Part 15

Tuossa kolmen romantikon kohtauksessa on mielestäni jotakin historiallisesti kuvaavaa. Ensin Lewis, romantiikan esitöiden, alkeellisen aineiston ja hapuilevan pyrkimyksen, haamu-, rosvo- ja ritariromantiikan edustaja, sellaisena kuin se esiintyi Englannissa, Ranskassa ja Saksassa rahvaanomaisessa muodossaan 1700-luvun lopussa; toiseksi Byron, joka aineistoltaan monessa suhteessa pohjautuen Lewisin edustamaan alkuasteeseen on tuntenut siinä oppositsion ja vapauden pyrkimyksen, ja nerollaan sen jalostaen takonut siitä suuren henkensä sotapuvun, kohottanut sen hyökkääväksi ja taistelevaksi tekijäksi, joka retoorisella intomielisyydellä käsitti itseensä koko inhimillisen elämän; ja kolmanneksi Shelley, joka hänkin alkuaan lähtien alkeisromantiikasta pian aikansa edellä liitävänä henkenä runoilijan näkevin, kauas katsovin silmin, ja värikkäin, intomielisin miettein kristallisoi kaiken sen, mikä hänestä inhimillisessä elossa oli todella kaipaamisen ja aavistamisen arvoista, utuisen hennoiksi, ylimaallisen kauneuden kuviksi, nousten maallisen elämän yläpuolelle ylhäiseen tähtiviileyteen. Kolme kirjallisuuden kehityskautta tapasi siis tällöin toisensa villa Diodatissa, saman ajan kirjailijoiden edustamana.

Mitä Lewisin yksityiselämään muuten tulee, muodostaa siinä huomattavan piirteen hänen suhteensa äitiinsä. Tämä miehestään eronnut pieni nainen kierteli toisen lapsensa luota toisen luo, ja turvautui aina erikoisella kiintymyksellä poikaansa, joka olikin hänen todellinen tukensa. Joskus heilläkin sattui erimielisyyksiä, kuten esim. silloin, kun Lewis sai kuulla äitinsä aikeista esiintyä kirjailijattarena. Hän pyysi, ettei äiti sitä millään muotoa tekisi, ei edes salanimellä, sillä se tulisi kuitenkin tunnetuksi. "En voi sanoa teille kyllin ankarin sanoin", hän kirjoittaa äidilleen, "kuinka epämiellyttävät ja tuskalliset tunteeni olisivat, jos julkaisisitte jonkin teoksen, minkä hyvänsä, ja siten antautuisitte alttiiksi sanomalehtien vihamielisyydelle ja hävyttömyydelle. Olen varma, että jokainen sellainen tapaus olisi tikarin isku isäni sydämeen. Se olisi vakava vääryys Sofiaa kohtaan, ja vaikka Maria onkin[144] päässyt turvaan maailman pahansuopaisuudelta, ei hänen äitinsä esiintyminen kirjailijattarena ainoastaan ankarasti loukkaisi hänen tunteitaan, vaan herättäisi myös mitä suurimpia ennakkoluuloja häntä vastaan hänen miehensä perheen puolelta. Mitä itseeni tulee, lähtisin luullakseni mannermaalle heti, kun ottaisitte tuon askeleen". Lewis sitten vakuuttaa äidilleen, ettei kirjailijattaren ammatti ole kadehdittava, koskapa se tuo harjoittajansa osaksi "kateutta, panettelua ja ilkeämielisyyttä". Lausuupa Lewis lopuksi mielipiteenään, ettei "naisen tehtävä ole olla julkinen henkilö ja että mikäli hän saavuttaa kuuluisuutta, sikäli hän myös menettää naisellista hienouttaan" — ajankuva siitä, missä arvossa Englannin eräät piirit silloin pitivät kirjailijattaria, monessa suhteessa usein kirjailijoitakin. Rouva Lewisin unelmat kuivuivat kokoon, mutta Lewisillä oli suuri työ lepyttää loukkautunut äitinsä.

