Part 6

Jo haamulinnan yhteydessä jouduimme Shakespeareen ja lukiessa Otranton linnan toisen painoksen esipuhetta huomaakin selvästi, että Walpolen malleja etsiessä on syytä tarkastaa myös Shakespearen näytelmät. Väitellessään nimittäin Ranskan arvostelijoita vastaan siitä Shakespearen menettelytavasta, että murhenäytelmiinkin pantiin joku leikinlaskijahenkilö, hän huomauttaa, että juuri täten syntyvä ylevän ja naivin vastakohta on omiaan saattamaan edellisen pateettisuuden kirkkaampaan valoon. Siksi hänkin on sijoittanut kertomukseensa vilkkaan ja lörpöttelevän Biancan, hakien suojaa tälle uskaliaisuudelleen "kirkkaimmalta nerolta, minkä tämä maa on luonut". Aloitettuaan täten uuden romaanilajin, kuten hän sanoo, hän jatkaa: "Olisin kuitenkin ylpeämpi siitä, että olisin kyennyt jäljittelemään, vaikkakin heikosti ja välimatkan päästä, sellaista mestarimallia, kuin siitä, että voisin kokonaan omistaa itselleni keksinnön ansion". Tämä lausunto on mielestäni otettava jokseenkin sananmukaisesti ja pääteltävä, kuten seuraavasta näkyy, että Walpolen mallina oli Shakespeare enemmässäkin kuin ylevän ja naivin rinnastamisessa.[42]

Talvisen tarinan luulevainen, intohimonsa vallassa julma Leontes, on ilmeinen romanttisen tyrannin sukulaistyyppi, jolle Kuningas Juhanassa esiintyvä, tumma ja rikollisen näköinen Hubert, on täydentävä rinnakkaisluonne. Samaan intohimoisten voimaluonteiden sarjaan kuuluu Henrik VI:n toisessa osassa esiintyvä Yorkin herttua. Julius Caesarissa johdattaa kuvaus Cassiuksesta mieleen romantiikan ylpeän, synkkiä asioita hautovan sankarin: "Hän ajattelee liian paljon — sellaiset miehet ovat vaarallisia. Hän lukee ja tekee paljon huomioita ja hän näkee läpi ihmisten teot. Harvoin hän hymyilee ja tehdessään sen kuin ivaa itseään ja halveksii sieluaan, että se saattoikin antautua hymyilemään moiselle asialle. Sellaiset ihmiset eivät lepää niin kauan kuin on olemassa joku heitä suurempi, ja siksi he ovat hyvin vaarallisia". Samaa synkkää mielialaa todistaa Brutuksen lause: "Jonkin peloittavan asian toimeenpanon ja ensi aikeen väliaika on kuin kauhea uni". Lady Percy (Henrik VI:n ensi osa) kysyy intohimojensa vallassa taistelevalta, voimaluonteiselta mieheltään: "Miksi kohdistat katseesi maahan ja säpsähdät niin usein, ollessasi yksin? Miksi on veri poistunut poskiltasi ja miksi olet luovuttanut ne aarteet ja oikeudet, jotka sinussa kuuluvat minulle, sumusilmäiselle, mietiskelevälle, kirotulle melankolialle?" Ja Hamletissa esiintyy tämä sama tumman intohimon, ristiriitaisen sieluntaistelun, ja kalpean melankolian tyyppi pitkälle kehitettynä. Vaipuen isänsä murhan ja äitinsä avioliiton sekä isänsä haamun ilmestymisen ja kostovelvollisuuden vuoksi synkkään mietiskelyyn Hamlet esiintyy ei ainoastaan sielullisesti, vaan ulkonaisestikin melankolian tummana, kolkkoja asioita epäterveesti hautovana tyyppinä, jonka "yllä pilvet riippuvat", joka käyttää "yön väriä", "musteen-mustaa pukua", "juhlallista mustaa", ja joka aina "silmäluomet alhaalla etsii jaloa isäänsä tomusta". Hän mietiskelee itsemurhaa, josta pidättäytyy vain siksi, että uskonto sen kieltää, ja tuntee kaikki elämän menot itselleen väsyttäviksi, latteiksi ja merkityksettömiksi. Tämä melankolia ei kuitenkaan kykene tukahduttamaan hänen luonteeseensa kuuluvaa intohimoisuutta, joka väliin riehahtaa voimakkaasti. Lopultakin Hamletin ympärille kutoutuu läpitunkematon salaperäisyyden verho, joka estää täysin kirkkaasti näkemästä hänen sielunelämänsä todellisia arvoituksia, ja siinä suhteessa hän on aina ollut ja on yhä ylinnä kaikista romantiikan salamyhkäisistä sankareista. Tätä arvoituksellista luonnetta Shakespeare on ilmeisesti paljon ajatellut ja luonut siitä yllämainittuja toisintoja (lisänä vielä Nuori Perikles, joka lemmentappion johdosta vaipuu Hamletin kaltaiseen mielialaan, seuranansa "surullinen toveri, sumusilmäinen melankolia", ja häikäilemättömään, kyynilliseen rikollisuuteen kehitetty Rikhard III), joita ilman romantikkojen sankari olisi saattanut jäädä joko keksimättä tahi olisi ainakin tullut paljoa värittömämmäksi. Shakespearen lukija tulee vielä nytkin muodostaneeksi näistä mainituista henkilökuvista jonkinmoisen synteesin, käsityksen synkästä, yksinäisestä, jollain tavoin ylevästä henkilöstä, joka erikoisesti painuu mieleen, ja niin lienee ollut Walpolenkin laita. Tämän mielikuvansa mukaisesti hän antoi sisällyksen ehkä Italiasta saamalleen nimelle.

