Part 14

Lewisin ballaadikokoelman ensi osa _Kauhutarinoita_ (Taks of Terror) ilmestyi Kelsossa, Skotlannissa, v. 1799. Seuraavana vuonna hän julkaisi samassa paikassa toisen osan nimeltä _Ihmetarinoita_ (Taks of Wonder); v. 1801 hän julkaisi nämä molemmat Lontoossa nimellä _Ihmetarinoita_ lisäten tähän painokseen uusia "tarinoita". Siihen hän myös kirjoitti "Johdannollisen dialogin", runomittaisen keskustelun tekijän ja "ystävän" välillä, jossa hän tekee selkoa omasta romanttisesta käsitystavastaan. Ystävän moitteisiin tällaisten tarinain kirjoittamista vastaan, joista palkinnoksi jää vain "lastenkamarin ylistys", ja toivomukseen, että niiden "kirjoittelijat pian saisivat murehtia hyödyttömiä vaivojansa ja itkeä aivojensa lyhytikäisiä tuotteita", hän vastaa myöntämällä, että hänen "haamurunottarensa" aika tosin alkaa jo olla mennyttä, mutta että hän puolestaan on välinpitämätön siitä, miten yleinen mielipide ja "mauton muoti" milloinkin vaihtelee. Muoti (fashion) on peloittava asia, jonka edessä sekä järki että arvostelukyky taipuvat, käskipä se sitten joko oppimattoman villin puhua erämaassaan siveellisiä totuuksia, tahi runoilijan jäädyttää sydämensä ja sumentaa mielensä pakoitettuna lyijynraskaisiin sääntöihin, tunteen pysähtyessä ja mielikuvituksen takertuessa didaktisiin kahleisiin; tahi herättipä se tylsän saksalaisen synkän sielun säälin ja kauhun valtaan, vuodattamaan kyyneleitä kuviteltujen rikosten vuoksi, — se ei kuulu Lewisille, sillä "minun makuni on aina omani". Muuttumattomalla ilolla hän suhtautuu siihen "tiedon hylkytavaraan", joka on siepattu "goottilaisuuden yöstä"; hänen sielunsa tuntee "kreikkalaisen tulen" ja "roomalaisen sulon", mutta panee silti riemuiten merkille, kuinka "muinaisten päivien liekki" leimuaa Britanniassa kirkkaasti. Vaihtelevan nautinnon lakia totteleva sydän kääntyy mielellään "klassillisuuden kirkkaudesta goottilaisuuden hämyyn", joka herättää pelkoa ja viehätystä; "kuinka sykkiikään sydän pelosta ja riemusta nähdessään raakoja näkyjä Euroopan barbaariyöstä!" Lewis sitten luettelee romanttisen nautintonsa aiheet; niitä ovat metsän huokailu ja öisen myrskyn pauhu autiolla nummella, jotka herättävät mielikuvituksen synkimmät voimat liikkeelle; loppumaton sota ja paavillinen viekkaus, jotka estävät kadotetulta ihmiskunnalta jokaisen sovittavan valonsäteen; aika, jolloin vain erehdyksen kohtalokas valo loisti, jolloin tiede oli tuntematon, ja sielun aktiiviset voimat olivat turtuneina kahlehditut taikauskon (Lewisin mielisana) tornin juureen; katumusharjoituksissa kärsivä kalpea neito ja pyhän alttarin juurella rukoileva Jumalalle lupautunut; noita, joka herättää uinuvat haudat; sodan välkkyvä rintama, voitonmerkein siroiteltu taistelukenttä, pyhitetty lippu ja punaristi-kilpi; ritariturnajaiset, läänitystyrannin rikokset ja läänitys-ajan ylpeä komeus; Skandinavian soturikentät, Morvenin vuoret ja Lapin nietokset; barbaaripäälliköt kaatumassa tulisissa taisteluissa ja ottamassa osaa Odinin verisiin juhliin; Ossianin harppu ylistämässä sankaritekoja ja arvistaan ylpeät harmaapääsotilaat sitä kuuntelemassa; keskiyön kuolleella hetkellä vaeltava ja vaikenevalle kuulle tuskiansa valittava haamu; tanskalaiset merirosvot ryöstöretkellään ja saksilainen parooni ylpeänä ja synkkänä villissä vihassaan; yksinäisen luostarin muurinvihreän peittämät muurit; yöpöllön äänekäs huuto, vankilan himmeä lamppu, öinen holvikäytävä, hämärästi näkyvä, pois häipyvä kulkue, tuikkivat kynttilät ja pyhä messu — kaikki tämä herättää Lewisin käsityksen mukaan "vapisevassa rinnassa ihastuttavia uninäkyjä ja upottaa joka tunteen romantiikan virtaan, joka vyöryy kaukana, levottomana suurenmoisuudessaan ja hulvahtaen peloittavana ihmettelevään sieluun; milloin liukuen sileänä, milloin maagillisten myrskyjen pieksämänä, se kohottaa näkyviin tuhansia muodottomia olioita; joka aallosta säihkyy utuinen loiste ja kohisevista kuohuista kuuluu murheellinen ääni, kun kalpea pelko herättää mielikuvituksen sen valvovalta vuoteelta; esirippu poistuu näkymättömien henkien valtakunnan edestä ja puoleksi paljastuu sanoin tulkitsematon tarina".[129]

