaan lausui kerran Lewisin myöhemmän tuotannon johdosta, "ettei tämä milloinkaan sittemmin kirjoittanut niin hyvää kuin Munkki".[107] Byron, joka myöskin kuului Lewisin ystäväpiiriin, merkitsi vuosia myöhemmin päiväkirjaansa, että Munkin kuvausten kirjoittajaksi olisi sopinut Tiberius Caprissa. Hän ei saata ymmärtää, kuinka kahdenkymmenen vuoden ikäinen mies on voinut sellaista kirjoittaa, ja oli nyt ottanut sen käteensä nähdäkseen, mikä siinä oli aiheuttanut sellaisen metelin. Thomas Mooren mielestä teos oli "irstas ja epähurskas kertomus".[108] Kuten jo on mainittu, Lewis sai kirjastaan eliniäkseen liikanimen "Munkki", joksi häntä sen jälkeen tavallisesti sanottiin, hänen siitä kuitenkaan olematta millänsäkään.

6

"Monk-Lewis" oli nyt kirjallisissa piireissä päivän puheenaiheena ja paistatteli pientä olemustaan maineen loisteessa. Hän tunnusti tuon nimen täydellisesti omakseen, sietäen sitä saamissaan kirjeissäkin. Se tulikin niin yleiseen käytäntöön, että monet eivät tietäneet hänellä muuta nimeä olevankaan. Pahempi oli se, että ne, jotka eivät lähemmin häntä tunteneet, ilman muuta otaksuivat hänet paheelliseksi henkilöksi, koska muka ainoastaan sellainen oli voinut moisen kirjan kirjoittaa. Siivosta, kaikesta päättäen siististi elävästä, hyväntuulisesta ja helläsydämisestä Lewisistä tuli täten eräällä tavalla "notoorinen" henkilö, joka oli menettänyt siveellisyysmaineensa. Lewis itse ei olisi luultavasti tästäkään järin pahastunut, mutta asia koitui hänelle ikäväksi sen kautta, että hänen isänsä ei siitä ollenkaan pitänyt, vaan ilmaisi pojalle moitteensa ja mielipahansa. Lewis kirjoitti nyt hänelle anteeksipyyntökirjeen, jossa m.m. lausui:

"Vaikka olenkin varma siitä, ettei Munkkia vastaan noussut melu ole voinut herättää teissä pienintäkään epäilystä oikeita tarkoituksiani tahi periaatteideni puhtautta kohtaan, tunnen kuitenkin sen, että olette huomanneet muilla olevan siinä suhteessa joitakin epäilyksiä, tuottaneen teille surua... En ole tullut ajatelleeksi, että paheen esittäminen väliaikaisesti voitokkaana saattaisi mahdollisesti aikaansaada yhtä paljon pahaa kuin sen lopullinen paljastaminen ja rangaistus hyvää. Hämmästykseni oli rajaton kuullessani, mikä melu kirjaa vastaan nostettiin, ja huomatessani, että muutamat huonosti harkitut ja varomattomat kohdat ovat kokonaan saattaneet varjoon sen yleisen tarkoitusperän. Minun on pakko pyytää teiltä anteeksi sitä mielipahaa, jota tämä asia on teille aiheuttanut".[109]