Toinen seikka, joka myös vie nämä romaanit lähelle Shakespearea, on niiden juonen rakennus, johon sopii tässä yhteydessä viitata. Kuten jo on nähty, on useimmissa niistä perusjuonena, muodossa taisi toisessa, vallananastus, usurpatsioni, ja veljesviha sekä niiden seurausten selvittely, ja tämä juuri onkin luonteenomaista Shakespearen näytelmäin rakennukselle. Myrskyssä Milanon ruhtinaan Prosperon veli on karkoittanut hänet ja anastanut valtaistuimen; näytelmässä Kuten haluatte karkoittaa nuorempi vanhan herttuan ja anastaa vallan. Kuningas Juhana käskee surmata veljensäpojan Arthurin, jolla on kruunuun parempi oikeus kuin hänellä. Kuningas Juhana myrkytetään. Historiallisissa kappaleissa on läpeensä kysymys vallananastuksesta. Romeossa ja Juliassa on tuhon syynä sukuviha, joka ei siedä nuorten rakkautta. Macbethin juonena on vallananastus murhan kautta. Hamletissa veli on murhannut veljensä ja anastanut hänen asemansa ja puolisonsa. Kuningas Learissa Edmund anastaa kasvattiveljensä Edgarin perinnön ja aseman. Cymbelinessä varastetaan todelliset perilliset, jotka kasvatetaan kätkössä. Tässä suhteessa Shakespeare on suorastaan romantiikan juonisommittelujen isä, joka on läsnä sen kehdon ääressä, antaen kuin sadun olento syntymässä olevalle milloin minkin lahjan rikkaasta ja monipuolisesta varastostaan.[43]