Näyttämölle astuu nyt eräs Mrs. R., joka on löytänyt armon Lewis vanhemman edessä ja jonka tämä on korottanut julkisen ystävättärensä arvoon. Matthewin sisaret Maria ja Sofia, jotka nyt ovat molemmat naimisissa, alistuvat pian tähän tosiasiaan, mutta niin ei tee Matthew, vaan kieltäytyy itsepäisesti suutelemasta Mrs. R:n kättä. Seuraa ankara kirjeenvaihto, isän puolelta jyrkkä ja vaativa, pojan puolelta nöyrä ja kohtelias, mutta pääasiassa johdonmukainen ja taipumaton. Masentaakseen häntä isä pienentää hänen vuosirahaansa; riita laajenee käsittämään koko suvun, mutta Mat ei taivu, vaan pakenee kesällä 1804 ystäväinsä luo Skotlantiin. Vasta seuraavana keväänä hän taipuu jonkinlaiseen muodolliseen sovintoon ja rauha palautuu, mutta Lewis tapaa isäänsä hyvin harvoin.

Lewis oli isänsä mielestä, kuten tämä kuolinvuoteellaan sanoi, "höperö poika" (a foolish boy). Marraskuulla 1811 isä sairastui vakavasti, ja silloin Matthew, joka lapsena oli suorastaan jumaloinut isäänsä ja myöhemmin ainakin syvästi kunnioitti tämän rautaista ja ylpeätä jäykkyyttä ja taipumattomuutta, rupesi pyytämään todellista sovintoa; jääköön sanomatta, vaikuttiko tähän hänen hellän ja hyvän sydämensä ohella myös pelko siitä, että isä mahdollisesti tekisi hänet perinnöttömäksi, mikä olisi saattanut hänet hyvin tukalaan asemaan. Hän ei uskaltanut mennä tapaamaan isäänsä ilman tämän lupaa ja kirjoitti hänelle maaliskuun lopulla 1812 kirjeen, pyytäen lupaa tulla. Isä ei kuitenkaan halunnut lukea kirjettä heti, vaan jätti sen toistaiseksi. Kun Matthew ei lopultakaan saanut mitään vastausta, hän kääntyi erään isänsä ystävän puoleen pyytäen hänen välitystään, ja niin hän pääsi vihdoinkin isäänsä tapaamaan. Tämä oli kuitenkin jo kuolinvuoteellaan ja Matthew sai tyytyä kolmeen sovinnon sanaan: "Jumala siunatkoon sinua!" Lewis vanhempi kuoli toukokuun 17 p. 1812, testamentaten koko suuren omaisuutensa "rakastetulle pojalleen". Hän kuvastuu poikansa elämäkerran valossa jonkunmoisena Dombey-tyyppinä, jäykkänä, periaatteiltaan lujana ja ahtaana, tarmokkaana ja ylpeänä "Johnsonin ajan" englantilaisena, jota täytyy ajatella suuremmalla kunnioituksella kuin monia muita Lewisin elämän yhteydessä esiin vilahtavia henkilöitä.

Peritty rikkaus ei tehnyt sanottavampia muutoksia Lewisin yksityiselämään. Barnesissa olevan asuntonsa lisäksi hän oli jo isänsä eläessä hankkinut itselleen talon Albanyssa, ja näissä hän asui edelleenkin. Äidillensä hän nyt osti oman asunnon Surreystä, Leatherheadin kaupungin läheltä. Sen nimeksi pantiin Valkoinen tupa (The White Cottage), ja sinne rouva Lewis majoittui kissansa, koiransa ja kanarialintunsa kanssa, vaihteluna hänen lastensa vierailut, kirjat, soitanto, musiikki ja raamatunselitykset. Monella muullakin tavalla Lewis osoitti rakkauttaan häntä ja muita sukulaisiaan kohtaan, harjoittaen sitäpaitsi hiljaisuudessa melkoista hyväntekeväisyyttä.[145]