Tämä omituinen kauhuromantiikan aineistoruno on ilmeinen Lewisin romanttinen uskontunnustus. Muistaen sen, mitä ensi luvussa on sanottu, on vaikea löytää mitään, mitä siinä ei olisi mainittu. Se osoittaa, että kauhuromantikoilla todellakin oli oma, sangen tarkoin lajiteltu mielikuvasarjansa, joka innoitti heidän kirjallisen luomistyönsä.

Kirjan vastaanotto ei ollut suosiollinen. Sanottiin Lewisin julkaisseen "Tales of Wonder", vaikka hän tosiasiallisesti olikin julkaissut "Tales of Plunder", millä tarkoitettiin sitä, että hän oli haalinut kirjansa kokoon "ryöstämällä" muiden tuotteita. Scottin osuus ainoastaan pääsi moitteetta, saavuttipa hän kiitostakin arvostelijain taholta; Lewisin osaksi tuli m.m. Geo Watson Taylorin julkaisema pilkkaruno nimeltä _Vanha akka punaisessa viitassa_ (The Old Hag in a Red Cloak), joka oli omistettu "Julman valkoisen naisen kirjoittajalle", ja tahtoi moittia valtaan päässyttä, m.m. Lewisin edustamaa huonoa makua. Toinen pilkkaruno, salanimen julkaisema _Lisää ihmeitä_ (More Wonders), tahtoi puolustaa kirjallista omistusoikeutta Lewisin mielivaltaisuutta vastaan.

Lewisin naivia luonnetta kuvaa valaisevasti se pikkupiirre, että hän koetti Munkin esimerkistä viisastuneena saada näihin kauhuballaadeihinkin jotakin siveellistä, opettavaa kärkeä. Useat niistä loppuvat koomillisen vakavaan moraalilauselmaan, joka kuvaavasti ja pikkuvanhasti enimmäkseen kohdistetaan nuorille tytöille. Pilvikuninkaan hän ilmoittaa kirjoittaneensa "osoittaakseen nuorille neidoille, että saattaisi mahdollisesti silloin tällöin olla hyödyllistä osata hiukan kielioppia"; hänen sankarittarensa olisi nimittäin ehdottomasti joutunut demoonien uhriksi, ellei hän "onneksi olisi ymmärtänyt eroa komparatiivin ja superlatiivin välillä". Huomautukset tällaisen johdosta ovat tarpeettomia.

