Part 13

Näillä kesäisillä kävelyretkillä Inveraryssa kerrotaan Lewisin ja lady Charlottan kohdanneen erään mielisairaan tytön, jota yleensä sanottiin "Hulluksi Janeksi" ("Crazy Jane"). Sehän oli mainio runon aihe, ja pian Lewis saikin tehdyksi siitä nelivärssyisen, vietellyn tytön valituksen, jossa oli sentimentaalinen väri ja moralisoiva pohja. Se tuli tunnetuksi ja oli pian sen ajan suosituimpia yleisön runoja, jonka monet säveltäjät sävelsivät ja jota kuuluisat laulajattaret esittivät. Todistuksena sen saavuttamasta suosiosta ja maineesta on sekin, että muotikauppiaat rupesivat valmistamaan naisille erikoisia "Crazy Jane"-hattuja. Inveraryssa Lewis muuten julkaisi kerran viikossa käsin kirjoitettua lehteä nimeltä _Torvi_ (The Bugle), kuvittaenkin sitä itse, ja siinä runoja ja suorasanaista, lempeä, sukkeluutta, ja vihjauksia linnaan kokoontuneen iloisen seurueen keskinäisiin suhteisiin. Hän oli myös väsymätön seuranäytelmien harrastaja: m.m. esittivät Inveraryn vieraat kesällä 1797 Barbarossa-nimisen näytelmän, johon Lewis kirjoitti epilogin.[113]

7

Romaaninsa saavuttaman menestyksen johdosta Lewis päätti kokonaan antautua kirjailijaksi, jättäen aloittamansa diplomaatin ja pian myös kansanedustajankin uran. Isä ei näytä hänen päätöstään vastustaneen, koskapa antoi pojalleen tuhannen punnan suuruisen vuotuisen määrärahan, joka merkitsi Lewisille riippumatonta ja huoletonta elämää. Barnesiin, Lontoon lähelle, hän nyt perusti oman nuorenmiehen kotinsa, ottaen sieltä käsin osaa ylläkuvattuun seuraelämään.

Hänen varsinaisena kirjallisena työnään romaaninsa ilmestymisen jälkeen on näytelmän kirjoittaminen. Palaten jälleen monesti aloittamaansa ja keskeyttämäänsä Otranto-aiheeseen hän muodostaa sen näytelmäksi nimeltä _Linnan haamu_ (The Castle Spectre. A Dramatic Romance), joka esitettiin ensi kerran joulukuun 14 p. 1797 Drury Lane-teatterissa.[114] Suurinta huomiota näytelmässä herätti sen haamu, jonka esiintymistä teatterin johtaja ja omistaja R.B. Sheridan kovasti vastusti, Lewisin kuitenkin pitäessä oman päänsä. Painetun teoksen esipuheessa Lewis kertoo sanotun, että ellei Sheridan olisi neuvonut häntä tyytymään yhteen haamuun, hän olisi esittänyt kokonaisen haamurykmentin; ottaen tämän kaskun totena hän ilmoittaa sen perättömäksi. "Milloinkaan ei ole ketään sieluparkaa", hän sanoo, "kohdeltu niin pahoin kuin Evelinaa, jo ennen, kuin hän pääsi esittäytymäänkään katsomolle. Ystävät, joille luin näytelmäni, teatterinjohtajat, joille tarjosin sen, ja näyttelijät, joiden piti se esittää, — kaikki yhtyivät vainoamaan haamuani ja vaatimaan, että minun piti sulkea se näyttämön ulkopuolelle... Mutta minä päätin pitää hänet. Tulos osoitti itsepäisyyteni oikeutetuksi. Haamu sai esiripun edessä yhtä hyvän kohtelun kuin oli saanut huonon sen takana, ja koskapa hän jatkaa esiintymistään ilta illalta, saavuttaen yhä lisääntyvää suosiota, arvelen olevani hänelle ja hänen esittäjälleen suuressa kiitollisuudenvelassa".

