Part 7

Radcliffellä on ollut mielessään erinomaisen tarkka kuva romanttisesta nuoresta tytöstä, jonka hän esittää ikäänkuin tyttö-ihanteenaan. Hän on noin kahdenkymmenen vuotias, kooltaan keskulainen, vartaloltaan hento, mutta muodoiltaan hyvin sopusuhtainen. Hänen kasvojaan peittää puoleksi tummanruskea tukka, joka valuu palmikkoina hänen rinnalleen. Hänen kauneuttaan ikäänkuin syventää "mietiskelevä ja pehmeä melankolia", joka antaa hänen sinisilmilleen erikoisen mielenkiintoisen ilmeen. Jos on kysymys kahdesta sisaruksesta, on esim. Emilian vartalo hyvin sopusuhtaisesti ja naisellisesti muodostunut, hänen kasvonsa kauniit, hiuksensa vaaleat, ja tummansinisissä silmissä "herttainen ilme" — _sweet expression_, kun taas Julia on ikäänkuin keveämpi ja vilkkaampi, silmät tummat ja säihkyvät, tukka tummanruskea, valuen hänen kaulalleen kauniin runsaana. Joskus kuvataan sankaritarta kertomalla, kuinka hän koettaa salata kasvojaan viitallaan, mutta kuinka siitä huolimatta pitkät, tummanruskeat palmikot, jotka valuvat hänen rinnalleen ja kaulalleen "kauniin ylellisesti", _in beautiful luxuriance_, paljastavat osan hänen hehkuvasta kauneudestaan. Kun hän on hädässä ja tuskassa, saavat hänen kasvonsa suorastaan "vangitsevaa suloa" — _captivating sweetness_. Melkein jokainen Radcliffen neidoista on kuvattu tällä tavalla. "Emily muistutti äitiään, sillä hänen ruumiinsa oli samalla tavalla jalosti sopusuhtainen, hänen kasvonsa olivat yhtä suloiset ja silmät yhtä siniset, täynnä hellää herttaisuutta". Tummaa kaunotarta kuvataan seuraavasti: "Tumma, ruskea tukka varjosti vapaasti kirkasta otsaa, nenä oli hiukan kyömy, huulet hymyilivät hänen puhuessaan surumielistä hymyä, silmät olivat siniset ja niissä oli harvinaisen lempeä ilme; kulmien pehmeä pilvi kertoi luonteen hienosta tunteellisuudesta". Heidän kasvatuksestaankin annetaan joitakin tietoja. Melkein kaikki ovat eteviä piirustajia, eivätkä voi katsoa mitään "subliimia maisemaa" koettamatta ikuistaa sitä piirtimellään. Koruompelu kuuluu myöskin heidän taitoihinsa, ja musiikissa he ovat vallan eteviä. "Laura rakasti erikoisesti luuttuansa, jonka kieliä hän kosketteli mitä hienoimmalla tunteellisuudella". Luuttu on muuan ahdistettujen neitojen mieli-soittokoneista, sillä sen surumielinen helinä, kun sitä nappailtiin illan hämyssä tahi valjussa kuutamossa, alakulon ja murheen sekä onnettoman rakkauden vallassa, sointui hyvin heidän tunne-elämäänsä ja vienosti sulavaan hyräilyynsä.[49]