11

Lewisillä oli tapana huvittaa seurapiiriään pukemalla jokin hetken tunnelma pienen runon asuun. Usein hän myöskin sepitti runoihinsa säveleenkin. Sisartansa Sofiaa varten hän varsinkin kirjoitteli runoja ja sävelmiä, joita tämä sitten esitti. Hänen taitoansa tällä alalla pidettiin niin huomattavana, että silloiset päivän pilanäytelmäin ja kuvaelmain sepittäjät usein pyysivät runopuoleen hänen apuansa. Lewisin kirjoittama ja Kellyn säveltämä laulu _Ei, lemmittyni, ei_ (No, my Love, no), joka sisältyy Charles Dibdinin, tunnetun merimieslaulujen kirjoittajan (Kotzebuen mukaan tekemään) näytelmäsovitelmaan _Huomenna täysi-ikäinen_ (Of Age to-morrow), tuli päivän suosituimmaksi säveleeksi, joka Kellyn muistelmien mukaan oli "joka pianon nuottitelineellä ja kuultavissa joka kadulla". Kelly muuten kertoo saaneensa Walesin prinssiltä määräyksen säveltää hänelle yksinkertaisen englantilaisen ballaadin. "Käännyin ystäväni Lewisin puoleen pyytäen, että hän kirjoittaisi sellaisen, minkä hän tekikin". Ballaadin nimi oli _Huomenna_ (To-morrow), ja tuli siitä Kellyn mukaan erittäin suosittu.

Mutta ballaadi- ja laulumestarillamme oli näinä vuosina muitakin rautoja tulessa. Linnan haamun saavuttama menestys kiihoitti häntä jatkuviin yrityksiin näytelmän alalla, ja niinpä hän kirjoittaa Ryövärien henkeen uuden ritari- ja haamudraaman. Sen nimi on _Adelmorn, lainsuojaton_ (Adelmorn, the Outlaw), ja se esitettiin toukok. 4 p. 1801 Drury Lane-teatterissa. Parooni Ulric on tehnyt murhan, syyttänyt siitä viatonta Adelmornia, saaden hänet karkoitetuksi, ja perinyt murhatun rikkaudet; hän tunnustaa rikoksensa vasta sitten, kun murhatun haamu saapuu taivaasta kerubiimien ympäröimänä vetämään häntä tilille. Adelmorn, jolla tällävälin viattomasti vainottuna on ollut erinomainen tilaisuus julistaa Karl Moorin leimuavia lauselmia, pääsee loistoon ja kunniaan takaisin; huomattakoon, että hänellekin tapahtuu ihme, sillä hän saa yliluonnollisen näyn kautta tietää, kuka on murhaaja. Rikollisen apulaisena muuten esiintyy paha munkki. Draamassa ilmenee vaikutelmia Kotzebuen näytelmästä Ihmisviha ja katumus (Menschenhass und Reue) ja Radcliffen Metsän tarinasta sekä Italialaisesta. Varsinaista tehtäväänsä: osoittaa, kuinka omatunto saattaa rikollisen suurimman paatumuksen hetkellä katumaan, ei Lewis kyennyt draamallisesti tyydyttävällä tavalla ratkaisemaan. Ensi-illan jälkeen hänen täytyi pyyhkiä muutamia sopimattomina pidettyjä vuorosanoja pois ja lieventää haamukohtausta. Näytelmää esitettiin vain kymmenkunta kertaa, viimeisen kerran maalisk. 7 p. 1802, jolloin se oli lyhennetty (kolminäytöksisestä) kaksinäytöksiseksi.