Mitä nyt erikoisesti Otranton linnaan tulee, tekee kertomus, jonka juonen perustana on vallananastus, monessa kohden enemmän draaman kuin kuvaavan ja kertovan teoksen vaikutuksen. Kuten on nähty, on siinä oikeastaan sangen vähän tätä jälkimmäistä, esim. maisemien ja luonnon kuvausta. Sen sisältönä ovat enimmäkseen lyhyet, asialliset huomautukset, nopeat ja vilkkaat, lyhytlauseiset keskustelut, ja vaihtelevat, draamallista äkillisyyttä ja tehoa täynnä olevat kohtaukset. Kaikki tapahtumat pyrkivät nopeasti ja johdonmukaisesti loppuluhistusta kohti. Draamallisen toiminnan vaatimus on ollut tekijän mielessä niin kiihkeänä ja voimakkaana, ettei hänelle ole jäänyt aikaa tyynempään eepilliseen kertomiseen ja kuvaamiseen, ja Walpole ilmoittaakin itse, että kertomuksessa on tarkoin seurattu draaman lakeja. Millään tavalla oudoksi ei siis saattane sanoa sitä otaksumaa, ettei ainoastaan Shakespeare yleensä, vaan vieläpä nimenomaan _Hamlet_, ehkä pieneltä osalta _Talvinen tarina_, on ollut Otranton linnan sisäisenä lähtökohtana. Yksityiskohdissa tämä otaksuma perustuu seuraaviin seikkoihin.

Molemmissa on juonen lähtökohtana ja perustuksena aikaisemmin tapahtunut murha ja vallananastus, sekä päämääränä nyt ohjissa olevan valtiaan kukistaminen. Tätä taistelua anastajaa vastaan on molemmissa johtamassa yliluonnollinen voima, ja näkyvänä taistelijana on laillinen perillinen. Nämä molemmat ovat muuten olleet ennen tapahtumain alkua poissa, saapuen paikalle vasta sitten, kun kohtalon määräämä koston ohjelma on yliluonnollisella tavalla lähtenyt alkuun. Molemmissa esiintyy murhattujen suvun päämiesten kuva, ja samalla kertaa myös heidän haamunsa; näillä on molemmilla asiana varoittaa oikeutensa puolesta taistelevia perillisiään. Sekä Ophelia että Matilda rakastavat nuorta sankaria ja saavat molemmat väkivaltaisen lopun. Hamletissa on melkein ensimmäisenä esillä haamu, Otranton linnassa ihme. Edellinen merkitsee jotakin outoa mullistusta valtiossa, jälkimmäinen samaa tarkoittavan salaperäisen ennustuksen täyttymistä. Yliluonnolliset asiat käsitetään molemmissa naivisti "luonnollisina" ja niihin suhtaudutaan täydellä uskolla. Lopuksi on itse Manfredissa, kuten ennen sanotusta lienee jo selvinnyt, jotakin synkkyydessään ja taistelussaan kohtaloa vastaan Hamletiin vivahtavaa, vaikka rakenteen puolesta Manfred tietysti olisi Hamletin isäpuolen ja Theodore Hamletin vastine. Talvisessa tarinassa esiintyy samanlaatuinen oraakkelimainen ennustus kuin Otrantossakin, nimittäin että "kuningas jää ilman perillistä, ellei häntä, joka on kadotettu, löydetä". Juuri kun Leontes uhmailee tätä lausetta, tullaankin hänelle ilmoittamaan, että hänen poikansa on kuollut. Samantapaisissa olosuhteissa saapuu Manfredillekin tieto hänen poikansa äkillisestä kuolemasta. Kärsivinä ja jaloina puolisoina on Hermionella ja Hippolitalla yhteisiä piirteitä. Kun nämä salaperäiset ennustukset muutenkin ovat Shakespearelle yleisiä, lienee Walpole niiden mukaisesti omansakin keksinyt.

