Part 8

Lopuksi ansaitsee mainitsemista eräs Radcliffellä esiintyvä naistyyppi, jolla on kehittymisen mahdollisuuksia, nimittäin vehkeilevä ja rikollinen, vallanhimoinen nainen. Sellainen on markiisi Mazzinin puoliso Maria de Vellorno, joka esittää intohimoisen ja paheellisen ylhäisen naisen osaa. Hän ei häikäile, oli kysymyksessä mikä rikos hyvänsä, jos vain luulee saavuttavansa sillä edes jotakin etua. Tyyppi on Shakespearella yleinen: sellaisia ovat esim. Gloucesterin herttuatar (Henrik VI), ja tämän hallitsijan puoliso Margaret, kuuluisa "Ranskan naarassusi"; Tamora Titus Andronicuksessa; lady Macbeth; Regan ja Goneril Kuningas Learissa; kuningatar Cymbelinessä — satujen julma äitipuoli —, ja Dionyza Perikleessä. Samaan naisluokkaan kuuluu itämaiselta aihesuunnalta Vathekin noita-äiti Carathis.

Mainitsemista ansaitsevat lopuksi Radcliffen maisemien täytehenkilöt, joita hän asettelee niihin ikäänkuin niiden elävöittäjiksi; sellaisia ovat matkustajat, mustalaiset, rosvot ja sotilaskulkueet. Idyllisiä kylämaisemia ovat ilahduttamassa talonpojat, kunnianarvoisat vanhukset ja karkeloiva nuori kansa. Rosvojen kiroukset kuuluvat yli ukkosenkin jyrinän: "Näytelmän kauhua lisäsivät yli ukkosenkin jyrinän kuuluvat taistelijoiden kiroukset ja manaukset". Rosvot asuvat luolissa tahi vanhoissa autioissa rakennuksissa, ja tuntee heidät yleensä puvusta ja villistä katseesta. Hyvin tavallinen näky on se, jolloin rosvot ovat kuljettamassa vangitsemaansa sankaritarta kamalan luolan suuta kohti, jota männynoksat verhoavat.

Shakespearen näytelmässä Kaksi Veronan aatelismiestä esiintyy metsärosvoja, joista eräs vannoo "Robin Hoodin lihavan munkin paljaan päälaen kautta". Rosvot ovat lainsuojattomia aatelismiehiä, jotka harjoittavat ammattiaan "jalojen periaatteiden mukaan". Metsäkohtaus, jossa Valentine on rosvojen päällikkönä, on tyypillisesti romanttinen, varsinkin sen kautta, että hänen eteensä tuodaan vangittuna hänen oma lemmittynsä, jota hän juuri itse on etsimässä. Näytelmässä Kuten haluatte asutaan Ardennien metsässä romanttisessa luolassa. Talvisen tarinan kuulu rantakohtaus Bohemiassa, jolloin Perdita jätetään autioon erämaahan, on synkän romanttinen, ja sen vastakohta taas Florizelin ja Perditan paimen-idylli. Palkattuja salamurhaajia Shakespeare käyttää runsaasti. Titus Andronicuksessa on metsän kätkössä oleva rotko, jonne murhatun ruumis heitetään; rotkon suuta peittävät kasvit, "joiden lehdillä on äsken vuodatetun veren pisaroita". Macbethin noidat esiintyvät autiolla nummella ja luolassa, joka on omiaan ukkosen ja salaman säestyksellä herättämään kolkkoa luonnontunnelmaa. Tällaiset jo vanhastaan tutut ainekset periytyivät käsittelemääni romantiikkaan sekä suoraan että todennäköisesti myös n.s. pikareskiromaanien, m.m. Tobias Smollettin teosten kautta, joissa tämänsuuntaiset, varsinkin matkoilla sattuvat rosvo- ja luolakohtaukset ovat yleisiä.[55]

Ennenkuin sitten käyn tekemään selkoa niistä piirteistä, jotka ovat antaneet näille kirjoille haamuromaanien maineen, on syytä mainita eräitä pieniä seikkoja, joita romanttinen kirjailija taitavasti ja mielellään käyttelee herättääkseen tarkoitettua tunnelmaa. Siinä suhteessa ovat Walpole ja Reeve jo edellisessä tyhjentyneet, mutta Radcliffellä on näihinkin puoliin uutta esitettävänä.