Jos näyttämömenestys olisi näytelmien luotettava arvonmitta, olisi Linnan haamu aikansa huomattavimpia, sillä sitä esitettiin yhteen menoon 47 kertaa ja usein vielä jälkeenkinpäin. Menestyksestään sen oli kiittäminen kauhuromanttista aineistoaan, synkkää keskiaikaista linna-, murha- ja aavetunnelmaansa, joka esiinnyttyään tähän saakka vain romaaneissa nyt yhtäkkiä uudistuneena melodraamana valloitti näyttämön ja entistä laajemmat yleisöpiirit. Painettunakin näytelmällä oli laaja levikki, sillä 1803 julkaistu painos on jo yhdestoista. Tämä aineisto oli nyt juuri sellaista, jota yleisö halusi. Taiteen ystävät ja ymmärtäjät pitivät tätä makusuuntaa vaarallisena ja huonona, mutta eivät saaneet sensatsionia rakastavaa yleisöä siitä vieroitetuksi; kysymys siitä, miten saada yleisö kannattamaan "hyvää taidetta" ala-arvoisen asemesta, oli jo silloin sama ja yhtä kipeä kuin nyt. Näyttelijä Cooke esim. lausui: "Toivoakseni ei jälkeenpäin uskota Linnan haamun saaneen kukkuraisia huoneita silloin, kun kuolemattoman Shakespearen ylevimpiä tuotteita esitettiin tyhjille penkeille". Sheridanin kerrotaan väitellessään Lewisin kanssa, tämän luvatessa asiansa puolesta vetoon koko sen summan, mikä Linnan haamun _olisi pitänyt_ hänelle tuottaa, vastanneen, ettei hän lyö vetoa niin suurista summista, mutta mielellään kyllä siitä, minkä arvoinen Linnan haamu on. Kun Sheridanilta kerran kysyttiin, kuinka hän oli voinut saastuttaa näyttämön moisella epäsikiöllä kuin Linnan haamu, hän vastasi heti: "Epäsikiöllä, rakas ystävä? Katso kassaa! Olen kauan hautonut ajatusta muuttaa Romeon ja Julian koomilliseksi oopperaksi, jossa tulinen Tybalt laulaisi bravuurilaulun Väsynyt sotilas, Mercutio iloisen laulun Yli kukkuloiden kauas pois, ja jossa suuressa hautausmaakohtauksessa Capuletien varjot tanssisivat hautakivien keskellä tuon juhlallisen säveleen mukaan Minne menet, kaunis neito? — Menen lehmää lypsämään! Eikö se olisi mainiota? Lewisin menestys takaa omanikin".[115]

Tässä kaskussa on teatterin rahastoa koskeva tiedonanto tosi. Drury Lanen teatteri oli näihin aikoihin erittäin huonossa taloudellisessa asemassa, ja Linnan haamu oli onnenpotkaus, _a lucky hit_, joka ilta illan jälkeen täytti kassan ja auttoi teatterin vaikeuksista. Lewis teki siis näytelmällään teatterille hyvän palveluksen, saaden itse tuskin mitään. Ainakin sanoi Walter Scott, jolta kerran tiedusteltiin Lewisin palkkion suuruutta: "Näytelmä ei tuottanut tekijälleen kerrassaan mitään, ja kuitenkin sen ansioiden olisi pitänyt tuottaa jotakin huomattavaa Mat-vainajalle. Mutta johtaja Sheridanhan yleensä maksoi sukkeluuksilla eikä rahalla".[116]

Michael Kelly, joka kirjoitti näytelmään musiikin, kertoo muistelmissaan,[117] että sillä oli tavaton yleisömenestys. Siinä esiintyivät m.m. John Kemble, Mrs. Jordan ja Mrs. Powell, joka oli "loistava haamu". "Ensi-iltana teki haamun vaipuminen liekkeihin ja koko kohtaus mitä ylevimmän vaikutuksen". Kuuluisa näyttelijätär Mrs. Siddons kirjoitti eräälle ystävättärelleen, että haamun ilmestyminen neljännen ja viidennen näytöksen lopussa teki katsomoon yhtä suuren vaikutuksen kuin milloinkaan mikään, mitä hän oli nähnyt, aiheuttaen suosionosoitusten myrskyn. Kirjailija T.L. Peacock, Shelleyn ystävä, joka oli tähän aikaan 13-vuotias, antaa 1860 ilmestyneessä teoksessaan Gryll Grange erään henkilön sanoa:[118] "Nuoruudessani olivat haamut niin suosittuja, että ensimmäinen uutta kirjaa koskeva kysymys oli, esiintyykö siinä haamu? Linnan haamu oli luonut tämän muodin". Näytelmän esityksestä kerrotaan kirjassa seuraavaa: "Avoinna olevista kaksois-ovista näkyvä, valaistu rukouskappeli, haamua esittävän näyttelijättären erinomainen kauneus, juhlallinen musiikki, jonka tahdissa haamu hitaasti liikkui eteenpäin vaitiollen siunatakseen polvistuvaa tytärtään, ja riemulaulua laulava naiskuoro — kaikki tämä teki sellaisen vaikutuksen, ettei sitä ole saavuttanut ainoakaan samanlaatuinen esitys". Tällaiset lausunnot opettavat ymmärtämään sen ajan teatteriyleisöä.