Ottaen tämän kaiken huomioon ei yllämainitulta otaksumiselta hevin voine kieltää asiallista esiintymisen syytä, vaikka se ei voikaan johtaa matemaattisen ratkaisun varmuuteen — enempää kuin taideteosten lähdetutkimus yleensäkään. Linjan "Manfred—Montoni" eli siis varhaisromanttisen synkän sankarin sukujohdon alkupäähän asettuisi siis sen mukaan Tanskan kuolematon prinssi, mikä luontevasti johtaa niin laajalti myöhemmässä kirjallisuudessa raivonneen romantiikan synkän sankarin siihen lähteeseen, joka kaikessa rikkaudessaan onkin tämän alan luonnollinen alku, jopa suuressa määrässä kehittymisenkin edellytys — Shakespeareen. Tämä ei käsittääkseni ole millään tavalla ristiriidassa sen tosiasian kanssa, että myöhempi romantiikka täydensi ja syvensi sankarinsa kuvaa toiselta, myöskin hyvin varhain alkaneelta kehityslinjalta saamillaan piirteillä, nimittäin Miltonin Saatanan uhmalla ja titaanisuudella. Hamlet ja Saatana ovat molemmat sukulaissieluja, yösynkkiä, salaperäisiä syvien aatteiden hautojia, joiden kuvat ovat yhdistyneet Byronin sankarissa, kuljettuaan siihen saakka erillään.

Ylläsanotun lisäksi on huomautettava, että Montonilla on tämän kaukaisemman sukujohtonsa täydennyksenä vielä jonkinmoinen rinnakkais-ilmiö, joka varsinaiseen romantiikan perheeseen kuulumattomana on kuitenkin kyennyt istuttamaan sen lapsiin helposti tunnettavat kasvonpiirteensä, jotka ilmeisesti kertovat salaisista, läheisistä suhteista. V. 1786, eli siis kolmea vuotta ennen, kuin Mrs. Radcliffen esikoisteos ilmestyi, oli skotlantilainen lääkäri _John Moore_ julkaissut romaanin nimeltä _Zeluco. Ihmisluonteen eri puolia. Kuvatut ulkolaisista ja kotoisista tavoista ja elämästä_ (Zeluco, Various Views of Human Nature. Taken from Life and Manners Foreign and Domestic). Teoksen päähenkilö Zeluco on kylmän itsekäs ja julma luonne, joka osoittaa näitä päätaipumuksiaan jo lapsuudestaan saakka. Hän on syntyisin jalosta sisilialaisesta aatelissuvusta ja viettää sotilaana Espanjassa tunnottoman elostelijan paheellista elämää. Hänen tiensä käy nautinnosta toiseen, varsinkin rakkaudessa, jossa naiset ovat vain hänen aistillisuutensa uhreja. Mutta hänen palkkansa onkin yhä enenevä tyhjyyden tunne, sielullinen levottomuus, alituisesti kiduttava omatunto, ja niin hän viettää aikansa tämän sielullisen tuskan ja aina yhä uusien rikosten vaiheilla. Hänessä voi tuntea pikareskikirjailijain roiston, esim. Ferdinand Count Fathomin, mutta lisänä on jonkinmoinen romanttinen synkkyys ja jylhyys, joka muistuttaa Montonista. Jos hänen olemuksensa ja tekonsa olisi verhottu Montonin tapaiseen salaperäisyyteen, puettu mysterion uteliaisuutta ja pelkoa herättävään mustaan viittaan, hän olisi tyypillinen romantiikan ilmennys. Mutta nytkin hän kieltämättä monien piirteidensä kautta astuu Hamletin — Manfredin — Montonin linjalle, yhdeksi heistä, ja heittää varjonsa tulevaisuuteen.[44]

