Part 16

Ensi kerran se esitettiin toisena näytelmänä huhtik. 29 p. 1811, ja koko illan ohjelmana toukok. 1 p:stä alkaen. Ensi esitystä odotettaessa, varsinaisen näytelmän jälkeen, yleisö, joka oli kuullut sen hevosnäytelmäluonteesta, vihelsi, ihmeellistä kyllä, melkoisesti, ja hevosia vastaan pantiin vastalauseita. Mutta nämä epäilijät joutuivat pieneen vähemmistöön ja hevosnäytelmät tulivat erittäin suosituiksi. Kysymyksessä onkin Englannin teatterin alennuksen aika.[153]

Näihin aikoihin Lewis muodostaa nuoruudennäytelmänsä Itä-indialaisen oopperaksi, joka nimellä _Rikas ja köyhä_ (Rich and Poor) esitetään English Opera-housessa heinäkuussa 1812. Musiikin kirjoitti säveltäjä Horn. Eräs sen lauluista, _Allanin rannat_ (The Banks of Allan Water) on vieläkin tunnettu ja suosittu.[154]

Tämän jälkeen Lewisin elämä kääntyy toisille urille.

15

Lewis oli vapaamielisenä ja vastustushenkisenä, "Sheridanin maailmaan" kuuluvana, whigien politiikan kannattajia, kuuluen tuttavuussuhteidenkin vuoksi Charles James Foxin ihailijoihin. Tämän veljenpoika Henry Richard, lordi Holland, oli hänen ikä- ja ylioppilastoverinsa.[155] Näiden molempien seura vaikutti ratkaisevasti Lewisin maailmankatsomukseen. Tämä näkyy selvästi m.m. siitä runosta, jonka hän kirjoitti palatessaan Ch. J. Foxin hautajaisista lokak. 10 p. 1806. Siinä hän vakavin sanoin ja tunnelmin luettelee suuren valtiomiehen huomattavimmat teot, asettaen niistä korkeimmalle Foxin taistelun orjakauppaa vastaan. Kun hänen "mainehikas varjonsa" lähestyy rukoillen taivaan alttaria ja tuomion peloittava enkeli avaa hänen syntiensä kirjan, saa kuiskaus "orjakauppa" tuomarin sulkemaan tuon inhimillisten vikojen luettelon. Tästä näkyy, että Lewis oli jo tällöin muodostanut itselleen mielipiteen tuosta niihin aikoihin tärkeästä asiasta, jossa törmäsivät yhteen yleisinhimillisen vapauden ja ihmisyyden, ja ahtaat taloudelliset aatteet. Orjakauppaa osattiin puolustaa myös humaanisilla syillä; hyvän esityksen näistä antaa mielestäni James Boswell Johnson-elämäkerrassaan. Koska hänen esityksensä todennäköisesti on hyvin kuvaava Englannin toryjen ajatustavalle tässä asiassa näinä vuosikymmeninä, ja koska siitä mitä huvittavimmalla tavalla tuulahtaa kirjoittajansa rajaton naivisuus, selostan sitä tässä hiukan.[156]