13

Sivuseikkoihinkin puuttuessaan Radcliffe osoittaa tarkkaa makua valitessaan, mikä on romanttista, mikä ei. Ensinnäkin on mainittava musiikki, jolla, kuten on nähty, on tärkeä osa nuoren neidon hienoissa taidoissa. Melkein kaikki Radcliffen henkilöt ovat musikaalisia. Romanttisia soittokoneita näyttävät olevan luuttu, kitara, ranskalainen torvi ja oboe, joka viimemainittu esiintyy hyvin usein Shakespearella. Kulkiessamme metsässä saamme kuulla "kaukaisen torven surumielisen säveleen", ja maiseman antamaa iloista tunnelmaa saattaa lisätä "ranskalaisen torven ääni". Matkalainen herättää metsässä kauniin kaiun "oboensa hellillä sävelillä". Jos on kysymys kokonaisesta soittokunnasta, ei romantikko halua sitä näkyviin eteensä millekään korokkeelle, vaan piiloittaa sen, koska hän yleensäkin mieluiten kuuntelee musiikkia matkan päästä, että ääni "pehmenisi". "Soittajat oli piiloitettu mitä syrjäisimpiin ja varjoisimpiin paikkoihin, välttääkseen katselijoita ja vaikuttaakseen mielikuvitukseen". Musiikki on läpeensä tunteellista, surua lievittävää, antaen tyyneyttä, rauhaa, ja kykyä alistua kohtaloonsa: "Hän oli juuri menettämäisillään rohkeutensa, kun luutun pehmeät säveleet herättivät hänen huomiotansa. Ne säestivät ääntä, joka oli niin lumoavan hellä ja meloodinen, että se järkytti Osbertin sydäntä, saaden hänet sulamaan säälin ja katumuksen kyyneliin". Sankaritar herää unelmistaan pehmeän soiton säveliin, jotka ovat niin suloisia ja ylimaallisia, että ne poistavat surun ja tuottavat sielulle hellää ja mietiskelevää nautintoa. Erikoisesti romanttinen on sellainen tilanne, jolloin musiikki säestää soudun tahtia kuutamoisella merellä. Montonin ollessa Venetsiassa pääsemme soutelemaan kuutamolla pitkin laguuneja ja saamme kuulla suoranaisen lauluja soittokilpailun Signorien ja signorinain välillä. Taas toisessa paikassa tapaamme seuraavan kuvauksen: "Airojen ääni lakkasi ja yön hiljaisuudessa rupesi kuulumaan juhlallisen sointuvaa soittoa, sellaista, jommoista mielikuvitus haaveilee autuaiden asunnoista. Kuorolaulu väreili ilmassa, kunnes haipui pois kaukaisuuteen. Julia tunsi säveleen keskiyön hymniksi pyhälle neitsyelle, ja hartaus täytti hänen sydämensä". Nämä ovat niitä Sisilialaisen tarinan kohtia, joissa Radcliffe antautuu tunnelmoimaan katoolisella mystiikalla ja sen uskonnollisten menojen synnyttämällä hartaudella, ja jotka antavat hänen kertomustensa eräille kohdille hienoa tuulahdusta maailmasta, joka on protestanttisissa maissa kokematon ja outo.[56]