Kaikki, jotka lukivat Munkin, tunnustivat sen, kuka miltäkin kannalta, varsin erikoiseksi, jopa eriskummalliseksi teokseksi; kun he sitten tutustuivat sen tekijään, lisääntyi heidän ihmettelynsä, sillä tekijä itse oli monessa suhteessa yhtä erikoinen kuin hänen kirjansakin. Walter Scott, jonka tuttavuuteen Lewis näihin aikoihin pääsi, on esim. kuvannut häntä seuraavasti:[110] "Matilla oli omituiset silmät — ulkonevat kuin jollakin hyönteisellä... Hän oli tavattoman pienikokoinen ja pojan tapainen — todellakin pienin mies, minkä milloinkaan olen nähnyt, ollakseen niin tarkoin ja sopusuhtaisesti tehty. Muistan erään kuvan, jonka Saunders oli hänestä tehnyt ja joka kiersi kädestä käteen Dalkeithissä. Sattuvasti taiteilija oli kuvannut hänet kääriytyneenä mustaan viittaan, jonka alta, puoleksi piilosta, pilkoitti lyhty ja tikari tahi muu sellainen kurkunleikkausväline; kasvojen piirteet olivat jalostettuina säilytetyt. Mentyään toiselta toiselle kuva viimein joutui Henrylle, Buccleuchin herttualle, joka kuullessaan yleisesti kiitettävän sen näköisyyttä sanoi ääneen: 'Mat Lewisin näköinen! Mitä? Tuo kuvahan on miehen näköinen!' Vasta sitten hän huomasi, että Mat Lewis oli hänen vieressään. Tuosta pojan-tapaisuudesta hän ei päässyt milloinkaan. Hän oli hemmoiteltu lapsi, mutta lapsi, jolla oli voimakas mielikuvitus, ja niin hän tuhlasi kykynsä haamujuttuihin ja saksalaisiin romaaneihin". Toinen Lewisin (myöhemmistä) ystävistä, Byron, piti häntä hyvänä ja hyväntuulisena, mutta "riivatun lörpötteliäänä, paradoksaalisena ja persoonallisuuksiin menevänä". "Jos hän vain", lausuu Byron, "puhuisi puolet siitä, mitä puhuu, ja rajoittaisi käyntinsä tuntiin, olisi hän suositumpi. Kirjailijana hän on hyvin hyvä ja hänen turhamaisuutensa on avomielistä, kuten Erskinenkin, olematta loukkaavaa".[111] Toisella kerralla Lewis taas on Byronin mielestä "todella hyvä mies, erinomainen mies, hyvin hyvä toveri", jonka seura on "miellyttävä", mikä ei estä suurta runoilijaa kolmannella kerralla vakuuttamasta, että "Lewis oli liian suuri narri osatakseen edes milloinkaan valehdella... hyvä mies, viisas mies, mutta narri". Kun Lewis käynneillään ikävystytti Byronia, koetti tämä kostaa hakemalla hänelle puhetoveriksi jonkun toisen hyvin vilkkaan henkilön (Diodatissa rouva de Staëlin), kuullakseen sitten, kuinka nämä huusivat toisilleen. Edelleen Byron kuvaa Lewisiä seuraavasti: "Hän oli mies kuin jalokivi, varsinkin jos hän olisi ollut paremmin luotu — vähemmän väsyttävä, sillä hän oli ikävystyttävä sekä pani vastaan joka asiassa ja jokaiselle. Ollen likinäköinen hän pyysi minua, ollessamme yhdessä kesäiltojen hämärässä ratsastamassa Brentan lähistöllä, menemään luotsina edellä. Olen väliin, varsinkin illoin, hajamielinen, ja sen johdosta koitui luotsaukseni hevosen selässä olevalle Matille joskus hiuskarvan varassa olevaksi tilanteeksi. Kerran vein hänet ojaan, jonka yli itse menin, kuten tavallisesti, muistamatta varoittaa häntä; kerran olin saattaa hänet jokeen ylimenijöitä varten varatun liikutettavan sillan asemesta; ja kaksi kertaa törmäsimme pahki diligenssivaunuihin... Kolme kertaa kadotin hänet näkyvistäni illan hämyssä, ja olin pakoitettu hakemaan häntä hänen kaukaisten hätämerkkiensä johdolla. Koko ajan hän puhui herkeämättä, sillä hän oli hyvin monisanainen mies".[112] Lewisin luonteen heikkouksia kuvaa seuraava Walter Scottin lausunto: "Lewis piti ylhäisöstä enemmän kuin hänen olisi tullut, arvosteltiinpa häntä sitten lahjakkaana henkilönä tahi maailmanmiehenä. Hänellä oli aina suussansa herttuat ja herttuattaret, ja hän piti liikuttavasti jokaisesta, jolla oli arvonimi. Olisi saattanut vannoa, että hän oli eilispäivän nousukas, ja kuitenkin hän oli elänyt koko elämänsä sivistyneissä piireissä". On huomattava, että ylläolevat lausunnot ovat Lewisin ystävien antamia, joten ne eivät voi olla liioittelevia eivätkä epäiltävistä perusteista lähteneitä. Huvittavalla tavalla ikuisti vihdoin Byron Lewisin runoelmassaan _Englantilaisia runoilijoita ja skotlantilaisia arvostelijoita_ (English Bards and Scotch Reviewers), puhutellen häntä "ihmeitä tekeväksi Lewisiksi, munkiksi tai runoilijaksi, joka mielellään tekisi Parnassoksesta hautuumaan; katso, ohimoillasi on havu- eikä laakeriseppele, ja runottaresi, sinä Apollon haudankaivaja, on aave, seisoitpa sitten vanhoilla haudoilla tahi sukulaisjoukkiosi, sopertavien haamujen, tervehtimänä, tahi kirjoititpa sivuillesi siveitä kuvauksia miellyttääksesi häveliään aikamme naisia. Terve, parlamentin jäsen, jonka helvetillisistä aivoista harmaana kulkueena liukuu ohutverhoisia aaveita, jonka käskystä 'julmat naiset', ja tulen, veden ja pilvien kuninkaat parvittain ilmestyvät, mukanansa 'pieniä, harmaita miehiä', 'hurjia metsästäjiä' ja jos mitä, kruunaamaan kunnialla sinua ja Walter Scottia. Terve vieläkin! Ja jos sellaiset tarinat kuin sinun saavuttavat mieltymystä, voi ainoastaan pyhä Lukas parantaa tämän taudin. Itse Saatana saattaisi pelätä sinun seuraasi ja huomata kallossasi syvemmän helvetin".