Tri Johnson, kertoo Boswell, "oli aina ollut hyvin kiivas orjuutta vastaan, esiintyipä se missä muodossa hyvänsä, mihin nähden minä (Boswell) kaikella kunnioituksella ajattelin hänen osoittavan 'intoa ilman tietoa'". Johnson todellakin oli niin kiivas orjuuden vastustaja ja sorrettujen ystävä, että hänen tunnetun vihamielisyytensä Amerikan siirtokuntia ja niiden itsenäisyyspyrkimyksiä kohtaan saattaa sanoa pohjaltaan johtuneen siitäkin, että amerikkalaiset pitivät orjia. Uskaltamatta antautua väittelemään jumaloimansa, mutta sangen karhumaisen ja armottoman mestarinsa kanssa Boswell sitten kirjoitti seuraavaa (siis myöhäisintään v. 1791, jolloin hänen Johnson-elämäkertansa ilmestyi): "Pyydän lupaa saada esittää mitä vakavimman (solemn) vastalauseeni hänen (Johnsonin) yleistä oppiaan vastaan orjakaupasta, sillä tahdon päättävästi sanoa, että hänen epäsuosiollinen käsityksensä siitä johtui ennakkoluuloista sekä epätäydellisistä ja vääristä tiedoista. Tuo hurja ja vaarallinen yritys, jolla jonkin aikaa on itsepäisesti koetettu saada säädetyksi laki, mikä hävittäisi hyvin tärkeän ja välttämättömän kaupan haaran, olisi tullut muserretuksi kerralla, ellei niiden intoilijain vähäpätöisyys, jotka turhamaisesti asettuivat asiaa johtamaan, olisi saanut istutusten omistajien, kauppiaiden ja kaikkien muiden, joilla on suunnattomia omaisuuksia sijoitettuna tuohon kaupan haaraan, laajaa joukkoa järkevästi kylläkin otaksumaan, ettei mitään vaaraa ollut. Se rohkaisu, jota tuo yritys on saanut, herättää minussa ihmetystä ja suuttumusta, ja vaikka muutamat eteväkykyiset miehet ovat kannattaneet sitä, olkoonpa että se on tapahtunut hetkellisen kansansuosion tavoittelusta siltä varalta, että yritys onnistuisi, tahi yleisestä pahansuopaisuudesta, joka johtuu epätoivosta, on mielipiteeni järkähtämätön. Poistamalla status, jonka Jumala on kaikkina aikoina hyväksynyt ja jota ihminen on ylläpitänyt, ryövättäisiin lukemattomien lähimmäisalammaisten omaisuus, ja tehtäisiin äärimmäinen julmuus(!) Afrikan villeille, joista se pelastaa osan verilöylystä tahi sietämättömästä riippuvaisuudesta heidän omassa maassaan, tuoden heidät paljoa onnellisempiin elämänoloihin, erittäinkin nyt, kun heidän matkansa Länsi-Indiaan ja kohtelunsa siellä on inhimillisesti järjestetty. Tuon kaupan poistaminen olisi 'armon porttien sulkemista ihmiskunnalta'". Boswell epäilemättä teki viisaasti, ettei esittänyt näitä väitteitään, joissa huono asia on saanut kauniisti tekopyhät puolustelut, itsellensä vanhalle profeetalle.

Tällaisten mielipiteiden ja vastaväitteiden taistelusta kehittyi laki orjakaupasta, joka kiellettiin lopullisesti 1807; orjia ei tämä laki vapauttanut.

Kuten on mainittu, oli Lewis vanhemmalla maatiloja Jamaikassa, ja niillä useita satoja neekeriorjia. Matthewin vapaamielinen ja inhimillinen katsantokanta joutui tosikoetukselle vasta sitten, kun hän vuorostaan itse tuli noiden orjien isännäksi. Hän oli orjuuden vastustaja, mutta miten oli hänen nyt omien orjiensa kanssa meneteltävä? Tämä kysymys tulee hänelle isän kuoleman jälkeen hyvin tärkeäksi ja hän koettaa etsiä sille sekä inhimillisesti että käytännöllisesti parasta ratkaisua. Hän seurustelee paljon William Wilberforcen, orjuuden vastustajain johtajan kanssa,[157] ja päätyy lopuksi siihen, että hänen velvollisuutensa on, koska hän ei voi vapauttaakaan orjiaan, ellei tahdo saattaa maatilojansa, joiden koko tuotanto ja kannattavaisuus perustui orjatyöväkeen, kokonaan rappiolle, ja sikäli myös entisiäkin orjiansa kurjuuteen, muilla keinoilla taata heille hyvä ja inhimillinen asema nyt ja vastaisuudessa. Päästäkseen selville, miten tämä oli parhaiten tehtävissä, hänen velvollisuutensa oli mennä itse paikalle orjiensa olosuhteita tutkimaan, ja niinpä Lewis matkustaa Jamaikaan marrask. 10 p. 1815. Byron, jonka kanssa hän oli ahkerasti seurustellut näinä vuosina, kirjoitti päiväkirjaansa: "Lewis menee Jamaikaan imemään sokeriruokojansa... Miesparka! Hän on todellakin hyvä mies — erinomainen mies — jätti minulle kävelykeppinsä ja ruukullisen inkiväärihilloa. En syö sitä milloinkaan saamatta kyyneliä silmiini, sillä niin väkevää se on". "Säästääkseen turhia tuskia" Lewis sanoi äidilleen jäähyväiset kirjeellisesti.