Jotakuinkin tällainen on näiden romaanien romanttinen neito. Walpolella hän on vielä jonkinmoisella Ophelia- ja Imogen-asteella, mutta muuttuu Radcliffellä kirjailijattaren omaksi tyttö-ihanteeksi, kuvastellen niitä ominaisuuksia, joita hänen aikanaan vaadittiin todella sivistyneeltä nuorelta immeltä. Mukana on jonkinmoista paimenrunoelmien sankarittarien ja rokokoon neitojen sievistelevää, ennenkaikkea hyviä tapoja huomioon ottavaa siveyttä, kainoutta ja sopivaa punastumista tarpeellisissa kohdissa. Se romantiikan neito, hurja, intohimoinen, lempensä valtaan arvelematta heittäytyvä, jonka odottaisi niissä tapaavansa, on vielä syntymättä; vain Radcliffen noudattama jako tummiin ja vaaleisiin on viittauksena kehitysmahdollisuuksiin tässä suhteessa. Vaikuttavana esimerkkinä lähinnä edellisen ajan kirjallisuudesta näyttää vihdoin olleen Samuel Richardsonin tyttötyyppi. Jos Isabellalta riisutaan hänen keskiaikainen pukunsa, kuunnellaan hänen puhettaan ja seurataan hänen hätäännyttäviä kohtaloitaan, huomataan pian, että hänhän onkin "hädässä oleva siveä neito". Molemmat he ovat nuoria ja tavattoman kauniita, jalosti ajattelevia ja erittäin arkoja siveydestään, jota tyrannit ja ilkeät lordit uhkaavat. Se on aina mitä suurimmassa vaarassa, mutta joka kerta kun näyttää, että nyt on Pamela lopultakin mennyttä, hän kuitenkin pelastaa sen eheänä ja koskemattomana. Mitä arkaluontoisimmissa tilanteissa molemmat täydelleen säilyttävät mielensä tasapainon, kunnes useimmiten lukemattomien kyyneleiden, punastumisien ja moralisoivien puheiden jälkeen päätyvät onnelliseen avioliittoon. Richardson määritteli nuoren sankarittarensa (Clarissa Harlowen) seuraavin sanoin: "Nuori, erittäin hienotunteinen lady, omistaen kaikki ne synnynnäiset ja hankitut etuisuudet, jotka koristavat hänen sukupuoltansa, ja mitä tarkimmin noudattaen tyttären velvollisuuksia".[50]

Tämän alituisen ahdistelun esineenä-olon Walpole — Reeve — Radcliffe nyt sijoittavat romanttiseen ympäristöön, tuoden siihen lisäksi todellisen seikkailun, jossa pääpiirteenä on yhtämittainen pakeneminen vainoojain tieltä erittäin romanttisissa ja pöyristyttävissä olosuhteissa. Seikkaileva impi on kyllä tunnettu Shakespearestakin, mutta hänen tyyppinsä on, saattaisi sanoa, aktiivinen, kun taas alkavan romantiikan neito on, kuten on nähty, enemmän passiivinen. Romanttisen neidon vaiheissa esiintyvä ahdistettuna olo ja hiuskarvan varassa oleva pelastuminen on nyt niitä juonirakenteen seikkoja, jotka aiheuttaen jännityksen tunnetta viittovat tietä tulevaisiin jännitysromaaneihin ja ansaitsevat siitä syystä huomiota tavallaan uutena ja elinvoimaisena keksintönä.

10

Tämän jälkeen, kun on puhuttu romantiikan nuoresta sankarista ja neidosta, näyttää asialliselta päästää heidät heidän salaisimman toivomuksensa perille, s.o. kahdenkesken vähitellen tunnustelemaan rakkauttansa. Muutama sana siitä, millaisena tämä runouden perustavaa laatua oleva luonnonvoima näissä kirjoissa esiintyy, saattaisi siis olla paikallaan.

