Part 17

Mitä sitten Lewisin muuhun kauhunäyttämöön tulee, pitäisin sitä sikäli haamulinnan kuvaan kuuluvana, että sen lähtökohta on sen muurien sisäpuolella. Haamulinnalla on tarjottavana kaksi varsinaista kauhun lähdettä: toinen sen yliluonnolliset ainekset, toinen sen vankiholvit. Voimatta saada madridilaisen luostarinsa maanpäälliseen, kirkkaassa päivänvalossa esiintyvään osaan riittävää romanttista hämyä Lewis sukeltaa kirjan kabbalististen aiheiden mukana sen maanalaiseen kerrokseen, jossa hänelle avautuvat hautaholvien ja salaisten tyrmien kaikki kalmankauhut. Tällöin hän esiintyy häikäilemättömänä ja armottomana kauhurealistisena kuvaajana, mässäten inhoittavuuksilla siihen määrin, että sen vertaa tuskin on löydettävissä muualta kuin ehkä eräistä Shakespearen voimakohdista ja myöhemmin Maturinin tuotannosta. Näiden kirjailijapuoliensa vuoksi hän sai Byronilta nimen "Apollon haudankaivaja". Seuraavassa lyhyt esitys tästä Lewisin kalma-aineistosta.

Tuossa luostarin maanalaisessa osassa on laajoja ja pimeitä holvistoja, joita valaisee ainoastaan lakkaamatta liekehtivä hautalamppu. Himmeillä ja vaisuilla säteillään se valaisee mahtavia, kattoa kannattavia pilareita, mutta ei pysty poistamaan sitä synkkää pimeyttä, johon holvien katot ovat peittyneet. Hämäryyteen vähitellen tottuva katse eroittaa kaikkialla vain mitä inhoittavimpia asioita: pääkalloja, luita ja hautoja, sekä vielä pyhäin kuvia, joiden katseet näyttävät tuijottavan kauhistuneina ja hämmästyneinä. Vasta näiden holvien alla ovat luostarin salaiset vankilat, mutta niihin vievän käytävän suu on kätketty erittäin viekkaasti. Kahlehdittuna tällaiseen salaiseen koppiin, eroitettuna valosta ja ihmisistä ainaiseksi, auttajana vain uskonnon suoma lohdutus ja seuralaisena vain katkera katumus, täytyy luostarin vangin riutua elämänsä loppuhetket. Kukaan ei kuule hänen ääntänsä, mikään ystävällinen sana ei vastaa hänen puheeseensa, ja vain syvä, katkeamaton hiljaisuus vallitsee hänen ympärillään. Läheisyydessä saattaa olla mätänevä ihmisen pää, jota madot parhaillaan syövät ja jonka saattaa tuntea joksikin äskettäin kuolleeksi munkiksi tahi nunnaksi. Langenneen ja tähän vankilaan tuomitun nunnan kohtalo saattaa olla hirmuinen. Ilma on täynnä kylmyyttä ja kosteutta, seinät ovat vihreässä homeessa ja kurja olkivuode on yksinäinen ja tyly. Hänet on sidottu kahleella seinään ja kaikki mahdolliset inhoittavat matelijat hänen ympärillään pelästyttävät hänet niin, että aivojen käy mahdottomaksi sitä kestää. Inhoittavasti paisunut ja limainen rupikonna kömpii pitkin hänen rintaansa, kylmä ja vikkelä sisilisko livahtaa hänen päällensä sotkeutuen hänen hiuksiinsa, ja herätessään hän saattaa huomata sormissaan kuin sormuksina niitä samoja pitkiä matoja, jotka syövät hänen lapsensa mätänevää ruumista.[164] Kun Ambrosius seuraa Matildaa näihin holveihin, joissa tämä suorittaa kabbalistisia temppujansa, tuntuu kuin sieltä vastaan leyhähtävät kylmät höyryt jäädyttäisivät hänen sydämensä, ja hän unohtuu surullisena kuuntelemaan tuulen ulvontaa autioissa käytävissä. Seisoessaan siinä sieluntuskissaan ja epäröiden uuden rikoksensa kynnyksellä munkki tuntee kauhunsa lisääntyvän yön kammottavista äänistä, pöllön huudosta ja irtonaisen ikkunan kitinästä.