Vihdoin herää kysymys siitä, onko Richardsonin elostelevalla lordi-tyypillä, Lovelacella, joka hienommassa tahi raaemmassa muodossa on tavattavissa myös Fieldingillä ja Smollettilla, ja on kuva Stuartien kevytmieliseltä ajalta periytyneestä elämänkatsomuksesta ja tavoista, mitään osuutta romanttisen tyrannin syntyyn. Richardson kuvaa Lovelacen (Clarissa Harlowe) seuraavasti: "Hän oli antelias isäntä, joka ei säästänyt mitään saadakseen maatilansa hyvään ja pysyväiseen kuntoon. Hän piti huolta asioistansa ja ymmärsi ne, vaikka olikin ollut ulkomailla ollessaan hyvin tuhlaavainen ja joutunut suuriin velkoihin, (hän ei salannut mitään asioitansa). Naisia kohtaan hän oli hyvin surua tuottava gentlemanni. Jos hänen alustalaisillaan oli kauniita tyttäriä, he pitivät nämä häneltä piilossa. Hänen ei milloinkaan tiedetty rumentaneen itseään juopumuksella, mutta hän oli suuri vehkeilijä ja suuri kirjoittelija. Kaupungissa käydessään hän eli hurjasti. Hän oli hyväntuulinen." Hän tuntee omantunnonvaivoja Clarissan kohtalon johdosta ja kaatuu kaksintaistelussa. Ilmeisesti tästä tyypistä nyt puuttuu kaikki se, mitä voisi pitää romanttisena, varsinkin kaikki salamyhkäisyys ja synkkyys. Hänen uhmansa on kunniastaan aran aatelismiehen ylpeyttä ja taipumattomuutta, mutta ei mitään syvempää sielullista kapinantunnetta kohtaloa vastaan. Tämän vuoksi ei hänen ja romanttisen tyrannin välillä näytä olevan mitään orgaanista yhteyttä; mahdollisesti hän on Zelucon pohjana, sillä heille on yhteistä viettelijä- ja elostelu-ominaisuus, ja sitä tietä hän ehkä on jättänyt osuutensa myös Don Juanin kuvaan. Myöhemmät kirjailijat ovat ilmeisesti pitäneet häntä eri tyyppinä kuin romanttista synkkää sankaria. Niinpä esim. Walter Scott kuvaa häntä romaanissaan _Peveril of the Peak_ (_Buckingham — noble, handsome, court-like, generous, well-attired, good-humoured, brave, and witty_, mutta naisasioissa täydellinen Lovelace) ilman mitään uhma-, synkkyys- ja salaperäisyyspiirrettä. Hän elää tässä ominaisuudessa vielä Dickensilläkin, esim. David Copperfieldissä, jossa Davidin koulutoveri, suojelija ja rikas ystävä Steerforth pohjautuu Lovelacen tyyppiin.

Tyrannin yhteydessä palaan lopuksi kaliifi Vathekiin, Beckfordin itämaiseen tyranniin. Vathekista sanotaan heti kirjan alussa: "Kun hän oli vihoissaan, tuli hänen toiseen silmäänsä niin peloittava katse, ettei kukaan voinut sietää sitä; se onneton, johon se oli suunnattu, kaatui heti ja joskus kuolikin". Tässä esiintyvä ajatus katseessa piilevästä voimasta on syytä pitää muistissa.