Kun nyt tämä likinäköinen, hyväsydäminen, kimeä-ääninen ja inttämiseen hanakka pikku mies ilmestyi päivän kirjallisena kuuluisuutena Lontoon salonkeihin, otettiin hänet erittäin kohteliaasti vastaan. Hän seurustelee romaaninsa ilmestymisen jälkeisinä vuosina enimmäkseen ylhäisissä piireissä, m.m. Inverary Castlessa ja Dalkeith Housessa, joissa hän oli vanhastaankin tuttu. Hovissakin hänet esitettiin. V. 1796 hänet "valittiin" alahuoneen jäseneksi Hindonista, Wiltshirestä (William Beckfordin jälkeen) — tapahtuma, jossa varmaankin isän ja suvun ohjaava käsi oli takana —, ja nimikortille ilmestyneet kirjaimet "M.P." lisäsivät luonnollisesti kantajansa arvovaltaa. Hänen tullessaan ensi kertaa parlamentin istuntoon lausui itse Charles James Fox hänet tervetulleeksi kuuluisana kirjailijana, — manööveri, jonka päätarkoituksena ehkä oli ärsyttää siveellisen suuttumuksen vallassa olevia vanhoillisia piirejä. Eräitä pienoispiirteitä hänen yllämainitusta seuraelämästään on sopiva mainita tässä yhteydessä.

Kuten jokaisen miehen — ja varsinkin runoilijan — elämässä, esiintyy Lewisinkin vaiheissa nainen. Hänen lemmittynsä ei ole haamu, vaan ylhäinen aatelisneito, lady Charlotta Campbell, Argylen herttuan tytär, ja varsinkin kesä 1797 näyttää tulleen omistetuksi tälle harrastukselle. Suhde on täysin romanttinen: porvarillinen nuorukainen ja herttuan tytär, ja sikäli asiallisesti vielä niinä aikoina toivoton; runollisesti se täytti vanhan tehtävänsä kiihoittaen kosijan lyyrillistä suonta kiihkeään sykkäilyyn. Tulos, epämääräinen luku lemmenlauluja, on jäänyt maailmalta suurimmaksi osaksi tuntemattomaksi. Muutamista säilyneistä säkeistä päättäen Matin lempeen on — tietymätöntä, mutta epäiltävää on, saavuttiko hän vastarakkautta — sisältynyt tavanmukainen annos "iltakävelyjen salaista suloa, jolloin siivekäs jalka liukuu kukkaisniityllä kuin ilmassa, ja ympäröivät metsät, jotka eetterin kosketus lumoaa, kuvastavat taivahan värejä". Muuta merkitystä ja seurausta ei Lewisin lemmentarinalla näytä olleen.