Kauhua ja inhoa herättävien paikkojen ja esineiden kuvaamisessa lienee vaikea löytää vertaista tälle säälimättömälle ja mauttoman yksityiskohtaiselle realismille. Se oli jotakin aivan toista kuin Lewisin edeltäjäin viattomat yritykset, vanhat murhat ja kahleistansa löydetyt luurangot, uutta ja outoa Englannin romantiikassa. Se onkin määriteltävä tässä vaiheessaan saksalaiseksi, sillä tällainen kamala vankila ja hautausmaa, jonne uhri häviää jäljettömiin, ei voi mielellään olla mitään muuta kuin kuuluisa saksalaisten ritari- ja kauhuromaanien Burgverliess, se "nälkätorni", "_Torre di fame_", jonka jo Dante oli kuvannut Ugolinon episoodissa ja jonka H.W. _von Gerstenberg_ kohotti romantiikan sarastaessa näytelmässään _Ugolino_ (1769) järkyttävällä kauhurealismilla tällaisten hirmutapahtumien keskusnäyttämöksi. Tuo sana "Burgverliess" oli niiden kirjoittajain nimenomainen keksintö ja tarkoitettu kuvaamaan jotakin peruuttamattomasti kielteistä kaikelle pelastuksen toivolle, paikkaa, josta ei ollut poispääsyä, jos oli kerran sinne joutunut.[165]

Tämä vankiholvi- ja kalmatunnelma laajenee Lewisin myöhemmässä tuotannossa, nimenomaan hänen ballaadeissaan, hautausmaaromantiikaksi yleensä, jonkinmoiseksi luurankojen tanssiksi aavekuutamossa. Sellaisesta on kuvaavana esimerkkinä Grim, haamujen kuningas, eli kuoleman tanssi, jonka tekijä erikoisesti määrittelee "hautausmaatarinaksi", ja jonka mottolauseena on Othellon säe "Kauhun kiireelle kauhut kasautuvat". Otsakkeessa mainittu arvohenkilö vie haudankaivajan tyttären "luukamariinsa" (charnel-house palace), jonne pian järjestetään luurankotanssiaiset ja juhlat; niiden inhomaalauksessa aina karikatyyriin saakka Lewis taas osoittaa kauhurealistista voimaansa. Etupäässä ballaadiensa, saksalaisten ja omiensa, mukana Lewis sitten ulkoutuu yhä kauemmaksi varsinaisen haamulinnan piiristä, käyttäen näyttämönään sekä "Lapin lumia" että "hullujenhuonetta", Skotlannin virtoja ja vuoria, ja romanttisia lumometsiä, tässä suhteessa tavallaan uudistaen ne romanttiset näyttämöt, jotka esiintyvät Percyn ja Herderin ballaadeissa.

Lewisin kauhunäyttämöiden luonnonsuhteet eivät ole niin runsaat ja hienosti harkitut kuin Radcliffellä, eivätkä vie näitä puolia sanottavasti eteenpäin, mutta ovat kuitenkin mainitsemisen arvoiset. Hänen säästeliäät maisemakuvansa on saatu Radcliffeltä, kuten hyvin näkyy Ambrosion kuolinpaikkaa koskevasta kuvauksesta. "Hänen mielikuvituksensa sekasortoa lisäsi ympäristön jylhyys: synkät luolat ja toistensa yläpuolelle kohoavat, pilviä piirtävät, äkkijyrkät vuoret; yksinäiset, sinne tänne siroitellut puuryhmät, joiden paksuissa kuhmuraisissa oksissa yötuuli huokaili käheästi ja murheellisesti; näihin yksinäisiin erämaihin pesiytyneiden vuorikotkien kirkuva huuto; virtojen mykistävä pauhu, kun ne sateista paisuneina hurjasti syöksyivät alas peloittavilta jyrkänteiltä; ja hiljaa vyöryilevän virran mustat vedet, jotka huuhtoivat sen kallion juurta, millä Ambrosio seisoi, ja joiden pinnasta kuun säteet valjusti heijastuivat".[166] Tämähän on Radcliffeä, mutta muutamaa synkkyysastetta väkevämpänä. Kuten Lindenbergin linnaa koskevasta otteesta näkyi, käyttää Lewis kuutamoa, yötuulta, ja pöllöä; kun niihin lisätään ukkonen, salama ja myrsky, on hänen luonnongalleriansa luetteloitu. Viimemainitut tekijät ovat tärkeitä varsinkin hänen ballaadeissaan: "Kuu loistaa heleästi Lapin lumille, kun julma talven kuningas herää"; "Hiljaa murtuvat maininkien harjat ja kuu valaisee vesien pintaa"; "Synkkinä seisovat pilariryhmät, kuu loistaa kirkkaasti niiden välistä"; "Kun tuuli alkoi ulvoa ja kuu loisti himmeästi metsän läpi", j.n.e.; tuuli on "kuiskaava", "mumiseva", "ulvova", "kylmä"; se ulvoo luostarin käytävissä "synkästi ja peloittavasti", ja huono omatunto vavahtaa sen joka puuskasta; "Yksinäinen pöllö huutaa kuolemaa ennustavaa säveltänsä"; "Kuu ei loista enää muureille ja pöllö huutaa hänen ikkunansa takana pahaa ennustaen"; "Kuule, ankara ukkosen jyrähdys vavisuttaa kattoa ja alttarin ympärillä näkyy kirkkaita salamoita"; "Hämärän hälventää äkkiä punaisen salaman hehku"; "Ja jokaisena sateisena, synkkänä iltana hän hiipii pimeyden läpi välittääkseen myrskyn raivotessa surullista tarinaansa haudan ääressä".