Tyypillisesti romanttisia ovat myös miniatyyrit ja vanhat käsikirjoitukset, jotka kertovat ihmeellisiä, ratkaisevia ja pöyristyttäviä salaisuuksia. Miniatyyrimuotokuva on kallis siksi, että se tavallisesti on ainoa jäljellä oleva kuva jostakin rakastetusta vainajasta; se herättää eloon vanhoja muistoja ja sen ääressä on kaunista ja sopivaa itkeä yön hiljaisuudessa. Hamletin isän ja Ricardon muotokuvasta alkaen ovat yleensä ammoin kuolleiden henkilöiden kuvat esittäneet mitä tärkeintä osaa romanttisissa kertomuksissa.. Se vanha ajatus elävöityvästä kuvasta, joka esiintyy siinä, että Walpole antoi Ricardon kuvan astua ulos kehyksistänsä, sai romantikkojen kuumeisissa aivoissa ajanoloon oman sisällyksensä, antaen aihetta yhä uusiin lisäpiirteisiin.[57] Jostakin salaperäisestä paikasta löydetty vanha käsikirjoitus taas sisältää luonnollisesti jonkin jännittävän ja kauhean tunnustuksen, joka on ratkaisevaa laatua ja jonka lukemisella yön hiljaisuudessa, myrskyn ulkona vinkuessa, sopii pitää yllä kertomuksen jännitystä, jota vielä kohottaa se, että tuo lukeminen keskeytetään kaikista jännittävimmällä kohdalla. Hyvin tavallista on, että koko kirja muka perustuu tällaiseen vanhaan käsikirjoituslöytöön. Väittihän "W. Marshall Gent.", että Otranton linna oli muka käännös jostakin italialaisesta "Onuphrio Muralton" teoksesta, joka oli löydetty Pohjois-Englannista. Reeven kertomus perustuu kokonaan vanhaan, sattumalta löydettyyn käsikirjoitukseen, ja samoin Radcliffen Tarina Sisiliasta. Metsän tarinassa Adeline löytää metsälinnasta "pienen paperikäärön, joka oli sidottu rullalle ja kokonaan pölyn peittämä"; kauhistuksekseen hän huomaakin sen isänsä kirjoittamaksi ja saa siitä tietää, että hänet on murhannut hänen veljensä, Montaltin markiisi, sama, joka nyt koettaa vietellä häntä. Näin astuu kirjallisuuteen tuo salaperäinen, unohdettu, kauan kadoksissa ollut, vanhojen kirjojen lehtien välistä löytyvä, usein salakirjoituksella tehty asiakirja, testamentti, tunnustus, kartta ja muu sellainen, jonka varaan sittemmin on kirjoitettu määrätön paljous romanttisia tarinoita.[58]

Erittäin romanttisia ovat myös vanhat kirjeet, nuo kellastuneet paperit, joita löydetään äsken pois menneiden, rakkaiden omaisten kätköistä. Niiden vaiheilla tuulahtaa hengähdys menneestä onnesta ja murheista, jotka ovat nyt loppuneet. Lähtiessään matkalle St. Aubert näyttää tyttärelleen Emilylle pienen lippaan, jossa on joitakin vanhoja kirjeitä ja muita papereita; siinä tapauksessa että hän kuolisi, on tyttären poltettava nämä paperit lukematta niitä. Tuonnempana saamme nähdä, kuinka kirjailijatar käyttää tätä keksintöänsä. Kuinka hyvänsä: vanhojen, haalistuneella silkkinauhalla sidottujen kirjepinkkojen romantiikka oli alkanut.

Lampusta, jonka jännittävimmällä ja vaarallisimmalla hetkellä ilman henkäys tahi tuulenpuuska sammuttaa, on jo mainittu. Lisäksi on huomautettava eräästä sen merkillisestä ominaisuudesta: kun sankaritar tahi koko seurue on salaperäisen ja selittämättömän aavepelon vallassa, ovat he huomaavinaan lampunkin palavan oudolla, sinertävällä liekillä. "Pyhä Pietari!" huudahti Annette, Emilyn puhelias kamarineito, "katsokaa lamppua, kuinka sinisellä liekillä se palaa!" Haamun läheisyys näet vaikuttaa tällaisen muutoksen.[59]

14

Otaksuen, että edellisessä olen onnistunut antamaan edes jonkinmoisen käsityksen näiden romaanien näyttämöstä, tapahtumista, toimivista henkilöistä ja romanttisista aineksista, mikä on välttämätöntä niiden oikealle ymmärtämiselle, siirryn nyt esittelemään ja käsittelemään niitä ihmeitä, kauhutapauksia ja juonen suunnittelukeinoja, jotka ovat antaneet niille haamuromaanien maineen ja jotka herättävät niissä jännityksen tunteen. Tämä _feeling of suspense_ on niille luonteenomaista, sekä on ollut yksi niitä pääsyitä, jotka ovat tehneet tämän kirjallisuuden omaksi erikoisalakseen.