Sanomattakin on selvää, että se on näissä romaaneissa pääasioita. Matildan ja Theodoren lemmentarina on todella romanttinen, sillä onhan edellinen ruhtinaan tytär, jälkimmäisen ollessa, kuten luullaan, vain talonpoika. Lempiväisten ei tarvitse nähdä toisiaan kuin muutama kerta, ja rakkauden tuli viriää heti niin voimakkaana, ettei sitä voi enää sammuttaa. Theodore käyttää lemmitystään sellaisia nimityksiä kuin "siunattu pyhimys", "jumalallinen suojelijatar", "jumaluuden ilmestys", "hurmaava neito" j.n.e.; hänen kuolinvuoteensa ääressä valittaessaan hän käyttää "jokaista sanaa, minkä epätoivoisin rakkaus voi keksiä". Siveä ja kaino Matilda on pidättyväisempi, puhutellen sulhoaan vain sellaisin sanoin kuin "nuori mies", "jalo nuorukainen" j.n.e., ja sallien suutelon vain liljanvalkoiselle kädelleen.[51] Heidän rakkautensa on kiusallisen platoonista, liikkuen koko ajan mahdollisimman luvallisilla aloilla. Proosallisempi ja asiallisempi on itse Manfred, joka heti ilmoittaa perillisen toivon olevan hänen naimapuuhansa vaikuttimena, ja Isabellakin, jossa voi huomata pieniä mustasukkaisuudenkin oireita. Reeven rakkaus on sangen jokapäiväistä laatua, mutta Radcliffe on tässäkin edeltäjiänsä pitemmällä.

Hänelläkin on tyrannin rakkaus paljasta intohimoa tahi sitten kylmistä laskelmista johtunutta etujen valvontaa naimakaupan kautta, mutta sankarin ja sankarittaren lempi on niin jaloa ja puhdasta, että sen hellää voimaa ja tuhan alla kytevää tulta on vaikea huomata. Sekin syttyy ensi silmäyksellä, jolloin nuorukainen katsoo neitoon "vakavasti ja surumielisesti" tahi "surumielisen hellästi". Tytön käytös synnyttää nuorukaisen sydämessä "toivon ja pelon sekoitettua iloa", jollaista hän ei ole milloinkaan ennen kokenut, eikä tytön kuva lähde hänen mielestään. Rakkauden ensimmäisinä tunnustuskeinoina on m.m. serenaadi erinomainen: neito kuulee yön hiljaisuudessa, kuinka melankoolisen alkusoiton jälkeen "ääni, joka oli enemmän kuin loihditun tunteellinen", laulaa "niin pateettisen ja hellän laulun", että siitä tuntuu hengähtävän "rakkauden todellinen sielu". Näitä surumielisiä ja helliä katseita, serenaadeja ja lukemattomia huokauksia jatkuu sitten monia satoja sivuja, mitään varsinaista ratkaisua tapahtumatta. Vihdoin nuori sankari kokoaa kaiken rohkeutensa ja tekee tuon ratkaisevan kysymyksen, ei kuitenkaan millään romanttisen intohimon sanelemalla kiihkeydellä, vaan täysin niiden hienojen ja hillittyjen sopivaisuus- ja kohteliaisuuslakien mukaan, jotka tunnetaan paimenisilla-olon lemmenlakikirjoista, ja jotka varmaankin kuvastavat kirjailijattaren omiakin käsityksiä ja vaatimuksia näissä hellänhauraissa asioissa. "Sallikaa minun", hän sanoo polvistuen sirosti rakastettunsa eteen, äänen vavistessa liikutuksesta, "paljastaa teille ne tunteet, jotka olette minussa herättäneet, ja tarjota teille kuultaviksi sen sydämen vuodatukset, joka on täynnä rakkautta ja ihailua teitä kohtaan". Ja kun neito on antanut jonkin kainoista kainoimman merkin siitä, että puheenaihe tuntuu hänestä miellyttävältä, ei sankari liikutuksensa vuoksi voikaan tehdä muuta kuin "itkeä kiitoksensa hänen kädellensä", jota hän nyt kuitenkin uskaltaa pitää omassansa. Kun Valancourtin pitää kosia Emilyä — tapahtuma, jota muuten valmistellaan monella sadalla foliosivulla, siitä tahtomatta tulla milloinkaan mitään —, käy tilanne aivan kiusalliseksi. Sankari tuntee, että nyt se on tehtävä, jos milloinkaan, mutta ei voi kuitenkaan. He keskustelevat yhteisistä matkoistaan ja sankarin äänessä on "värähtelevää hellyyttä", mutta vasta monen ympärikäynnin jälkeen hän vihdoin "uskaltaa ilmaista sen ihailun", jota hän tuntee Emilyn "hyvyyttä" kohtaan. Hän ei kuitenkaan saa mitään vastausta siitä yksinkertaisesta syystä, ettei Emily kuohuvilta tunteiltaan saa sanotuksi mitään. Hän pelkää Emilyn pyörtyvän ja yrittää auttaa häntä, mutta silloin Emily tietysti heti virkistyy "huomaamaan mitä tilanne vaatii". Hän rakastaa kyllä Valancourtia, mutta ei tahdo herättää hänen intohimoansa, koska hän ei ole muka selvillä siitä, tulisiko hänestä sopiva aviomies. Kaiken lopuksi nuoren sankarin täytyy tyytyä siihen lemmittynsä sangen epämääräiseen tuomioon, että "hänelle on kunniaksi jokaisen sellaisen henkilön hyvä käsitys hänestä, jota hänen isänsä oli pitänyt arvossa", ja että "Valancourt oli aikoja sitten saavuttanut hänen kunnioituksensa ja... ja..." (Tässä Emily todellakin pyörtyy, joten Valancourt jää kuin jääkin yhä vielä vaille tuota historiallista ja ratkaisevaa sanaa, joka lausutaan vasta kirjan loppupuolella.)[52]