Näytelmänsä esipuheessa Lewis selittää, mitä lähteitä ja apua hän oli käyttänyt työtänsä tehdessään. Hän huomaa jäljitelleensä kohtauksia Walpolen romaanista ja Schillerin Ryöväreistä, ja näytelmän yleinen juoni onkin Otranton tyyliin rakennettu; lisättävä vain on, että tuo niin tärkeää osaa esittävä haamu ilmeisesti on lempeä muunnos Vertavuotavasta nunnasta, käsitettynä nyt suojelevan esiäidin tyyliin. Näytelmässä on lisäksi reunamuistutus, jossa Lewis huomauttaa muutaman repliikin johdosta, ettei sen tarkoitus ole sisältää mitään moraalista ajatusta; ellei hän muka huomauttaisi tästä, väitettäisiin ehkä, että koko näytelmä on tarkoitettu teroittamaan kohtalo-oppia; hänellähän on ollut hyvä tilaisuus tulla huomaamaan, kuinka ihmeellinen väärintulkitsemisen kyky muutamilla henkilöillä on. Muutenkin Lewis on nyt ollut varovainen: hän oli antanut sisarensa Marian edeltäpäin lukea näytelmänsä ja poistaa siitä vähänkin sopimattomilta tuntuvat kohdat. Mutta sekään ei häntä kokonaan pelastanut. Hän antaa m.m. iloisen syömärimunkkinsa kerran sanoa: "Mitä paroonitar-vainajaan tulee, niin oli todellinen nautinto kuulla hänen rikosluetteloansa! Hän tunnusti niitä aina paahtopaistin ääressä, ja rukouksen sijasta hän otti ryypyn!" Tämän johdosta eräs myöhempi arvostelija[119] kysyy, kuinka kukaan saattoi olla niin järjetön, että kirjoitti moista, ja tyydyttää itsensä huomauttamalla, että Lewishän meni aina harhateille, kun munkeista oli kysymys. Tuo repliikki on kuitenkin melko luonteva lausujansa suuhun. Sama kirjoittaja pitää kahta Lewisin näytelmässä esiintyvää mustaa henkivartijaa anakronismina. Kun sama huomautus tehtiin Brian de Bois-Guilbertin saraseeni-orjia vastaan, kertoi Walter Scott myöhemmin[120] sen johdosta, mitä Lewis oli vastannut. "Mat suhtautui siihen suuresti halveksien, ja sanoi tehneensä orjista mustat saadakseen aikaan räikeän vastakohtavaikutelman; jos hän olisi toivonut samanlaista etua siitä, että sankaritar olisi ollut sininen, niin sininen hänestä olisi tullut". Scott puolustaa sitten menettelynsä historiallista oikeutusta.

Eräs aikakauskirja-arvostelu[121] kuvaa mielestäni sattuvasti, mikä Linnan haamun yleisömenestyksen aiheutti: "Tämän näytelmän saavuttaman tavattoman suosion on sanottu, eikä mielestämme ilman syytä, johtuvan siitä onnistuneesta tavasta, jolla tekijä on käsitellyt haamunsa osuutta, ja siitä romantiikan tunnelmasta, jonka hän on antanut pääkohtauksille. Luonteissa ei ole mitään huomattavasti uutta tahi erikoisemmin vaikuttavaa, ja tapahtumat ovat samoja kuin useimmissa vakavissa kertomuksissamme Vanhasta englantilaisesta paroonista aina tekijän omaan Munkkiin saakka. Siitä huolimatta Lewis on kuitenkin sommitellut tuon kaiken yhteen niin taitavasti, että nekin kohtaukset, jotka ovat luetusta meille mahdollisimman tuttuja, tuntuvat usein uusilta esiintyessään nyt näytelmän muodossa".