13

Viimeksi kuvatun kirjallisen toiminnan jälkeen Lewisin tuotannossa tapahtuu pysähdys, joka todennäköisesti aiheutui hänen viime näytelmiensä saamista huonoista arvosteluista. Hän lukee Gibbonia ja Voltairen teoksia ja tutustuu Corinneen, mutta vakuuttaa kuvaavan poikamaisesti, ettei hän muista niistä mitään.[146] Lopuksi hän taas hylkää vakavammat kirjallisuuden harrastukset ja syventyy uudelleen saksalaiseen rosvoromantiikkaan. Hän ryhtyy mukailemaan J.H.D. Zschocken 1794 ilmestynyttä kuuluisaa romaania nimeltä Abällino, suuri rosvo (Abällino, der grosse Bandit), josta kesällä 1804, Inveraryssa ollessaan, tekee vastaavan englantilaisen rosvokirjan nimeltä _Venetsian rosvo_ (The Bravo of Venice). Mukaelmassaan hän ottaa huomioon myös Zschocken romaanistaan tekemän näyttämösovituksen, saaden sen siten draamallisesti vauhdikkaammaksi; mallin Rosamunde, Schillerin tyylinen, korkealentoinen, aatteellinen sankaritar, vastaa Lewisin Rosabellaa, joka taas on Englannin romantiikan mukainen, hellä, naisellisesti rakastavainen neito; karkea Abällino on Lewisillä hienostuneempi Flodoardo; loppu on Lewisin vapaasti keksimä, tarkoituksena yhä suurempi draamallinen vaikuttavaisuus. Teos ilmestyi 1805 ja saavutti suuren lukijakunnan. Seuraavana vuonna Lewis teki siitä näyttämösovituksen nimeltä _Rugantino_, joka esitettiin Covent Garden-teatterissa hyvällä menestyksellä; loppukohtauksen, jossa tuosta pelätystä rosvosta paljastuukin jalo aatelismies, Venetsian hyväntekijä ja dogin tyttären hyvinarvoisa kosija, oli Lewis muodostanut suureksi pantomiimiksi, jossa ovat läsnä Olympon jumalat ja jossa Rosabella ja Flodoardo katoavat näyttämöltä delfiinien vetämissä simpukkavaunuissa.

Koko puuha saa nyt jonkinmoista aihehistoriallista merkitystä sen kautta, että Lewis tällä mukaelmallaan toi Englannin kauhuromantiikkaan jälleen uuden aiheen, ajatuksen kaksoiselämästä, sen karkeimmassa, alkeellisimmassa muodossa. Kuten tulemme näkemään oli sillä alkunsa jo Lewisin omassa aikaisemmassa tuotannossa, ja esiintyy se Abällinossa pinnallisimmassa ja naivimmassa muodossaan — jalo mies antautuu rosvoksi voidakseen kukistaa rosvojoukon sen omilla aseilla —, mutta siitä huolimatta ja juuri räikeän selväpiirteisyytensä vuoksi se oli omiaan herättämään romantikkojen mielenkiintoa ja mietiskelyä. Kun Lewis ei näissä mukaelmissaan mainitse niiden lähteistä muuta kuin että ne oli "saatu saksasta", tuli yleisön kiitos yksin hänen osakseen; sopivissa tilaisuuksissa hän epäselvin sanoin kuitenkin koetti torjua sitä, huomauttaen ylimalkaisesti saksalaisista lähteistään. Kun tiedetään, kuinka laajalle levinneitä ja suosittuja Zschocken teokset Saksassa olivat, ei voi olla panematta merkille sitä joko välinpitämättömyyttä tahi tietämättömyyttä Saksan kirjallisuudesta, joka kuvastuu siitä, ettei Englannin arvostelu näytä tarkemmin tunteneen Lewisin lähteitä; toistakymmentä vuotta hän sai yleensä rauhassa sommitella saksalaisista esikuvista teoksiaan ja julkaista niitä ominaan, kenenkään yrittämättäkään asiallisesti ja yksityiskohtaisesti osoittaa niiden todellista alkuperää. Selityksenä tähän ovat osaksi Napoleonin sodat, osaksi se, että arvostelu ehkä ei pitänyt Lewisin tuotantoa niin suuren huomion ja vaivan arvoisena; muistettakoon myös, ettei kirjailijain lainauksia tähän aikaan pidetty erikoisemman moitittavina.[147]