Vaikka tämän "jalon rosvon" menestys ei ollutkaan erikoisempi, ei Lewis siitä pahastunut. Olihan hänellä taskussaan uusi näytelmä, _Alfonso, Kastilian kuningas_ (— King of Castile), silosäkeinen tragedia, jota kirjoittaessaan hän kertoi äidilleen "pysähtyneensä kolmanteen näytökseen, sovinnontekoon erään kuninkaan ja ruhtinattaren välillä, jotka ovat kaksi typerintä ihmistä, mitkä milloinkaan olen tavannut". Siitäkin salakarista hän kuitenkin pääsi ohitse, ja niin hänen uusi näytelmänsä valmistui todistamaan yleisölle ja epäilijöille, että hänellä oli varattuna muitakin paukkuvaikutelmia kuin haamut. Viattomasti epäilty, uskollinen sotapäällikkö Orsino asuu mitä salaisimmassa ja romanttisimmassa maanpaossa metsäluolassa. Hänen poikansa, hurja Caesario, jonkinmoinen Byronin Wernerin Ulricin alkutyyppi, puuhaa kuninkaalle kostoa, vaikka on sala-avioliitossa tämän tyttären Amelrosan kanssa, pitäen siitä huolimatta lemmenpeliä Ottilian, eräänlaisen naishyenan kanssa. Caesarion virittämä ruutimiina räjähtää juuri kello yksi, niinkuin oli määräkin, mutta kuningas pelastuu. Kun Caesario sitten yrittää murhata hänet, ehtiikin hänen isänsä, aina kuninkaalle uskollinen Orsino, väliin, ja horjumattoman lojallteettinsa kiihoittamana surmaa poikansa. Toinen paukkuvaikutelma, ukkosen jyrähdys, ajaa rikolliset polvilleen, jolloin heille suodaan kuninkaallinen ja jalo anteeksianto. Ilmanko eräs arvostelija lausuikin: "Tämän tragedian ihastuksena ovat räjähdykset. Ruutimiinan räjähdys hävittää Alfonson valtakunnan, jonka jälleen uudistaa ukkosen jyrähdys. Caesarion kuoleman ja Orsinon lyhyen, tarkoituksenmukaisen puheen jälkeen ukkosen jyrähdys ajaa kaikki kapinalliset polvilleen, pyytämään ja saamaan armoa kuninkaalta. Tämä fysikaalisten ja siveellisten voimien sekoitus on kaunista".[130]

Alfonso julkaistiin painosta ennen, kuin se esitettiin, mikä tapahtui ensi kerran tammik. 15 p. 1802; sen viimeistä näytöstä ei kuitenkaan esitetty alkuperäisessä muodossaan muulloin kuin Haymarket-teatterissa helmik. 28 p. 1803. Kaikkiaan "meni" tämäkin näytelmä kymmenkunnan kertaa. Yleisö otti sen vastaan jokseenkin suosiollisesti, vaikkakin monet murhat herättivät vastalauseita. Ja olihan Alfonsolla Lewisin kirjoittamaksi vihdoinkin aikalaisten silmissä eräs ansio, joka hänen aikaisemmilta teoksiltaan oli joskus puuttunut: sitä ei voinut sanoa ollenkaan epäsiveelliseksi. Lewis olikin tullut tässä suhteessa hyvin araksi, kuten näkyy esim. hänen vastauksestaan[131] muutamaan arvosteluun, jossa hänen näytelmäänsä oli m.m. sanottu typeräksi; "minulla ei ole", hän lausuu, "mitään huomauttamista siihen, että draamani on typerä; jos niin on, niin tulkoon se myös sanotuksi. Mutta jos, kuten Adelmornista mitä valheellisimmin väitetään, joku nimetön kirjoittaja sanoisi tragediaani epäsiveelliseksi, odottaisin hänen todistavan väitteensä esittämällä moitteenalaiset kohdat". Lewis itse piti näytelmäänsä suuressa arvossa ja oli yhtä iloinen sen saavuttamasta kohtalaisesta yleisömenestyksestä kuin nolo ivallisista ja purevista arvosteluista. "Kirjoittaessani sitä", hän lausuu,[132] "en ole säästänyt mitään vaivoja — olen julkaissut sen en hyvänä näytelmänä, vaan parhaana, minkä minä voin tehdä. Hyvin mahdollista on, ettei kukaan voisi kirjoittaa huonompaa tragediaa, mutta surullinen tosiasia on, etten minä ainakaan voi kirjoittaa sen parempaa". — Alfonson todellinen aihe, järkkymätön uskollisuus kuningasta kohtaan ja uskollisuuden suuri aate yleensä, ei ollut Lewisille valjennut eikä tullut esitetyksi runollisella voimalla ja vakaumuksella, vaan sotkeutui "ruutisalaliitosta" ja näyttämöjännityksen hakemisesta aiheutuneisiin teatterivaikutelmiin.