Haamulinnan kalustosta on Lewisin mieleen erikoisesti painunut kello, jolla, kuten on nähty, on oma romanttinen osansa esitettävänä. "Tuskin oli luostarin kello soinut viittä minuuttia, ennenkuin kapusiinimunkkien kirkko oli jo ahdinkoon saakka täynnä kuulijoita" — tällä lauseella hän aloittaa romaaninsa, jossa kello sittemmin säännöllisesti kajahduttaa haamutunnin alkaneeksi. Hänen ballaadeissaan esiintyy kello melkein jokaisessa, useimmiten niissäkin keskiyön synkän hetken ilmoittajana. "Kenelle soi syväsointuinen kello, miksi kulkevat hitaat munkit luostarin synkässä hämyssä?" "Kun illalla kajahtelee verkkaan sanomakello, herää sen sielua jäädyttävän äänen johdosta murheellinen muisto". "Hän huokasi rautakielisen kellon joka äänelle, kun se kertoi kauniin Josephinen surullisesta kohtalosta". "Hänen väkevät jäsenensä lamautuivat kauhusta, kun kello julisti keskiyön synkän hetken alkaneeksi". "Meren yllä, kun keskiyön kello kaiuttaa surullista ja synkkää muminaansa, Marion kiihdyttää varjoharppunsa eriskummalliset kielet nurjimpaan soittoonsa". "Nyt löi kello keskiyötä ja ukkosen tavoin jymisten kaiku pauhaa korkeissa goottilaisissa holveissa". Perustipa Lewis, kuten olemme nähneet, kokonaisen näytelmän juonen ratkaisunkin kellon varaan.

3

Sivuuttaen Radcliffen Italialaisen, jonka näyttämö ei poikkea siitä, mitä ennen hänen kohdallaan on esitetty, siirryn käsittelemään haamulinnan jatkuvia vaiheita. Etsimättä tulee tällöin kysyneeksi, miten _Walter Scott_, joka nuoruudessaan oli Lewisille läheinen kirjailija, suhtautui tähän kauhuromantiikan päänäyttämöön. Siinä suhteessa ovat aluksi hänen runoelmansa valaisevia.[167]