V. 1806 näki sitten viimeinen Lewisin suuremmista näytelmistä päivänvalon, nimittäin _Adelgitha eli yhden ainoan erehdyksen hedelmät_ (— or, The Fruits of a Single Error). Esipuheessaan hän kertoo ensin muodostaneensa juonen ja määritelleensä henkilöiden luonteen, ja sitten vasta etsineensä jotakin historian komeroa, jonne voisi sijoittaa "gentlemanninsa ja ladynsä". Kun hänen päähenkilönsä hänen mielestään muistutti Robert Guiscardista, antoi hän sankarillensa tämän nimen, ja sen kautta näytelmä sai historiallista väriä, olematta kuitenkaan sellainen. Se on moralisoiva näytelmä, jossa nimen viittaamalla tavalla tahdotaan osoittaa, kuinka "ihmisen vallassa on olla tekemättä syntiä ollenkaan, mutta kuinka ylivoimaista hänelle on pysähtyä, jos hän kerran sitä tekee". Tällaisena "ihmisenä" esiintyy näytelmässä nainen, Adelgitha, Robert Guiscardin puoliso, jonka olosuhteet hänen ponnistuksistaan huolimatta ajavat perikatoon siksi, että hänellä on lemmenrikos tunnollaan avioliittonsa edelliseltä ajalta. Enemmän kuin näytelmän deklamoivat säkeet herättävät nykyisin mielenkiintoa sen näyttämöohjeet, joissa Lewisin "goottilainen" maku selvästi esiintyy. Ensimmäisenä näyttämönä on lehto, sivulla pyhän Hildan kappeli, jossa kynttilät palavat, ja taustalla vuorella oleva luostari; kello kajahtaa ja nunnakulkue ilmestyy näkyviin; toisena on "goottilainen" huone; kolmantena puutarha, taustana puiden välistä näkyvät linnan tornit; neljäntenä ensin "goottilainen huone", jossa palaa kynttilöitä, sitten jonkinmoinen kallioon hakattu galleria, ja viimeksi sarja luolia, jotka aukeavat taustalla olevalle, kuutamon valaisemalle vuorelle päin, ja jotka on koristettu kallioon hakatuilla portailla, muurivihreällä ja muilla kasveilla, ristillä ja pääkallolla sekä ristiin asetetuilla luilla; ja viidentenä ensin Adelgithan huone ja sitten "loistavasti valaistu goottilainen sali", jossa paitsi Robert Guiscardia ja hänen ritarejaan esiintyy "vanha runolaulaja harppuineen ja neljä nuorempaa runolaulajaa hänen takanaan", jotka esittävät "sotaisen ballaadin". Loppukertoon: "Tahdomme voittaa tahi kuolla!" (kuninkaan ja maan puolesta) yhtyvät kaikki ritarit paljastettu miekka toisessa ja malja toisessa kädessä — teatterikohtaus, joka sittemmin on tullut hyvin yleiseksi romanttisissa, patrioottisissa draamoissa, ja jolla Lewis ilmeisesti halusi vedota kansalaistensa isänmaallisuuteen Englannin suuressa taistelussa Ranskaa vastaan. Ei voi muuten kieltää, etteikö Lewis Adelgithassaan pyrkinyt yksilölliseen luonteenkuvaukseen, jonkin verran siinä onnistuenkin; hänen näytelmänsä ei ole tässä suhteessa niin kaavamainen kuin tämän ajan draamat yleensä.