Linnan haamulla Lewis siis uudisti kauhuromanttisen melodraaman Englannin näyttämöllä.

8

Oleskellessaan Skotlannissa Lewis käänsi kesällä 1793 Schillerin näytelmän Kavaluus ja rakkaus, jonka nyt, 1797, julkaisi painosta nimellä _Ministeri_ (The Minister); seuraavana vuonna siitä julkaistiin toinen painos. Se esitettiin vasta 1803, Covent Garden-teatterissa, nimellä _Harpunsoittajan tytär_ (The Harper's Daughter). Toinen näihin aikoihin kuuluva teos on _Rolla eli Perun sankari_ (Rolla or the Peruvian Hero), joka ilmestyi 1799 ja on käännös Kotzebuen näytelmästä Espanjalaiset Perussa.[122] Sitä ei esitetty, sillä Sheridanin samaan alkulähteeseen perustuva Pizarro oli parempi. Lukijoita sekin sentään sai, sillä siitäkin ilmestyi toinen painos. Tänä samana vuonna hän myös julkaisi käännöksen Juvenaliksen kolmannestatoista satiirista, nimellä _Voitonhimo_ (Love of Gain), joka lienee hänen Oxfordissa harjoittamansa latinanluvun tuloksia. Ministeri on kuvaava esimerkki siitä, kuinka Lewis katsoi voivansa kohdella toisen maan kirjailijan tuotetta: "käännös" on jonkinmoinen mukaelma, joka jo henkilöiden nimistä alkaen on tehty omavaltaisesti ja Lewisin erikoismaun mukaan. Miller on "Munster", hänen tyttärensä Luise "Julia", von Kalb "Ingelheim", Ferdinand "Casimir Rosenberg", ja lady Milford "Fredericia von Ostheim". Mutta erikoisen kuvaavaa on se, että tapahtumapaikaksi ja -ajaksi on ilmoitettu Braunschweig ja vuosi 1580; Lewis koettaa ilmeisesti näillä muutoksilla saada Schillerin porvarillisesta murhenäytelmästä jotakin, joka paremmin kuin se vastaisi hänen yleisönsä "romanttista" makua. Häntä ei huolettanut se, että tämän kautta syntyi arveluttavia anakronismeja, kuten esim. Frederician kieltäytyminen ottamasta vastaan jalokiviä, jotka oli hankittu alammaisten myymisestä saaduilla verirahoilla; hän selviää tästä seuraavalla huomautuksella: "Erään aikakauskirjan (luullakseni Critical Reviewin) arvostelija moittii hyvällä syyllä tämän paikan räikeätä anakronismia. Mutta kun itsekin voisin tehdä samanlaisia virheitä, voin helposti suoda ne Schillerille anteeksi". Tämä keveä menettely: antaa toisen maan kirjailijan huomattavasta tuotteesta mauttoman ja epäonnistuneen mukailun ja vääristelyn kautta huono esitys, mutta sysätä kuitenkin tämän menettelyn vuoksi syntyvä virhe alkuperäisen tekijän syyksi, ei anna edullista kuvaa Lewisin tunnollisuudesta, taiteellisesta aistista ja arvostelukyvystä; siinä esiintyvä välinpitämättömyys toisen omistusoikeutta kohtaan on selitettävissä johtuneeksi osaksi Lewisin luonteen poikamaisesta pintapuolisuudesta, osaksi siitä, että hänen aikanansa käsitys kirjallisesta omistusoikeudesta oli vielä varsin hämärä. Ennenmainitussa Monthly Reviewin Munkkia koskevassa arvostelussa kuvastuu tämä kirjallista lainailua ja sommittelua koskeva ajan käsitys seuraavasti: "Kirjoittamisen suuri taide on siinä, että osaa valita edeltäjien teoksista sen, mikä niissä on kiihoittavinta (most stimulant), ja yhdistää näin kootut kauneudet uudeksi kokonaisuudeksi, joka on mielenkiintoisempi kuin siihen osalliset mallit. Tämä on mielikuvituksen oleellinen menettelytapa, eikä onnistumista muuten voida saavuttaa. Kaikki keksiminen on ainoastaan uutta yhdistämistä. Onnistunut keksintö on vaikuttavien ainesten yhteensommittelua".