Tämä ylen hieno rakkaustyyli on aivan vierasta Shakespearelle, jonka terveveriset neidot eivät yleensä turhia siekaile, eivätkä salaa haluansa, kun on kysymys lemmenasioista. Vierasta se on Richardsonillekin, jonka Pamela epäilemättä rehellisesti ja kursailematta suostuisi avioliittotarjoukseen, jos lordi vain sen heti esittäisi. Mutta se on tuttua rokokoon ja paimenisilla-olon sievistelevästä maailmasta, jonka luomat sovinnaisuuskäsitykset vielä elivät tärkeinä ja omalaatuisesti käsitettyinä 1700-luvun Englannissa, hurskaissa ja pikkuhienoissa porvaripiireissä, niissä, joiden siveän ja sivistyneen hienostumisen hyvä edustaja oli juuri Mrs. Radcliffe itse.

Kuvaavaa muuten on, etteivät nämä kirjailijat jaksa kaikista yrityksistään huolimatta tehdä rakkaudesta romaaniensa pääainesta. Se on kaikkialla, kuten on nähty, veretöntä ja intohimotonta, sovinnaisen kalpeata. Tämä johtuu siitä, että heillä oli, kuten jo on huomautettu, näissä teoksissaan aivan toiset päämäärät, ylinnä jo edellä kuvatun tapaisen romanttisen kauhu- ja jännitystunteen herättäminen eri aineksilla ja keinoilla.