Otranton linnassa tapahtuukin aivan eriskummallisia asioita. Yhtäkkiä, kun Manfredin poika Conrad on menossa linnan kirkkoon, jossa hänet piti vihittämän avioliittoon Isabellan kanssa, putoaakin hänen päälleen ilmasta jättiläissuuruinen kypärä ja musertaa hänet kuoliaaksi. Kypärä, jonka sitten huomataan lähteneen liikkeelle Alfonson kuvapatsaasta, on ainakin sata kertaa suurempi kuin mikään ihmistä varten tehty, ja varustettu vastaavan suurella, mustalla töyhdöllä. Nyt se rupeaa tekemään lisäihmeitä. Kun Theodore pistetään vangiksi sen alle, painaa se reunansa kivityksen läpi tehden aukon, josta vanki pääsee linnan holveihin. Kun Manfred on tekemäisillään väkivaltaa Isabellalle, kohoaa tuo merkillinen kypärä ikkunoiden tasalle liehuttaen töyhtöään kuin myrskyssä; samalla kuuluu myöskin onton rämisevää ääntä. Markiisi Vicenzan kulkueen saapuessa linnan luo töyhtö rupeaa uudelleen kiivaasti liikkumaan, nyökähtäen kolme kertaa kuin jonkin näkymättömän kantajan kumartaessa. Linnan salissa on Manfredin iso-isän, Otranton anastajan muotokuva. Äkkiä Manfred näkee, kuinka kuva kohottaa rintaansa, huokaa syvään, jättää kehyksensä ja astuu alas, viitaten pojanpoikaansa seuraamaan. Tämä tottelee, mutta juuri kun hän on menemässä haamun perässä erääseen huoneeseen, vetääkin joku näkymätön käsi oven äkkiä kiinni. Jälkeenpäin palvelijat kertovat nähneensä haamun jalan ja osan säärestä, ja olivat ne kypärän suuruutta vastaavaa kokoa. Tuo jo mainittu vaskinen torvi puhaltaa kaksi kertaa kuin tervehtiäkseen tulossa olevaa kulkuetta. Tässä on m.m. sata ritaria, jotka kaikki kantavat jättiläismäistä miekkaa, niin suurta, että he ovat sortumaisillaan taakkansa alle. Kun tullaan kypärän ääreen, lennähtää jättiläismiekka itsestään kantajainsa käsistä kypärän luo ja jää siihen liikkumattomaksi. Markiisi Vicenza on löytänyt miekan kaukaa Palestinasta, jossa muuan kuoleva erakko oli siitä hänelle ilmoittanut; erakolta hän oli myöskin saanut kuulla, että hänen tytärtään Isabellaa uhkasi vaara. Kun markiisi ei ymmärrä kyllin tarkoin seurata Pyhän Nikolauksen tahtoa, jonka tarkoituksena on Manfredin syökseminen vallasta, ilmestyy tuon saman erakon haamu hänelle linnan kappelissa: kuin ukkosen lyömänä markiisi äkkiä näkee edessään tuon entisen erakon ja hänen huuppansa alta pääkallon lihattomat leuat ja ontot silmäkuopat. Linnan kirkossa on entisen oikean omistajan, Alfonson, kuvapatsas; kun on puhetta Conradin ja Isabellan avioliitosta, tipahtaa kuvapatsaan nenästä äkkiä kolme pisaraa verta, mikä merkitsee sitä, ettei anastajan ja murhaajan veri saa sekaantua uhrin veren kanssa. Kamarineito Bianca näkee suurten portaiden ylimmällä käsipuulla rautavarusteisen käden, joka on niin suuri, niin suuri — Bianca ei tosin kerro, kuinka suuri, mutta arvattavasti miekan, kypärän ja jalan mittojen mukainen. Viimeisen ihmeen muodostaa itse loppuluhistus: linnan muurit hajoavat maahan kuin suunnattoman voiman mullistamina, ja Alfonson kuva, kasvaneena mahdottoman suureksi, ilmestyy raunioiden keskelle. Sen kuullaan lausuvan: "Katso, Theodore on Alfonson oikea perillinen", ja samalla se kohoaa taivaaseen. Pilvet hajoavat, Pyhä Nikolaus ilmestyy ja ottaa vastaan Alfonson, jonka jälkeen molemmat katoavat "kunnian loisteeseen", _in a blaze of glory_, häviten kuolevaisten näkyvistä.[60] Se legendamainen naivisuus, jolla nämä eriskummalliset tapahtumat, ilman mitään yritystäkään selittää niitä jollakin tavalla, heti kirjan ensi sivuilla heitetään lukijan eteen, on ensiksi kieltämättä omiaan ällistyttämään. Mutta tämä kummastus haihtuu pian, sillä helposti huomaa, että kertomus on siltä puolelta tarkoitettu jonkinmoiseksi miraakkeleja täynnä olevaksi keskiaikaiseksi legendaksi, jossa sadun eriskummallisuudet esitetään naivin vakavalla ilmeellä, kuin luonnollisina siinä ympäristössä, jossa koko tarina liikkuu. Walpolen tarkoitushan oli yhdistää kaksi "romaanin" (romance) lajia, "vanha" ja "moderni". Kirjansa toisen painoksen esipuheessa hän nimenomaan viittaa siihen, kuinka tuossa edellisessä kaikki on mielikuvitusta ja mahdottomuuksia (_imagination and improbability_), jälkimmäisessä taas luonnon jäljittelyä. Kirjassaan hän on nyt tahtonut jättää mielikuvitukselle täyden vapauden, ohjaten kuitenkin sen ohella kuolevaisten toimet luonnollisten ja järjellisten lakien mukaan. Tämä oli hänen mielestään, kuten hän lausuu ensimmäisen painoksen esipuheessa, tällaisessa kertomuksessa vallan luonnollistakin, sillä käsitteleehän se aikaa, jolloin usko kaikenlaisiin ihmeisiin oli niin vallalla, että mitään ajankuvausta ei voi ajatellakaan sellaisia mainitsematta. Tätä ohjelmaansa Walpole onkin noudattanut uskollisesti, sillä nuo eriskummalliset ihmeet eivät todellakaan näytä paljoa vaikuttavan henkilöiden toiminnan perusteihin, elleivät ne puutu heidän puuhiinsa suoranaisella väkivallalla; jos ne olisivatkin niihin vaikuttaneet niin, että olisi syntynyt jotakin todella keskiaikaista, ihmeiden ja uskomusten läpitunkemaa elämän ja toiminnan tunnelmaa, saattaisi Walpolen teoksella olla muutakin kuin pelkän kauhuromanttisen kuriositeettikirjan arvo. Turhaa on siis hakea Otranton ihmeistä mitään syvempää tarkoitusta. Walpole pisti ne sinne kuin teoreettisen ohjelmapykälän ainakin, saadakseen aikaan jotakin esipuheessaan lausumaansa suuntaan. Näillä keinoillaan ei Walpole liioin rakenna mitään todellista jännitystunnelmaa, vaan johtuu tämä siitä alituisesta vaaranalaisesta tilasta, jossa Isabella on.