8

Tyrannin hillittömyydellä ja synkkyydellä on vastakohtana valoisa humaanisuus ja mielen kirkkaus, pukeutuneena sekin ulkonaisen kauneuden vaippaan. Sellainen on näiden romaanien nuori sankari. Hänen otsallaan ei ole mitään salaisen rikoksen ja pahan omantunnon pilveä, vaan se on kirkas, ja hän katselee maailmaa avoimin ja hyväntahtoisin ilmein. Walpolen kertomuksen nuori sankari, talonpoika Theodore, saa juonen kehittyessä yhä tärkeämmän sijan, rakastuu Manfredin tyttäreen ja pelastaa Isabellan häväistykseltä. Manfred tuomitsee hänet kuolemaan, mutta juuri kun ollaan toimeenpanemassa tuomiota, huomataankin hänen olkapäässään salaperäinen merkki, verinen nuoli. "Armollinen taivas!" huudahtaa sen nähdessään hurskas isä Jerome, "mitä näenkään! Sehän on minun lapseni, minun Theodoreni!" Jerome, joka on entinen Falconaran kreivi, on ollut naimisissa Alfonson tyttären kanssa, ja hänen kadoksissa ollut poikansa Theodore on siis todellakin Otranton laillinen perijä. Hänen syntyperänsä tulee luonnollisesti ilmi jo hänen käytöksestäänkin, jossa on samalla kertaa sekä ylhäistä suloa että miellyttävää nöyryyttä; hän on valmis kuolemaan puolustaessaan sorrettuja, eikä säikähdä kenenkään vihaa silloin, kun ahdistettu neito turvautuu häneen. Sanotaanpa nimenomaan, etteivät hänen syntinsä ole "sen lukuisammat kuin mitä hänen ikäiseltään voi odottaa". Ollessaan rakastunut hän oleskelee mieluiten varjoisissa paikoissa, koska ne parhaiten sointuvat hänen sielussaan vallitsevaan "miellyttävään melankoliaan" — aivan kuten Shakespearella (Kaksi Veronan aatelismiestä) Valentine huokaa lemmensurussaan: "Täällä voin istua yksin, kenenkään näkemättä, ja soinnuttaa suruani sekä kertoilla tuskaani satakielen valittavien sävelien säestyksellä", tahi lemmensairas Orlando (Kuten haluatte), joka tunteillen "alakuloisten oksien varjossa" haluaa "leikata joka puuhun hänen kauniin, siveän, tulkitsemattoman nimensä", tahi Romeo, jonka lemmensairautta runoilija kuvaa:

— Underneath the grove of sycamore So early walking did I see your son: With tears augmenting the fresh morning's dew, Adding to clouds more clouds with his deep sighes.

Kun hänen lemmittynsä Matilda on kuollut, hän menee naimisiin tämän ystävättären, Manfredin poika-vainajan morsiamen Isabellan kanssa — luonnollisesti ei samanlaisesta rakkaudesta kuin Matildaan, vaan siksi, että vainajan läheinen ystävätär voi elämän varrella muistelmillaan auttaa häntä ruokkimaan sitä ikuista melankoliaa, joka on nyt vallalla hänen sielussaan. Näöltään hän muistuttaa esi-isänsä Alfonson kuvaa, joka esittää nuorta, suuri- ja tummasilmäistä, korkea- ja valko-otsaista sekä kiharatukkaista ruhtinasta (a lovely prince, with large black eyes, a smooth white forehead and manly curling locks like jet). Tällä määritelmällä luotiin romantiikan sankareille pysyvä ulkomuoto.[45]

Reeven sankari Edmund esiintyy samanlaisissa olosuhteissa kuin Theodorekin. Hänkin on syntynyt salassa, hänen äitinsä on kadonnut, ja hän kasvaa köyhänä talonpoikana. Mutta hänen erinomainen lahjakkuutensa, miehekäs ja avoin luonteensa ja horjumaton totuudenrakkautensa eroittavat hänet muusta joukosta ja tuottavat hänelle parempaa kasvatusta ja kunniaa. Lopuksi hänkin ihmeellisellä tavalla pääsee isäinsä arvon ja maiden omistajaksi. Hänen henkilöllisyystodistuksenaan on äidiltä peritty helminauha.