Mitään outoa ei siis ole siinä, etteivät Lewisin aikalaiset pitäneet hänen menettelytapojaan erikoisemmin moitittavina. Kun hän näinä vuosina ryhtyy uudelleen muovailemaan jo ennen mainittua Itä-indialainen-nimistä näytelmäänsä, joka esitetään 1799 ja ilmestyy painosta 1800, varustaa hän senkin alkulauseella, jossa hän erittäin avomielisellä ilmeellä, esittämällä totuuden sirun, salaa lukijalta asiallisesti koko totuuden. Hän lausuu siinä lähteistään: "Tämän huvinäytelmän juoni on, mitä tulee Riversin käynteihin Modishin ja Mrs. Ormondin luona, otettu _Sidney Biddulphin kertomuksesta_ (the Novel of S. B.); Mr. Sheridan on jo lainannut saman tapahtuman samasta lähteestä, ja käyttänyt sitä (vaikka eri tavalla) Juorukoulussaan". Tässä herättää ensinnäkin huomiota hänen epätarkkuutensa; mitään "Sidney Biddulphin kertomusta" ei ole olemassakaan, mutta kyllä Mrs. _Frances Sheridanin_, R.B. Sheridanin äidin, kertomus _Miss Sidney Biddulphin muistelmat_ (The Memoirs of Miss Sidney Biddulph, 1761), josta Juorukoulun alkuaihe muka on lähtöisin.[123] Olisikohan nyt Lewis, kirjoittaessaan näytelmänsä ennenkuin oli kuudentoista vanha, kuten hän huomauttaa, voinut kehittää tätä "aihetta" itsenäisesti, lankeamatta jäljittelemään jo olemassaolevaa, samanaiheista ja kuuluisaa näytelmää, jonka varmaankin oli nähnyt? Se on epätodennäköistä, ja teoksia verratessa huomaakin selvästi, että Itä-indialaisen mallina on ollut Juorukoulu. Se on samanlainen juoruavan ja häväistyshaluisen seuraelämän maalaus kuin mallinsakin, vastaavin henkilöin, kirjein ja kepposin, lisänä vain annos nuoren naisen liian aikaisin tuloksellista lemmensuhdetta ja kyynelöivää, sorrettua, kunniallista köyhyyttä. Indiasta saapuva rikas Rivers (Sheridanin Oliver Surfeice) lopuksi selvittää juonen solmun.[124]

Monien neuvottelujen jälkeen Lewisin onnistui saada teoksensa näyttämölle; se esitettiin ensi kerran Drury Lane-teatterissa Mrs. Jordanin lahjanäytäntönä huhtikuun 22 p. 1799, Riversin osassa Kemble, ja naispäähenkilön, Riversin tyttären, Zoraydan, osassa Mrs. Jordan. Jo mainitussa alkulauseessaan Lewis kertoo, että esitys oli kauttaaltaan erinomaista; erikoisesti kunnostautui Kemble. Tänä näytäntökautena se esitettiin vain kaksi kertaa, mutta otettiin uudelleen ohjelmistoon seuraavassa joulukuussa. Yleisömenestys oli aluksi hyvä, mutta kun Sheridan, kertoo Lewis, ilmestyi näyttämölle suuren, traagillisen sotaratsunsa Pizarron selässä, tukki hän pian Lewisin tien, "sotkien minun vaatimattoman pikkuheponi ilman vähintäkään omantunnontuskaa jalkoihinsa". Lewis oli kirjoittanut näytelmäänsä prologin ja epilogin. Edellisessä, jonka lausui H. Kemble, hän kuvaa, kuinka hän nuorukaisena, ylen innostuneena, kirjoitti näytelmäänsä ja saatuaan sen valmiiksi lausui ihastuneena itselleen: "Se ei ole täydellinen, mutta se on mahdottoman hyvä!" Monien kipujen kautta on tekijä sen jälkeen saavuttanut oikeampaan osuvan arvostelukyvyn, joka ankarana nyt huomaa jokaisen salaisen virheen ja osoittaa sen kuvitellut kauneudet puutteellisiksi. Epilogi on Lewisille kuvaava: ukkosen jyristessä ja salamain leimutessa ilmestyy näyttämölle kuningatar Elisabethin (Queen Bess) haamu, joka kertoo tulleensa Pluton luvalla helvetistä katsomaan Lontoota; jos Drury Lanen uusi näytelmä menestyy, hän saa viipyä Lontoossa — niin on Pluto määrännyt — koko sen esittämisajan, mutta jos se epäonnistuu, on hänen tultava heti takaisin ja tuotava näytelmän tekijä mukanaan.