V. 1806 ilmestyi toinenkin Lewisin teos nimeltä _Läänitysajan tyranneja eli Carlsheimin ja Sargansin kreivit_ (Feudal Tyrants, or the Counts of Carlsheim and Sargans). Se on neliosainen kirja, "otettu saksasta", kuten Lewis (ainakin toisen painoksen) nimilehdellä ylimalkaisesti ilmoittaa; hän olisi voinut samalla sanoa, että se oli jokseenkin uskollinen käännös Benedicte Naubertin romaanista _Elisabeth, Toggenburgin perijätär, eli sveitsiläisten v. Sargansin naisten historia_ (— Erbin von Toggenburg, oder Geschichte der Frauen von Sargans in der Schweiz), joka oli julkaistu Leipzigissä 1789. Kun _The Critical Review_ piti sitä alkuperäisenä teoksena, jossa oli käytetty saksalaisia romaaniaiheita, Lewis vaikeni, ilmoittamatta asian todellista laitaa. Tälläkin käännöksellään Lewis kuvaavasti paljastaa sen lähteen, jonka tuotteita hän koetti välittää Englannin yleisölle — saksalaisen kaupustelu-romantiikan, jonka tavaton laajuus lienee ainoata lajiansa. Lewisin edustaman makusuunnan mukana tämä kirjallisuus oli ruvennut käännöksinä leviämään Englantiinkin, ja nimenomaan juuri sitä englantilaiset tarkoittavat puhuessaan kirjallisuutensa historiassa "saksalaisista kauhuista" (German honors). Rinnakkain tämän kanssa ja varsinkin Radcliffen ja Lewisin kirjallisen työn vaikutuksesta oli syntynyt omintakeinen, puhtaammin englantilainen kauhukirjallisuus. Yhdessä nämä molemmat muodostavat 1800-luvun vaihteessa aivan tavattoman laajan kaupustelukirjallisuuden, joka valtaa kokonaan rahvaanomaisemmat, sivistymättömät lukijat, ja pyrkii häikäilemättömästi, kuten olemme jo nähneet, tukahduttamaan kaiken paremman teatterinkin. Tarvittiin Jane Austenin tehoisa ironia, yleinen kyllästyminen, ja vihdoin Walter Scottin kaikille tajuttava, mutta samalla kirjallisesti arvokas kertomataide, ennenkuin tämä tuhoisa epäkirjallisuuden aalto saatiin torjutuksi tahi ainakin sysätyksi valta-asemastaan.[148]

Lewis lienee ansainnut kirjoillaan hyvin, koskapa julkaisi 1808 uuden, edellisen kaltaisen teoksen, neliosaisen _Romanttisia tarinoita_ (Romantic Tales), joka on kokoelma suorasanaisia kertomuksia ja runoja. Esipuheessa hän lausuu ottavansa yhtä vastenmielisesti vastaan kiitosta, joka ei hänelle kuulu, kuin riistävänsä sitä siihen oikeutetulta; siitä huolimatta hänen on muka vaikea sanoa, mikä tässä kirjassa on hänen omaansa, mikä muiden, sillä niihinkin, jotka ovat vähiten hänen omiansa, hän on tehnyt niin suuria muutoksia, että kokonaan alkuperäisen kirjoittamisessa olisi ollut vähemmän vaivaa. Tämän pulman hän ratkaisee pyytämällä lukijaa pitämään hänen omanaan kaikkea, mikä ei miellytä, ja muiden omana sitä, mikä miellyttää.[149]

Romanttiset tarinat ovat Ihmetarinoiden myöhempi proosatäydennys. Heikkouksistaan huolimatta ne eivät anna aivan epäedullista kuvaa kokoojansa arvostelukyvystä.