Lewis saapui perille tammik. 1 p. 1816 ja oleskeli Jamaikassa tasan kolme kuukautta, lähtien sieltä paluumatkalle maalisk. 31 p. Koko ajan hän piti tarkkaa päiväkirjaa. Kun hän sitä kirjoittaessaan ei ajatellut julkaisemista eikä siis tavallisen "romanttisen" yleisönsä makusuuntaa ja sen miellyttämistä, tuli hän siinä esiintyneeksi uskollisena itselleen, vapaana, koruttomana ja teeskentelemättömänä. Hänen täten ensimmäisen ja toisen Jamaikan matkan aikana syntynyt teoksensa, _Länsi-indialaisen tilanomistajan päiväkirja_ (Journal of a West-Indian Proprietor), julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen (1834) ja esiintyy hän siinä kauttaaltaan edukseen sekä lämpimästi tuntevana ja jalosti ajattelevana ihmisenä että kirjailijana. Se on, kuten S.T. Coleridge lausui,[158] joka suhteessa "ihastuttava" (delightful) — "melkein ainoa teeskentelemätön matka- ja matkailukirja, mitä viime vuosina olen lukenut. Siinä esiintyy mies itse, eikä mikään vähäpätöinen mies, varmasti paljoa hienompi luonne kuin mitä aikaisemmin otaksuin hänen romaaniensa y.m. lukemisen perusteella. Se on ehdottomasti hänen paras teoksensa ja tulee olemaan suosittu ja jäämään sellaiseksi". Kirjassa esiintyvä kuvaus onkin erittäin sattuvaa, asiallista, värikästä ja vilkasta. Jamaikan luonto ja olot esitetään kirkkaasti ja hienolla kauneuden tajulla, puolueettomasti ja intohimottomasti. Neekerien erikoistapojen kuvaamisessa esiintyy tavallaan nykyaikaisen sosiologin terävä huomiokyky. Päiväkirjassa on myös selostus neekerien n.s. "Nancy-tarinoista", lastensaduista, joista Lewis merkitsi muistoon erään; se on julkaistu myöhemmin[159] ja on nimeltään _Goose Shoo-shoon tosi ja ihmeellinen tarina pienestä, päättömänä syntyneestä neekerimiehestä_ (neekeri-englanniksi: — true and marvellous history of a "lilly nigger-man bom vidout ed"). Lopuksi mainittakoon samaan päiväkirjaan sisältyvä, toisella matkalla kirjoitettu runo nimeltä _Paholaisten saari_ (The Isle of Devils).

Lewisin toimenpiteet neekeriensä hyväksi, joista tyydyn mainitsemaan vain lyhyesti, koskivat etupäässä liikarasituksen estämistä, kurinpitoa ja asunto-oloja. Erikoista rikos- ja rangaistusluetteloa oli tarkoin pidettävä; neekereitä ei saanut lyödä eikä muutenkaan rangaista ilman hänen luottamusmiestensä lupaa, ja rangaistus oli toimeenpantava aikaisintaan vuorokauden kuluttua rikoksen tapahtumisesta. Yleensä hänen määräyksiensä pääpiirteenä on omantunnontarkka pyrkimys koettaa järjestää neekerien olosuhteet niin, ettei hänen poissaollessaan mikään epäinhimillinen menettely heitä kohtaan voisi tulla kysymykseen. Neekeriensä asemasta Lewis muuten tulee siihen käsitykseen, että se oli monessa suhteessa parempi kuin työväen Englannissa.