9

Edellisessä ei ole vielä kerrottu kaikkea Lewisin kirjallisista puuhista Munkin ilmestymisen jälkeisinä vuosina. Aikaisemmin on jo mainittu hänen valmistaneen Saksassa ollessaan joukon käännöksiä, todennäköisesti ballaadi- ja kansanrunoudesta; kun Munkkiin sisältyvät ballaadit saavuttivat suurta suosiota, heräsi hänessä ajatus matkaansaattaa jonkinmoinen uudenaikainen ballaadikokoelma, jossa hän voisi käyttää saksasta tekemiään käännöksiä ja joka ehkä muodostaisi eräänlaisen rinnakkais- ja jatkoteoksen Percyn kokoelmalle. Keväällä 1798 sattui sitten Walter Scottin ystävä William Erskine tapaamaan Lontoossa Lewisin,[125] joka parhaillaan valmisteli ballaadikokoelmaansa ja koetti saada siihen lisiä ja avustuksia. Erskine näytti hänelle Scottin tekemiä Bürger-käännöksiä, Lenorea ja Villiä metsästäjää, mainiten Scottilla olevan sellaisia enemmänkin, ja ihastuneena Lewis päätti pyytää tätä avustajakseen. Tämä johti nämä kaksi kirjailijaa yhteen. Todistuksena siitä, että Scott piti tutustumistaan Lewisiin tärkeänä tapahtumana, on se hänen lausuntonsa, josta Thomas Moore kertoo päiväkirjassaan,[126] nimittäin että ensimmäinen henkilö, joka sai hänet koettamaan runollisia lahjojaan, oli Mat Lewis. Scottin elämäkerran kirjoittaja J.G. Lockhart kertoo, että Munkin loistava, joskin lyhytaikainen maine teki häikäisevän vaikutuksen Edinburghin silloisiin tuntemattomiin yrittelijöihin, ja että Scott, joka "kenties aina oli taipuvainen pitämään yleisön suosiota varmimpana kirjallisen ansioituneisuuden todistuksena, ja joka varmasti koko elämänsä ajan liioitteli kaikkea lahjakkuutta paitsi omaansa", piti Lewisin pyyntöä itselleen imartelevana huomion osoituksena. Hän vastasi heti Lewisin kirjeeseen ja antoi hänen käytettäväkseen kaiken saksasta kääntämänsä ja mukailemansa aineiston. Vastauksessaan Lewis kiittää häntä ei ainoastaan luvasta, vaan myös "siitä sievästä tavasta, jolla lupa annettiin", ja jatkaa: "Suunnitelmani on koota kaikki ihmeelliset (marvellous) ballaadit, jotka voin saada käsiini. Vanhat samoin kuin uudetkin kuuluvat ohjelmaani..." Koska "haamu tahi noita on välttämätön aines kaikissa niissä ruokalajeissa", joista Lewis aikoo sommitella "menninkäis-ateriansa", kuten hän jonkinmoista leikillisyyttä tavoitellen sanoo, ei hän voi käyttää kaikkia Scottin aineksia. Hän ei myöskään hyväksynyt käännöksiä sellaisinaan, vaan teki niihin korjauksia, poistaen skotlantilaisuuksia ja oikoen runomittaa.[127] Scott otti opastuksen kiitollisuudella varteen ja lausui jälkeenpäin Lewisin runotekniikasta: "Hänellä oli hienoin tahtikorva, mitä milloinkaan olen tavannut — hienompi kuin Byronilla". Lewis näyttää osaltaan avanneen Scottin silmät huomaamaan, mitä runon käytännöllinen rakentaminen vaatii kieleen, poljentoon ja sointuihin nähden, joten hän "ankarilla opastuksillaan", joiksi Scott saamiansa kohennuksia sanoo, teki tälle ja runoudelle huomattavan palveluksen.