14

Edellisessä on hiukan menty ajasta edelle ja unohdettu se pieni, kaksinäytöksinen näytelmä, joka nimellä _Metsäpaholainen eli kello on lyönyt_ (Wood Daemon or the Clock has struck) huhtik. 1 p. 1807 esitettiin toisena ohjelmanumerona Drury Lane-teatterissa. Aihe on saatu ballaadista Julma valkoinen nainen. Lewis pian laajensi sen kolminäytöksiseksi koko illan näytelmäksi, jota 1808 esitettiin menestyksellä kolmisenkymmentä kertaa. V. 1811 se jälleen syntyy uudelleen, tällä kertaa nimellä _Kello yksi eli ritari ja metsäpaholainen_ (One o'clock, or, the Knight and the Wood Daemon); se on nyt "suuri musiikkiromanssi" (grand musical romance), johon musiikin olivat säveltäneet M.B. King ja M. Kelly, ja esitettiinkin se oopperassa, Lyceumissa, elok. 1 p. Vähän myöhemmin painosta ilmestynyt teksti on omistettu Walesin prinssille. Metsäpaholainen on tehnyt ritari Hardyknuten haavoittumattomaksi ja antanut hänelle ikuisen nuoruuden sekä kyvyn valloittaa kaikki naissydämet, mutta vaatii siitä hyvästä joka elok. 7 p. ihmisverta. Ellei hän tuona yönä, ennenkuin loihdittu kello lyö yksi, tuota veriuhria saa, tulee Hardyknutesta ikuisiksi ajoiksi hänen orjansa. Näyttämöohjeet antavat parhaan käsityksen näytelmän sadunomaisesta, kauhuromanttisesta luonteesta. Alussa nähdään romanttinen metsä, pieni tupa, taka-alalla vuoristo, kaikki kuutamossa, metsänhenkiä siellä täällä; niitä esiintyy yhä enemmän, kuutamo muuttuu punertavaksi ja myrsky rupeaa raivoamaan; syöjätär Sangrida saapuu viettämään myrskyjuhlaansa. Kun Hardyknute saapuu linnansa edustalle voittokulkueineen, aukaisee romanttinen linnanneito ritarien ja ladyjen kahleet; vangittu jättiläinen Haako muodostaa sadunomaisen vastakohdan muulle joukolle. Sitten: Goottilainen sali, perällä suuri, värillinen ikkuna; marmoriportaat johtavat ylhäällä olevalle ovelle. Neljä vuodenaikaa ja heidän seuraajansa esittävät baletin. Musiikki hiljenee, ja pöydän ääressä nähdään mustiin puettu, hunnutettu nainen, joka vie mukanaan Hardyknuten ylhäällä olevasta ovesta. Äänekäs ukkosen jyrähdys ja äkillinen pimeys. Hardyknute ryntää näyttämölle paljastettu miekka kädessä. Taas ukkosta. Suuri ikkuna avautuu ja Sangrida ilmestyy näkyviin lohikäärmeiden vetämissä vaunuissa, kadoten lopuksi tulisateeseen. Viimeinen kuvaelma esitetään nekromanttisessa luolassa, jossa palaa lamppu. Taustalla on raudoitettu, auki oleva ovi ja portaat. Keskellä on alttari, jonka ympärille on kiertynyt kaksi suunnattoman suurta käärmettä, ja jolle on asetettu useita kynttilänjalkoja. Toisella puolella on korkea jalusta ja sillä polvistuneessa asennossa olevan jättiläisen kuva, joka oikealla kädellään osoittaa vasemmalla olkapäällään olevaa kelloa. Toisella puolella on kallio ja siinä raudoitettu ovi, joka on lukittu suunnattoman suurella riippulukolla. Hardyknute pukeutuu maagilliseen lakkiin ja viittaan, ottaa alttarilta taikavirven ja suorittaa lumoustoimituksia. Käärmeiden suusta lähtee sininen tulivirta ja alttarin keskelle ilmestyy jättiläiskokoinen kultainen pää. Ennenkuin hän sitten ehtii murhata uhrinsa suorittaakseen verivelkansa, siirtääkin toinen läsnäoleva henkilö kelloa, joka lyö yksi. Silloin Sangrida ilmestyy ja murhaa Hardyknuten. Hän kaatuu neljän, alttarin takaa ilmestyvän paholaisen syliin ja nämä vievät hänet alttarille; käärmeet kiertyvät hänen ympärilleen ja alttari vaipuu maan alle. Luola katoaa, ja kun näyttämö taas valaistaan, ollaankin goottilaisessa salissa. _Grand chorus_.