Ensimmäisen testamenttinsa Lewis teki kesäk. 5 p. 1812, määräten siinä äidilleen 1000 punnan vuotuis-eläkkeen ja omaisuutensa hoitajat, joiden oli maksettava tulot siitä hänen sisarilleen. Neekerien hyväksi ei testamentissa ole mitään määräyksiä. Ennen lähtöään Jamaikaan hän teki siihen lisäyksen, määräten eräistä lahjoituksista. Jamaikasta palattuaan hän lähti Italiaan, jossa, Napolissa, hänen sisarensa Maria nyt asui. Tällä matkalla tapahtui hänen jo mainittu vierailunsa villa Diodatissa, Byronin luona, ja heidän yhdessäolonsa ja keskustelujensa seuraukseksi lienee luettava se suuri lisäys, jonka Lewis teki testamenttiinsa elok. 20 p. 1816 ja jonka todistajina ovat Byron, Shelley ja Polidori. Siinä hän määrää, että jokaisen, kenen hyvänsä, joka hänen kuolemansa jälkeen tulee hänen maatilainsa omistajaksi, pitää määrä-aikoina käydä persoonallisesti noilla tiloilla ja oleskella siellä kolme kuukautta; ellei perillinen tätä ehtoa täytä, siirtyvät tilat seuraavalle perilliselle. Neekereitä ei saanut millään ehdolla myydä, mutta kyllä vapauttaa. Kaikki nämä määräykset johtuivat siitä pelosta, että orjia kohdeltaisiin huonosti isännän poissaollessa, ja ovat melkeinpä hätäisessä humaanisuudessaan antajallensa kunniaksi.

Tällä matkallaan Lewis viipyi elokuulle 1817 ollen Byronin vieraana Venetsiassakin.[160] Palattuaan Englantiin hän lähti joulukuun alkupäivinä uudelleen Jamaikaan, jolta matkaltaan hän ei enää palannut.

Hän oli varustanut mukaansa suuren joukon uusimpia kirjoja, m.m. Walter Scottin siihen saakka ilmestyneet, joita hän erikoisesti suositteli matkatovereilleen. Hytissään hänellä oli piano, jota hän huvikseen soitteli tuntikausia. Hän oli varustautunut yleensä kaikella, minkä saattoi ajatella matkalla huvittavan. Eräs hänen matkatovereistaan on kertonut, että hänen käytöksensä ja puhuttelutapansa oli äärimmäisen kohteliasta; toisin ajoin hän oli alakuloinen ja hajamielinen, kävellen kannella kirja kädessä tuntikausia niin syventyneenä ajatuksiinsa, että hän oli aivan tietämätön ympäristöstään. Miehistö rakasti häntä, sillä jos joku sairastui, oli Lewis ensimmäisenä tiedustelemassa hänen vointiaan, toimittamassa hänelle lääkkeitä ja lähettämässä herkkuja omasta pöydästään. Neekerien ilo hänen saapuessaan oli aivan rajaton ja he pitivät häntä enemmän jonkinmoisena lakeja säätävänä jumaluutena kuin ihmisenä. Toisella tilallaan Lewis tapasi neekerinsä ja asiansa kunnossa, mutta toisella oli kaikki huonosti, minkä johdosta hän "rauhoitti, uhkasi, määräili, raivosi, kirosi ja paiskeli ovia", saaden vihdoin järjestyksen aikaan. Toukok. 4 p. hän lähti paluumatkalle, aavistamatta, että se sadeajan aiheuttama kuumekohtaus, joka hänellä oli Jamaikassa ollessaan ollut, oli vakava enne. Heti ensi hetkestä laivalle tultuaan hän tunsi levottomuutta ja hermostumista, ja sairastui muutaman päivän kuluttua kuumeeseen; mahdollisesti hänellä oli tartunta veressään jo laivalle tullessaan, tahi sai hän sen täällä, jossa oli keltakuumesairaita. Varhain aamulla toukok. 14 p. 1818 hän kuoli ankarien kärsimysten jälkeen.