Reeven menettelytapa on oleellisesti toinen. Kirjansa esipuheessa hän sanoo suoraan, että hänen teoksensa on Otranton linnan kirjallinen jälkeläinen, "kirjoitettu saman suunnitelman mukaan ja tarkoituksella yhdistää puoleensavetävimmät piirteet vanhasta 'romaanista' ja modernista 'novellista' (ancient romance and modern novel)". Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi vaaditaan huomion herättämistä varten "riittävä määrä ihmeellistä, kylliksi todellisen elämän kuvausta, että teos saisi yleisen järjellisyyden leiman, ja kylliksi pateettisuutta, että se voittaisi sydämen puolelleen". Mitä nyt Otranton linnaan tulee, "herättää se lukijassaan vastenmielisyyttä ja aivan selvästi ymmärrettävästä syystä: käytetty koneisto on niin väkivaltainen, että se itse särkee sen vaikutuksen, jota aikaansaamaan se on aiottu". "Jos se olisi pysytetty järjellisyyden uloimmalla laidalla, olisi tarkoitettu vaikutus saavutettu, silti kadottamatta ainoatakaan piirrettä, joka herättää tahi kiinnittää huomiota". Tämän ohjelman mukaan Reeve siis kirjoitti romaaninsa.

Ero Walpolen romaanin ja sen välillä on heti huomattavissa siinä, ettei Reeve todellakaan käytä yliluonnollisia asioita enempää kuin mihin on totuttu vanhojen tarinain ja yleisen taikauskon perusteella. Murhattu lordi Lovel ilmestyy ystävälleen Philip Harclaylle unessa, toivottaen hänet tervetulleeksi linnaan. Palvelusväki tietää kertoa varmana asiana, että kummitushuoneistossa on useita kertoja nähty lordi ja lady Lovelin haamu. Oudot äänet ja ilmestykset peloittavat kaikkia, jotka uskaltavat mennä näihin huoneisiin. Sieltä kuuluu ääntä kuin olisi joku menossa ahtaan käytävän läpi. Nuori sankari näkee unessa isänsä ja äitinsä, jotka antavat hänelle juhlallisen siunauksensa. Alapuolella olevasta huoneesta hän on kuulevinaan ankaraa meteliä ja miekkojen kalsketta ja on kuin jotakin kaatuisi kovasti jymähtäen. Kolme kertaa kuuluu pöyristyttävä, kumea huokaus, kaikki ovet lennähtävät auki, vaalea, kimalteleva valo ilmestyy ovelle ja täydelliseen rautapukuun puettu mies astuu huoneeseen. Laillisen perillisen saapuessa lennähtävät linnan portit ja suuret kaksoisovet auki kenenkään käden koskematta. Sillä hetkellä, jolloin hän saapuu linnan eteishalliin, aukeavat kaikkien huoneiden ovet.[61]