Radcliffen nuoret sankarit ovat yleispiirteiltään edellisten kaltaisia, mutta vieläkin romanttisempia, uljaampia ja "hienompia". Athlinin nuori lordi Osbert on erikoisen etevä sotilaallisissa harjoituksissa, sillä ritarin poikana se on hänessä myötäsyntyistä. Hänen lämmin ja vilkas mielikuvituksensa tekee hänestä runouden rakastajan ja taipuvaisen haaveellisuuteen; hänen mieli-ajanvietettään onkin harhailu Skotlannin jylhän romanttisissa vuoristoissa, aivan edellä kuvattuun Beattien Edwinin tapaan. Peloittava ja suurenmoinen miellyttää häntä enemmän kuin pehmeä ja sointuisa kauneus; näin vaipuneena unelmiinsa, englantilaisten kirjoissa usein esiintyviin "päivä-uniin" (day-dreams), hän monesti unohtuu erämaiden kammottavaan yksinäisyyteen. Ulkoasultaan hän on pitkä ja majesteetillinen, hänen esiintymisensä ja käytöksensä on jalon aateluuden läpitunkemaa, ja hänen ilmeissään kuvastuu samalla sekä miehuus että arvokkuus. Tässä Radcliffen aikaisemmassa tyypissä tapahtuu sikäli kehitystä, että nuoressa sankarissa on myöhemmin, esim. Udolphon mysterioiden Valancourtissa, jotakin rokokoon siroutta käytöksessä ja esiintymisessä, jopa puheenparressakin, jotakin paimenisilla-olon tunteellisuutta, joka usein johtaa kyyneleiseen sentimentaalisuuteenkin. Useilla heistä on entinen tuttu tehtävänsä, nimittäin kohota laillisten oikeuksiensa perusteella huomaamattomuudesta vaikuttavaan asemaan ja suureen onneen. Salaperäinen tuntomerkki esiintyy myöskin: "Hän on minun Philip! Tuo mansikan merkki hänen käsivarressaan todistaa ratkaisuni oikeaksi!"[46] Yleensä hän näissä romaaneissa esiintyy ahdistetun nuoren sankarittaren suojelijana ja tulevana puolisona.

Tuo salaperäinen syntymämerkki tahi heitteelle pantaessa mukaan joutunut esine, joiden kautta nuoren sankarin henkilöllisyys todistetaan, on vanhaa kansan kuningassatujen omaisuutta, jota jo Shakespeare käyttää, sen kuitenkaan olematta hänelle mitenkään erikoisemmin tyypillistä. Cymbelinessä tunnetaan kadonneet kuninkaanpojat, Gniderius ja Arviragus, toisen kaulassa olevasta, verisen tähden kaltaisesta syntymämerkistä. Sormukset näyttelevät Shakespearella tunnusmerkkien osaa. Mitä nyt Shakespearen nuoriin sankareihin tulee, on niillä mielestäni kaikki romanttiset tuntomerkit. Orlando (Kuten haluatte) on "miehuullinen, lempeä, väkevä ja urhoollinen". Prinssi Arthur (Kuningas Juhana) herättää lukijassa hienon ja jalon, kauniin nuorukaisen mielikuvan. Ennustus Richmondin nuoresta kreivistä (Kuningas Henrik VI, kolmas osa) on selvä kuvaus romantiikan puhtaasta ja nuoresta mies-ihanteesta: "Hänen katseensa on täynnä rauhallista majesteetillisuutta, hänen päänsä on luotu kantamaan kruunua, hänen kätensä valtikkaa ja hän itse ajallansa siunaamaan kuninkaallista valtaistuinta". Tulisen Romeon rinnalla on mainittava hieno ja romanttinen Paris, joka on ilmeinen Radcliffen Valancourtin tyyppi. Mainituista Cymbelinen pojista saattaa myös sanoa, että he alhaisesta asemasta huolimatta esiintymisellään ja menettelyllään osoittavat jaloa syntyperää. Tällaisten esikuvien mukaan on epäilemättä romantiikan nuori sankari syntynyt. Kuvaavaa muuten on, että huolimatta kaikista yrityksistä, kuten esim. Radcliffen teoksista näkyy, kohottaa juuri hänet pääsankariksi, se ei mitenkään onnistu. Tämä henkilö on liiaksi puhdas ja vaeltaa liiaksi valossa ja näkyvissä, voidakseen olla todella romanttinen. Senpä vuoksi hänellä ei olekaan samaa tulevaisuutta kuin hänen tummapintaisella vihollisellaan, jolle hän päinvastoin lopuksi häätyy lainaamaan tunnusmerkillisimmät piirteet ulkomuodostaankin.