11

Rakkauden kuvauksella on saavuttu lähelle erästä näiden kirjojen tunne-elämän puolta, joka on hyvin kuvaava varsinkin Radcliffen henkilöille — sentimentaalisuutta. Walpolen kirjassa siitä ei ole monta sanaa, sillä sen sijassa, joskin vähäisessä määrässä, on siellä tuo jo usein mainittu "kalpea melankolia"; Reeven kirja jää tässä kuten enimmäkseen muissakin suhteissa laihaksi, mutta Radcliffellä se on kaikkialle tunkevana, hyvin huomattavan sijan ottavana aineksena. Siellä "kyyneleet uurtavat itselleen kanavia Edmundin poskille", "sydämellisen liikutuksen kyyneleet kostuttavat kasvoja", "liikuttavia" kohtauksia tapahtuu henkilöiden kesken, tunteet useimmiten purkautuvat ilmoille "kyynelinä ja huudahduksina", ja kädet ristissä lausutaan taivaalle kiitokset. Radcliffen neitojen sydämessä tuntuvat kaikki hellän intohimon vienoimmatkin väreilyt; varsinkin se on äärimmäisen herkkä kaikelle kauniille, erikoisesti luonnon kauneudelle. Hekin rakastavat retkiä jylhissä vuoriseuduissa, joissa mahtava yksinäisyys ja suurenmoiset näköalat herättävät heidän sydämessään "pyhää pelkoa". Maisemien kauneus, korkeiden puiden tyynnyttävä humina ja laineiden pehmeä liplatus tuudittaa heidän mielensä suloiseen lepoon. Silloin he usein koskettelevat luuttunsa kieliä ja järjestävät tunteensa ja ajatuksensa kuin itsestään ja vallan kummastuttavalla säekätevyydellä joksikin hienoksi sonetiksi tahi vielä useammin oodiksi, tuoksi Englannin ja varsinkin näiden vuosikymmenien muotirunoksi. Silloin syntyvät Radcliffen romaaneissa niin tavalliset välirunot "Syksylle", "Auringonlaskulle", "Yölepakolle", "Satakielelle", "Tuulelle", "Laulu iltahetkelle", j.n.e. Sangen kuvaava on esim. laulu "Melankolialle", josta lainaan muutaman säkeistön näytteeksi:

Spirit of love and sorrow — hail! Thy solemn voice from far I hear, Mingling with evening's dying gale: Hail, with this sadly pleasing tear.

O! at this still, this lonely hour, Thine own sweet hour of closing day, Awake thy lute, whose charmful power Shall call up fancy to obey.

To paint the wild romantic dream, That meets the poet's musing eye, As on the banks of shadowy stream, He breathes to her the ferving sigh.[53]

Kuljeskellaan romanttisessa metsässä kuutamolla. Himmeät valonsäteet siivilöityvät lehtikaton hämärän läpi kuin lumosade; sydän pehmenee, menneet muistot heräävät ja liikutus sulaa kyyneliksi. Kaiken lisäksi kuuluu nyt kuutamoyössä salaperäisesti solisevan virran rannalta lemmensairas barytoni, joka laulaa elämän iankaikkisesta melankoliasta ja rakkauden tuskasta. Kaikki purskahtavat itkuun ja kyyneleitä vuotaa niin runsaasti, että melkeinpä itse kirja tuntuu kostealta. Liikatunteellisuus on Radcliffen teosten päätunnusmerkkejä.