_Viimeisen runojan laulussa_ (The Lay of the Last Minstrel, 1805) on Branksomen linna tällainen kauhunäyttämö. Siellä on linnan rouvalla salainen, peloittavin loihduin varjeltu huoneensa, ja linna itse on ritareineen, riippuvine, vanhoine kilpineen ja ylimalkaisine, keskiaikaistyylisine piirteineen tuttu haamulinna. Sadun ja "nekromantiikan" aines on täydelleen mukana silloin, kun kerrotaan linnan rouvan isän saaneen salaisviisautensa sellaisin seurauksin, ettei hän enää muodostanutkaan varjoa. Linnan sammaleisten tornien vaiheilla kuuluu raskas, huokaava ääni, jolloin koirat ulvovat, pöllöt lähtevät kirkuen lentämään piilopaikoistaan ja kaikki luulevat myrskyn olevan tulossa. Sitä ei kuitenkaan tule, vaan tuo synkkä ääni johtuu siitä, että "joen henki" ja "vuoren henki" keskustelevat kauniin Margaretin, sorretun linnanneidon kohtalosta, jonka ei sallittaisi saada rakastettuaan, koska tämä on suvun vihollinen. Kun William Deloraine saapuu Melrosen luostarin kirkkoon, saa kirjailija tilaisuuden todella romanttisiin kuutamo- ja kauhutunnelmamaalauksiin. Kylmä yötuuli liehuttaa alttarin yläpuolella vanhoja sotalippuja ja hautalamppujen heikkoa liekkiä, kuutamo luo holveihin salaperäistä tunnelmaa ja kivilattialle valopilkun kuin veritahran. Vanha munkki kertoo, kuinka hän hautasi tähän kirkkoon kuuluisan nekromantikon Michael Scottin yöllä kello yksi, jolloin siellä kuului outoja ääniä ja liput liehuivat ilman tuulen henkäystäkään; nyt palaa tuossa haudassa milloinkaan sammumaton lamppu aina viimeiseen tuomioon saakka. Kun William Deloraine ottaa noidan kädestä hänen "mahtikirjansa" ja lähtee kirkosta, kuulee hän outoja ääniä, naurua ja nyyhkytystä takaansa. Puoleksi satuna, puoleksi siitä vapautuvana, todellista keskiaikaista mielikuvaa lähentelevänä, jatkuu sitten runoelma täynnä ritariylpeyttä ja urheutta, loihtukeinoja ja ihmeitä, lempeä ja naisellista kauneutta. Älköön liioin unohdettako linnan kelloa, jonka ääntä kaikki kuulevat ja joka ilmoittaessaan keskiyön saapuneen samalla kertoo vuorokauden salamyhkäisimmän hetken alkaneen.

Tämä haamulinna-näyttämö uudistuu sitten _Marmionissa_ (1808), jonka ensimmäinen laulu antaa kirkkaan kuvan Norhamin linnasta, sen torneista, syvästä vallihaudasta, pienten vankikoppien ristikkoikkunoista, muureista, ja iltataivasta vasten tornien huipuilta kuvastuvista sotilaista, joiden varuksissa auringon viimeiset säteet kimaltelevat; portit suljetaan ja niiden synkkien holvien alla astuu vartija, hyräillen jotakin vanhaa sotalaulua ja torven puhalluksella ilmoittaen lordi Marmionin saapumisesta. Näyttämön vaihtuessa tullaan luostariin, jossa on kaikki Ambrosion luostarin kauhut. Siellä on tuo tuttu vankiholvi, mutta pimeämpi ja yksinäisempi kuin mikään sellainen. Tätä koppia, joka herättämällään kauhulla jäädytti tunnon, kuulon ja näön, sanottiin "Katumuksen holviksi", ja sitä käytettiin rangaistus- ja kidutuspaikkana. Harvat tiesivätkään, missä se oli, ja sekä tuomittu että mestaaja vietiin sinne sidotuin silmin; sen holvikatto riippui uhkaavan matalana, sen lattiana olivat hautakivet ja sitä valaisi vain yksinäinen soihtu. Kivi-istuimille, pitkissä mustissa kaavuissa, sinne kokoontuvat leppymättömät tuomarit langettamaan peruuttamatonta tuomiotaan, jonka uhrina on lupauksensa rikkonut nainen. Ja rangaistuksen kauheutta todistavat ne tuskan ja hädän huudot, jotka kaikuvat mutkaisissa käytävissä poistuvien tuomarien jälkeen. Nimenomaan juuri Marmionissa on kaikilla linnoilla ne tutunomaiset piirteet, joita niin laajasti olemme edellä kosketelleet. Tantallonin linna esimerkiksi on leveä, jykevä ja korkea; sen tornit kohoavat uhkaavina mereen pistävältä vuorelta, ja maan puolelta sitä varjelevat syvät kaivannot, kapea nostosilta, lujat ulkovarustukset j.n.e. Sen ympärillä raivoaa myrsky viskellen meren vaahtoa, ja sen vanhan tornin huipulla, jonne kapea kiertokäytävä johtaa:

Sometimes in dizzy steps descending, Sometimes in narrow circuit bending, Sometimes in platform broad extending —,

sopii vainotun neidon "miettiä surujansa ja kuunnella merilinnun huutoa tahi hiipiä hiljaa kuin haamu tummanharmaata rintavarustusta pitkin". Tahi esitetään se kuutamossa, joka vuodattaa hopeista valoansa sen torneille ja muureille. Täytyy sanoa, että Scott tässä runoelmassaan osoittaa toisaalta, kuten vielä muussa yhteydessä tulemme näkemään, tyypillistä pohjautumista aikansa haamuromantiikan näyttämöön, mutta toisaalta jo tarkalla historiallisella aistillaan kohottaa sitä lähemmäksi todellisuutta.