9

Tutustukaamme sitten Walpolen ahdistettuun neitoon, siveelliseen Isabellaan. Kun Manfred tarttuu pahoissa aikeissa hänen käteensä, pelästyy hän kauhusta puolikuoliaaksi, kirkaisee ja pakenee. Mutta minne? Mistä hän voi löytää sellaisen turvapaikan, ettei tyranni saa häntä käsiinsä? Luonnollisesti linnan salaperäisistä holveista. Sinne hän rientää, mutta siellä ovat uudet kauhut vastassa. Joka risahdus ja ilman henkäys täyttää hänen sielunsa pelolla. Hän kulkee varpaillaan ja niin hitaasti kuin hänen kärsimättömyytensä suinkin sallii, pysähtyy usein ja kuuntelee, ajetaanko häntä takaa. Hän on äkkiä kuulevinaan salaperäisen huokauksen, värisee kauhusta ja peräytyy muutaman askeleen. Silloin hänestä tuntuukin kuin joku olisi tulossa; hänen verensä hyytyy ja hän uskoo jälleen joutuvansa Manfredin käsiin. Kaikki kauhut, joita mielikuvitus vain voi keksiä, juolahtavat hänen mieleensä, ja tämän lisäksi tulee juuri sillä hetkellä tuulenpuuska ja sammuttaa hänen lamppunsa (jonka hän kiireellisestä paostaan huolimatta luonnollisesti on ehtinyt varata mukaansa), jolloin hän jää avuttomaksi sysipimeään. Silloin, juuri kireimmällä hetkellä, romaanin kirjoittaja taitavasti johdattaa hänen luokseen nuoren sankarin, joka vie hänet turvaan salaperäisten luolien ja käytävien kautta. Tällaisellakaan hetkellä ei neito unohda naisellista arvokkuuttaan ja hyvää mainettaan. "Mikä on tarkoituksenne, herrani?" hän kysyy, "onko sopivaa, että seuraan teitä näihin sokkeloisiin piilopaikkoihin? Mitä sanoisi arvostelunhaluinen maailma, jos meidät löydettäisiin täältä yhdessä?"[47]

Huolimatta monista kovista kohtaloistaan Isabella tule kuitenkin onnelliseksi. Toisin käy Matildan, Manfredin tyttären. Vaikka hän onkin mitä kaunein neito ja iältään vasta kahdeksantoista, ei hänen isänsä osoita häntä kohtaan mitään kiintymystä. Kun hänen veljensä kuolee, koettaa hän hillitä suruansa voidakseen sitä paremmin lohduttaa epätoivoisia vanhempiansa. Hänen luonteessaan on jonkinlaista hiljaista arkuutta ja hän tuntee kutsumusta luostarielämään. Kuullessaan Manfredin lausuman tuomion, että Theodoren pää on "juuri tällä hetkellä" iskettävä irti ruumiista, Matilda pyörtyy. Avatessaan Theodoren vankilan vapauttaakseen hänet hän lausuu: "Vaikka tyttären velvollisuus ja naisen ujous ovatkin tätä tekoani vastaan, niin pyhä sääliväisyys, joka käy yli kaiken, oikeuttaa minut kuitenkin tekemään sen". Hän ei syytä isäänsä kuolemastaan, vaan antaa kaikki anteeksi, ollen joka suhteessa kuin joku "jumalallinen ilmestys".[48]

Reeven Emmassa ei ole niin paljon erikoisemmin romanttista. Hän on tavallinen, hiljainen, kaunis tyttö, joka ei edes joudu merkillisempiin seikkailuihinkaan. Onnellisen lapsuuden jälkeen hän menee naimisiin sankarinsa kanssa lahjoittaen hänelle, sikäli kuin ehtii, viisi poikaa ja tyttären, minkä kaiken kirjailija tarkoin kertoo. "Ahdistettu nainen" on tässä romaanissa Edmundin äiti.