Pelosta, että tuo vaarallinen tauti rupeaisi laivassa yhä enemmän leviämään, Lewis haudattiin jo samana aamuna klo 9. Ruumisarkku pantiin purjevaatesäkkiin ja laskettiin tavanmukaisin menoin mereen, mutta kun siihen kiinnitetyt painot sattuivatkin irtautumaan, ei se uponnutkaan, vaan rupesi liukumaan aaltoja pitkin Jamaikaan päin, tuulen pullistaessa arkkua ympäröivää säkkiä kuin purjetta. Tämä kummitusmainen näky säikähdytti kovasti laivan miehistöä ja matkustajia, ollen kuin kohtalon viimeinen tunnustus Lewisin elämäntyölle suurena haamuvaikutelmien luojana.[161]

Englannissa, jossa yllämainitut tositiedot hänen kuolemastaan julkaistiin vasta myöhemmin, levisi hänen poismenonsa syistä monenlaisia huhuja, m.m. sellainen, että hänen orjansa olivat myrkyttäneet hänet, luullen pääsevänsä vapaiksi hänen kuoltuansa; yleisesti hänen luultiin kuolleen meritautiin ja sitä vastaan annettuihin lääkkeisiin, kuten näkyy Mooren muistiinpanoista.[162] Hurskaat ihmiset tiesivät myös kertoa, että Lewis, tunnettu "epäilijä", oli kuolinhetkellään ollut ankarissa sieluntuskissa. Byron muisteli häntä "rakkaana ystävävainajana", "miesparkana, joka kuoli uusien rikkauksiensa marttyyrina", ja kirjoitti Scottin säkeitä muuttaen:

I would give many a sugar cane Monk Lewis were alive again!

V. 1825 Scott lisäsi tähän seuraavan huomautuksen: "Tahtoisin maksaa osani! Kuinka vähän onkaan ihmisellä sellaisia ystäviä, joiden viat ovat ainoastaan naurettavia. Hänen käyntinsä (Jamaikassa) johtui inhimillisyyssyistä, halusta parantaa orjiensa asemaa. Hän teki paljon hyvää salassa ja oli mitä jaloin ihminen..."

Byron peri Lewisiltä hänen uskollisen miespalvelijansa, saman, joka sittemmin oli läsnä hänen oman kuolinvuoteensa ääressä.