Tämä vanha haamunäyttämö kertautuu sitten Scottin tuotannossa yhä uudelleen, toisissa romaaneissa puhdistuen historiallisemmaksi. Pohjana hänellä on kaikessa se suoranainen historiallinen tieto, se "raunioiden tuntemus", jonka hän uupumattomana muinaistiedon tutkijana oli hankkinut, mutta kutoessaan nämä aineksensa romaaneihinsa hän aikansa hengen mukaisesti ei voinut olla antamatta niille piirteitä ja värejä esittämästämme "haamulinnasta".

Esimerkiksi _Woodstock_-romaania (1826) kirjoittaessaan Scottilla oli käytettävänä asiallisia tietoja siitä, minkälainen Woodstock tarkoitettuna aikana oli ollut, mutta tulos on kuitenkin omiaan vaikuttamaan kuten hänen edeltäjäinsä "haamulabyrintit". "Minkälainen rakennus Woodstock on?" kysyy Cromwell, ja hurjapää Wildrake antaa heti hyvin asiallisen vastauksen: "Se on vanha, ja mikäli voin yhdestä yöstä päättää, siellä on runsaasti takaportaita, maanalaisia käytäviä ja kaikkia muita salateitä, jotka ovat yleisiä tällaisissa vanhoissa korpinpesissä". Kun Cromwell sitten joutuu etsimään Charles Stewartia sen sokkeloista, hän saa huomata, että rakennuksen tekijä todellakin oli koettanut parastansa luodakseen siitä mahdollisimman sekasotkuisen huone- ja käytävärykelmän. Portaat näyttävät kulkevan ylöspäin vain siksi, että heti sen jälkeen voitaisiin ruveta astumaan alaspäin; käytävät johdattelevat kulkijaansa mitä moninaisimpien mutkien ja käänteiden kautta takaisin lähtöpaikkaan; ja kaikkialla on esteenä vankkoja ovia ja rautaisia ristikoita, joiden tarkoitusta on mahdoton ymmärtää. Paitsi tavallisia asuinhuoneita, on linnassa kuninkaan huoneisto, mutta se on ollut kauan suljettuna ja tuulettamatta. Siellä on värillisiä ikkunoita, jotka päästävät sisään salamyhkäisiä värisointuja, ja lopuksi huone, jonka seinällä on tuo välttämätön esi-isän muotokuva; aika on muuttanut sen kalpeaksi ja epäselväksi, kuin esittäisi se jotakin toiseen maailmaan kuuluvaa olentoa, mutta sen piirteistä ilmenee silti ylpeyttä ja voitonriemua. Muotokuva on senkin vuoksi huomattava, että sen takaa alkaa salakäytävä. Linnan viereen rakennetun Rosamundan tornin huipussa — tällä tornilla on muuten salaperäinen, kuninkaan ja kauniin neidon rakkautta ja sen surullista loppua koskeva tarinansa — näkyy iltaisin outoa tulta, jota ei voida mitenkään selittää. Se ei ole mitään tavallista valoa, vaan muka jotakin muuta, koskapa se loistaa sinertävänä. Vanhastaan tiedetään linnassa asuneen milloin minkinlaisen paholaisen. Väliin kuullaan puistossa koiraparven ajavan saalista, metsämiesten puhaltavan torveensa ja koko metsästysmenon käyvän kuten ainakin, mitään kuitenkaan näkymättä; väliin taas esiintyy "Woodstockin valkoinen nainen". Kun vanha linna ilmestyy puistonsa keskeltä hämärässä tulijan eteen, vaikuttaa se terävähuippuisine torneineen ja mahtavine muureineen juhlalliselta ja kaamealta. Tunnelmaa kohottaa linnan vanha kello, sekin entuudesta tuttu, kolkoilla lyönneillään.

Kun tällaisella näyttämöllä esitetään sarja näennäisesti yliluonnollisia tapahtumia kiinni paukahtelevine ovineen, sekä muine menoineen, on loppuvaikutelma se, että kysymys on "haamulinnasta" Radcliffen tyyliin, kirkastettuna jonkinmoisella historiallisella aineksella.