Alfonson esittäminen Covent Garden-teatterissa eikä Drury Lanessa, kuten hänen edelliset näytelmänsä, johtui siitä, että Sheridanin pureva arvostelu ja satiiri ajoi Lewisin lopultakin turvautumaan toisaalle. Covent Garden-teatterin johtaja Harris otti hänet mitä imartelevimmin vastaan, mikä on melko pätevä todistus siitä, että Lewisin näytelmät olivat yleensä hyviä kassakappaleita. "Mr. Harris on yhtäkkiä", kertoo Lewis,[133] "mieltynyt kaikkeen mitä teen... 'Mitä hyvänsä haluatte esitettäväksi, esitetään heti'... Hän ei näytä saavan kyllikseen minun kirjoituksiani... En tiedä, mistä tämä johtuu, mutta tosiasia on, että hän on niin täynnä ystävällisyyttä, kohteliaisuuksia ja hienoa puhetta kuin olla voi".

Miellyttävä asema näytelmäkirjailijalle. Lewis käytti sitä hyväkseen osoittaakseen, ettei hän ollut haamuillaan ja ruutimiinoillaan vielä tyhjentänyt kaikkia kauhuaineksiaan, ja antoi 1803 esittää erään monologin nimeltä _Vangittu_ (The Captive), jolla oli yleisöön aivan järkyttävä vaikutus. Vangittu on mielisairaalaan suljetun äidin epätoivoinen yksinpuhelu, jossa kuvataan hänen asteettaista kehitystään mielipuoleksi ja lopuksi hänen äkillistä parantumistaan. Näyttämönä on rautaristikoilla varustettu vankikoppi, jossa vangittu musiikin säestyksellä esittää osansa. Kun silloinen kuuluisa näyttelijätär Mrs. Litchfield esitti tämän jo lukiessa hyvin vastenmielisen monologin kaikella mahdollisella realismilla, koski se kuulijakunnan hermoihin niin, että kaksi henkilöä sai hysteerisen kohtauksen esityksen aikana ja kaksi sen jälkeen. Esittäjäkin oli pyörtyä ja Lewis itsekin kertoo[134] tunteneensa olonsa tuskalliseksi; hän oli toivonut, että sääli saisi kuulijakunnan itkemään, mutta sen sijaan kauhu valtasikin sen. Mielisairauden esittäminen näyttämöllä — muuten kauhuromantikolle hyvin kuvaava koe — ei siis Lewisille onnistunut, tahi onnistui liiankin hyvin.

Seuratessa Lewisin kirjallista toimintaa Munkista Alfonsoon saakka hakee turhaan sitä, mitä todella voisi sanoa kirjailijan kehitykseksi. Linnan haamun menestys sai Lewisin erehtymään lahjoistaan ja jättämään suorasanaisen kertomuksen, joka olisi ollut hänen oikea alansa, ja niin hän joutui harhailemaan päivän keveän ja pintapuolisen maun palvelijana. Hänen teoksensa eivät ole sielullisesti elettyä elämää, vaan sieltä täältä saaduista aineksista rakennettuja ulkoisia sommitelmia. Hänen saksan kielen taitonsa on vain tienä Saksan ritariromaaneihin ja -näytelmiin, mutta ei siihen korkean taiteen henkeen, joka siellä kuitenkin näinä aikoina kukoisti. Niinpä lukija onkin varmaan jo huomannut, ettei hänen tuotantonsa ansaitse huomiota taiteen kannalta; ainoastaan hänen keskeinen asemansa tyypillisenä kauhuromantikkona pakoittaa hänen kohdallaan viivähtämään.