Mitä teoksen näytelmälliseen rakenteeseen ja toiminnan sekä jännityksen herkeämättömään nousuun tulee, täytynee sanoa, että se siinä suhteessa täyttää melkoiset vaatimukset. Ne on kaikki laskettu pitämään katsojaa herpautumattoman jännityksen tilassa, johon huojennusta ja lepoa tuottavat musiikki ja laulut. Romanttisena melodraamana teosta ylipäätään voi pitää onnistuneena. Sen juonen lähteenä on Lewisillä oman ilmoituksensa mukaan ollut 1807 Drury Lanessa esitetty draama nimeltä _Kolme veljestä_ (The Three Brothers), kirjoittanut Pickersgill; muutamat laulut on mukailtu saksasta ja ranskasta. Henkilökuvissa ja kohtauksissa tuntuu kuitenkin muita vaikutelmia enemmän kuin Lewis itse myöntää.[150]

Lewisin tuotanto lähestyy nyt loppuaan. Jouluk. 1 p. 1808 esitettiin Drury Lane-teatterissa näytelmä _Venoni eli Pyhän Markuksen luostarin noviisi_ (Venoni, or the Novice of the St. Mark's), jonka hän oli muodostanut, kuten jo on mainittu, de Monvelin näytelmästä _Luostarien uhreja_ (Les Victimes Cloitrées). Näytelmän sisältö valaisee osaltaan Munkin aineistoa ja ansaitsee siksi huomiota. Tapahtumapaikka on Messina. Aatelisnuorukainen Venoni (alkuperäisen Dorval) aikoo mennä naimisiin Josephan (Eugenien) kanssa, mutta hänen äitinsä, joka on kavalan rippi-isänsä, apotti Coelestinon (Laurentin) vaikutusvallan alainen, saa häät siirretyksi ja toimittaa Josephan Pyhän Ursulan luostariin Napolissa. Täällä leviää tieto, että Josepha on kuollut, jonka vuoksi Venoni murheissaan päättää mennä luostariin. Näytelmän alkaessa hänen noviisiaikansa on päättymäisillään ja hänen on vihittäydyttävä munkiksi, kun hänen ystävänsä kehoitukset saavat hänet epäröimään. Mutta apotti Coelestino, jonka tarkoituksena on tehdä Josephasta itselleen rakastajatar ja saada Venonin suuri perintö luostarille, saa vaikutusvallallaan hänet päätöksessään pysymään. Coelestinon luostari on muurittain Pyhän Ursulan luostariin ja välillä on salakäytävä. Kun Venoni vihdoin saa tietää Coelestinon aikeet, antaa tämä vangita hänet ja viedä maanalaiseen holviin. Luostarin vankilassa on ollut eräs Ludovico jo 20 vuotta; aikansa kuluksi hän on murtanut käytävän omansa ja sen kopin välille, johon Venoni tuodaan. Voimakas Venoni murtaa tiensä luostareja yhdistävään salaiseen käytävään. Nyt käy ilmi, ettei Josepha olekaan kuollut, vaan vankina naisluostarissa, jossa Coelestino abbedissa Veronican avulla koettaa häntä vietellä. Venoni murtautuu häntä pelastamaan. Kuten näkyy, on tässä näytelmässä esitetty pääpiirteet Munkin luostareista ja niiden keskinäisestä asemasta sekä Ambrosion ja julman abbedissan alkutyyppi; lisäksi siinä on tyhjentävästi käsitelty vankien salakäytävä- ja karkaamisromantiikkaa, joka on niin tuttua monesta myöhemmästä romaanista.[151]