Tämän sentimentaalisuuden ja melankolian synnystä on Radcliffe tehnyt tavallaan itse selkoa. Eri lukujensa mottolauseina hän nimittäin käyttää säkeitä Shakespearelta, Miltonilta, Thomsonilta, Wartonilta, Grayltä, Collinsilta, Masonilta y.m., osoittaen siis, mistä lähteistä tämäkin, kuten aikaisemmin selvittämäni rauniotunnelma, oli kotoisin.[54] Shakespearen raikas ja ilmava luonnontunne saattoi sisältää aineksia, jotka pian voivat kehittyä sentimentaalisiksikin. Proteus neuvoo Thuriota (Kaksi Veronan aatelismiestä) "menemään yöllä neidon ikkunan alle, mukana joku mieluinen toveri, ja virittämään siellä jonkin valittavan laulun; yön kuollut hiljaisuus on sopiva tausta tällaiselle suloisesti valittavalle surulle". Silvia vannoo "yön kalpean kuningattaren kautta". Venetsian kauppiaassa pääsee romanttinen kuutamo melkoisiin oikeuksiin. "Kuu loistaa kirkkaasti", sanoo Lorenzo Jessicalle, runoillen: "Juuri tällaisena yönä, jolloin suloinen tuuli hellästi suutelee vaikenevia puita, Troilus varmaankin nousi Troijan muureille ja huokasi koko sielunsa kreikkalaisten leiriin päin, jossa Cressida lepäsi"; tästä syntyy nyt jonkinlainen lemmenduetto, jossa molemmat luettelevat korkeimmat esimerkkinsä suuresta rakkaudesta, otaksuen niiden huippukohdan sattuneen "juuri tällaisena yönä". Lorenzo ylistää: "Kuinka suloisena uinuukaan kuutamo ympärillämme! Istukaamme täällä ja antakaamme musiikin sointujen kuulua, kun ne sulautuvat yöhön ja pehmeään hiljaisuuteen ihanaksi harmoniaksi". Romeon ja Julian puutarhakohtaus tapahtuu etelän kuutamon Iumoloisteessa, satakielen säestyksellä. Nämä ja toisessa yhteydessä aikaisemmin mainitut esimerkit Shakespearen luonnontunteesta ja tunteellisuudesta osoittavat, että Radcliffe kyllä saattoi asettaa hänet sen sarjan alkuun, jonka loppupäästä puhkesi esiin hänen oma liiaksi kyynelöivä ja huokaileva sentimentaalisuutensa. Niihin tunteellisuuden ja iltasurumielisyyden aineksiin, jotka hän oli perinyt muilta yllämainituilta runoilijoilta, on jo aikaisemmin viitattu. Lisättävä on vain, ettei yhdelläkään niistä esiinny kyynelöimistä niin runsaasti kuin hänellä, joka teki edeltäjiensä niin sanoakseni apukeinot pää-asiaksi, viljellen niitä niin runsaasti ja sellaisella taituruudella, että hän kykeni sisällyttämään, kuten yllä on nähty, kahteentoista säkeeseen useimmat sentimentaalisen romantiikan sanalliset tunnusmerkit.

Mitä sitten "melankoliaan" tulee, joka on jo aikaisemminkin esiintynyt, ei sekään ole vieras käsite Shakespearelle. Hän ei kuitenkaan ole mitenkään sen ylenmääräiseen myöhempään viljelyyn syypää, vaan kantaa siitä vastuun _Milton_, jonka nuoruuden tunnelmien tulosta se on. _L'Allegronsa_ hän aloittaa väkevällä uhmalla, sanoen: "Pois, inhottu Melankolia, sinä Kerberoksen ja synkimmän sydänyön sikiö, joka olet syntynyt tietymättömässä Stygian luolassa, kauhuolentojen, huutojen ja rienaavien näkyjen keskellä! Hae itsellesi jokin inhon kammio, jossa hautova Pimeys levittelee mustasukkaisia siipiään ja yön korppi laulaa — siellä, pimeässä Kimmerian erämaassa, synkkien varjojen ja matalakulmaisten, yhtä sekasortoisten kallioiden, kuin omat kiharasi, vaiheilla aina ole!" Mutta _Il Penserosossa_ hän hylkää "turhat, pettävät ilot", jotka ovat "turhuuden isättömiä sikiöitä", ja kääntyy tervehtimään sitä, jonka äsken karkoitti: "Terve, sinä viisas ja pyhä jumalatar, terve, jumalainen Melankolia, jonka pyhät kasvot ovat liian kirkkaat ihmisnäön käsitettäviksi, ja siksi, heikon näkömme mielestä, puetut mustaan!" "Tule, miettivä nunna, joka olet altis ja puhdas, viileä, vakaa ja nöyrä, puettu mustimpaan, majesteetillisesti liehuvaan viittaan". Näin sinkosi Milton melankoliansa muun romanttisen aineksen yhteydessä yli klassillisuuden vuosisadan soimaan ja saamaan lisäpiirteitä kokonaisen koulukunnan runoudessa, joka kantaa hänen merkkiään. Runoelmassaan _Intohimot. Oodi musiikille_ (The Passions. An Ode for Music) _Collins_ esimerkiksi laulaa: "Katse kohotettuna korkeuteen kuin innoituksen vallassa istui syrjässä kalpea Melankolia, ja vuodatti jylhästä yksinäisyydestään mietiskelevän sielunsa pehmeisiin torven säveliin, jotka välimatka teki yhä suloisemmiksi; säveliin yhtyi ympäröiviltä kallioilta solisten syöksyvien purosten pehmeä pauhu; ne hiipivät kuuluville metsän valojen ja varjojen kautta, tahi yli jonkin aaveiden virran, mielellään sen vaiheilla viivähtäen, vuodattaen ympärilleen pyhää viileyttä, rauhan rakkautta ja halua mietiskelyyn yksinäisyydessä, kunnes kuolevat pois oneana muminana". Vielä pieni lisä tähän, annos suurempaa surumielisyyttä ja kyyneleitä, ja Mrs. Radcliffen tunneasteikko on valmis.