Lewis oli luonteeltaan vastustushenkinen, eikä voinut mielipiteiltään sopeutua tämän ajan Englannin piireihin. Hänellä oli halua esittää asioita toisessa valossa kuin mihin sovinnaisesti oli totuttu, mutta hänen rohkeutensa ei riittänyt siihen. Teoksiaan kirjoittaessaan hänellä Munkin jälkeen, kuten on nähty, oli kova huoli siitä, ettei tulisi sanoneeksi mitään, joka voitaisiin käsittää siveettömyydeksi tahi jumalanpilkaksi, ja mahdollista on, että tämä varovaisuus tukahdutti sen, mikä ehkä joskus olisi voinut antaa hänen tuotannolleen itsenäisen elämänymmärryksen leimaa. Hän ei ollut Byron, joka uskalsi uhmailla ympäristöään, mutta hän oli kuitenkin Byronin hengenheimolainen. — Ennenkuin siirrymme hänen seuraavaan tuotantoonsa, palaamme hetkeksi kuvaamaan hänen yksityiselämäänsä, seura- ja ystäväpiiriänsä.

12

Jo mainittu, Barnesissa, Lontoon läheisyydessä, oleva Lewisin nuorenmiehen asunto oli hänen lepo- ja mielipaikkansa. Vierashuoneensa hän oli koristanut kokonaan oman makunsa mukaan lukuisilla kuvastimilla, tauluilla, maljakoilla ja seinäkilvillä, joissa oli hänen runollisia mietelmiään. Hän kokoili innokkaasti arvokkaita koristekapineita ja kuriositeetteja, m.m. sinettileimasimia. Kirjastossansa hänellä oli huomattavasti saksankielistä kirjallisuutta.

Täällä hänellä oli usein vieraana ystäväpiirinsä, joukossa ylhäisiäkin henkilöitä, kuten esim. Yorkin herttuatar Frederica, jonka erikoinen suosikki hän näyttää olleen. Ennen on mainittu hänen heikkoudestaan ylhäisöä ja arvonimiä kohtaan; Lewis itse ei tätä tunnustanut, vaan väitti olevansa siinä suhteessa aivan ennakkoluuloton: "En välitä vähääkään", hän kirjoitti kerran äidilleen, "arvoasemista elämässä, enkä siitä, mitä ihmiset ajattelevat tahi sanovat; olen aina sekä julkisissa kirjoituksissani että yksityiselämässäni osoittanut halua, kuten Mr. Pitt suvaitsi sanoa, sylkeä yleistä mielipidettä kasvoihin. Seurustelen yhtä paljon näyttelijöiden, säveltäjien ja maalarien kuin ruhtinaiden ja poliitikkojen kanssa, ja minua tyydyttää yhtä paljon, vieläpä enemmänkin, edellisten kuin jälkimmäisten seura. Mutta ehdottomasti vaadin sen, että ihmisillä, joiden kanssa seurustelen, täytyy olla jokin ominaisuus, joka huvittaa minua ja herättää mielenkiintoani, sillä muuten olen mieluummin yksin". Tästä vakuutuksesta huolimatta Scottin todistus kuitenkin pitänee paikkansa. Hyvän, sitä vahvistavan kuvan Lewisin elämäntavoista ja seurapiiristä antaa seuraava ote eräästä hänen omasta kirjeestään:[135] "Minun täytyy olla läsnä harjoituksissa, jotka kestävät klo 4:ään. Minun täytyy myös mennä muutamaksi päiväksi lordi Hollandin luo. Tämän jälkeen olen ajatellut suostua nuoren Lambtonin tarjoukseen tulla hänen vaunuissaan ensin katsomaan kilpa-ajoja Brightoniin, ja sitten Worthingiin, tapaamaan lady Ch. Campbelliä, palatakseni sieltä hänen hevosillaan. Tämän retken jälkeen menen luultavasti Oakendiin ollakseni siellä jonkin aikaa, ja sieltä lordi Carringtonin luo; sieltä menen sisarteni luo, jos he voivat ottaa minut vastaan, ja täältä luultavasti lordi Melbournen luo... Walesin prinsessa suvaitsi pyytää minua aitioonsa ja illalliselle kanssaan, sekä päivälliselle, pitäen minua klo 3:een saakka aamulla... Tänään menen päivälliselle York Houseen, ja sieltä illalliselle Walesin prinsessan kanssa Admiraltyyn. Sain pyynnön Clarencen herttualta tulla hänen kanssaan päivälliselle..." Elämä, joka asettaa näin laajat seurustelun ja syömisen velvollisuudet, on todennäköisesti sangen rasittavaa.