Kuten tästä näkyy, ovat nämä aineksia, joissa ei sinänsä ole mitään erikoisemmin uutta tahi pöyristyttävääkään, koskapa ne ovat yleisesti tarinain ja traditioiden taikauskosta jo entuudestaan tuttuja. Kun kirjailijakaan ei koeta tehdä niistä järin suurta numeroa, vaan jättää hiukan epäselväksi, uskoivatko edes kertomuksen henkilöt näihin asioihin, ja näkivätkö he niitä unessa vai ilmissä, onnistuu hän niiden esittämisellä luomaan korkeintaan jonkinmoista takkavalkean ääressä kerrotun, kodikkaan kummitustarinan tunnelmaa. Tähän ymmärrettävästi sisältyy jonkinverran salaperäistä kammon ja pöyristyksen värettä, varsinkin sen kautta, että kirjailijatar lisää mielenkiintoa ja jännitystä eräillä pienillä ja sukkelilla keinoilla, joita sittemmin Radcliffe käytteli suurella menestyksellä. Niitä on m.m. se odotuksen jännitys, joka kuvastuu nuoren sankarin säikähdyksestä, kun hän juuri on kuullut nuo kamalat huokaukset ja kun samalla hänen lisääntyväksi kauhukseen ovelle koputetaan. Ehdottomasti hän — ja lukija — nyt odottaa jonkun kauhuolennon ilmestymistä kynnykselle, kun hänen tiedustelevaan kysymykseensä vastaakin — linnan vanha hovimestari. Tämä on ensimmäisiä merkkejä kauhun ja pelon jännittävästä tilanteesta, joka tuntuu lupaavan paljon, mutta luhistuukin naurettavuuteen.

Radcliffeä ei ole tyydyttänyt kumpainenkaan tapa käyttää yliluonnollista aineistoa. Walpolella oli vain naiveja legendaan ihmeitä, Reevellä tavallista kummitustarinatunnelmaa; Radcliffe tahtoo — ilman mitään ohjelmallisia esipuheita — tulla toimeen ilman tällaisia keinoja, mutta luoda siitä huolimatta paljoa voimakkaamman ja syvemmän salaperäisen jännityksen tunteen kuin mitä näillä hänen edeltäjillään oli ollut. Tässä hän menettelee seuraavalla tavalla.

Hän järjestää kertomuksensa juonen ja sen tapahtumat niin, että pääleimana on nuorta sankaritarta alati uhkaava vaara. Hänen elämänsä on ainaista pakoa ja uuteen vaaraan joutumista — se ja siitä pääseminen ovat päätapauksia. Lukija joutuu, lausuu Walter Scott, "kertomuksen ihmeellisen juonen lumoamaksi; menestyksellisesti tekijä herättää hänessä salaperäistä, kammottavaa tunnelmaa, samalla kuin hän luku luvulta, tapahtuma tapahtumalta, ylläpitää virinneen uteliaisuuden ja ratkaisua odottavan mielenkiinnon voimakasta jännitystä".[62]

Esimerkiksi seuraava tapaus. Jo Sisilialaisen tarinan viidennellä sivulla kerrotaan, kuinka linnan asumattomassa siivessä, jossa tietysti "kummittelee", eräänä iltana näkyy valoa. Se häviää kuitenkin äkkiä, eikä asiasta tule sillä kerralla mitään selvyyttä. Tällaista epätietoisuutta, joka jännittää lukijaa yhä enemmän, kuta kauemmin sitä jatkuu, kestää sangen pitkälle, kunnes vihdoin valon kerran uudelleen näkyessä linnan tornin jostakin sivuovesta ilmestyykin aivan tavallinen ja arkipäiväinen, elävä mies, kädessään lamppu. Suuri osa jonkin erikoisen ja ehkäpä yliluonnollisenkin odottamisesta aiheutunutta jännitystä hupsahtaa nyt kokoon, tuottaen noloa tunnelmaa, kun jännityksen lanka samalla lähteekin jatkumaan. Mitä tekemistä oli tuolla salaperäisellä miehellä asumattomassa ja autiossa linnan tornissa? Itse linnan herra panee asian leikiksi ja tutkii palvelijainsa kanssa koko rakennuksen. Turhaan, sillä mitään selvitystä ei saada. Lopuksi saa huhu, että linnassa sittenkin kummittelee, yhä suurempaa "uskottavuutta", varsinkin kun tuo salaperäinen mies taas kerran vilahtaa lamppuineen näkyville.