Valaisevan esimerkin siitä, kuinka Scott toisaalta kohotti haamulinnan historiallisesti uskottavampaan ja kirkkaampaan valaistukseen, muodostaa _Ivanhoe_-romaanin (1820) synty, joka on mielestäni sopiva esimerkki siitä, kuinka myöhempi aika kirkasti ja jalosti kauhuromantiikan aineistoa.

Olen jo aikaisemmin maininnut, että Lewisin Linnan haamun tapahtumapaikka ja henkilöt ovat läheistä sukua Otranton linnalle, Manfredille ja Isabellalle. Conwayn linna Walesissa, jaarli Osmondin feodaalivarustus, on täydellinen "haamulinna" siinä merkityksessä kuin aikaisemmin on esitetty. Itse Osmond on Manfredin kaltainen läänitysajan tyranni, joka aikoo naida veljensä Reginaldin tyttären Angelan, huolimatta sukulaisuudesta ja asettaen vain oman intohimonsa laikseen. "Mitäpä siitä, vaikka hän pitäisi basiliskin suuteloa mieluisempana kuin minun. Täytyykö minun siksi, että lyhyt iloni ehkä tuottaisi hänelle ikuista surua, luopua niistä nautinnoista, joita olen niin kauan hakenut ja vakavasti kaivannut? Minun hän on, vaikka Reginaldin vertavuotava haamu ilmestyisi ukkosena huutamaan korvaani: 'Pysähdy!'" — Osmond on luullut surmanneensa Reginaldin, mutta tämä ei olekaan kuollut, vaan on haudattuna elävältä johonkin linnan syvimpään holviin. Viidennessä näytöksessä, jolloin Angelan rakastaja, jaarli Percy, valloittaa linnan, hänet löydetään "laihtuneena, karkeissa vaatteissa, hiukset pörröisinä riippuen kasvoilla ja vyötäisillä rautainen kahlerengas". Mutta hänen murhatun puolisonsa, Angelan äidin, Evelinan, haamu ottaa näytelmään osaa toimivana henkilönä, ilmestyen ratkaisevalla hetkellä tyttärensä pelastajaksi ja säikytellen usein jaarli Osmondia. Hän esiintyy "valkoisessa, veren tahraamassa puvussa". Haamujen asuntona on Conwayn linnalla entuudesta paha maine: jaarli Hubert ratsastaa joka yö valkoisella hevosella linnan ympäri; lady Berthan haamu kummittelee länsitornissa; lordi Hildebrand taas leikkii joka yö linnan suuressa salissa omalla päällään; ja kreivitär-vainajan haamu ilmestyy joka yö linnan kappeliin, jossa hän laulullaan tuudittaa lapsensa uneen. Paitsi yllämainittuja henkilöitä esiintyy siinä m.m. lihava, iloinen ja lörppö syömärimunkki, jonka mehevät, kvasiteologiset puheet johdattavat mieleen Robin Hood-tarinoiden ja Sherwoodin metsän hilpeän veli Tuckin, ja narri Motley, jonka puheissa on jotakin erikoisen tuttua; kun Walter Scott sitten puolustaa Ivanhoen saraseeneja sillä, että Lewis käytti Linnan haamussa neekereitä, valkenee lukijalle ilmeiseksi se, että haamulinna, lähinnä Linnan haamun välityksellä, on kohonnut ja kirkastunut Ivanhoen tärkeimmäksi näyttämöksi, Torquilstonen kuuluksi rosvolinnaksi.[168]