Yllä on esitetty näytelmän myöhempi, muutettu muoto. Ensi laitoksessa oli kolmannessa näytöksessä näyttämöllä kaksi vankiholvia, joita eroitti suunnattoman paksu muuri. Toisessa oli Venoni, toisessa Josepha, kummankaan tietämättä toisistaan. Katsomolle he kuitenkin olivat siksi kohteliaita, etteivät puhuneet samalla kertaa. Kun toinen lopetti raivokohtauksensa, aloitti toinen valituksensa, ja kun tätä jatkui noin 30 yksinpuhelun ajan, ei yleisö enää voinut hillitä tirskuntaansa. Ensi-illasta tuli täten täydellinen fiasko. Silloin Lewis vuorokauden kuluessa kirjoitti kolmannen näytöksen uudelleen, joka kiireesti harjoiteltiin, ja tässä muodossa teos saavutti erinomaisen menestyksen; sitä oli jo esitetty 18 kertaa, kun teatteri paloi.

Tämä menestys ei kuitenkaan Lewisiä tyydyttänyt. Venonin esipuheessa hän lausuu m.m.: "Tämä on luultavasti viimeinen näytelmäkokeeni. Niiden sommitteleminen ei huvita minua enää; tunnen, etten luultavasti voi kirjoittaa paremmin kuin tähän saakka, ja vaikka yleisö onkin ottanut näytelmäni vastaan varmaankin niin suopeasti kuin niiden edut ovat ansainneet, nuo ansiot ovat minusta itsestänikin niin vähäisiä, ettei minun kannata tehdä enempiä yrityksiä näytelmäkirjailijan maineen saavuttamiseksi". Tässä päätöksessään hän ei kuitenkaan pysynyt, vaan saatiin hänet houkutelluksi rikkomaan se. Helmikuussa 1811 esitettiin Drury Lanessa suuri pantomiimi nimeltä _Siniparta_ (Bluebeard), jossa englantilaisten suureksi iloksi hevosetkin pääsivät täysiin oikeuksiinsa taiteen palveluksessa, esiintyen näyttämöllä. Näytelmän menestys kiihoitti kilpailevan Covent Gardenin yrittämään jotakin samantyylistä, ja silloin Lewis pyynnöstä kirjoitti näytelmänsä _Timur, tataari_ (Timour, the Tartar). Lewis kertoo itse Harrisin erikoisesti ja hartaasti pyytäneen nimenomaan sellaista kappaletta, jossa hevoset voisivat esiintyä, mutta että hän, epäillen näiden uusien näyttelijöiden kykyä, rajoitti sen hyvin vähään.

Tässä näytelmässä ei muuten enää ole kysymyksessä näytelmätaide, vaan sirkushuvitus. Se kuuluu niihin "divertissementteihin", joilla Lontoon suuret varieteet vielä tänäkin päivänä yleisöään huvittavat. Ja tällaiseen tarkoitukseen Timur sopikin erinomaisesti, sillä jännittävän juonensa lisäksi, joka on alituista hengenvaarasta pelastumista, se oli myös komea pukunäytelmä. Timur esiintyi keltaisessa silkkipaidassa, punaisissa housuissa, vihreissä kengissä, vyöllä kullalla koristettu tikari, päässä kimalteleva turbaani ja kaulassa kultakäädyt; Zorildan, sankarittaren, kaunista päätä peitti kypäri, rintaa hopeapanssari, ja hame oli valkoista kirjailtua silkkiä; kengät olivat keltaiset.[152] Kun hän ratsasti näyttämölle komealla orhilla, neekeriensä seuraamana, oli katsomo heti valloitettu. Kappaletta esitettiinkin yhteen menoon 44 kertaa, ja uudistettiin se vielä niinkin myöhään kuin 1831, silloin Drury Lanessa.