Käydessään Skotlannissa Lewis tapasi Scottin ensi kertaa persoonallisesti Inveraryssa, jossa Lewisin jumaloitu lady Charlotta Campbell oli, kuten on kerrottu, iloisen seuraelämän keskuksena. Tultuaan Edinburghiin Lewis sitten pyysi Scottia luokseen päivälliselle; vuosikymmeniä myöhemmin Scott vielä muisteli sitä innostusta (elation), jota tämä Munkin päivälliskutsu hänessä herätti. Nähtyään Burnsin kuusitoistavuotiaana hän ei sittemmin ollut tavannut ketään, joka olisi nauttinut yleisesti tunnustetun runoilijan mainetta; nyt osoitti runoilija, jonka romaani oli herättänyt suurta huomiota, jonka ballaadit Alonzo Urhoollinen ja Durandarte olivat synnyttäneet hänessä kiihkeän halun itsekin yrittää runoilijana, ja joka oli tunnettu Lontoon hienoimmissa piireissä, kuuluen "Mayfairin leijonien" joukkoon, hänelle niin suurta huomiota, että pyysi häntä ei ainoastaan avustajakseen, vaan vieläpä päivällisellekin! Ymmärrettävästi tämän kaiken täytyi vaikuttaa rohkaisevasti nuoreen skotlantilaiseen juristiin, jolle kirjallinen maine oli vielä kaukainen haave. Saattaa näyttää omituiselta sattumalta, että Scottin miehekäs runotar joutui Lewisin haamurunottaren kouluun, ja omituisten kirjallishistoriallisten tapahtumain joukkoonhan asia kieltämättä kuuluukin, mutta sillä on silti oma, selvä logiikkansa. Lewisillä ja Scottilla oli ensinnäkin molemmilla sama mieliharrastus, saksalaisen romantiikan tulkitseminen ja välittäminen englannin kielen piiriin, mikä siis heti alussa auttoi heitä pääsemään yhteisymmärrykseen; toiseksi heidän suhteensa sattuvasti kuvaa sitä historiallista tosiasiaa, että Englannin myöhempi, Scottin, Byronin, Shelleyn y.m. luoma maailmankuulu romantiikka, ulotti todellakin juurensa siihen aikaisempaan, Lewisin ja hänen edeltäjäinsä edustamaan, nykyisin verraten vähän tunnettuun romantiikkaan, joka taiteellisilta saavutuksiltaan vaatimattomana kuitenkin merkitsee laajaa esi-aineiston sulatus- ja valmistelutyötä, ollen monessa kohden myöhemmin loistoa ja kuuluisuutta saavuttaneiden piirteiden välttämätön edellytys.

Scottilla oli näihin aikoihin valmiina käännös Götz von Berlichingenistä, jonka ritariromantiikan herättävä ja sytyttävä vaikutus oli siis ulottunut näin kauas. Hän tietysti näytti käännöksensä uudelle ystävälleen, joka aina avuliaana rupesi puuhaamaan sille kustantajaa. Lewis kääntyi oman kustantajansa J. Bellin puoleen, saman, joka oli saattanut Munkin maailmalle, ja sai aikaan sopimuksen, jonka mukaan Scottille maksettiin 25 guineaa ensimmäisestä ja saman verran toisesta painoksesta, jos se tulisi kysymykseen. Götz ilmestyikin tämän sopimuksen pohjalla helmikuulla 1799. Toista painosta ei tarvittu ennenkuin kauan tämän jälkeen. Lewis kirjoitti Scottille palkkion olevan näin pienen siksi, että käännös oli Scottin ensimmäinen kirjallinen työ; hän ei siis muistanut tahi ei "ottanut vakavalta kannalta" Lenoren ja Villin metsästäjän käännöksiä, jotka Scott oli julkaissut jo 1796, ikäänkuin ne yhäkin olisivat olleet hänen ballaadikokoelmaansa tarjottuja "käsikirjoituksia". Mahdollista on kyllä sekin, että ne tarjottiinkin hänelle todella käsin kirjoitettuina, sillä Scott oli niitä ehkä ilmestymisen jälkeen vielä korjaillut.[128]

Lewisin ja Scottin ystävyydessä ei tapahtunut mitään häiriöitä. V. 1814 Lewis lähetti hänelle takaisin joitakin "kuusikymmentä vuotta sitten" lainaamiaan kirjoja, lausuen kirjeessään m.m.: "Minun täytyy mainita, että kuullessani sinua pidettävän Wawerleyn kirjoittajana, ostin sen ja luin kiihkeästi. Minulle sanotaan nyt, ettei se olekaan sinun, vaan William Erskinen. Jos niin on, niin sano hänelle terveiseni, että pidän sitä erinomaisena joka suhteessa..."

10