16

Jos nyt, Lewisin kuolinvuonna, katsomme taaksepäin ja tarkastamme Englannin kirjallisuuden satoa sen ja Munkin ilmestymisvuoden välillä, huomaamme, että se oli ollut runsas. Walter Scott on ehtinyt julkaista kaikki runoteoksensa ja osan romaanejansa, kohoten tuotantonsa huipulle; hänen romanttinen asuntonsa, goottilainen "haamulinnansa" Abbotsford, oli kohonnut Tweedin rannalle ja tullut hänen muinaisharrastustensa keskeiseksi kuvastimeksi. Näiden vuosien välille mahtuu Coleridgen koko pääasiallinen elämäntyö, hänen runoutensa ja filosofiansa, ja jäljelle jää vain jälkipäivän yhä hämärtyvä ajattelu sekä katkera ja nöyryyttävä taistelu opiumin kahleita vastaan. Robert Southey on asettunut kirjoituspöytänsä ääreen ja sujuvalla kaunopuheisuudellaan skandeerannut komeat itämaiset runoelmansa, Roderickinsä, ja pari historiateostansa, saavuttanut poeta laureatuksen aseman, ja jatkaa parhaillaan esimerkiksi kelpaavalla kielenkäytöllä ja ahkeruudella elämäntyötänsä. Wordsworth kirjoittaa näinä vuosina runoutensa arvokkaimmat osat ja odottaa kärsivällisesti sitä tunnustusta, joka hitaasti, mutta varmasti, lopuksi tulee hänen osakseen. Landor on julkaissut Gebirin, sotinut Espanjassa Napoleonia vastaan, yritellyt romanttisia rakennuspuuhia Llantony Abbeyssa, kirjoittanut Kreivi Julianinsa, ja matkustanut Italiaan, jossa parhaillaan riitelee viranomaisten kanssa ja mietiskelee "kuviteltuja keskustelujansa". De Quincey läpikäy Walesin vaelluksen, Lontoon infernon, opiumin avaamaan maailman yliluonnolliset riemut ja kauhut, saksalaisen filosofian — kaikki sairaalloisen ja liikaherkän sielun ja ruumiin harrastukset ja tuskat, valmistautuen astumaan kirjallisen tunnustajan ja itsepaljastajan erikoisasemaan. Mooren Irlantilaiset sävelet ja Kansalliset laulut kaikuvat jo koko englantilaisessa maailmassa; ne ja hänen nerokkaat sananpartensa ja pilarunonsa, sekä Laila Rookhin itämainen hehku olivat jo tehneet hänet kuuluisaksi. Lamb on yrittänyt runoa, romaania ja draamaa, kärsinyt sisarensa kanssa köyhyyttä ja jälkimmäistä uhkaavan mielisairauden painostavaa tunnelmaa, ja löytänyt oikean alansa kirjallisuuden arvostelijana, nähden 1818 jo koottujen teostensa ilmestymisen. Maturin on kirjoittanut kaikki alkuteoksensa, ollen tuotannossaan niin pitkällä, että jäljellä on vain kolme, niistä hänen kuuluisin romaaninsa Melmoth jo kohoamassa näkyviin. Godwinin romaaneista on ilmestynyt kolme, joukossa kuuluisaksi tullut Leon. Byron ehtii suorittaa elämänsä myrskyisen alkujakson, lahjoittaen ihmiskunnalle runoutensa helmiä niin nopeasti, että hän jo 1818 kirjoittaa kuolemattomimman teoksensa Don Juanin ensimmäisen laulun. Shelley on samoin taistellut läpi nuoruutensa myrskykauden, on päässyt runotuotannossaan Islamin kapinaan saakka, ja jättää 1818 Englannin, jonne ei milloinkaan enää palaa. Keats on julkaissut Runonsa ja Endymioninsa, kärsinyt niistä ankaran tuomion, ja kulkee tylyn arvostelun ja kalvavan taudin uhrina aikaisin avautuvaa hautaa kohti. Nämä 1794 edessä olleet "lupauksien vuodet", joksi niitä sanoimme, ovat siis täyttäneet niihin asetetut toiveet niin runsaalla runouden ja aatteiden loistavalla paljoudella ja ylevyydellä, että maailman kirjallisuus olisi ilman niitä yhtä rikasta lukuansa köyhempi. Historialliselta kannalta on nyt mielenkiintoista tutkia, missä määrin tuossa välkkyvässä runouden virrassa oli vesiä niistä vaatimattomista, jopa usein sameahkoistakin lähteistä, joiden kumpuamista olemme viimeksi tässä luvussa seuranneet.