Sitten herättävät huomiota ja uteliaisuutta merkilliset ja kammottavat valitukset, joita silloin tällöin kuuluu yön hiljaisuudessa. Ne ovat "synkkiä", "oneita", "kauheita", (sullen, hollow, dreadful), ja niiden pöyristyttävä vaikutus on melkoinen. Kun nuori sankari heittelehtii unettomana vuoteellaan, "mietiskellen menneisyyttä melankolisen masennuksen vallassa", katkaisee matala ja kammottava ääni äkkiä yön hiljaisuuden. Se kertautuu väliajoittain kumeina huokauksina, kuin olisi kysymyksessä joku sanomattoman onneton henkilö. Hän kysyy sittemmin isältänsä markiisilta, mitä tuo tuollainen oikeastaan saattoi olla, jolloin tämä sen selitykseksi kertoo eräästä della Campon murhasta, joka oli tapahtunut linnassa hänen isoisänsä aikana; ehkäpä murhatun haamu valittaa sen johdosta, ettei ole saanut kristillistä hautausta. Valitukset jatkuvat sitten käyden yhä jännittävämmiksi ja hermostuttavammiksi. "Valitus, pitempi ja kauheampi, uudistuu... Äänet kertautuivat väliajoittain lähes tunnin".[63]

Näin jatkuu salaperäistä lampun vilahtelua ja valitusta satoja sivuja, lähes loppuun saakka, jolloin lukijan jännitys ja korkeimmilleen kohonnut uteliaisuus vihdoin laukaistaan tavalla, joka on omiaan tuottamaan nolon ja harmistuneen loppuvaikutuksen: huokaileva haamu ei ole mikään della Campo, vaan linnan julman isännän oma, elävä puoliso, jonka tuo katala on uskotellut kuolleeksi, kätkettyään hänet salaiseen vankilaan linnan holviin! Lamppuniekka mies on hänen palvelijansa, joka käy viemässä vangitulle ruokaa. Tämä vankiraukka se myös yöllä huokaili ja valitti kohtaloansa, ollenkaan aavistamatta, että ääni tuli hänen lastensa kuuluville. Ja antaakseen kertomukselle sen viimeisen hienon käänteen, tekijätär panee äidin löytäjäksi tämän oman tyttären, joka itse on pakenemassa omaa, uhkaavaa kohtaloansa. Mutta huolimatta tästä kieltämättä sangen järkyttävästä ja kamalasta rikoksesta lukija tuntee, kuten sanottu, olevansa pettynyt; hänen jännityksensä oli kiristetty liian korkealle, että hän olisi voinut tyytyä tällaiseen kovin "luonnolliseen" selitykseen.

Metsän tarina ei kohoa näissä kohdissa edellisen tasolle. Siinä lukijaa säikyttävät käytävistä kuuluvat oudot äänet, huhut siitä, että murhatun haamu harhailee öisin raunioiden keskellä, ja jokin yön hiljaisuudessa kuuluva, ontto huokauskin. Mutta kaikelta tältä riistetään teho kuvaamalla se vain palvelusväen tavalliseksi taikauskoksi. Ja kun sankaritar erään kerran uskoo näkevänsä "oikean" haamun, ymmärtää lukija liian aikaisin, että tässä on vain kysymys pelästyneen tytön mielikuvitelmista. Kuunnellessaan tuulen huminaa yksinäisessä huoneessaan Adeline on kuulevinaan myös huokauksen. Hänen mielikuvituksensa ei enää tottele järjen ohjausta, vaan hän näkee kääntyessään hämärän olennon, jonka muotoa hän ei voi tarkkaan eroittaa, liikkuvan huoneen pimeässä nurkassa. Tähän kiihoittuneeseen tilaan hän oli joutunut lukemalla tuota jo aikaisemmin mainittua käsikirjoitusta.[64]