12

Palaan nyt tekemään selkoa näiden romaanien jäljellä olevista, mainitsemisen arvoisista henkilötyypeistä. Ensiksi tulee vuoroon Manfredin hurskas ja kärsivä puoliso Hippolita, joka on kaikin puolin suorastaan pyhimys, ja jolla on seuraavissa romaaneissa perillisensä joka kerta, kun on kysymys onnettomasta äidistä ja hänen lapsestaan. Ei voi kieltää, että Hippolitan ja hänen poikansa Conradin kova kohtalo etsimättä palauttaa mieleen Talvisen tarinan jalon Hermionen ja nuoren Mamilliuksen, joiden suhteessa Leontekseen on paljon samaa kuin Hippolitan suhteessa Manfrediin.

Mielenkiintoisempi on sitten Otranton kunnioitettava vanha munkki, isä Jerome, jonka tehtävänä on saarnata sopua ja rauhaa, sovitella riitaisuuksia, kehoittaa katumukseen ja opettaa ihmisiä hillitsemään pahoja intohimojansa. Tällaisena tämä hengenmies esiintyy kaikissa nyt kysymyksessä olevissa romaaneissa — esimerkkinä vielä Reeven isä Oswald —, ja on nähdäkseni sen erakko-aiheen ilmennys, josta aikaisemmin on ollut puhetta. Tässä haahmossaan, liian hyvyyden ja hurskauden vuoksi, munkilta myös puuttuu todella romanttinen viehätysvoima, ja täytyykin hänen muuttua "sudeksi lammasten vaatteissa", ennenkuin romantikot onnistuvat kehittämään hänestä sitä inhimillisen rikollisuuden lihaksitulemusta, mikä hänen pääosansa sittemmin on.

Shakespeare esittää isä Laurencessa (Romeo ja Julia) kauniisti hyvän ja lempeän munkin tyypin, mutta tämän vastakohta on hänellä yleisempi. Kuningas Juhanassa epäillään, että hänet "on myrkyttänyt joku munkki, päättäväinen roisto, jonka sisu on äkkiä puhjennut ilmi oikeassa karvassaan". Kardinaali Beaufort (Henrik VI:n toinen osa) on vallanhimoinen ja väkivaltainen kirkkoruhtinas, joka kuolee kamalalla tavalla myrkkyyn ja omantunnonvaivoihin. "Äkkiä hänet valtasi ankara tauti, joka sai hänet tapailemaan ilmaa ja tuijottamaan, häväisemään Jumalaa ja kiroamaan ihmisiä: väliin hän puhui kuin olisi nähnyt vierellään herttua Humphreyn haamun". Tällainen kuolema on tyypillinen protestanttisten romantikkojen pahantekijämunkeille. Tätä galleriaa rikastuttaa vihdoin Walpole itse näytelmässään _Salaperäinen äiti_, jossa esiintyy parikin rikollista munkkia; näistä Benedict on valmis toteuttamaan minkä kauhuteon tahansa, jos vain kirkon etu sitä vaatii, sillä hän ei tunnusta mitään muuta lakia kuin kirkon edun. Walpolen munkki Benedict on nyt ensimmäinen alkutyyppi näille kauhuromantiikan henkilöille. (Huomautan samalla, että olen tässä jättänyt ottamatta huomioon Radcliffen Schedonin, koska hän on sopivimmin käsiteltävissä tuonnempana.) Ei ole muuten ilman mielenkiintoansa havaita, kuinka nämä munkkityypit, jotka aluksi enimmäksi osaksi kantoivat erakon hurskasta ja naivin vilpitöntä muotoa, vähitellen, Englannissa ikäänkuin jonkinmoisen puritaanisen ja Ranskassa antiklerikaalisen vallankumoushengen esillepääsyn vuoksi, muuttuvat niiksi inhon ja hylkiöpaavillisuuden edustajiksi, joiksi protestanttinen maailma mielellään on tämänlaatuiset katolisen kirkon palvelijat tuominnut. Heistä tulee samalla myös tyrannityypin kaksoisveljiä, yhdistäen itseensä niitä yleisiä ulkomuodonkin tuntomerkkejä, joita romanttisen synkän sankarin kohdalla aikaisemmin on lueteltu. Kuten tuonnempana saamme nähdä, on tämä rikollisen munkin aihe ollut kauhuromantiikassa erittäin hedelmällinen.