Se on "harmaa ja vanha" (hoary and ancient), ja sen sammaltuneet tornit ja muut varustukset merkitsevät vangitulle Cedricille vakavaa onnettomuutta. Selvästi ja kirkkaasti kuvataan sen nelikulmaiset tornit, muurit, etuvarustukset, vallikaivanto ja nostosilta, kuten ainakin keskiaikaisessa ritarilinnassa. Isaac Yorkilainen viedään linnan vankiholviin, joka on vallikaivantoakin syvemmällä ja siksi hyvin kostea. Valoa tulee ainoastaan kahdesta korkealla olevasta tirkistysreiästä. Vankilan seinällä riippuu ruostuneita kahleita, joiden renkaissa näkyy lahovia luita, ikäänkuin jonkun vangin olisi annettu kuolla ja mädätä kahleisiinsa. Toisessa päässä huonetta on suuri rautainen parilas vangittujen kiduttamista varten. Sen käyttäminen tällaiseen tarkoitukseen käy ilmi Front-de-Boeufin aikeista sen avulla kiristää Isaac-paralta rahaa. Linnalla on myös salainen, kamala rikoksensa, jonka tekijä, vanha Urfried, vielä vaeltaa elävien keskellä kuin haamuna menneisyydestä. Romanttisen taistelun melske kajahtaa linnan ympärillä, ja kaksi ihanaa neitoa, Rowena ja Rebecca, on siellä kovan kohtalon uhkaamina. Torquilstonen tuima isäntä, ritari Front-de-Boeuf, on ilmeinen Conwayn linnan jaarli Osmond, ollen Manfredin suoranainen rintaperillinen karkeimmassa muodossaan; hän on surmannut isänsä, Osmond luulee surmanneensa veljensä. Vanha Urfried ilmestyy hänen kuolinvuoteensa ääreen kuin haamuna menneisyydestä — samoin ilmestyy Evelinan haamu Osmondille. Lewisin munkki ja narri esiintyvät Ivanhoessa sellaisinaan; neekerit muuttuvat saraseeneiksi ja saavat isännäkseen Ambrosion linjalta kotoisin olevan temppeliritarin. Ivanhoen ystävät piirittävät Torquilstonea vapauttaakseen Cedricin, Rowenan ja Athelstanen; Percy piirittää Comvayn linnaa vapauttaakseen Angelan. Comvayn linnan tunnelmalla, henkilöillä ja tapahtumilla on täten silmiinpistäviä yhtäläisyyksiä sen kanssa, mitä tapahtuu Torquilstonessa. Lisätkäämme siihen Isaac Yorkilainen ja Rebecca, jotka ovat Shylockin ja Jessican myöhäsyntyisiä jälkeläisiä; saksilaisten ja normannien vastakohta, joka vilahtaa esiin esim. Robert Southeyn Madocissa; Percyn ballaadien ritariromantiikka, esim. Sir Cauline, joka saapuu tuntemattomana maanpaostaan ja voittaa vastustajansa kuninkaan toimeenpanemissa turnajaisissa, pelastaen lemmittynsä ja kuollen hänen puolestaan, sekä johdattaen säkeillä:

His acton it was all of blacke, His hewberke, and his sheelde, Ne noe man wist whence he hid come, Ne noe man knewe where he did gone —

mieleen Perinnöttömän ritarin ja Mustan ritarin; ja lukemattomat muut aikaisemmassa romantiikassa, sekä kansanrunoudessa että tehdyssä kirjallisuudessa, esiintyvät piirteet, niin saamme havainnollisen kuvan siitä, kuinka Walter Scott harvinaisen ahkeruutensa ja muistinsa avulla oli imenyt sieluunsa kaiken, mikä herätti hänessä romanttista vastakaikua, ja kuinka hän voimakkaan mielikuvituksensa aseilla kohotti ja kirkasti tällaisen aineksen uuteen arvoon.

Haamulinnan kuvan seuraaminen Otrantosta ja sen edeltäjistä alkaen on siis aste asteelta tuonut meidät historialliseen romaaniin. Salaperäinen goottilainen hämy on pääasiana hävinnyt Torquilstonen ympäriltä; muurit, tornit, vallihaudat ja nostosillat, huoneet ja niissä asuvat ihmiset esiintyvät kirkkaampina ja todellisempina; piirittäjäjoukon hyökkäykset, rautapukuisten ritarien taistelut ja muut tapahtumat eivät enää ole ainakaan kokonaan teatteria, vaan suurelta osalta menneiden aikojen todennäköistä kuvausta. Sekava, epämääräinen, tyylitön Strawberry Hill on muuttunut tyylipuhtaammaksi Abbotsfordiksi. Seuraamaamme linjaa ei silti ole pidettävä ainoana, joka on muistettava tutkittaessa historiallisen romaanin syntyä; tällä kirjallisuuden lajilla on toinenkin lähdesuoni, jota emme kuitenkaan tässä voi seurata. Se vain on tärkeätä tietää, että haamulinna toi historialliseen romaaniin sen, mikä siitä varsinaisesti on tehnyt romaanin, nimittäin romanttisen värityksen, tuon "ajan huurteen", jota usein on sanottu välttämättömäksi ehdoksi tämän kirjallisuuden onnistumiselle, jopa sen hienoimmaksi ja ainoaksi runolliseksi piirteeksi.[169]

4