III

HAAMULINNAN KUVAN MYÖHEMMÄT KEHITYSVAIHEET

1

Palatessani nyt tarkastamaan, minkälaisena kauhuromanttinen näyttämö esiintyy Lewisin tuotannossa ja viimeksi kuvattuna ajanjaksona, pidän aluksi tärkeänä huomauttaa eräästä kauhuromantiikan yleistä tyyliä koskevasta seikasta. Ensimmäisestä luvusta on selvinnyt, että Walpolen aloittaman romantiikan luonteena oli kieltämätön tyylin, aineiston, kuvaus- ja käsittelytavan hienous, joka vaistomaisesti vieroi elämän kauhujen realistista maalausta. Viimemainittu käsittelytapa, joka oikeastaan oli jo olemassa Shakespearessa ja veijariromaaneissa, oli liian karkeata Walpolen koululle, jonka yhtenä pääleimana on, kuten sanottu, jonkinmoinen artistinen hienous. Lewisin Munkki merkitsee nyt tässä suhteessa muutosta, sillä tällä teoksellaan, kuten koko tuotannollaan, hän äkkiä heitti keskelle Radcliffemäistä, unelmoivaa, tunteellista ja konstrueeratuilla jännityskeinoilla toimivaa romantiikkaa sarjan aineistoa, joka omalla laadullaan, esitettynä kaikessa pöyristyttävässä alastomuudessaan, oli omiaan herättämään kauhun tunnetta. Näiden ainesten esittämisessä ilmenee sellaista todellisuusvaistoa ja armottomuutta, että haluaisin nimittää Lewisin uutta, Saksasta kotoisin olevaa tyyliä "kauhuromanttiseksi realismiksi".

Tämä aineiston esittämistavalta uusi kauhuromantiikan vaihe sisältää ensiksikin Walpolen—Radcliffen kehittämien, eheiden ja monessa suhteessa jo mahdollisuuksiensa perille saatettujen mielikuvien hajaannuksen, ja toiseksi juuri tähän hajaannukseen perustuvan vapautumisen, jota ennen ei uuden kehityksen alkua ollut odotettavissa. Seuraavassa koetan seurata haamulinnan kuvan kehitysvaiheita hajaannuksen kautta uusille urille. Varovaisuuden vuoksi huomautan, että yllä sanomani tarkoittaa vain kehityksen yleistä pohjavirtaa, josta on paljon poikkeuksia, ja että käyttämäni aineisto palvelee esitystäni vain suuresta joukosta otettuina esimerkkeinä, joiden lukua käytännöllisistä syistä, liian laajuuden välttämiseksi, on täytynyt rajoittaa.

2

Kuten edellisestä luvusta on käynyt selville, ei Lewis ollut Walpolen koulun tyylipuhdas, suoranainen jatkaja sen omien erikoistunnusmerkkien perusteella, vaan raaemman saksalaisen alkeisromantiikan edustaja ja englantilaiseen muotoon sommittelija. Niinpä haamulinnan kiinteä, jo traditioksi muuttunut kuva hajoaa hänen käsissään; toisaalla kyllä esiintyy, kuten seuraavasta tarkemmin näkyy, Walpolen koulun tunnusmerkkien mukainen haamulinnan kuva, mutta toisaalla jonkinmoinen yleinen kauhunäyttämö, joka on syntynyt osaksi haamulinnan erikoisosien laajentumisesta, osaksi uusien kauhuainesten vaatimista näyttämön lisistä ja muutoksista. Tämä hajaannus esiintyy _Munkki_-romaanissa.