Mutta Lewisillä oli, tekisi mieli sanoa, parempikin seurapiiri. Hän tutustui m.m. Thomas Mooreen verraten aikaisin, arvattavasti sangen pian sen jälkeen, kun Moore oli tullut Lontooseen (1799). Kohtaus on varmaankin ollut jo heti alusta alkaen ainakin eräältä kannalta molemmille huvittava: Moore oli, kuten Scott kertoo,[136] "pieni, hyvin pieni mies, pienempi, luullakseni, kuin Lewis, josta hänen olemuksensa jonkin verran muistutti". Mooren kokemukset näinä vuosina Englannin julkisesta arvostelusta ja kirjallisesta yleisöstä olivat samantapaiset kuin Lewisinkin: samat syytökset siveettömyydestä ja nuorison turmelemisesta tulivat hänenkin osakseen hänen Anakreon-käännöksistään kuin Lewisin osaksi Munkki-romaanista. Neljä vuotta Moorea vanhempi Lewis, jolla oli huoleton yhteiskunnallinen asema ja joka oli Lontoon teatteriyleisön suosikki, oli vaatimattomalle irlantilaiselle "suuri ystävä", josta oli hyötyä. Näin Lewis joutuu suojelemaan Moorea, kuten oli suojellut Scottiakin. Syksyllä 1802 esimerkiksi Moore on pyytänyt Lewisiltä jotakin, vedoten hänen vaikutusvaltaansa, koskapa Lewis vastauskirjeessään[137] lupaa tehdä kaikki, mitä voi; hän pelkää kuitenkin, ettei voi vaikuttaa Mooren hyväksi paljoa, koska hän ei kuulu tämän "suuriin ystäviin", vaan päinvastoin "pieniin joka suhteessa", kuten hän leikillisellä käänteellä huomauttaa. Moore suosittelee häntä eräälle kirjoittajalle teatterin tuntijana,[138] joka paremmin kuin kukaan muu tuntee "teatterin sisäpuolen". Lewis puolestaan näyttää 1803 lukeneen joitakin Mooren teoksen korjausarkkeja, joten hän siis on ollut jonkinmoisena Mooren kirjallisena arvostelijana.[139] Heidän suhteensa ei kuitenkaan liene ollut erikoisemman läheinen, eivätkä he olleet toistensa tuotannon ihailijoita. Byron kertoo,[140] ettei Lewis tajunnut Laila Rookhin kauneuksia, vaan piti enemmän oman erikoismakunsa mukaisesti Ch. R. Maturinin Manuelista.