Sivuuttaen sitten lyhyellä maininnalla Walpolen puheliaan ja iloisen kamarineidon Biancan, jonka tehtävänä on sukkelalla ja pirteällä lörpöttelyllään "asettaa kertomuksen pateettisuus kirkkaampaan valoon", ja jolla on esim. Othellossa sekä nimellinen että luonteellinen esikuvansa, ja Reeven sir Philip Harclayn, Edmundin auttajan ja ystävän, joka on jonkunlainen sir Charles Grandison, sääliväinen, inhimillinen, hyvä kaikille ihmisille, luja periaatteiltaan, vaatimaton, rohkea, j.n.e., saavumme Reeven vanhaan hovimestariin, Lovelien uskottuun palvelijaan Josephiin, joka haamuhuoneiston lisäksi on toinen tärkeä Reeven keksimä tyyppi. Tämä vanha mies täyttelee uskollisesti ja hiljakseen velvollisuuksiaan, huokaillen ja surren entisen isäntänsä ja tämän perillisen kohtaloa. Kaikesta näkee, että hän tietää jotakin tärkeätä ja asiaan vaikuttavaa, jota hän ei kuitenkaan kerro, ennenkuin pitkien houkutusten jälkeen. Niinpä hänestä lopuksi tuleekin nuoren, laillisen perillisen auttaja ja todistaja, sillä hän on niitä, jotka ensimmäiseksi hänet tuntevat ja tunnustavat. Hän se näissä romaaneissa sipsuttelee linnassa kuin tonttu, tipahduttaa silloin tällöin jonkin merkillisen vihjauksen, huomautuksen tahi selittämättömän, arvoituksellisen huudahduksen, synnyttäen sivu sivulta jännityksen ja salaperäisen pelon tunnelmaa, mikä voi aiheuttaa varsinkin toisten, aina hyvin taikauskoisten palvelijain kesken kauhuakin. Hänestä tulee tämän jälkeen hyvin tärkeä henkilö haamulinnoissa ja romanttisissa sukuromaaneissa. Esim. Radcliffellä on tämä tyyppi hyvin edustettuna ja pitkälle kehitettynä. Tätä vastaava henkilö esiintyy Shakespearella: sellainen on vanha, uskollinen palvelija Adam näytelmässä Kuten haluatte, ja Imogenin palvelija Pisanio Cymbelinessä. Tyypin vastakohta, tyrannin rikollinen ja kaikkeen valmis kätyri, jollainen myös näissä romaaneissa esiintyy, tavataan samoin jo Shakespearella: sellainen on esim. Gonerilin palvelija Oswald Kuningas Learissa, aloittaen näiden roistojen sarjan.