Sen näyttämönä olevan madridilaisen luostarin maanpäällisessä osassa, jossa tapahtumat enimmäkseen sattuvat päivänvalon aikaan, ei ole huomattavissa mitään uutta jo tuntemaamme haamulinnan kuvaan verraten; päinvastoin täytyy sanoa, että se tekee Lewisin kuvauksen selkeän ja arkipäiväisen todellisuusvaiston vuoksi romanttisessa suhteessa edeltäjiinsä verraten sangen heikon vaikutuksen. Romaanissa oleva Lindenbergin linna on sensijaan kaikissa suhteissa entinen tuntemamme haamulinna. "Yö oli tyyni ja kaunis; kuun säteet sattuivat linnan vanhoihin torneihin, vuodattaen niiden huipuille hopeista valoansa. Kaikki oli hiljaa ympärilläni; ei kuulunut mitään muuta kuin yötuulen huokailua lehvissä, kyläkoirien kaukaista haukuntaa tahi aution itäpuolisen tornin koloon pesiytyneen pöllön ääntä. Kuullessani sen alakuloisen huudon katsahdin ylös ja näin sen istuvan erään ikkunan reunalla; se ikkuna kuului aavehuoneeseen". Lindenbergissä on linnan kello, joka ilmoittaa keskiyön ja haamuhetken; siellä on raskaita, kitiseviä ovia ja ikkunaluukkuja, kapeita käytäviä, ja suuret, sammaltuneet portit. Nähtynä kuutamossa se on sekä "kamala" (awful) että "pittoreski". "Sen mahtavat muurit, joita kuu valaisi juhlallisella kirkkaudellaan; sen vanhat, osaksi raunioituneet tornit, jotka kohosivat pilviin saakka ja näyttivät uhmaavasti katselevan allansa olevia tasankoja; sen korkeat, muurivihreän peittämät varustukset, ja sen aaveasukkaan kunniaksi avautuvat kaksoisportit herättivät minussa murheellista, kunnioittavaa kauhua".[163] Lindenbergin linnan kuvauksessa Lewis ilmeisesti käyttää Radcliffeltä saamiaan vaikutelmia.

Tämä vanhemman tradition mukainen haamulinna pysyy sitten ehyenä Lewisin näytelmässä Linnan haamu, jonka näyttämöllä, Walesissa olevalla Conwayn linnalla, jaarli Osmondin feodaalivarustuksella, on kaikki sen tunnusmerkit. Siinä on torni, jossa kummittelee, suuri sali, jossa myöskin haamu esiintyy, kappeli ja synkkä, maanalainen vankiholvi. Tällä näytelmällään Lewis siis toi haamulinnan näyttämölle; kuten hänen elämäkertansa yhteydessä on selvinnyt, on tällainen haamulinna edelleenkin hänen useimmissa teoksissaan, esim. Adelmornissa ja Alfonsossa, hänen näytelmiensä tapahtumapaikkana. Hänen ballaadirunoudessaan, Alonzo Urhoollisessa ja useissa Ihmetarinoissa, se myöskin esiintyy, milloin voimakkaammin, milloin heikommin. Esim. ballaadissa Muukalainen (The Stranger) tapaamme "syväsointuisen kellon", "hitaat munkit kulkemassa luostarin synkässä hämyssä", "syväholvisen haudan", "kuun hopeoimat, allansa olevaa laaksoa uhkaavat varustukset"; Vaeltajassa (The Wanderer of the World) "Ethelbertin tornin natisevat, vanhat portaat", "ajan paljastaman linnan", "luostarin kellot", "vanhan linnan vaipumassa raunioiksi", "hänen isänsä vanhan, tumman muurivihreän peittämän linnan", j.n.e. Ballaadissa Talo nummella (The House upon the Heath), johon saamme tuonnempana aihetta palata, se saa seuraavat vaikuttavat piirteet: "Aivan suon reunalla oli yksinäinen rakennus; masentuneena se seisoi, sen lahova pääty oli alakuloinen varjo ja seinät olivat halkeilleet. Portit ja särkyneet luukut oli suljettu ja mietiskelevä kauhu oli asettunut sen ylle; sen viljelemättömällä maalla ei ollut ainoatakaan puuta, ei työn eikä elämän jälkeä". Käyttämättä enempiä esimerkkejä totean siis, että Lewisin tuotannossa jatkuu, vaikka ei enää yksinomaisena näyttämönä eikä edeltäjiinsä verrattavana päätekijänä, Walpolen koulun tapainen, usein uusia vivahduksia saanut, mutta silti sen päätunnusmerkkejä kantava haamulinna.