Byronin ja Lewisin tuttavuus, josta on jo mainittu, näyttää alkaneen edellisen ensimmäisen ulkomaanmatkan jälkeen. Syksyllä 1813 he seurustelevat, kuten Byronin päiväkirjasta näkyy, hyvinä ystävinä. Byron oli silloin kotimaassaan maineensa kukkulalla, kaikkien ihailema, naisten ja salonkien kalpea ja kaunis sankari, jonka terävyyttä, neroa ja rohkeutta pelättiin ja jonka tiedettiin ja arvattiin ajattelevan siten, kuin itse olisi haluttu ajatella, jos olisi uskallettu. Hänen vanaveteensä liittyi Lewiskin. Byronin häntä koskevista lausunnoista käy ilmi, että vaikka hän hymähtelikin ystävänsä erikoisuuksille ja piti häntä monessa suhteessa narrimaisena lörppönä, hän kuitenkin kunnioitti häntä ja otti varteen hänen neuvojansa. Marino Falierin esipuheessa hän esim. kertoo saaneensa Lewisiltä hyviä neuvoja keskustellessaan hänen kanssaan näytelmänsä suunnitelmasta Venetsiassa 1817. "Jos teet hänestä mustasukkaisen", neuvoi Lewis, "niin muista, että joudut kilpailemaan etevien kirjailijoiden kanssa, puhumattakaan Shakespearesta ja siitä, että aihe on tyhjennetty; pidä kiinni tuon vanhan ankaran dogin varsinaisesta luonteesta, joka vie suunnitelmasi läpi, jos kuvaat sen oikein, ja tee juonirakenne niin säännönmukaiseksi kuin voit". Lewis ehkä osui paremmin oikeaan arvostellessaan muiden tuotteita kuin suunnitellessaan omiaan. Lewis oli Byronin vieraana Diodatissa m.m. elokuun 18 p. 1816, jolloin hän siellä tutustui P.B. Shelleyhin, joka on merkinnyt päiväkirjaansa kertomuksen tuosta kohtauksesta.[141] "Puhumme haamuista", hän kirjoittaa; "ei lordi Byron eikä Monk G. Lewis näytä uskovan niihin, ollen molemmat sitä mieltä, vastoin kaikkea järkeä, ettei kukaan voi uskoa haamuihin, ellei usko myös Jumalaan. En luule, että kaikki ne henkilöt, jotka vakuuttavat olevansa uskomatta tällaisiin ilmestyksiin, todella sitä ovat; jos he eivät usko niihin päivänvalolla, luulen yksinäisyyden ja keskiyön lähenemisen opettavan heitä ajattelemaan kunnioittavammin varjojen valtakunnasta". Shelley tunsi Lewisin tuotantoa. Hänen romanttinen, salaperäisten ongelmien pohtimiseen taipuva mielikuvituksensa oli nuoruudessa saanut ravintoa Lewisin kauhuballaadeista[142] ja v. 1814 luettujen kirjain luetteloon hän on puolisonsa kanssa nimenomaan merkinnyt Munkki-romaanin (ilmeisesti, kuten saamme nähdä hänen nuoruudenromaaneistaan, luettuaan sen jo aikaisemmin). Tavatessaan Lewisin Byronin luona hän siis hyvin tiesi, kenen tuttavuutta teki.

Siitä esipuheesta, jonka Shelleyn puoliso Mary Godwin kirjoitti myöhemmin Frankensteiniin, käy selville, että haamut ja haamukirjallisuus todellakin olivat usein Byronilla, Shelleyllä ja heidän seurapiirillään puheenaiheena heidän ollessaan Sveitsissä 1816. Luettuaan jonkin saksalaisen haamukertomuksen Byron vihdoin ehdotti, että kukin heistä neljästä (Byron, Shelley, Mary Godwin ja lääkäri Polidori) kirjoittaisi haamukertomuksen. Siitä ehdotuksesta sai alkunsa kuuluisa Frankenstein.[143]